Uudessa Guineassa oleskelleiden tai siellä käyneiden suomalaisten luku
voidaan laskea sormilla. Ruotsalaisia, norjalaisia ja tanskalaisia
asustaa siellä sen sijaan useitakin.
Skandinaavisista Etelänmeren-eläjistä on tanskalaissyntyinen Peter
Hansen epäilemättä tunnetuin. Hänen elämästään ja münchausenmaisista
seikkailuistaan on olemassa kirjakin — ainakin käsikirjoituksena.
Kun Peter Hansen yli neljäkymmentä vuotta sitten astui maihin Uudessa
Britanniassa, oli siellä tuskin muita valkoihoisia kuin »Kuningatar
Emma» miehineen ja lähetyssaarnaaja Brown.
Emman kauppa-asiamiehenä Peter aluksi palvelikin muutamia vuosia,
kunnes ryhtyi itsenäisesti viljelemään kookospalmuja, ostettuaan
alkuasukkailta omiin nimiinsä Ranskalaiset Saaret. V. 1888 saariryhmän
yli vyörynyt merentäristysaalto hävitti kaikki Peterin hyvällä alulla
olleet viljelykset, vieden mennessään hänen irtaimen omaisuutensa ja
muonavarastonsa niin, ettei Peterille jäänyt muuta kuin ruostunut
rihlapyssy. Pyssyään Peter vakuuttikin saavansa kiittää elämästään,
sillä kanakit panivat saariryhmää kohdanneen onnettomuuden hänen
syykseen. Yhdeksän kuukautta Peter sai rihlansa varassa varjella
henkeään vihamielisten alkuasukkaiden kiukulta, ennenkuin tuli apua
muilta saarilta. Saatuaan kauppavarastonsa jälleen kuntoon ja talonsa
uudelleen rakennetuksi Peter vaurastui kilpailijoiden puutteessa ripein
askelin.
Varallisuutensa yhä lisääntyessä Peter Hansen alkoi viettää niin
tuhlailevaa elämää, että sitä muistellaan Etelämerellä vielä nytkin,
kolmenkymmenen vuoden kuluttua. Hänen talonsa sanotaan olleen
vieraanvaraisimman koko luoteis-Tyynenmeren saaristossa, houkutellen
kuvankauniiseen Peterhafeniin kuten saariryhmän parasta satamaa
nykyjään Hansenin mukaan nimitetään — joukoittain saksalaisia upseereja
ja kosmopoliittisia maailmankiertäjiä. Mittauslaiva »Möwen» väitetään
olleen suurimman osan ajastaan ankkurissa juuri Peterhafenissa, missä
oli samppanjaa ja viskiä puuttumatta, vieraanvarainen isäntä ja
Etelämeren tummia tyttäriä upseerien ajan ratoksi...
Peterin omista rakkausseikkailuista päiväntasaajan tyttärien kanssa
kerrotaan jos jonkinlaisia historioita. Puhutaan kolmestakymmenestä
vaimosta ja epälukuisasta jälkeläismäärästä. Tällaisille jutuille Peter
vain naurahtaa ja vastaa, ettei hän suinkaan ole ainoa valkoihoinen
mies, jolla on ollut värillisiä vaimoja.
Peter Hansenin elämä ei kuitenkaan ollut pelkkää nautintoa ja ilonpitoa
sen paremmin kuin muidenkaan Etelämeren valkoihoisten noina varhaisina
vuosina. Usein hän sai henkensä kaupalla paeta alkuasukkaiden
jostakin pienestä väärinymmärryksestä vaatimaa kostoa. Kerrankin
eräs vihamielinen heimo ryösti hänen kauppavarastonsa, poltti hänen
kuunarinsa ja murhasi yhdeksän hänen kiinalaisista työnjohtajistaan ja
kauppa-apulaisistaan sekä useita kymmeniä alkuasukastyömiehiä; Peter
itse pääsi pakenemaan. Sen kahakan jälkeen saksalaiset viranomaiset
kielsivät häntä enää palaamasta saarilleen, joten Peterin oli pakko
myydä tiluksensa eräälle yhtymälle.
Peter Hansen oli tällä välin ehtinyt pyrkiä Saksan alamaiseksi, jota
tekoaan hän varmaan mahtoi katua maailmansodan puhjettua, sillä
muiden saksalaisten tilusten joukossa takavarikoitiin hänenkin
uusi plantaasinsa, niin että monenlaisia päiviä nähnyt tropiikin
uudisraivaaja joutui vielä vanhoilla päivillään pennittömäksi.
Kirjoittajalla oli Rabaulissa ollessaan onni usein tavata Peter
Hansenia ja kuulla vanhan _pioneerin_ omasta suusta, kuinka tropiikissa
silloin elettiin, kun sähkö ja radio eivät olleet löytäneet sinne
tietään ja kun valkoihoiset olivat niin harvinaisia, että kanakit
hieroivat silmiään, kun sattumalta kohtasivat jonkun uskaliaan
pioneerin. Tuntui kuin olisi kadottanut monivuotisen ystävän, kun
eräänä helteisenä helmikuun iltapäivänä piti saattaa Peter Hansenin
maalliset jäännökset Rabaulin jylhänkauniiseen kalmistoon, jonne hänet
lyhyen sairauden jälkeen kannettiin.
Muistan elävästi erään tapauksen, joka osoittaa, että Peterillä vielä
kahdeksissakymmenissä oli rohkean eränkävijän hermot. Oli muuan
noita raukaisevan hiljaisia lauantai-iltapäiviä. Istuimme tapamme
mukaan juttelemassa pienen pöydän ääressä Ah Cheen hotellissa monien
muiden laseistaan maistelevien joukossa, kun yht'äkkiä kuului kadulta
alkuasukkaiden huuto _quria_, maanjäristys, ja samassa kaksikerroksinen
hotellirakennus alkoi huojua ja natista liitoksissaan, viinipulloja
putoili hyllyiltä kivilattialle, ilmassa humisi ja sähisi kummallisia
ääniä... Kaikki hotellivieraat ryntäsivät heti ensimmäisen huojunnan
tuntiessaan ulos aukealle, mutta Peter täytti tyynenä lasimme ja
virkkoi kuin uhitellen:
»Mokomatakin tärinää pakenevat! Niinkuin ei tämä kivipermanto sitten
kestäisi yhtä hyvin kuin tuo katukin.»
Siitä Peter innostui kertomaan suurista maanjäristyksistä,
semmoisista, että eläimet ulvoivat, kokonaisia niemekkeitä vaipui
mereen, uusia saaria sukelsi esiin syvyydestä, tai kilometrejä pitkä
merentäristysaalto huuhteli kaiken elollisen pois tieltään. Useampaan
kertaan Peter vakuutti, kuinka tropiikin kevyesti rakennetut talot
kestivät maanjäristystä vastaan aivan kuin puulaiva aallokossa,
nitisivät ja natisivat liitoksissaan, mutta eivät repeytyneet.
Peter Hansen oli oikea _soldier of fortune_, onnen soturi, joka ei
koskaan nurissut kohtaloaan. Jos häneltä kysyttiin, eikö hän katunut,
kun oli menettänyt niin monta loistavaa tilaisuutta tehdä itsestään
seudun varakkaamman miehen, Peter vastasi:
»Mitä se auttaisi? Olen ottanut elämästä irti kaiken mahdollisen ilon.
Mitä muuta saattaisi ihminen toivoa?»
* * * * *
Suomalainen O., joka samoin kuin Peter Hansenkin siirtyä seudulle
yksinkertaisena merimiehenä noin kolmisenkymmentä vuotta sitten, on
osannut elää säästäväisemmin kuin viimeksi mainittu, ja hän on nyt
seudun varakkaimpia plantaasinomistajia.
Hänellä on Uudessa Irlannissa kaksi tuottavaa plantaasia, Fangalawa
ja Laguraianga. O. ei pyrkinyt Saksan alamaiseksi saksalaisten
hallituskauden aikana, kuten monet seudun eurooppalaiset tekivät,
joten hänen omaisuuttaan ei myöskään takavarikoitu. Ollen naimisissa
samoalaisnaisen kanssa ja vuosikymmeniä eläneenä ilman maanmiestensä
seuraa O. on unohtanut äidinkielensä. Hänen ainoa suomenkielinen
lauseensa: »Kyllö minö ymmörrä», todistaa kuitenkin hänessä vielä
asustavan suomalaisen itsepäisyyden.
Paikkakuntalaiset eivät unohda tämän maailman tiedoissa hieman
takapajulle jääneestä maanmiehestämme puheen tullen kertoa, kuinka
O. kymmenkunta vuotta sitten kirjoituskoneiden ilmestyessä saarille
välttämättä tahtoi hankkia itselleen »kirjoittavan koneen». Saatuaan
koneen haltuunsa O. päätti heti koettaa, kykenisikö »masiina»
toimittamaan asioita. Asettuen koneen eteen seisomaan hän saneli
sille kiireellisimmän tilauksensa — pari laatikkoa olutta — painoi
umpimähkään joitakin näppäimiä ja lähetti sitten kanakin viemään
paperin kauppiaalle. Kun ei mitään olutta kuulunut, suuttui O. mokomaan
vehkeeseen ja heitti koko kirjoituskoneen mereen.
* * * * *
Toinen Etelämeren saarilla asuva suomalainen veteraani on kapteeni
S., joka on niinikään oleskellut kolmisenkymmentä vuotta eteläisellä
pallonpuoliskolla, milloin helmenpyytäjänä, milloin kauppa-asiamiehenä
ja nyt lopuksi kullankaivajana.
Ensimmäisen tapaamisemme voisi melkein sanoa rotuvaistosta johtuneeksi:
Istuin kiinalaisen Ah Manin ravintolassa pistelemässä maukasta
villiporsaanpaistia suuhuni, kun laiha ja päivän paahtama keski-ikäinen
mies astui sisälle, istuutui viereiseen pöytään, vilkaisi ensin minuun
ja sitten lautaseeni ja tilasi porsaanpaistia hänkin. »Tuo voisi olla
vaikka suomalainen», tuumin itsekseni, »tai ainakin pohjoismaalainen».
En malttanut kauemmin hillitä uteliaisuuttani, vaan viritin keskustelun:
»I say», sanoin alkuun päästäkseni, »mistäpäin maailmaa vieras tulee?
En muista nähneeni Teitä ennen täällä?»
»Well», vastasi päivänpaahtama mies, »olen vastikään tullut tänne
Uudesta Irlannista, mutta alunperin olen Suomesta.»
Siinä sitä sitten oltiin, ihmeteltiin ja kyseltiin molemmin puolin.
Saman pienen maan poikia kaukana murjaanien mailla!
Tätä ensimmäistä tapaamistamme seurasi monta yhteistä muistorikasta
purjehdusmatkaa sinisen vihreissä laguuneissa kapteeni S:n kuunarilla.
Kapteeni S:n monivaiheisesta elämästä troopillisilla saarilla voisi
kirjoittaa kokonaisen kirjan. Helmenpyytäjänä hän tuli tunnetuksi,
paitsi rohkeiden purjehdusmatkojensa ansiosta, eritoten kuuluisan
mustan helmen johdosta; tämä arvokas helmi häneltä kuitenkin pian
varastettiin Sydneyssä. Ollessaan recruiterinä, alkuasukaspestaajana,
S. joutui usein vakaviin tilanteisiin tunkeutuessaan liian
syvälle saarten sisäosiin, missä alkuasukkaat monin paikoin ovat
vielä täysverisiä ihmissyöjiä ja tuskin koskaan valkoista miestä
nähneetkään. Annamme kapteeni S:n itsensä seuraavassa kertoa eräästä
pestausretkestä, jonka hän jokin vuosi sitten teki Salomonin saarten
pohjoisimman ja samalla suurimman saaren, Bougainvillen sisäosiin:
»Uudesta Britanniasta oli vaikea enää löytää työnhaluisia
alkuasukkaita, joten päätin koettaa kerran onneani Salomonin saarilla.
Saavuin Bukaan [»Buka» on lyhennys sanasta Bougainville] neljän
mieheni kanssa, mutta piankin, että rannikkoseutujen alkuasukkaat
olivat haluttomia pestautumaan valkoisen miehen palvelukseen. Päätin
yrittää saaren sisäosassa, ylhäällä vuoristossa. Neljän kanakin kera
olisi kuitenkin ollut liian uskallettua tunkeutua vihamielisten
vuoristolaisten alueille. Sain lopulta houkutelluksi neljä bukalaista
lähtemään mukaani, joten minulla siis oli yhteensä kahdeksan
rihlankäyttöön tottunutta alkuasukasta matkassani.
Pyssyillä, ampumatarvikkeilla ja eväillä varustettuina läksimme
matkalle varhain aamulla kahdella kanootilla. Etenimme jokea myöten
noin kymmenen mailia eli miltei vuorten rinteille saakka. Joen
molemmat rannat olivat liaanien peittämät ja, mikäli niiden välitse
saattoi nähdä, suoperäistä maata. Sivuutimme joitakin päivänpaisteessa
lekottelevia alligaattoreita.
Emme olleet nähneet vielä ainoatakaan alkuasukaskylää, kun illalla
leiriydyimme vuorten juurelle. Seuraavana aamuna aloimme kapeata
alkuasukasten tallaamaa polkua seuraten nousta ylös vuorelle.
Jatkoimme kiipeämistä koko päivän tapaamatta vieläkään muuta merkkiä
alkuasukkaista kuin hylätyn kylänpaikan. Arvioin nousseemme noin. 4
000 jalkaa merenpinnan yläpuolelle. Vasta kolmantena päivänä jälkeen
puolenpäivän saimme näkyviimme joitakin alkuasukastaloja, mutta kun
saavuimme kylään, ei siellä ollut muita eläviä olioita kuin kolme
sikaa. Kylän asukkaat olivat todennäköisesti piiloutuneet jonnekin
lähistöön. Herättääkseni mahdollisesti väijyskelevissä vuoristolaisissa
hieman kunnioitusta aseitamme kohtaan ampua jyräytin yhden sioista
iltapäiväpaistiksemme.
Pystytin leirin vähän matkan päähän kylästä ja määräsin kaksi miestä
pitämään vahtia. Mutta kun aamupuoleen yötä heräsin, nukkuivat kaikki
mieheni, vahdinpitäjät niinkuin muutkin. Koko päivän kiipeäminen ja
tukeva ateria oli liikaa veltoille merenrantakanakeille.
Aamulla panin viisi miestä tiedusteluretkelle ympäristöön kieltäen
ankarasti heitä ampumasta, ennenkuin heidän henkeänsä uhataan. Pojat
palasivat leiriin vasta iltapäivällä tuoden mukanaan kaksi vankia, noin
60-vuotiaan ukon ja 14-vuotiaan pojan. Molemmat vangit töllistelivät
minua ja vapisivat pelosta. Saatuaan kelpo annoksen paistettua
porsastamme ja toinnuttuaan ensi hämmästyksestään ukko alkoi selitellä
meille jotakin hyvin innostuneesti. Kahdeksan miestäni edusti neljää
eri alkuasukaskieltä, mutta eivät kuitenkaan ymmärtäneet sanaakaan
ukon puheesta. Päätin pitää ukon ja pojan luonani toistaiseksi.
Aamun valjetessa havaitsimme kuitenkin, että ukon oli onnistunut yön
pimeydessä puikkia tiehensä.
Mikään alkuasukkaiden pestaus ei tällaisissa olosuhteissa tullut
kysymykseenkään, joten ajattelin olevan parasta pyrkiä saaren
vastakkaiselle rannikolle. Pojan päätin viedä mukanani edes näytteeksi
ihmisaroista vuoristolaisista. Mutta sitä minun ei olisi pitänyt
tehdä, sillä emme ehtineet kulkea montakaan kilometriä, kun huomasimme
olevamme vuoristolaisten piirittämät: keihäitä alkoi viuhua meitä
kohti kuin nuolia. Vuoristolaisilla mahtoi olla kokemusta tuliaseiden
tehosta, koska eivät uskaltaneet tulla keihäineen heittomatkan
päähän. Vai oliko keihäiden matkan päästä heitteleminen heidän
sodankäyntitapoihinsa kuuluvaa mielenosoitusta! Tilanne näytti joka
tapauksessa varsin uhkaavalta, sillä vuoristolaisilla oli ainakin
kymmenkertainen ylivoima. Koska arvasin syyn äkilliseen hyökkäykseen
johtuvan pojan varastamisesta, katsoin parhaaksi noudattaa ensimmäistä
uhkavaatimusta ja palauttaa pojan heimonsa turviin. Saatuaan
pojan takaisin vuoristolaiset katosivat yhtä äkisti kuin olivat
ilmestyneetkin, ja me saimme jatkaa matkaamme häiritsemättä. Sivuutimme
nytkin, laskeutuessamme alas vastakkaista rinnettä, useita kyliä, mutta
kaikista olivat asukkaat kadonneet meidän ilmestyessämme.
Ensimmäinen valkoihoinen, jonka rannikolle päästyämme tapasin, oli
ranskalainen lähetyssaarnaaja, joka onnitteli minua, sanoen minun
olevan ensimmäisen eurooppalaisen, joka oli kulkenut vuorten yli.
Joitakin vuosia sitten oli saksalainen patrulli päässyt huipulle
saakka, mutta sen oli ollut pakko kääntyä takaisin alkuasukasten
keihässateen edestä.»
* * * * *
Kolmas Uuden Guinean suomalainen oli saapunut Rabauliin vasta vähän
ennen minun tuloani. Mutta paljon maailmaa nähnyt mies oli W.V.
W., suurimman osan elämäänsä ulkomailla elänyt hänkin, ja mitä
moninaisimmissa ominaisuuksissa esiintynyt. W. oli _globe-trotter_
Jumalan armosta — jos siihen ominaisuuteen mitään erikoista armoitusta
tarvitaan! —ja niin monipuolinen kyvyiltään kuin vain suomalainen
maankiertäjä voi olla. Hän pystyi tekemään insinöörin, arkkitehdin,
rakennusmestarin ja laivaperämiehen tehtävät, mutta ei tarpeen tullen
halveksinut konttoriapulaisen, kirvesmiehen tai autonkuljettajan
toimiakaan. En tullut kysyneeksi, oliko hän koskaan työskennellyt
laastimuurarina, mutta vapaamuurari hän ainakin oli.
Kun ensimmäisen kerran tapasin W:n Rabaulissa, oli hän valtion
tiemestarina. Hänen työnään oli parinkymmenen mailin pituisen tieosan
kunnossapidon valvominen. Tie oli kuvankaunis autotie ja kaarsi
lahden pohjukkaa rantapalmujen lomitse koko matkan noin viiden tai
kymmenen metrin etäisyydellä rannasta. Ratsastaa tien kerran, pari
viikossa päästä päähän ja ilmoittaa maanjäristysten tai rankkasateiden
mahdollisesti aiheuttamista vieremistä asianomaisten alkuasukaskylien
päämiehille — siinä tämän armoitetun maankiertäjän tehtävät! Mutta
maankiertäjä ei olisi oikea maankiertäjä, jos hän viihtyisi yhdessä
paikassa, olipa se sitten kuinka puoleensavetävä tahansa.
W. oli usein kutsunut minua viettämään »viikon loppua» luonaan,
ennenkuin hän tulisi jättämään toimensa. Omaa äidinkieltä haastelevia
maanmiehiä ei tuolla maailmaasivulla tapaa joka käänteessä, joten
noudatin kutsua heti tilaisuuden tullen ja ajaa hurautin eräänä
lauantai-iltapäivänä Karaviaan, missä W:n palmunlehvistä ja
bamburuo'oista kyhätty maja sijaitsi mainitun rantatien varrella, noin
kolmen neljännestunnin automatkan päässä Rabaulista.
W. oli vastikään hankkinut pari luodikkoa, joilla ensi
virkistykseksemme pudottelimme paremman riistan puutteessa palmujen
latvoissa torkkuvia lentäviä kettuja. Liian helppoon metsästykseen
väsyttyämme menimme vilvoittelemaan 28 Celsius-asteen lämpöiseen
meriveteen. En ole eläissäni tavannut toista niin puheliasta
suomalaista kuin W. oli. Kun myöhemmin sikäläisille tuttaville kuvailin
suomalaisia harvasanaisiksi, sain aina vastaukseksi: »Entäs maanmiehesi
W.!»
Kujeita ja kompia oli W:llä aina varastossa. Nyt hän tokaisi yht'äkkiä,
että hänen musta palvelijapoikansa ymmärtää suomea, ja sanojensa tueksi
hän huusi ovensuussa seisovalle kanakille väärentämättömällä Rauman
murteella:
»Hei, Torombara, tuost masteril lissä plätei!»
Poika kantoi ohukaisia pöytään kuin käskystä. Väitin tietysti, että hän
oli sopinut tästä kanakkinsa kanssa ennen minun tuloani. Silloin W.
antoi toisen näytteen:
»Torombara, panest lamppu valkkia!»
Ja kanakki sytytti lampun ja kantoi sen pöydälle. Nyt päätin minäkin
koettaa, miten pitkälle murjaanin suomentako riittäisi ja sanoin
vuorostani:
»Hei, poika, sulje se ovi!»
Siinä sitä oltiin, Torombara ei ollut tietääkseenkään. Mutta väitti
yhä, että poika ymmärtää suomea, nimittäin Rauman murretta, ja sanoi
saman lauseen omalla tavallaan:
»Torombara, panest se ovi kii!»
Torombara sulki oven.
Vähän aikaa poikaa tutkittuani pääsin kuitenkin W:n juonen perille:
Torombara oli niin sanottu metsäkanakki; vasta lyhyen aikaa ollut
valkoisten ihmisten ilmoilla, eikä niin ollen osannut muuta kuin
kotikylänsä kieltä, joten oli aivan yhdentekevää, mitä muuta kieltä
hänelle puhui. Poika koetti parhaansa arvatakseen, mitä kulloinkin
tarvittiin. Jos Torombara olisi osannut pidgin-englantia, hän ei
varmastikaan olisi kuunnellut »raumlaissi komennukssi».
Erään toisen kerran W. hämmästytti minua samanluontoisella tempulla.
Tavanomaisen kirjelappusen sijasta, joilla kanakit siellä toimittavat
isäntiensä asioita, W. lähetti saman Torombaran luokseni suullisin
terveisin. Poika astuu sisään ja sanoo virheettömällä suomen kielellä:
»Hyvää päivää! Isäntä käski sanomaan, että hän voi muuten hyvin, mutta
elämä tuntuu niin...» (sitten seurasi liuta painettavaksi sopimattomia
suomalaisia attribuutteja).
Vähällä oli, ettei kelpo Torombara saanut kädessäni olevasta
perhosverkon varresta selkämykseensä, ennenkuin älysin, että viatonhan
palvelija oli isäntänsä synteihin.