Australian Uuden Guinean alkuasukkaiden nykyisellä polvella ei ainakaan
olisi aihetta toivoa »vanhoja hyviä aikoja» takaisin. Ollessaan
entisten isäntiensä, saksalaisten, kurinpidon alaisina he saivat
viettää monin verroin raskaampia päiviä kuin nykyisten isäntiensä,
australialaisten, ihmis- ja eläinystävällisten periaatteiden vallitessa.
Saksalaisten aikana valkoinen mies oli kanakeille enemmän jumala
kuin ihminen. Kanakkien piti pysähtyä seisomaan tiepuoleen aina, kun
eurooppalainen kulki ohi, ja naisten piti sitä paitsi peittää kasvonsa
käsillään. Yksityispalvelijat olivat aina juoksuhölkässä isäntiensä
käskyjä täyttäessään. Pienimmästäkin rikkomuksesta isäntä sai rangaista
palvelijaansa ruumiillisella kurituksella mielensä mukaan tai lähettää
rikkojan viranomaisten piestäväksi.
Australialaisten mandaattihallitus alkoi heti valtaan päästyään
soveltaa melanesialaisiin nähden samoja lempeitä periaatteita, millä he
nykyjään kohtelevat omia harvoja alkuasukkaitaan. Kotona Australiassa
heillä on tosin syytäkin olla lempeitä alkuasukkaille kaiken mustia
kohtaan harjoittamansa raakuuden korvaamiseksi. Kuten tiedetään
kohtelivat Australian tilanomistajat ja hallitusviranomaiset mantereen
alkuasukkaita vielä viime vuosisadan puolivälissä mitä raainta
julmuutta osoittaen. Alkuasukkaita metsästettiin kuin villieläimiä,
heidän vesikuoppansa myrkytettiin ja kuvernöörien määräyksestä
sekoitettiin heille jaettaviin jauhoannoksiin arsenikkia. Vajaassa
vuosisadassa saatiin Australian alkuasukasten luku vähenemään puolesta
miljoonasta viiteenkymmeneentuhanteen.
Mutta Uuden Guinean alkuasukkaisiin sovellettuna ei moisella
äkkinäisellä kurinpidon höllyttämisellä ole ollut edullisia seurauksia.
Kanakit ovat käyneet laiskoiksi ja leväperäisiksi toimissaan.
Työnteko on vähentynyt huomattavasti. Kookosplantaasilla, jolla
saksalaisten aikana riitti viisikymmentä alkuasukastyömiestä, pitää
nykyjään olla ainakin kahdeksankymmentä miestä. Varkaudet ja muut
rikokset lisääntyvät myös vuosi vuodelta. Alkoholipitoisten juomien
himo on niinikään kasvamassa. Tosin on väkijuomien antaminen ja
myynti alkuasukkaille ankarasti kielletty, mutta ajattelemattomat
eurooppalaiset rikkovat tätäkin lakia.
Eräässä mandaattihallituksen Kansainliitolle lähettämässä
vuosiraportissa sanotaan m.m.: »Olemme nostaneet alkuasukastyömiesten
palkat enemmän kuin kaksinkertaisiksi. Työpäivän pituus on alennettu
kymmenestä tunnista kahdeksaan tuntiin ja lauantai-iltapäivät myönnetty
vapaiksi. Opetamme näille harhaanjohdetuille raukoille samoja korkeita
aatteita, joita Australian omille vapaille kansalaisille opetetaan.»
Noilla suurimmalta osalta vapaassa luonnontilassa elävien kansojen
asumilla saarilla luulisi ainakin työvoimaa olevan riittävästi
saatavissa. Niin ei kuitenkaan ole. Mustan työväen puute käy
plantaasien laajentuessa ja kaupan vilkastuessa vuosi vuodelta yhä
tuntuvammaksi.
Plantaasinomistajat ovat velvolliset tekemään kunkin työhön ottamansa
alkuasukkaan kanssa kirjallisen sopimuksen hallitusviranomaisen
läsnäollessa. Sopimus tehdään tavallisesti ja korkeintaan kolmeksi
vuodeksi, ja hallitus valvoo mahdollisimman tarkoin alkuasukkaiden
etuja. Paitsi rahapalkkaa, 6 shillingiä kuukaudessa, on työnantaja
velvollinen suorittamaan kanakille täyden elatuksen ja vaatetuksen,
johon kuuluu 10 naulaa riisiä, 2 naulaa säilykelihaa tai -kalaa
ja kaksi pytkyä, n. 25 gr, tupakkaa viikossa, yksi vyötäisvaate
kuukaudessa sekä yksi huopapeite vuodessa. Rahapalkasta maksetaan
tavallisesti vain 2 shillingiä kuukausittain ja loput sopimusajan
päättyessä.
Jos sopimuksen tehnyt kanakki niskoittelee eikä täytä
velvollisuuksiaan, seuraa siitä lain mukaan rangaistus. Mutta ennen
vanhaan käytännössä ollut paikalla toimitettu ruumiillinen rangaistus
on nykyjään laissa ankarasti kielletty. Työnantajan on ilmoitettava
rikkomus lähimmälle hallintoviranomaiselle, joka tavallisesti tuomitsee
rikkojan jonkin kuukauden vankeuteen. Työnantaja menettää tietysti
työmiehensä siksi ajaksi.
Myönnettävä on, että ruumiillinen rangaistus on raakaa meidän
vuosisadallamme, mutta eittämätön tosiasia on, että se on
ainoa rangaistusmuoto, jota sivistymätön alkuasukas pelkää.
Vankeusrangaistus, jossa vankien työnä Uudessa Britanniassa muuten on
asutuskeskuksien puhtaanapitolaitosten päivittäinen tyhjentäminen,
ei herätä mustassa samaa vaikutusta kuin sivistyneen yhteiskunnan
jäsenessä. Kanakkien maine ei huonone muutaman kuukauden vankilassa
istumisesta!
Saksalaiset ymmärsivät, kuinka tärkeätä hallitukselle oli suojella
eristettyjen plantaasien isäntiä ja työnjohtajia alkuasukkaiden
röyhkeydeltä. Eurooppalaisille myönnettiin oikeus kurittaa
rikkomuksen tehneitä työmiehiään. Tällaiset rangaistukset
tilanomistajan oli kuitenkin merkittävä kirjaan. Pari kertaa vuodessa
tarkastusviranomaiset kävivät sitten kuulustelemassa molempia
asiapuolia ja hyväksyivät tai hylkäsivät tuomion. Alkuasukkaat tiesivät
silloin, että hallitus oli valkoisen miehen puolella, ja kunnioittivat
häntä.
Nykyjään, Australian mandaattihallituksen humaanisten periaatteiden
vallitessa Uudessa Guineassa, mustan sana on oikeudenkäynnissä yhtä
hyvä kuin valkoisenkin. Epäilemättä kaunis periaate, mutta vaikea
käytännössä toteuttaa. Jos kanakki kantaa kaunaa isäntäänsä kohtaan, on
hänen verraten helppo kostaa tuomioistuimen avulla: houkutuksilla tai
uhkauksilla hän saa maanmiehensä todistamaan eurooppalaista vastaan.
Kuvaava esimerkki: Eräässä kanakkien välisessä tappelussa oli eräs
musta saanut pahoja ruhjevammoja selkäänsä. Mies käveli lähimmän
poliisiviranomaisen luokse ja ilmiantoi eurooppalaisen isäntänsä
rääkkäämisestä. Kun kanakin toverit vannoivat asian todeksi, määräsi
tuomari eurooppalaiselle kymmenen puntaa sakkoa varoituksella,
että samanlaisen rikkomuksen uusiintuessa häneltä poistettaisiin
oikeus käyttää alkuasukastyömiehiä palveluksessaan. Myöhemmin alkoi
selkäsaunan varsinainen toimeenpanija kuitenkin kerskua voitostaan,
jolloin asian todellinen laita tuli ilmi ja eurooppalainen vapautettiin
sakostaan.
On sattunut tapauksia, että alkuasukasnainen on syyttänyt valkoihoista
miestä väkisinmakaamisesta. Tämäntapaisista rikkomuksista on laki hyvin
ankara mandaattialueella. Ellei valkoihoinen silloin voi todistaa
viattomuuttaan, on hänellä odotettavissa vankeusrangaistus yhdestä
vuodesta aina seitsemään vuoteen saakka.
On totta, että saksalaisten kurinpito näillä saarilla oli useissa
suhteissa liian ankaraa. Mutta alkuasukkaat sekä pelkäsivät että
kunnioittivat saksalaisia herrojaan. Vielä nykyjäänkin kuulee heidän
nimittävän saksalaista lujaksi isännäksi (strong boss). Heidän
tunteensa nykyisiä herrojaan kohtaan voidaan tulkita nimityksellä, jota
Amerikan intiaanit käyttivät kehnoista vastustajistaan — »Arkajalka».
* * * * *
Tätä kirjoitettaessa kertovat sähkösanomatiedot kanakkien Uudessa
Britanniassa toimeenpanemasta eurooppalaisten joukkomurhasta:
»Talasean piiriin kuuluvan Nakanain kylän alueella Uuden Britannian
pohjoisrannikolla ovat alkuasukkaat yöllä salakavalasti murhanneet
neljä eurooppalaista kullanetsijää. Mandaattihallitus on lähettänyt
seudulle 30 valkoihoista ja 70 alkuasukaspoliisia käsittävän,
kivääreillä ja konekivääreillä aseistetun rankaisuretkikunnan.»
Mainittu Talasean piiri on vasta joitakin vuosia ollut
mandaattihallituksen valvonnan alaisena, ja sen vuoristolaisasukkaat
ovat aina olleet tunnettuja vihamielisiksi ja taistelunhaluisiksi.
* * * * *
Vaikka melanesialaisten vahvimmat luonteenominaisuudet voidaankin
yhdellä sanalla tulkittuina määritellä huonoiksi, on heissä sentään
hyviäkin puolia ja joukossa harvinaisia esimerkiksi kelpaaviakin
poikkeuksia. Heidän ja eurooppalaisten välillä vallitseviin huonoihin
suhteisiin ovat eurooppalaiset itse useissa tapauksissa antaneet
aihetta huonolla kohtelulla.
Kirjoittajalla oli oikein mallikelpoinen »poika», joka hoiti
taloustehtävät säntillisemmin, kuin mitä paraskaan palkattu palvelija
Euroopassa olisi voinut tehdä. Herätti aina aamuisin täsmällisesti
koskettaen kädellään varovasti jalkaan moskiittoverkon lävitse
ja ilmoitti, että kylpy oli valmis. Suolattoman veden niukkuuden
vuoksi kylpy rajoittui suihkuun, joka kattoon ripustetusta astiasta
nuorasta vetäisemällä syöksähti miellyttävän vilpoisena ruiskeena.
Suihkusta päästyä odottivat suklaa ja leipä ja paistetut banaanit
pöydällä. Lounasta ei liioin tarvinnut koskaan odottaa, ja ruoka ja
hedelmät vaihtelivat joka päivä, sikäli kuin se pienessä taloudessa
oli mahdollista. Iltapäivällä olivat pestyt ja tärkätyt vaatteet,
maalatut kengät ja hattu, kaikki hohtavan valkoisina, ja muut
pikkuesineet nenäliinasta kalvosinnappeihin saakka valmiina mahdollisen
vierailukäynnin varalta. Tämän »pojan» olisivat monet mielellään
ottaneet palvelukseensa.
To-Wautu olikin poikkeuksellisen mallikelpoinen poika, lomaakaan ei
pyytänyt muulloin kuin sunnuntai-iltapäivisin, jolloin hän tahtoi käydä
katsomassa lähetysasemalla hoidettavana olevaa äiditöntä lastaan. Hänen
iästään minulla ei ollut likimääräistäkään aavistusta: hän saattoi olla
yhtähyvin viidenkolmatta kuin neljänkymmenen. Kanakit eivät yleensä
tiedä ikäänsä. Mikäli he koettavat pitää niistä lukua, tapahtuu se
joulujen avulla, vuosi on heille tuntematon käsite. Iän tullessa
oikeudellisesti kysymykseen luotetaan lääkärin arviointiin.
Juro hän oli mutta hyväsydäminen. Oli ikävä erota hänestä, kun
poikaparan, saatuaan ilkeänluontoisia kas-kas-märkäpaiseita jalkoihinsa
ja käsiinsä, oli pakko muuttaa sairaalaan.
To-Wautu oli myöskin älykäs ja vaarinottavainen. Hän ei olisi
koskaan aiheuttanut semmoista skandaalia, minkä sai aikaan
ylimmän käskynhaltijan pöytäpalvelija, jolla arvonsa merkkinä oli
punaompeleinen kruunu vyötäisvaatteessa:
Ylhäällä Namanulassa, ylimmän käskynhaltijan bungalowissa oli
lounaskutsut parillekymmenelle valitulle vieraalle. Talon paras
kanakkipalvelija tarjoili pöydässä. Jäässä tarjottu parsa oli
onnellisesti kiertänyt pitkän pöydän ja seurasi kala, jota oli varattu
yksi kutakin vierasta kohden. Kuinka ollakaan, tarjotin oli tyhjä, kun
palvelija oli tarjonnut vieraille ja lähestyi isännän tuolia. Isäntä,
kokenut maailmanmies, huomasi tilanteen ja viittasi poikaa poistumaan.
Mutta kanakki tahtoi välttämättä selittää, mistä se johtui, ettei
isännälle kalaa riittänyt, ja tokasi lujalla äänellä:
»One fella master he take two.» (Yksi herra otti kaksi.)
Sanomattakin selvä, että kaksikymmentä silmäparia alkoi hienotunteisen
varovasti kurkistellen etsiä syyllistä.
* * * * *
Vaikka mandaattihallitus Kansainliittoa miellyttääkseen harjoittaakin
kovin lempeätä politiikkaa alkuasukkaita kohtaan, ei samaa voida
läheskään aina sanoa yksityisten australialaisten mustia työmiehiään
ja palvelijoitaan kohtaan osoittamasta kohtelusta. Keskinkertaiset
australialaiset — tropiikkiin muuttavat australialaiset eivät yleensä
ole yhteiskuntakerrosten »kermaa» — viljelevät kirosanoja ja rivoa
kieltä viljalti keskinäisessä kanssakäymisessäänkin, mutta mustille
räyhätessään on heidän puheensa usein pelkkää tolkutonta voimasanojen
latelua. Eipä siis ihme, jos kanakit käyvätkin vuosi vuodelta yhä
haluttomammiksi tekemään kolmen vuoden palvelussopimuksia.
Orjakauppaa harjoitetaan Etelämeren saarilla yllä vielä meidänkin
päivinämme, vaikka tosin toisessa muodossa kuin viisikymmentä vuotta
sitten. Silloin käytettiin sekä väkivaltaa että viekkautta mustien
orjien hankkimisessa. Nykyjään on tyydyttävä pelkkään viekkauteen.
Tavallisimmin käytetty temppu ennen oli, että työvoiman hakijat
lähestyessään kuunareineen jotakin yksinäistä saarta pukeutuivat
lähetyssaarnaajiksi ja houkuttelivat yksinkertaisia alkuasukkaita
kokoontumaan laivalleen — sitten ankkuri ylös ja merelle...
»Orjakauppaa» saadaan nykyjään harjoittaa vain hallituksen luvalla
ja nimitetään sitä pestaamiseksi (recruiting). Testaajan (recruiter)
on haettava hallitukselta lupa värvätä alkuasukkaita työmiehiksi
plantaaseille, ja on pestattavien piirrettävä puumerkkinsä
pestaussopimukseen vapaasta tahdostaan. Testaaja luovuttaa sitten
saaliinsa halukkaalle plantaasinomistajalle kymmenen punnan hinnasta
päätä kohden. Mutta, kuten sanottu, kanakit eivät ole kovin kärkkäitä
tarttumaan ansaan, joten pestaajan on keksittävä aina uusia
houkutteluja, luvattava paljon rasvaisia ruokia ja vähän työtä.
Uuden Britannian ammattipestaajien oveluuksista kerrotaan paljon
hupaisia juttuja. Ovelimpana heistä pidetään erästä tyypillistä
irlantilaista — punakkaa ja punatukkaista, josta lieneekin saanut
liikanimekseen »Blue» (sininen). Retkeiltyään kerran viikkokausia
kuunareineen rannikolla ja Sepikjoella onnistumatta saamaan ainoatakaan
kanakkia listoihinsa, »Blue» keksi uuden keinon. Hän laitatti isohkon
umpinaisen, pyörien päällä kuljetettavan laatikon, jonka sisään hänen
eurooppalainen toverinsa ryömi. Mustat laivamiehet vetivät laatikon
kylän aukeamalle, jonne »Blue» pian haali kaikki kylän miehet. Sitten
»Blue» piti leimuavan puheen työn siunauksesta mustille, vedoten
lopulta itse valkoisten miesten suurmestariin, jonka nimenomaisesta
pyynnöstä hän oli tullut tähän kylään. Mutta koska mustan miehen
ei sopinut nähdä valkoisen miehen suurmestaria, oli Jeesus Kristus
sulkeutunut umpinaiseen laatikkoon. — Nyt oli pakkilaatikon vuoro
esiintyä. Ääni laatikosta moitti ensin kylän miehiä laiskuudesta,
mutta lupasi sitten paljon maallista hyvää koko kylälle, jos hyvin
monta kylän miehistä lähtisi hänen ystävänsä »Bluen» mukana työhön
valkoisen miehen plantaasille. Työhön lähteville lupasi ääni sitäpaitsi
ensiluokkaisen istumapaikan taivaassa. Vaikutus oli ollut suurenmoinen:
peloissaan ja ihmetellen olivat kylän kaikki vapaana olevat nuoret
miehet lähteneet »Bluen» mukana lähimmän alue virkamiehen luokse
tekemään palvelussopimusta.
Lähetyssaarnaajien taholla on aina vastustettu alkuasukkaiden
pestaamista plantaaseille työsopimuksilla. Ylläkerrotunlaisten
juttujen tullessa heidän korviinsa on sanomattakin selvä, että heidän
vastustuksensa vain yltyy. Rabaulin sanomalehdessä käydään kiivasta
polemiikkia lähetyssaarnaajien ja plantaasinomistajien kesken, viimeksi
mainittujen syyttäessä lähetysasemia siitä, että nämä houkuttelevat
yksinkertaisilta alkuasukkailta kymmeniä tuhansia puntia (koprassa)
vuosittain taloutensa ja teollisuuslaitostensa ylläpitämiseksi
(lähetysasemilla on omat saha- y.m. laitoksensa).
Oli lähetyssaarnaajien vilpittömyyden laita nyt miten hyvänsä, varmaa
on ainakin, ettei alkuasukastyövoiman käyttämistä noilla seuduilla
niiden nykyisellä kehitysasteella voida järjestää millään muulla
keinoin kuin pitkäaikaisilla työsopimuksilla. Kanakit ovat siinä määrin
luonnonlapsia, ettei heidän työnhalunsa ilman pakottavaa velvollisuutta
voida luottaa. Plantaasinomistaja, jonka mustana työvoimana olisi
vapaita päiväpalkkalaisia, voisi hyvinkin jonakin kiireisenä päivänä
löytää itsensä yksin ihmettelemässä tiluksillaan.
Lähetyssaarnaajista puheen ollen voinemme sopivasti lopettaa tämän
luvun asiaa valaisevalla ja muihinkin mustien maanosiin soveltuvalla
ajatelmalla:
_Kun valkoinen mies tuli, oli hänellä raamattu, ja mustalla oli maa...
Aika vieri... maa siirtyi valkoiselle miehelle, ja hänen mustalle
veljelleen jäi raamattu._