Luoteis-Tyynenmeren saariston alkuasukkaat tunnetaan yleisessä
kielenkäytössä nimellä kanakit. Tämä nimitys on alkujaan koskenut
vain Hawaiji-saarten alkuasukkaita, mutta se on sittemmin laajentunut
käsittämään kaikki Tyynenmeren tummaihoiset kansat. Koska
Hawaiji-saarten alkuasukkaita ei enää ole olemassa, ei nimityksen
yleistyminen voi aiheuttaa mainittavaa käsitteiden sekaantumista.
Australian Uuden Guinean kanakit, joita arvellaan olevan 350 000,
jakaantuvat melanesialaisiin, mikronesialaisiin ja papualaisiin.
Varsinaisen Uuden Guinean saaren asukkaita nimitetään papualaisiksi,
Bismarckin saariston ja Salomonin-saarten asukkaita melanesialaisiksi,
kun taas päiväntasaajan pohjoispuolella ja lähimpänä sitä eteläpuolella
sijaitsevien saarten asukkaat ovat mikronesialaisia.
Sekä papualaiset että melanesialaisetkin voidaan, jos otetaan huomioon
kansatieteelliset näkökohdat, jakaa useampiin eri heimoihin. Vielä
tarkemman erittelyn tullessa kysymykseen voidaan heimot jakaa kielensä
ja tapojensa perustalla kyläkuntiin ja klaaneihin.
Mutta tavalliselle maallikolle ne ovat kaikki »neekerejä». Kaikilla on
näet Afrikan neekerien tavoin tumma pinta, paksut huulet ja leveä ja
matala nenä. Ihonväri vaihtelee tummanruskeasta nokimustaan, tukka on
kihara ja silmät ruskeat. He ovat lyhytkasvuisia, mutta sopusuhtaisia
ja verraten hyväryhtisiä.
Kanakit ovat suurin piirtein katsoen luonteeltaan petollisia
ja epäluotettavia. Mutta sehän on vain luonnollinen seuraus
järjestämättömistä yhteiskuntaoloista. On huomattava, että tässä
ovat kysymyksessä n.s. metsäkanakit, jotka eivät ole tulleet
osallisiksi valkoisen miehen vaikutuksesta. Tosin ovat ikivanhat tavat
hämärine käsityksineen oikeasta ja väärästä luoneet jonkinlaisen
kirjoittamattomien lakien kaavan, jonka noudattamista ei kuitenkaan
valvota. Niinpä ovatkin voimakkaimmat, heimon päällikkö ensimmäisenä,
suurimpia lainrikkojia. Yksilö saa itse huolehtia turvallisuudestaan.
Vaara väijyy häntä kaikkialla: lähin naapurinsa, vieläpä veljensäkin,
voi ryöstää hänen omaisuutensa, ja toisen heimon henkipatot voivat
syödä hänet suuhunsa sopivassa väijymäpaikassa. Eipä ihme, jos moiset
olosuhteet synnyttävätkin petollisuutta ja viekkautta.
Eräs saksalainen lähetyssaarnaaja kertoo kanakkien luonteesta
seuduilla, joissa hän on ollut ensimmäisten valkoisten kävijäin
joukossa. Hänen mielestään kanakit ovat tunteettomia, pelkureita,
saitoja, epärehellisiä, kiittämättömiä ja laiskoja. Kanakki ei ota
millään tavoin osaa toisten kärsimyksiin. Äidit eivät hoitele sairaita
lapsiaan, vaan jättävät ne omiin koleisiinsa kuolemaan. Vielä tänä
päivänä on useilla Uuden Guinean vuoristokansoilla rikkomattomana
tapana viedä vastasyntynyt lapsi vuorenlaelle ja jättää se sinne
alastomana yökylmään. Jos lapsi aamulla on hengissä, otetaan se
perheeseen. Moinen sparttalainen tulikoe ei tietenkään ole mitenkään
pätevä päättämään lapsen yleisestä terveydentilasta.
Vanhuksia kohtaan ei kanakki liioin osoita sääliä: tarpeettomiksi
käyneet eläjät saavat kuolla omia aikojaan. Jos samaan totemiin
(heimoon) kuuluva tyttö ja poika tavataan sukupuoliyhteydessä,
rangaistaan heidät tavallisesti kuolemalla, usein rääkkäämällä.
Samaa tunteettomuutta osoitetaan eläimiä kohtaan: eläviltä kanoilta
kynitään höyhenet ja leikataan jalat. Lentävät ketut paistetaan
elävinä. Porsaatkin, jotka tavallisesti jakavat ruoan ja asunnon
isäntäväkensä kanssa, heitetään nuotioon elävinä, jotta niiden
harjakset palaisivat. Porsaista puheen ollen, kirjoittaja sattui
kerran näkemään syrjäisessä kanakkikylässä huvittavan idyllin, joka
kameran puutteessa jäi ikuistamatta: kanakki-äiti piteli oikealla
käsivarrellaan pientä lasta ja vasemmalla vielä pienempää porsasta,
nuorten eläjien imiessä ahnaasti — kumpikin puoleisestaan nännistä!
Kanakkien sodankäynti on kavalaa väijytyssotaa, johon tiheä
viidakkokasvillisuus ja maaston epätasaisuudet ovat osaltaan olleet
vaikuttamassa. Mutta yleensä ei kanakki hevillä pane elämäänsä vaaralle
alttiiksi taisteluissa. Myrkky ja väijytykset ovat tavallisimpia
keinoja vihollisen toimittamiseksi pois tieltä.
Lähetysasemien läheisyydessä ja muualla, missä eurooppalaisia on
pitemmän aikaa oleskellut, ovat kanakit joko vapaaehtoisesti tai
viranomaisten pakotuksesta luopuneet pahimmista tavoistaan. Sitäpaitsi
on heidänkin joukossaan poikkeuksia. Nykyjään saattaa siellä tavata
hyvinkin esimerkiksi kelpaavia kanakki-äitejä ja nuorta polvea, joka
toimittaa iäkkäille vanhemmilleen jokapäiväisen »kai-kain» [ruoan
yleisnimi]. Plantaaseilla kahden, kolmen vuoden ajan palvelleet kanakit
saattavat kotikyläänsä palatessaan jakaa ystäviensä ja sukulaisten
kesken koko pienen palkkansa antimet.
* * * * *
Yleisenä luulona muualla maailmassa on, että päiväntasaajan seutujen
onnelliset lapset ravistelevat ravintonsa ja vaatetuksensa lähimmästä
puusta, loikovat aurinkoisilla rannoilla joikuja hyräillen ja
koristellen kiharaista päätään _frangipannin_ koreilla kukilla.
Se on runollinen harhaluulo. Metsäkanakit, s.o. kanakit, jotka
eivät ole eurooppalaisten palveluksessa, elävät hyvin alkeellisissa
ravinto-oloissa. Heidän pääasiallisin ravintonsa käsittää vain
hiilihydraattipitoisia kasviksia, kuten yamssi, taro, kau-kau (makea
peruna), kapiak (leipäpuun hedelmä, joka kuitenkin muistuttaa enemmän
kylmää perunaa kuin leipää), mommi tapioca, sak-sak (raaka saago),
maissibanaani, ananas, kookospähkinä, paw-paw sekä suuren määrän
muita, enemmän nimeltään kuin maultaan mielenkiintoisia tropiikin
hedelmiä. Näitä he ahmivat sisäänsä suunnattomia määriä. Yleensä onkin
metsäkanakeilla paljon enemmän vatsaa kuin rintaa, eikä lihaksia juuri
ollenkaan.
Edellämainitut hedelmät ja kasvikset sisältävät hyvin vähän
munanvalkuaisaineita, joten ei olekaan ihme, jos kanakit
munanvalkuaisnälässään syövät melkein kaikkea, mikä vain kävelee tai
liikkuu. Kirjoittaja sattui kerran näkemään, kun kanakkivaimo istui
majansa edustalla, piti sylissään pientä, laihaa koiraa, ja poimi
kirppuja sen turkista, pistellen nämä herkkupalat sitä mukaa kuin niitä
löysi — suuhunsa.
Toinen tärkeä puuttuva aine kanakkien ravintojärjestelmässä on rasva.
Alkuasukkaat tekevät melkein mitä tahansa sitä saadakseen. Korkein
ylistys, minkä kanakki voi antaa hyvästä ruokalajista on: »Number
one kai-kai, plenty crease too much!» (Ensiluokkaista ruokaa, paljon
rasvaa!)
Ennen valkoisten tuloa olivat rantakanakit ja metsäkanakit aina
sotajalalla keskenään. Metsäkanakit tarvitsivat merivettä suolan
puutteessa ja tekivät aika ajoin vedenhakuretkiä rannikolle. Kuuleman
mukaan joivat he ensin merestä kylläkseen ja täyttivät sitten puiset
astiansa tällä kalliilla nesteellä kuljettaen ne mukanaan. Rantakanakit
turvautuivat tavallisesti kanootteihinsa tai muuttivat tykkänään
asumaan keinotekoisesti rakentamilleen saarille rannikon läheisyyteen.
Näitä kanakkien rakentamia saaria on vielä useita jäljellä, varsinkin
Salomoninsaaristossa.
Nykyjään tyydyttävät metsäkanakit suolannälkänsä joutumatta taisteluun
rantakanakkien kanssa. Edelliset tuovat mukanaan metsän antimia ja
saavat jälkimmäisiltä korvaukseksi »soodavettä». Kerrotaan erään seudun
rantakanakkien kohottaneen meriveden hintaa, jolloin metsäkanakit
olivat vakavina tiedustelleet, oliko pelättävissä soodaveden kokonaan
loppuvan.
* * * * *
Alkuasukkaiden »naimiskaari» on hyvin erilainen eri saarilla.
Seuraavassa suppea kuvaus Gasellinniemellä, Rabaulin ympäristössä
vallitsevista naimatavoista.
Gasellinniemen kanakeilla ei ole totemia, kuten Uuden Guinean ja Uuden
Irlannin asukkailla. He ovat sensijaan jakautuneet moniin pieniin
klaaneihin eli heimoihin. Samaan klaaniin kuuluvat eivät saa mennä
naimisiin keskenään. Kosiminen tapahtuu seuraavaan tapaan:
Pojan isä ja sedät käyvät tytön äidin ja tätien luona ja sopivat tytön
ostohinnasta. Hinta vaihtelee 50:stä 108:aan syleen näkinkenkärahaa
riippuen tytön isän arvosta. Tämä summa maksetaan tytön äidille ja
lähimmille sukulaisille äidin puolelta, mutta tyttö jää äitinsä luokse,
kunnes hän on kasvanut sukukypsäksi, n. 12—14 vuoden vanhaksi, jolloin
hänet luovutetaan miehelleen. Tytön äiti ja isä panevat toimeen suuren
syömisjuhlan, joka sitten päättää naimisseremoniat.
Leskivaimon hinta on tavallisesti 40—50 syltä, mikä maksetaan naisen
äidille ja veljille.
Sukukypsäksi kehittyneen tytön ostamisessa käännytään tavallisesti
klaanin päämiehen puoleen. Kosijan on tuotava mukanaan kaksi syltä
rahaa ja järjestää kestit. Jos hänen tarjouksensa hyväksytään, pitää
hänen sitäpaitsi suorittaa 80 syltä tytön äidille, jonka jälkeen äiti
ja heimon päämies yhdessä järjestävät suuren juhlan.
Jos mies haluaa ottaa useampia vaimoja, pitää hänen maksaa toisesta
vaimosta 80 ja kolmannesta 60 syltä. Työ talossa vähenee vaimomäärän
lisääntyessä, siitä halvempi hinta. Moniavioisuus on kuitenkin nopeasti
häviämässä Gasellinniemeltä.
Avioeroja tapahtuu myös — niinkuin suuressakin maailmassa — ja niiden
syynä on useimmiten vaimon uskottomuus.
Sattuu myöskin, että kanakki vaatii eroa vaimostaan tämän laiskuuden
tai juorukiihkon vuoksi: puutarha ja aviomies kun jäävät hoitamatta.
Kun avioero on järjestetty, palaa vaimo äitinsä tai äidinpuoleisten
sukulaistensa luokse. Vaimon sukulaisten ei ole pakko luovuttaa
takaisin aviomiehen suorittamaa vaimon hintaa. Vaimo sensijaan voidaan
määrätä korvaamaan miehelle aiheutuneet vahingot.
* * * * *
Kaikilla niillä seuduilla, missä eurooppalaisia asustaa, käyvät kanakit
pukeutuneina. Miesten puvun muodostaa noin kyynärän levyinen ja kolmen
pituinen vyötäisvaate »lap-lap». Naisten samanlaisella vaatteella on
eri nimi, »lava-lava»; naisilla on sitäpaitsi yläruumiin peittona
toinen vaatekappale, joka tekee sekä paidan että puseron virkaa. Niin
miehet kuin naisetkin koristelevat mielellään käsivarsiaan ja sääriään
kaikilla mahdollisilla nauhoilla ja remmeillä. Usein näkee kanakin
kävelevän arvokkaan näköisenä rääsyinen sukka toisessa jalassa, toisen
ollessa paljaana.
Kanakit ovat helposti omaksuneet eurooppalaisten esittämän vaatetuksen,
vyötäisvaatteen. Halusta he käyttäisivät paitaa ja kaulanauhaakin,
mutta siihen eivät terveydenhoitoviranomaiset ole antaneet
suostumustaan. Vain kirkkoon mennessään kanakit saavat, pukeutua
paitaan, mikä useilla on puhtaasta silkistä. Kylminä sadepäivinä
kanakki verhoutuu mielellään isännältään saamaansa vanhaan palttooseen
tai sadetakkiin.
Lähetyssaarnaajat ovat saaneet istutetuksi kanakkeihin niin voimakkaan
hävyntunteen, että he pitävät syntinä liikkua koskaan ilman
vyötäisvaatetta. Uimaan mentäessäkin pitää lap-lap olla vyötäisillä.
On miltei mahdotonta nykyjään saada valokuvatuksi heitä ilman tuota
välttämätöntä vaatekappaletta.
Uuden Guinean »mantereella», m.m. Markham-laaksossa, on muutamia
saksalaisia lähetysasemia, joiden hoitajat eivät vaadi opetuslapsiaan
käymään vaatteissa. Onkin todettu kanakkien siellä sairastavan vähemmän
tuberkuloosia kuin niillä seuduin, missä heille on tyrkytetty vaatteita.
Monia juttuja on säilynyt niiltä ajoilta, jolloin vaatteet
Tyynellämerellä alkoivat tulla muotiin. — Yritteliäs kiinalainen
oli uskaltanut perustaa kauppa-aseman syrjäiselle seudulle, missä
eurooppalaisia ei vielä ollut liikkunut. Kaikki sujui kuitenkin
hyvin: kanakit kantoivat kiinalaiselle kopraa ja saivat korvaukseksi
tupakkaa, ongenkoukkuja ja koreita lap-lap-vaatteita. Varsinkin
viimeksimainituilla oli niin hyvä menekki, että varasto myytiin
loppuun, lukuunottamatta sinisiä kankaita; niitä ei ostanut kukaan.
Seudulla löytyi savea kolmea eri väriä, valkoista, punaista ja
keltaista, joilla oli helppo maalata lap-lapin pahimmin tahriintuneet
kohdat. Sinistä väriä kanakit sen sijaan eivät tunteneet. Mutta nokkela
kiinalainen keksi keinon tähänkin: tilasi seuraavassa lähetyksessä
hyvän määrän pieniä purkkeja valmiiksi sekoitettua sinistä maalia ja
teki, uuden kauppatavaran tunnetuksi asiakaspiirilleen. Silloin tuli
sininen muotiväriksi. Kerrotaan samojen kanakkien sentään myöhemmin
tulleen tietämään, että noita ihmeellisiä verhoja voidaan pestäkin:
joku heistä oli sattunut putoamaan kanootista mereen vaate yllään
ja todennut kummakseen, että kangas tuli kuin uudeksi. — Sattuman
varassahan suuret keksinnöt yleensä ovatkin.
Noiden kaukaisten, vähän tunnettujen saarten asukkaista saavat
eurooppalaiset usein kuulla merkillisiä asioita. Niinpä kirjoitti muuan
ruotsalainen turisti matkakirjassaan Etelämeren saarilla esiintyvästä
omituisesta hiustaudista, joka muuttaa kanakkien tukan joksikin aikaa
valkoiseksi. Vieras oli kaikesta päättäen kohdannut kanakkeja, joilla
oli ollut kloorikalkkia tukassaan. Tapa on verraten yleinen kanakkien
keskuudessa: kalkki karkoittaa syöpäläiset ja pitää pään viileänä.
Hierovatpa jotkut tukkaansa punaista ja keitaistakin kuivunutta savea.
Onneksi ei mainittu turisti sentään ollut tavannut näitä »tauteja»
potevia.