On omituista, kuinka kiinalaiskorttelit kaikkialla maailmassa
näyttävät erikoisesti vetävän eurooppalaisia puoleensa. Minne Idän
satamakaupunkiin matkailija eksyneekään, kiinalaiskorttelia hän tuskin
jättää katsomatta. Riksanvetäjät ja muut oppaiksi pyrkivät kulit
tuntevatkin hyvin Lännen miehen maun ja koettavat sitä tyydyttää.
Vaikka kiinalaisten ikivanhat perinnäistavat ja tottumukset ovatkin
Lännen vaikutuksesta nykyaikaistuneet siihen määrin, että Viisas
Konfutse varmaan heräisi 2 500-vuotisesta unestaan, jos jonkin
ihmeellisen televisionin avulla näytettäisiin hänelle kuvia nykypäivien
kiinalaisten elämästä, on heidän kortteleissaan silti vieläkin
riittämiin eurooppalaisen mielikuvituksen kiihoittimeksi Idälle
ominaista väriä ja tuoksua.
Kiinalaiskortteleissa ei ole täydellistä hiljaisuutta koskaan. Ne ovat
rauhattomia kuin mehiläispesät. Siellä noustaan varhain, touhutaan
ja papatetaan koko päivä ja mennään myöhään levolle. Kaduille päin
avonaisissa huoneistoissa, vieläpä itse kadullakin, käydään kauppaa,
harjoitetaan ammatteja, asutaan, keitetään ruokaa ja aterioidaan, ja
läpinäkyvien verhojen takana pelataan uhkapeliä nopilla ja korteilla.
Naiset liikkuvat mustissa satiinihousuissa ja polviin ulottuvassa
mekossa, miehet pyjamapuvuissa tai vain housuissa, ja molempien
puukengät kopioitavat sementtilattiaa vastaan. Kaikilla näyttää olevan
jotakin tekemistä ja puhuttavaa. Jossakin nurkassa saattaa sentään
nähdä laihan ryppyisen ukon istuvan kyykyssä tuntikausia ja tuijottavan
ohikulkijoita ilmeettömällä katseellaan.
Kiinalaiset rakastavat valoa erikoisesti. Yön tullen heidän katunsa
ovat pelkkänä ilotulitusmerenä: soihtuja, lyhtyjä, kaarilamppuja,
kaikkia rinnan ja rykelmässä. Eihän sitä huonossa valossa osaisikaan
viedä puikoilla ruokaa suuhunsa. Suurista kattiloista nousee vahvasti
maustetun »pitkän sopan» tuoksu, ja lautasille mätkitään »chop chuita»
kukkuroilleen.
* * * * *
Rabaulissa on toistatuhatta kiinalaista eli kaksi kertaa niin paljon
kuin eurooppalaisia, mutta kuitenkin on kiinalaiskorttelin kahdessa
kapakassa aina enemmän eurooppalaisia vieraita kuin kiinalaisia, vaikka
kivenheiton päässä sijaitseva avara eurooppalainen hotelli tarjoaa
samoja juomia samoihin hintoihin. Tämä on sitäkin omituisempaa, kun
brittiläiset muuten ovat tunnetusti ylpeitä rodustaan.
Samoin ovat kiinalaiset ravintolat siellä eurooppalaisten kesken
suosittuja, vaikka kiinalaiset eivät enää mielellään myönnäkään luottoa
ruokamaksuissa. Vielä joitakin vuosia sitten saivat eurooppalaiset
syödä kiinalaisten ravintoloissa ja juoda heidän kapakoissaan
velaksi kuukausimääriä räätälin laskuista puhumattakaan — kun vain
antoivat kuitin »I.O.U.» [Englantilainen velkakirjanimitys]. Mutta
eurooppalaisen asutuksen kasvaessa ilme lampaiden joukkoon vuohiakin.
Lukutaidottomat kiinalaiset ravintoloitsijat ja kapakoitsijat saivat
todeta ruvetessaan perimään näillä kuiteilla (chit) puolen vuoden
maksuja, että hän oli ollut ruoka- ja juomavieraina sellaisia
kuuluisuuksia Caesar, Kolumbus, Shakespeare, Pontius Pilatus ja Jeesus
Kristus.
Kiinalaisten ja alkuasukkaiden välit ovat yleensä hyvät, ainakin
paremmat kuin eurooppalaisten ja alkuasukkaiden. Kannibalismin
aikoina suhteet saattoivat olla päinvastaiset, sillä kanakit pitivät
kiinalaisen lihaa maukkaampana kuin valkoisen miehen. Viimeksimainittua
he moittivat liian suolaiseksi.
Kerrotaan, että noin kolmekymmentä vuotta sitten eräs kiinalaisten
kuljetuslaiva oli haaksirikkoutunut puolimatkassa Sydneyn ja Uuden
Britannian välillä sijaitsevan pienen Russel-saariryhmän riutoilla.
Alkuasukkaat olivat hyökänneet hylyn kimppuun ja vanginneet kaikki
laivassaolijat, kolmesataa kiinalaista ja neljä päällystöön kuuluvaa
eurooppalaista. Vangit oli sitten siirretty pienelle alastomalle
luodolle, josta alkuasukkaat kävivät kanootilla noutamassa miehen
tai pari päivässä pääsaarelleen. Kaikki kolmesataa kiinalaista ja
yksi valkoihoinen olivat tulleet syödyiksi, ennenkuin apua tuli.
Henkiin jääneet eurooppalaiset saivat siis kiittää pelastumisestaan
ensi sijassa suolapitoisuuttaan. Sanotun saariryhmän asukkaat ovat jo
»sivistyneet», mutta laivahylky törröttää vielä riutalla surullisena
muistona.
Kun kanakki kyllästyy valkoisen miehen ynseään kohteluun, muuttaa
hän useinkin »kong-kongin» (kiinalaisten haukkumanimi) palvelukseen.
Ollen itse yritteliäitä ja ahkeria kiinalaiset osaavat vaikuttaa
alkuasukkaisiin hyvällä esimerkillä. Heidän rotuarvonsa sallii
ruumiillista työskentelyä tropiikissakin, missä eurooppalaisen ei sovi
kantaa edes parin kilon painoista pakettia.
Kiinalaiset kopranostajat ja kauppamiehet uskaltautuvat nykyjään
yhä syvemmälle tuntemattomien seutujen rajamaille ja tyytyen
pienempään voittoon kuin eurooppalaiset kauppamiehet kilpailevat
menestyksellisesti näiden kanssa.
Australian Uudessa Guineassa ovat edustettuina myös malaijit sekä
vähässä määrin samoalaiset.
_Malaijeja_ pidetään Tyynenmeren aristokraatteina, minkä arvon he
esimerkiksi melanesialaisiin verrattuina hyvin ansaitsevatkin.
He ovat ahkeraa, hiljaista ja vaatimatonta väkeä. Borneossa ja
Celebeksessä he rakentavat asuntonsa tiheiksi kyliksi lahtien
poukamiin pylväiden päähän, mutta Uudessa Guineassa he asuvat melkein
eurooppalaisesti: koristavat huoneittensa seinät painetuilla kuvilla
ynnä muilla halpa-arvoisilla koruilla ja soittavat amerikkalaisia
gramofonikappaleita.
Malaijit ovat sopusuhtaisia vartaloltaan — naiset vain hieman
lihavahkoja — ja miellyttäviä kasvonpiirteiltään. Heidän ihonsa on
tumma ja tukkansa musta, melkein sinisenmusta, ja he pitävät sen aina
huolellisesti sileäksi suittuna. He harrastavat puhtautta, pukeutuvat
hyvin ja käyttävät runsaasti hajuvettä, niin miehet kuin naisetkin.
Uudessa Guineassa malaijit työskentelevät sellaisissa toimissa, joihin
alkuasukkaat eivät pysty. Heitä tapaa siellä kauppa-apulaisina,
konttoristeina, autonkuljettajina ja merimiehinä, mutta
käsityöläisammattiin he ryhtyvät harvoin. Kiinalaiset ovat siinä
ylivoimaisia.
Malaijit eivät ole tiettävästi koskaan harjoittaneet ihmissyöntiä,
vaikka erään suomalaisen viikkolehden novellin kirjoittaja jokin aika
sitten kuvaili heidät »petollisiksi ihmissyöjiksi.»
_Japanilaisia_ on koko Australian Uuden Guinean alueella kaikkiaan
noin parisataa. He työskentelevät siellä ammattilaisina kuten
kiinalaisetkin, laivanrakennustyön ollessa kuitenkin heidän
erikoisalansa.
Sikäläinen brittiläinen väestö suhtautuu kuitenkin kiinalaisiin
myötätuntoisemmin kuin japanilaisiin, ainakin oli suhde sellainen ennen
nykyistä Kiinan selkkausta.
Eräs brittiläinen politikoitsija on sanonut, että japanilaisia on joka
maailmankolkassa juuri riittämiin, jotta he voivat tehokkaasti valvoa
maansa etuja.
Etelämeren saarten _sekarotuisista_ asukkaista puhuttaessa ei voida
vaitiololla sivuuttaa lähetysasemia. Sikäläisten lähetysasemien
toimintaa ja niiden työn merkitystä arvostellaan usein moittivasti,
mutta lähetystyön vastustajatkin myöntävät, että ainakin yhdessä
suhteessa lähetyssaarnaajat tekevät kiitettävää työtä, nimittäin
sekarotuisten kasvattamisessa.
Nämä heimottomat ja kansattomat, usein isättömät ja äidittömät
elämän lapsipuolet olisivat hyvin turvattomia ilman lähetysasemien
apua. Useimmat sekarotuiset lapset otetaan heti vastasyntyneinä
lähetysasemien lapsihoitoloiden huostaan. Siellä heitä hoidetaan ja
kasvatetaan, kunnes tulevat viidentoista, seitsemäntoista vuoden
vanhoiksi, jolloin heille tavallisesti toimitetaan työpaikka
plantaasille tai kauppaliikkeeseen. Ne onnelliset, joiden isällä on
kylliksi kunniantuntoa tunnustaa värillinen nuorukainen tai neitonen
omaksi pojakseen tai tyttärekseen, saavat usein jatkaa opintojaan
Sydneyn sisäoppilaitoksissa; jotkut heistä ovat suorittaneet
ylioppilastutkinnonkin.
Sekarotuiset, varsinkin eurooppalaisen ja alkuasukkaan avioliitosta
syntyneet lapset ovat yleensä kaunispiirteisiä. Väriltään he ovat
hyvin lähellä malaijeja, mutta heidät erottaa kuitenkin helposti
viimeksi mainituista piirteiden eurooppalaisista vivahduksista ja
hieman kiharasta tukasta — kanakkiäidin perintöä. He pukeutuvat ja
käyttäytyvät kaikin puolin eurooppalaisesti, vaikka joskus humaltuneina
saattavatkin näyttää merkkejä alkuperäisten vaistojen läheisyydestä.
Eritoten sekarotuiset naiset ovat kauniita, jopa siihen määrin
viehättäviä, että monet eurooppalaiset plantaasinomistajat ovat
ottaneet itselleen sekarotuisen vaimon. Jotkut sikäläisistä
saksalaisista plantaasinomistajista saavatkin kiittää sekarotuista
vaimoaan siitä hyvästä, että heillä vielä on plantaasinsa omissa
käsissään.
Kiinalaisten ja kanakkien avioliitosta syntyneet lapset eivät yleensä
kehity yhtä kauniiksi kuin niistä avioliitoista syntyneet, joissa
eurooppalaisveri on ollut toisena määräävänä tekijänä. Aasialainen
rotu näyttää tässä yhdistelmässä jäävän tappiolle melanesialaisten
vivahduksien esiintyessä vahvasti ylivoimaisina. Näiden lasten väri on
paljon tummempi kuin eurooppalaisperäisten sekarotuisten ja nenänsä
leveä ja matala — ilmeinen kanakkinenä. Ettei koiraa kuitenkaan aina
karvoihin katsota, todistaa seuraava tapaus:
Kirjoittaja oli australialaisen ystävänsä kanssa saanut hoitoonsa
uskotuksi matkakumppaniksi Rabaulista Eurooppaan nuoren
kiinalaiskanakin, rikkaan kiinalaisen kauppiaan pojan, joka oli
matkalla Lontooseen täydentämään kasvatustaan. Kolmesta eri maanosasta
kootulla kolmikollamme oli pitkä ja seikkailurikas matka, jossa
rotueroavaisuuksilla ei kuitenkaan ollut mitään osaa, ennenkuin tultiin
Pariisiin. Siellä meidän oli selvitettävä tumman ystävämme passiasioita
Kiinan sikäläisessä konsulaatissa, jonne menimme paremmaksi vakuudeksi
kolmisin. Keltainen konsuli ottikin meidät hymyillen vastaan ja
kirjoitti empimättä pyytämämme erikoispassin, osoittaen tummalle
suojatillemme koko toimituksen ajan harvinaista huomaavaisuutta,
josta me kaksi jäimme kokonaan osattomiksi. Asia selkeni meille
vasta hyvästellessä, kun tulimme maininneeksi eri tahoille Eurooppaa
suuntautuvista matkoistamme, ja näimme lievän hämmästyksen häiveen
konsulin itämaisilla kasvoilla: konsuli oli pitänyt meitä kahta tumman
matkakumppanimme eurooppalaisina palvelijoina, varmaankin sihteerinä ja
plantaasinhoitajana!