Monet matkakirjailijat kuvailevat tropiikin luontoa ja ilmastoa
eksoottisin värein, nimittäen sitä sekä aistilliseksi että
eroottiseksi. Ja kuitenkaan eivät inhimilliset intohimot lauhdu missään
muualla niin helposti kuin juuri tropiikissa.
Siellä ilmasto lamauttaa halun kaikkiin tarpeettomiin
aistinponnistuksiin, pyyteet ja palot, jotka muualla raatelevat
ihmisrintaa, vaimenevat siellä merkityksettömiksi. On kuin
flegmaattiset alkuasukkaat hengittäisivät tiivistettyä stoalaisuutta
itse ilmakehään. Ihmiset kadottavat tropiikissa paljon luontaisesta
kiivaudestaan ja ärtyisyydestään ja käyvät rauhallisiksi ja
rakastettaviksi.
Jotkut lääkärit väittävät, että samalla kuin tropiikki jossakin määrin
kiihdyttää naisten eroottisten tunteiden herkkyyttä, se vaikuttaa
miehiin päinvastoin hillitsevästi, tehden heidät pidättyväisiksi.
Ensiksi mainitun väitteen paikkansapitäväisyydestä en voi omasta
puolestani sanoa mitään, mutta jälkimmäinen puoli tuntuu hyvin
uskottavalta, ja se selittää samalla, miksi Etelämeren saarilla on
verraten vähän eurooppalaisverisiä sekarotuisia — vähän, ottaen
huomioon ne poikkeukselliset olot, joissa tuhannet terveet ja
naimattomat eurooppalaiset miehet siellä elelevät vuosikausia
alkuasukasten keskuudessa.
Sekarotuisissa sen sijaan näyttävät molempien alkuperäisrotujen niin
älylliset kuin tunnevaistotkin ilmenevän voimakkaampina taipumuksina
tahdon ja moraalisten ominaisuuksien kustannuksella. Sekarotuiset
ovat yleensä eroottisia sekä tahdoltaan ja luonteeltaan heikkoja.
Eleissäkin on tietysti poikkeuksia. Seuraavassa suppeasti kerrottuna
erään sekarotuisen naisen, kenties koko laajan Tyynenmeren kuuluisimman
henkilön, elämä:
Vielä viisitoista vuotta sitten olisi kuka tahansa Etelämeren saarilla
liikkunut kauppamies tai matkailijakin saattanut kertoa yhtä ja toista
»Kuningatar Emmasta». Mutta aika on himmentänyt hänenkin muistoaan.
Hänen äitinsä oli kaunis samoalainen neitonen ja isänsä Amerikan
Samoan-konsuli. Emma syntyi Samoassa kunniallisesta avioliitosta.
Sanotaan hänen jo lapsena olleen koko Samoan kaunein ja älykkäin tyttö.
Saatuaan kasvatuksensa San Franciskossa Emma palasi takaisin Samoaan
ja meni kohta senjälkeen naimisiin brittiläisen Mr. Forsaythin kanssa.
Avioliitto ei ollut kuitenkaan onnellinen, ja nuori vaimo lyöttäytyi
pian yhteen erään uusseelantilaisen Mr. Farrelin kanssa.
Saadakseen täysin nauttia onnestaan rakastuneet varustivat itselleen
kuunarin ja lähtivät seikkailulle avaraan maailmaan. He sivuuttivat
Salomonin-saaret ja nousivat maihin kuvankauniille Duke of
York-saariryhmälle, missä he ryhtyivät kaupankäyntiin alkuasukkaiden
kanssa. Sieltä he kuitenkin ennen pitkää siirtyivät Uuteen Britanniaan,
jonka asukkaat olivat siihen aikaan vihamielisiä villejä. Emman
seuralaisineen onnistui kuitenkin nousta maihin paikalle, mihin
myöhemmin kasvoi Herbertshöhen kaupunki, lähellä nykyistä Rabaulin
kaupunkia.
Emmalla oli merkillinen kyky saada villit alistumaan tahtonsa alle.
Mitättömällä rihkamalla hän osti kanakkipäälliköiltä laajan alueen
maata parhaalta rannikkoseudulta ja rekisteröi maansa Amerikan
konsulaatissa Sydneyssä. Siitä kehittyi myöhemmin entisen Saksan Uuden
Guinean ensimmäinen kookosplantaasi.
Ystävänsä, Mr. Farrelin joitakin vuosia myöhemmin kuoltua Emma nouti
luoksensa veljensä ja sisarensa Samoasta. Yksi sisarista meni naimisiin
tunnetun Etelämeren-kuvaajan R. Parkinsonin kanssa, ja toiset kaksi
joutuivat naimisiin Emman palveluksessa olevien skandinaavien kanssa.
Herbertshöhe oli tällä välin kasvanut ripeän saksalaisen edistyksen
merkeissä pieneksi kaupungiksi.
Vaikka Emma, jota nyt jo nimitettiin »Kuningatar Emmaksi», yhä
laajensi tiluksiaan uusilla edullisilla kaupoilla ja keräsi rikkauksia
harvinaisen taitavasti ja päättäväisesti, ehti hän kuitenkin ottaa
aivonsa mukaisesti osaa seudun seuraelämään, joka siihen aikaan oli
pääasiallisesti — samppanjaa ja rakkautta...
Emman aikaansaamien saavutusten merkitykseen taloudellisen
elämän elvyttämisessä oli jo ruvettu kiinnittämään huomiota itse
hallituksenkin taholla emämaassa. Niinpä olikin saksalaisen Tyynenmeren
laivaston amiraalille annettu määräys käydä henkilökohtaisesti
esittämässä »Kuningatar Emmalle» hallituksen tunnustus hänen uutterasta
työstään seudun sivistykselle valtaamisessa.
Emma sai tiedon aiotusta kunniavierailusta vasta samana päivänä, joten
minkään erikoispuvun tilaaminen Sydneystä ei voinut tulla kysymykseen.
Mutta siitä tämä omaperäinen nainen ei ollut millänsäkään. Hän
otti tyynesti amiraalin vastaan salongissaan parhaassa puvussaan —
alasti... Emma ei ollut kuningatar ainoastaan rikkaudessa, vaan myöskin
kauneudessa — eikä amiraali pannut pahakseen pientä poikkeamista
sovinnaisista seuratavoista...
Ollessaan jo keski-ikäinen nainen Emma osti itselleen kolmannen
aviomiehen, nuoren ja kauniin, mutta korviaan myöten velkaantuneen
saksalaisen upseerin. Emma maksoi sulhasensa velat ja testamenttasi
hänelle puolet omaisuuttaan. Kohta tämän jälkeen, vähän ennen
maailmansodan alkua, hän myi kaikki Uudessa Britanniassa ja muilla
saarilla olevat tiluksensa eräälle hampurilaiselle yhtymälle 175 000
Sterling-punnan (lähes 35 milj. Suomen nykymarkan) kauppahinnasta. Kun
Emma sitten lähti miehensä kanssa matkalle Eurooppaan, järjestivät
seudun asukkaat hänelle melkein kuninkaallisen hyvästijättöjuhlan.
Kuningattaren arvonimi, joka alkujaan oli annettu pilkkatarkoituksessa,
tulkitsi nyt kunnioitusta.
Kuukausi tämän jälkeen kertoi Monte Carlosta saapuva viesti, että sekä
Emma että hänen miehensä olivat molemmat kuolleet. Heidän äkillistä
kuolemaansa verhoavaa salaperäisyyttä ei saatu koskaan paljastetuksi.
Kaikki, mitä tiedetään, on, että eräs saksalainen nainen, joka väitti
itsellään olevan aikaisemmat oikeudet Emman mieheen, oli saapunut Monte
Carloon ja että Emma eli päivää kauemmin kuin miehensä. — Erikoinen
elämänjuoksu vaati kaltaisensa lopun.
Emman ruumis poltettiin ja tuhka haudattiin sille paikalle Uudessa
Britanniassa, missä hän nuorena ja kauniina naisena kolmekymmentäkolme
vuotta aikaisemmin oli astunut maihin.
* * * * *
Niinin aikoihin, jolloin »Kuningatar Emma» vaikutti, oli elämä
Etelämeren saarilla vielä verraten vapaata. Syrjäisillä seuduilla
asustavilla eurooppalaisilla oli sallittuna tapana valita itselleen
»mary» alkuasukkaiden keskuudesta. Ja alkuasukasnaiset suostuivat
kernaasti valkoisen miehen jalkavaimoksi, sillä kohtelivathan
eurooppalaiset heitä sentään monin verroin inhimillisemmin kuin heidän
omat murjaaninsa.
Mutta, kuten sanottu, moiset etuoikeudet on nyt poistettu
eurooppalaisilta. On annettava »maryn» olla rauhassa, tai mentävä hänen
kanssaan rehellisesti naimisiin.
On luonnollista, että ne harvat eurooppalaiset naiset, jotka
tropiikkiin uskaltautuvat, ovat siellä suuresti palvottuja. Rabaulissa,
Australian Uuden Guinean ainoassa kaupungissa ja tärkeimmässä
keskuksessa, on lähes 400 valkoihoista miestä ja ainoastaan 60
valkoista naista, viimeksimainituista vain ani harva on naimaton.
Pienemmissä keskuksissa on naisten vähemmyys miehiin verrattuna vielä
suurempi.
Rabaulin ja Kokopon hotelleissa ja joskus kirkossakin toimeenpantavissa
juhlissa ja tanssiaisissa on naisista aina kova kysyntä. Miehiltä
kannetaan huomattavan korkea pääsymaksu, mutta, naisille lähetetään
kaikille kutsukortti. Brittiläiseen tapaan tarjotaan tanssiaisissa
myöskin illallinen. Juhlapukuiset kavaljeerit hyörivät juhlan alkaessa
naisten ympärillä tanssiohjelmineen ja lyijykynineen koettaen kukin
saada edes jonkun naisen listalleen. Harvoin sallitaan naisten »istua»
yhtään tanssia. Miesparat sensijaan kaipaavatkin vähän jäähdytystä
tanssin lomassa, sillä heidän on tanssiaisiin pukeuduttava yhtä
lämpimästi kuin muuallakin maailmassa. Juhlapukuun kuuluu nimittäin:
tanssikengät, mustat housut, lyhyt ja tiukka hännystakin malliin
leikattu ja kovaksi silitetty valkoinen takki, ilman lievettä, leveä
musta kangasvyö, tärkkipaita ja kova kaulus — viimeksimainittua otetaan
tavallisesti mukaan pari ylimääräistä kappaletta.
Kun yksinäisillä saarilla tai kaukaisilla plantaaseilla vuoden,
kaksi, jopa kolmekin yhtäjaksoisesti työskennelleet päivänpaahtamat
miehet saapuvat Rabauliin vaihtelun virkistystä etsimään, ovat he
tullessaan kosketuksiin eurooppalaisten naisten kanssa aluksi aivan
kuin ihmisarkoja, vaikka ovatkin komentaneet satalukuista mustaa
työmiesarmeijaa. Punastuvat ja tulevat hämilleen kuin rakastuneet
koulupojat, kun naiset heitä silmäilevät, eivätkä tiedä, kuinka
saattaisivat olla tarpeeksi kohteliaita ja ritarillisia. Naisen
ulkomuoto ja ikä eivät silloin merkitse suuriakaan.
Australialaiset neitoset eivät olekaan jättäneet käyttämättä hyväkseen
näin edullista tilaisuutta. Jokaisella postilaivalla heitä sinne saapuu
kuukauden, parin lomalle veljiänsä ja sukulaisiansa tervehtimään.
Tavallisesti nämä vierailut johtavat appelsiinipuunkukkien poimintaan.
[Vanha englantilainen tapa, jota ainakin Australiassa ja Etelämeren
saarilla vielä käytetään, on kukittaa morsian vihille vietäessä
appelsiinipuun valkoisilla kukilla].
Mutta vielä suurempi on ero miesten ja naisten lukumäärässä
alkuasukasten keskuudessa Rabaulissa. Kaupungissa lasketaan olevan
kanakkeja yli kaksituhatta ja kanakkinaisia vain kolmisenkymmentä.
Asia ei ole sentään niin vakava, kuin miltä se tilastotietona ehkä
näyttää, sillä kaupungin läheisyydessä sijaitsee useita tiheäänasuttuja
alkuasukaskyliä, joissa monilla kaupungissa toimessaolevilla kanakeilla
on palmulehvämajansa ja perheensä. Mutta joka tapauksessa on naisten
puutetta huomattavissa heidänkin joukossaan. Ei ole siis helppoa
mustankaan naimisiinmeno. Vikkelyyttä ja varoja siinä kysytään
heiltäkin.
Annamme seuraavassa yhden näistä murjaaneista omin sanoin kertoa
lemmenseikkailuistaan ja perhesuhteistaan:
»Olen nykyjään keski-ikäinen mies, mutta olin kerran pulskannäköinen
nuorimies. Ei silti, että aikani vielä olisi ohi pitkään toviin.
Minulla on ollut pieniä seikkailuja — totta puhuen useitakin. Kuten
tiedätte, on meillä tapana naida nuorena tässä maassa, enkä luule
olleeni muuta kuin viidentoista, kun rakkaus alkoi ailahdella
mielessäni. Mutta meidän kylässä ei ollut ketään paremmanpuoleista
saatavissa alle kahdenkymmenen tambosylen (näkinkenkärahaa). Tiesin,
etten voisi pitkään aikaan saada moista summaa kokoon. Ei ollut siis
muuta neuvoa kuin mennä ja »tehdä paperi» jonkun plantaasinomistajan
kanssa. Sanottu ja tehty. Työskentelin kolme vuotta eräällä
saksalaisella plantaasilla, lähellä Tomaa. Kun sanon »työskentelin»,
tarkoitan tietysti, että olin tekevinäni jotakin, silloin kuin isäntäni
oli näkyvissä. Palvelusaikani mentyä umpeen palasin takaisin ja
maksoin Yipaloonin isälle etumaksuna »lik-lik»-porsaan ja kymmenen
syltä tamboa. Kuukautta myöhemmin, kun olin poissa eräässä suuressa
sing-sing-juhlassa, tulivat Bainingrannikon kanakit vierailulle ja
veivät mennessään hyvän joukon nuoria tyttäriämme. Yipaloon oli
ryöstettyjen joukossa. Myöhemmin sain kuulla, että ne pakanat olivat
syöneet hänet. Hän olikin parhaassa iässä pöydälle pantavaksi — noin
kahdeksan vuoden vanha. Kirotun huono onni minulla, sillä menetin
tietysti koko etumaksun.
Seuraava yritykseni onnistui paremmin. Ainakin sain hänet halvalla.
Kymmenen syltä oli hinta. Hän oli kaikinpuolin oivallinen, ellei
oteta lukuun pieniä puutteita, kuten, että hänellä oli jotakin
vikaa toisessa sääressä ja nilkutti, ja siellä täällä ruumiissa oli
kas-kas-paiseita. Joka tapauksessa hän palveli minua kaksi vuotta
täysin tyydyttävästi, ja sitten myin hänet kahdestakymmenestä sylestä
ja viidestä hopeamarkasta. Moinen omaisuus yllytti minua katsomaan
jotakin ensiluokkaista, ja — no niin, se oli ensimmäinen ja viimeinen
kerta, kun minä ostin ylhäissäätyisen vaimon.
Yilotu se oli nimeltään ja laiska kuin iso porsas. Hankasipa
vastaan tavallista markkinamatkaa Rabauliin kerran päivässä, vajaa
kaksikymmentä kilometriä mäen yli kulkien. Eikä hänellä ollut
muuta tehtävää kuin huolehtia minun pienistä tarpeistani ja katsoa
piccaninien (lasten) perään, joita meille tuli kaksi, ja vapaahetkinään
hoitaa puutarhaa. Sain enemmän kuin tarpeekseni aristokraateista.
Olin oikein mielissäni, kun se pitkä poutakausi tuli ja Yilotu monien
muiden mukana kuoli nälkään. Muussa tapauksessa minun olisi itse
pitänyt toimittaa hänet pois. En olisi voinut kauemmin sietää semmoista
vetelystä naiseksi.
Omituista, kuinka toisen miehen vaimo näyttää houkuttelevalta noin
matkan päästä katsoen. Aitungi ei ainakaan sen vaivan arvoinen,
mikä minun täytyi nähdä toimittaessani hänen laillisesti vihityn
aviomiehensä pois tieltä. Se pakana olikin vähällä nujertaa minut,
vaikka odotin häntä väijyksissä rantapolulla. Lävistin hänet
keihäälläni, ennenkuin hän ehti edes sivulleen vilkaista, mutta
se lurjus näki minun valmistautuvan toiseen heittoon, ja kohotti
kirveensä lyömäasentoon... vain nuoruuttani ja vikkelyyttäni sain
kiittää pelastumisestani. Mutta, kuten jo sanoin, vaimo ei ollut sen
vaivan arvoinen. Oikeastaan hän teki minulle hyvän palveluksen vähän
ajan kuluttua jättäessään minut ja paetessaan erään Toliva-nimisen
metsäkanakin kanssa Natava-saarelle.
Kylässä alkoi kuitenkin tulla minulle kuumat olot Yitungin puolison
äkillisen katoamisen vuoksi, ja kun en ole koskaan erikoisemmin
pitänyt juoruista, katsoin viisaimmaksi jälleen »tehdä paperin» ja
ottaa paikan. Tällä kertaa menin oikein valtion palvelukseen ja sain
paikan postihallituksessa. Nyt ei ole enää kuin muutama kuukausi
palvelusajasta jäljellä, sitten palaan takaisin kylään, enkä tee
enää tyhmyyksiä tästäpuolin. Siitä saakka kun tulin postiin, minulla
ei ole ollut mitään enempiä aviollisia seikkailuja, ellei nyt oteta
lukuun viattomia hakkailuja, joista yksi sentään oli vähällä päättyä
vakavasti; pääsin kuitenkin vähällä, viisi raippaa iso »kiap»
(tuomari) määräsi. Kun kolme vuottani tulevat täyteen, on minulla yli
seitsemän puntaa säästössä, ja ellen minä nyt saa kolmella punnalla
yhtä paremmanpuoleista »maryä», niin onpa sitten kumma. Aikaisemmat
kokemukseni tulevat olemaan hyödyksi. Ja ellen minä nyt jo tällä iällä
osaa arvioida vaimo väkeä, niin jo sitten on... Niin, kolme puntaa
on kaikki, mitä voin uhrata siihen hyvään, sillä pitää varata vähän
muihinkin tarpeisiin. Lasketaanpa vähän: rasia tupakkaa, kirves,
myrskylyhty, vähän lamppuöljyä, huuliharppu, jokunen koruommeltu
lap-Iap, vyö, pari veistä ja oh! — tahtoisin ostaa myöskin porsaan,
mutta pelkään, ettei yhdellä shekillä saa molempia, porsasta ja vaimoa.
Niin, tällä kertaa minä jätänkin seikkailut sikseen, ja jos »mary» on
vähänkin hyvänpuoleinen, niin asettaudun rauhallisille oloille koko
loppuiäkseni. Ellei hän kykene huolehtimaan minusta ja kolmesta tai
neljästä piccaninistä, niin ei se sitten ole vaimo eikä mikään.»