Suurin piirtein puhuen olisi kenties ollut parempi sekä valkoiselle
miehelle itselleen että hänen mustalle veljelleen, jos ensiksimainittu
ei olisi koskaan jalallaan astunut viimeksimainitun asuinsijoille.
Näiden paratiisillisten saarten alkuperäisten asukkaiden ennen
huoleton elämä voidaan nyt määritellä useissa paikoissa paratiisin
vastakohdalla. Pahimpana valkoihoisten tuomana vitsauksena ovat
epäilemättä monet siellä nykyjään raivoavat kulkutaudit. Näistä eivät
sukupuolitaudit ole suinkaan kaikkein vaarallisimpia, sillä tuhoisasta
luonteestaan huolimatta voidaan niiden levenemistä estää huomattavassa
määrässä tehokkaiden varokeinojen ja eristysmenetelmien avulla.
Kaikkein tuhoisimmiksi ovat siellä osoittautuneet eurooppalaisille
vaarattomat taudit, kuten esimerkiksi tuhkarokko.
Oleskellessani Uudessa Britanniassa tuhkarokko pääsi siellä yht'äkkiä
valloilleen. Gasellinniemi jaettiin heti useampiin karanteenialueisiin,
vähänkin tartunnasta epäillyt eristettiin pienille saarille, ja
terveysviranomaiset tekivät voitavansa kulkutaudin rajoittamiseksi.
Mutta kaikista varovaisuustoimenpiteistä huolimatta tuhkarokko
levisi yli koko niemen ja tappoi muutamissa viikoissa useita satoja
alkuasukkaita niin lapsia kuin aikuisiakin.
Tosin raivoaa alkuasukasten keskuudessa myöskin tauteja, joiden sinne
kuljettamisesta ei voida syyttää ainakaan eurooppalaisia, koska
useimmat niistä ovat Euroopassa tuntemattomia. Näihin voidaan lukea
monet ilkeät ihotaudit ja vaikeat mätähaavat. Omituisin Tyynellämerellä
esiintyvistä taudeista on kenties _elefantiasis_, norsutauti, jossa
jotkin ruumiinosat pysyväisesti laajenevat suunnattomasti; toinen
raaja, tavallisimmin jalka, saattaa olla neljä, jopa kymmenenkin kertaa
paksumpi kuin toinen. Taudin alkusyytä ei tunneta eikä sitä vielä voida
parantaa.
Mutta jos alkuperäiset asukkaat ovat alttiina sairauksille, niin
maahantunkeutujat ovat sitä vielä suuremmassa määrässä. Tropiikki etsii
esille eurooppalaisissa kaikki ruumiilliset viat ja vanhat sairaudet
ja uhkaa tulokasta joukolla uusia vaivoja. Viimeksimainituista
yleisin on malariakuume monine eri ilmenemismuotoineen. Hyvin
harvat eurooppalaiset säästyvät tältä kuumetaudilta. Lievässä ja
yleisimmässä muodossaan se on hyvin influenssan tapaista, mutta
pitkäaikaisen toistumisen vuoksi se on monin verroin kiusallisempi
kuin ensiksimainittu. Ainoa lääke, jota brittiläiset lääkärit
suosittelevat ja soveltavat malariaa vastaan, on kiniini. Sitä
brittiläiset nauttivat säännöllisesti jopa 10 grammaan asti päivittäin.
Saksalaiset ovat säästeliäämpiä kiniinin käytössä, väittäen, että sen
liiallinen nauttiminen aiheuttaa huonokuuloisuutta ja on usein syynä
mustavesikuumeeseen.
Vain äärimmäistä puhtautta noudattaen voivat valkoihoiset säilyä
mustien keskuudessa niin yleisiltä iho- ja syyhytaudeilta ja
troopillisilta mätähaavoilta. Jokainen eurooppalainen ottaa vähintään
yhden puhdistavan ja samalla myös virkistävän kylvyn päivässä, monet
kylpevät kaksi, jopa kolmekin kertaa päivässä. Joka aamu puetaan ylle
puhdas alusvaatekerta, ja tavallisesti likaantuu valkoinen pukukin
päivän mittaan niin, että sekin on vaihdettava samalla kertaa. Runsaan
hikoilemisen vuoksi käyttävät useimmat eurooppalaiset myös kevyttä
aluspaitaa, mikä äkkinäisten sadekuurojen sattuessa onkin hyvin
tarpeen vilustumisen ehkäisemiseksi. Sadekuurot ovatkin siellä hyvin
voimakkaita, vettä tulee kirjaimellisesti kuin kaatamalla. Kerran
sattui Rabaulissa raskas sadepilvi repeämään vuorenlaella, päästäen
valloilleen sellaisen vesimäärän, että vesi ryöpyn mukana vyöryi puita
ja soraa alas tonnittain piirtäen rinteen hiekkakivettymään leveän
uoman.
Sateiden sattuessa voi lämpömäärä, joka on koleat sadekaudetkin
huomioonotettuina keskimäärin +28° C, alentua puolen tunnin kuluessa
kymmenen, jopa kaksikymmentäkin astetta Fahrenheitiä. Silloin alkavat
vilunväreet puistattaa pakkasiin tottunutta pohjoismaalaistakin.
Muistan erään kolmipäiväisen retken Toman vuoristoseutuun Uudessa
Britanniassa. Läksimme, australialainen ystäväni ja allekirjoittanut,
Rabaulista matkalle autolla. Puolimatkassa meidän piti ottaa mukaan
kolmas vuoristoilmaa kaipaava eurooppalainen, mutta hänen asuntoonsa
tullessamme poloinen makasi kuumeessa ylt'ympäri hiestä märkänä.
Malaria on tropiikin _force majeure_, se tulee yllättäen kuin varas
yöllä, sitä ei voi koskaan aavistaa etukäteen, paitsi niin sanotuissa
toistuvissa malariatapauksissa, jolloin kuume nousee uudelleen pitkät
ajat kahden, kolmen tai neljän päivän kuluttua täsmälleen samalla
tunnilla. Potilas pyysi meitä odottamaan pari tuntia, sanoen silloin
jo olevansa »all right» ja antoi samalla palvelijoilleen käskyn
laittaa päivällinen valmiiksi. Tuskin olimme odottaneet tuntiakaan,
kun isäntämme jo kehoitti meitä käymään pöytään, tosin vähän valjuna,
mutta kuivana kasvoiltaan. Aterioituamme pääsimme kaikin kolmisin
jatkamaan keskeytynyttä matkaamme. Auton tasaisesti puskiessa ylöspäin
polveilevaa vuoristotietä, tunsimme selvästi, kuinka ilma kävi
asteittain viileämmäksi, sitä mukaa kun nousimme ylemmäksi. Perillä,
Toman vuoristohotellissa, noin 600 metriä merenpinnan yläpuolella, oli
miellyttävän vilpoisaa. Mutta aamulla heräsimme iho »kananlihalla».
Sää oli yöllä käynyt sateiseksi ja koleaksi. Komensimme hotellin
»edeskäypää» murjaania kiireesti täyttämään kylpyhuoneen suihkun
kuumalla vedellä.
Olimme tulleet vilpoista vuoristoilmaa etsimään, mutta emme olleet
osanneet kuvitellakaan, että tropiikissa saattaisi olla niin kylmää,
että hampaat suussa kalisevat. Vasta malariasta parantunut toverimme
masentui niin, että yllytti kuumeen hyökkäämään kimppuunsa vastoin
kaikkia sääntöjä jo seuraavana päivänä, vaikka hänellä piti olla kahden
päivän väliajoin uudistuva malarialaji.
Päällystakkeihin ja huopapeitteisiin kääriytyneinä värjöttelimme
korituoleissa, koettaen kuluttaa lomapäiviämme seikkailuromaaneja
lukien ja kuumia ja »lämmittäviä» juomia latkien. Muistuivat siinä
mieleen kotoiset tulipalopakkaset ja masentava itsesurkuttelu valtasi
koko olemuksen. Pakkasesta kulkeutuivat ajatukset lämpömittariin,
jollainen kapine muuten on verraten harvinainen niillä seuduilla,
kun taas miltei jokainen omistaa kuumemittarin. Toman hotellissa
oli sentään lämpömittarikin... Äskeinen itsesurkuttelu muuttui
ihmettelyksi, sillä lämpömittarin näyttämä lämpömäärä vastasi +24°
Celsiusta... ja kuitenkin terve pohjoismaalainen värisi vilusta.
Kenties juuri siitä syystä, että fyysillisen puolen puhtaanapitoon on
uhrattava niin paljon vaivannäköä, lyödäänkin henkisen puolen hoito
tropiikissa melkein tykkänään laimin. Elämä Etelämeren saarilla on
Etelämeren elämää, se voisi tuskin olla muunlaista, eikä sellaista
voisi olla muualla. Tropiikin valkoiset yhteiskunnat on haalittu
kokoon kirjavista yksilöistä maailman eri kolkilta, rauhattomista
sieluista, joista useimmat ovat jo sinne muuttaessaan tavoiltaan
enemmän tai vähemmän omituisia. Huomattava prosentti sinne siirtyvistä
nuorista miehistä on varakkaiden ja hyvämaineisten perheiden »mustia
lampaita», joista tahdotaan päästä sopivalla tavalla erilleen. Sitten
on epäonnistuneita liikemiehiä, onnen sotureita ja seikkailijoita.
Lyhyesti, yksilöitä, jotka ovat jo ennestään tottuneet tinkimään
periaatteistaan.
Kun tähän sitten vielä lisätään eksoottinen ilmasto ja tropiikin
ainainen kuumuus, helpot ja lyhyet työpäivät, Lännen ja Idän
sivistysten rippeiden sekautuminen, puute henkisistä nautinnoista ja
sivistyneiden eurooppalaisten naisten vähälukuisuus, ei ole ollenkaan
ihme, jos periaatteet höltyvät ja moraali laskee.
Sanotaan, että eurooppalaisen Etelämeren saarilla viettämät vuodet
voi laskea tunneista, jotka hän lojuu nojatuolissaan. Alussa
hän tekee vapaa-aikoinaan retkiä läheisiin alkuasukaskaliin,
harjoittaa valokuvausta ja kerää perhosia tai näpertelee
pikkuesineitä kilpikonnankuoresta. Sitten hänen retkensä supistuvat
naapuri-bungalowiin tehtyihin vierailuihin, kunnes hän havaitsee oman
nojatuolinsa kaikkein mukavimmaksi ja pysyttelee enemmän kotosalla
lukien magasiineja ja rakkausromaaneja. Vuodet kuluvat... hän lukee
vähemmän ja tuumii enemmän — jos tuumiikaan... tuijottelee vain ilman
aikojaan sinistä taivasta tai valjua kuuta.
Kun virkatunnit on tehty, jää jäljelle iltapäivä ja pitkä iltakausi.
Ainoa mahdollinen ohjelma — heittäytyä telttatuoliin lukemaan tai
mennä — kapakkaan. Tropiikissa ei juoda niin paljon itsensä alkoholin
eikä päihtymyksen kuin janon vuoksi ja senvuoksi, ettei ole mitään
muuta tekemistä. Useista kehittyy tietenkin todellisia alkoholisteja,
onpa siellä yksilöitä, jotka juovat päivittäin kaksikymmentä pulloa,
jopa puolen laatikkoakin väkevää saksalaista varasto-olutta. Monet
juovat itsensä loppuun. Aikaisemmin mainittu Peter Hansen väitti
olleensa yhtämittaisessa humalassa siitä saakka kuin hänen plantaasinsa
takavarikoitiin, eli viimeiset neljä elinvuottansa.
Jos valkoihoisilla miehillä on vähän työtä tropiikissa, niin on sitä
harvoilla siellä olevilla eurooppalaisilla naisilla vielä vähemmän.
He panevat tuskin kortta ristiin jokapäiväisen leipänsä hyväksi. Ja
miksi heidän sitten pitäisi, kun lämpömittari näyttää +90° Fahrenheitia
varjossa (+33° Celsiusta) ja alkuasukkaita saa palvelijoiksi muutamalla
shillingillä kuukaudessa.
Erään hyvinvoivan virkamiehen rouva valitti olevansa ylenmäärin
rasittunut työstä ja monenlaisista velvollisuuksista.
»Mitä tekemistä teillä sitten on ollut niin paljon?» uskalsi joku
miehinen koiranleuka kysyä.
»Pelaan ensinnäkin tennistä kaksi iltapäivää viikossa, sitten olen
ollut parissa eri paikassa päivälliskutsuilla ja iltapäiväteellä, ja
sitten minulla on itselläni ollut vieraita», vastasi työn rasittama
rouva.
»Mutta eikö kiinalainen kokkinne ja alkuasukaspalvelijanne huolehdi
ruoan valmistamisesta ja pöydän kattamisesta?»
»Niin, mutta tuo ainainen pukeutuminen on niin rasittavaa.»
»Mutta miksi ette käytä palvelustyttöänne apuna pukeutuessanne?»
»Tietysti minä käytänkin, mutta on sentään aina yhtä ja toista, jota he
eivät voi tehdä.»
Väsyneesti huoaten rouva etsi mukavampaa asentoa nojatuolissa käskien
samalla yhden mustista palvelijattaristaan tuolinsa taakse seisomaan
siltä varalta, että hän sattuisi jotakin tarvitsemaan.
Esimerkkinä toisesta äärimmäisyydestä ansaitsee maininnan eräs
saksalainen, joka kuuluu elävän Duke of York-saarilla jo toistakymmentä
vuotta pelkkien kookospähkinöiden varassa. Vaatteita hän käyttää vain
vieraita saadessaan. Tämä omituinen yksilö ei ole kuitenkaan mikään
erakko luonnostaan; joitakin vuosia sitten hän tuotatti morsiamensa
kotimaasta luokseen, mutta morsian sai palata takaisin niine hyvineen,
kun ei suostunut elämään sydämensä valitun kanssa pelkällä kopralla ja
ilman vaatteita. Miehellä olisi kyllä varaa elää toisellakin tavalla,
sillä sanotaan hänen tilaavan useammilla eri kielillä ilmestyvät uudet
kirjat. Mutta hän on kerta kaikkiaan päättänyt elää periaatteensa
mukaan: hän kuuluu nimittäin amerikkalaiseen Kokonarisuus-lahkoon,
jonka kannattajain päätunnuslauseena on: yksinomainen ravinto
kookospalmun hedelmä. Miehemme vuosittainen ravinto maksaa tuskin sataa
Suomen markkaa, sillä hän käyttää päivittäiseen ravintoonsa yhden
kookospähkinän, milloin keittäen tai paistaen sen sydäntä, milloin
juoden nesteen mehua ja syöden sydämen kuivana, kopran muodossa. Suotta
ei kookospalmua nimitetä »elämänpuuksi»!