Jo ammoisina aikoina ennen Kristuksen syntymää arvellaan
babylonialaisten merenkävijäin ulottaneen retkensä aina Tyynellemerelle
saakka. Mutta ensimmäinen, jonka varmasti tiedetään käyneen
Etelämerellä v. 1520, oli portugalilainen Magelhaens, jonka retken
Espanjan hallitus kustansi ja josta oli seurauksena Filippiinien
valtaus. Oletetaan M:n mainitulla retkellään ainakin nähneen muitakin
luoteis-Tyynenmeren suurimpia saaria. Nykyisen Uuden Guinean saaren
löytäjäksi mainitaan espanjalainen Saavedra, joka v. 1527 löysi Uuden
Guinean, Uuden Britannian ja Uuden Irlannin, luullen niitä kaikkia
yhdeksi saareksi, jolle hän sitten antoi nimen Papuasia. V. 1645 hänen
maanmiehensä Juguo Ortez totesi papualaisten muistuttavan Afrikassa
olevan Guinean rannikon neekereitä ja nimitti saaren Uudeksi Guineaksi.
Ominaista senaikaiselle löytöretkeilylle oli, että retkeilijät
useimmiten etsimänsä saaren tai mantereen asemesta löysivät jonkin
toisen tuntemattoman maan. Taruperäisten kuningas Salomonin kaivosten
ja Australian mantereen etsinnät viitoittivat reitin Etelämeren
saaristoon. Niinkin pienet saaret kuin Uusi Britannia ja Uusi Irlanti
löydettiin aikaisemmin kuin Australian mannermaa.
Vasta 1800-luvun puolivälissä Australian asutuksen lisääntyessä
alkoivat sikäläiset kauppamiehet tehdä pienillä kuunareillaan
retkiä Uuden Guinean ja Salomonin saarille ostaen asukkailta
kopraa ja houkutellen näitä mukaansa työvoimaksi Queenslannin
sokeriruokokentille. Tämän vuosisadan alussa alkanut »Valkoinen
Australia»-politiikka ja sitä seurannut lakimääräys, joka kieltää
australialaisia työnantajia käyttämästä värillistä työvoimaa, ovat
saaneet aikaan sen, että silloin »ryöstetyt» kanakit ovat jo aikoja
sitten palautetut kotisaarilleen tai ainakin niille tienoille.
Ensimmäisen sysäyksen luoteis-Tyynenmeren saarten varsinaiselle
valtauspolitiikalle antoi saksalaisten kauppamiesten ripeä esiintyminen
noin 40 vuotta sitten. Tohtori Finsch on näistä saksalaisista
»siviilivalloittajista» parhaiten tunnettu. 1880-luvulla hän purjehti
Uuden Guinean pohjoisrannikkoa pitkin jättäen siellä täällä maihin
pienen varaston hiiliä merkiksi siitä, että Saksalla oli kaupallisia
harrastuksia niillä seuduin. Tämä herätti levottomuutta Suur-Britannian
siirtomaapoliitikoissa, ja melkein samanaikaisesti kuin tri Finsch
pohjoisrannikolla toimitti valtauksia, purjehti englantilainen
risteilijäalus etelärannikkoa myöten tehden siellä valtauksia Englannin
kruunulle. Silloin liitettiin m.m. Papua Suur-Britannian siirtomaihin,
vaikka se myöhemmin, v. 1912, annettiin Australian valvontaan.
Mutta saksalaisilla oli etumatkaa tässä kilpavaltauksessa, ja he
toimivat ripeästi. Varhaisempien espanjalaisten ja brittiläisten
löytöretkeilijäin antamat, samoinkuin alkuasukkaiden omat paikannimet,
saksalaistettiin kaikki. Silloin syntyivät Keisari Wilhelmin maa,
Bismarckin Arkipelagi, Uusi-Pommeri, Uusi Mecklenburg, ynnä monet
muut saaret, jotka yhdessä muodostivat Saksan Uuden Guinean. Samaan
ripeään tahtiin alkoi näiden saarten taloudellinen elämä vaurastua
heti, kun Saksan hallitus oli ottanut ne suojelukseensa ja saksalaiset
kauppayhtiöt olivat alkaneet ostaa alkuasukkailta suuria maa-alueita
pilkkahintaan. Hallitus rohkaisi ja avusti lainoilla emämaasta tulleita
siirtolaisia hyvään alkuun. Satamia ja kauppa-asemia perustettiin,
myrkyllisiä soita — moskiittojen tyyssijoja kuivattiin, säännöllinen
laivayhteys emämaan kanssa järjestettiin, lyhyesti — kaikki
saksalaiseen malliin.
Mutta samalla olivat seikkailun ja romantiikan ajat ohi, ainakin
siinä merkityksessä, missä olemme tottuneet niistä lukemaan
Etelämeri-romaaneissa... Vielä saattaa silti kuutamoisina öinä,
fosforihohtoisten maininkien loiskuessa laakeille rannoille
juhlallisessa rytmissä, kaakkoistuulen suhistessa palmujen latvoissa
ja lentävien kettujen raskaasti viuhkoessa ilmaa kuin mitkäkin
kummitukset, loihtia mieleensä kuvia entisaikojen merenkävijäin
ja onnenetsijäin uskaliaista retkistä ihmissyöjäin saarilla,
koralliriutoilla haaksirikkoutuneista aluksista ja salaperäisesti
kadonneista miehistöistä...
Tosin on ihmissyöjiä olemassa vielä meidänkin päivinämme Etelämeren
suurimpien saarten, niinkuin Uuden Guinean, Uuden Britannian, ja
Uuden Irlannin keskiosissa, jonne valkoisen miehen on vaikeata päästä
tiettömien vuorten yli, samoinkuin sieltä rannikolle tunkeutuminen
on liian rasittavaa tropiikin laiskoille alkuasukkaille. Rotumme
kunnian nimessä täytyy sentään myöntää, etteivät maastoesteet sen
paremmin kuin ihmissyöjätkään olisi pidättäneet eurooppalaisia jo
aikoja sitten tunkeutumasta saaren sisäosiin, jos siellä vain olisi
tiedetty olevan riittävästi taloudellisia houkuttimia. Etelämeren
elinkeinon ja kaupan tärkein tekijä, kookospalmu, ei viihdy kaukana
suolaisen meren lähettyviltä. Toiset kansantaloudellisesti vähemmän
tärkeät vaikuttimet, niinkuin mineraalien etsintä, saattavat aika ajoin
houkutella harvoja uskalikkoja antautumaan alttiiksi vuoristolaisten
keihäänheitoille. Moroben kultalöydöt Uuden Guinean saaren itäosassa,
noin yhdeksän päivän matkan päässä rannikolta, ovat tällaisen
löytöretkeilyn tulos. Lähetyssaarnaajat ovat ainoat, jotka puhtaasti
altruististen vaikuttimien kannustamina, usein henkensä kaupalla,
tunkeutuvat ihmissyöjien asuinsijoille vallaten vuosi vuodelta yhä
suuremman alan uskonnolle ja sivistykselle.
Mies, joka on tehnyt entisen Saksan Uuden Guinean rauhallisen
sivistykselle valtaamisen hyväksi enemmän kuin kukaan muu, oli
australialainen lähetyssaarnaaja, tohtori Brown. 50 vuotta sitten
hän purjehti muutamien fidšiläisten alkuasukassaarnaajien kanssa
Duke of Yorkin saaristoon, perustaen sinne Uuden Guinean ensimmäisen
metodisti-lähetysaseman. Sieltä hän pian laajensi toimintansa Uuden
Britannian ja Uuden Irlannin saarille uskaltaen usein yksin ja
aseettomana taisteluhaluisten villien joukkoon. Mainittujen saarten
asukkaat olivat jo sitä ennen olleet jonkin kerran kosketuksissa
häikäilemättömien ja tekojaan punnitsemattomien kauppamiesten kanssa,
joten heillä oli omat ennakkoluulonsa valkoisesta miehestä. Brown
alkoi kuitenkin raivaustyönsä rauhallisin keinoin perustaen kirkkoja
ja lähetysasemia. Myöhemmin oli hänen periaatteistaan huolimatta
usein joukkoineen pakko tarttua aseisiin ja rangaista murhanhimoisia
opetuslapsiaan. Muistelmissaan Brown myöntää, että ainoa mahti,
jota villit kunnioittivat, oli raaka ylivoima. Kirjoittajan vuonna
1926 ollessa Rabaulissa vietettiin siellä suurin juhlallisuuksin
metodistilähetysaseman 50-vuotisjuhlaa, joka samalla muodostui
kunnianosoitukseksi tri Brownin työlle. Myöhemmin on näille saarille
perustettu muidenkin uskontokuntien lähetysasemia.
Bolivialainen markiisi de Ray oli toinen, joka teki nimensä tunnetuksi
Etelämeren kansoittajana, vaikka hänen siirtolasuunnitelmansa
epäonnistuikin täydellisesti. V. 1879 hän varusti retkikunnan, johon
kuului yli kolmesataa eri kansallisuutta olevaa eurooppalaista,
purjehtiakseen Uuden Irlannin saarelle ja perustaakseen sinne
siirtolan. Retken osanottajat olivat kaikki yhtä innostuneita kuin
sen johtajakin, mutta kenelläkään ei ollut kokemusta tropiikin
erikoislaatuisesta elämästä ja vaatimuksista. He lastasivat laivansa
kallisarvoisilla koneilla, joiden käyttämiselle mainitulla saarella
ei ollut mitään raaka-aineiden tarjoamia edellytyksiä. Sanotaanpa
retkikunnan kuljettaneen mukanaan useampia satoja tuhansia tiiliäkin.
Heillä oli satoja kirveenteriä, mutta he olivat unohtaneet varret
kotiin. Kiniinin sijasta he olivat ottaneet mukaansa madonnankuvan,
ja lääkärien sijasta pappeja. Ensimmäinen viljelykselle valittu alue
osoittautui liian mäkiseksi. Makeanveden puute oli ainaisena uhkana.
Kuume, ihotaudit ja heikko ravinto lopettivat monta retkikunnan
jäsentä jo Uudessa Irlannissa. Kaksi vuotta turhaan yritettyään
retkikunta päätti siirtyä melkein hylyksi käyneellä laivallaan
Uudessa Kaledoniassa olevaan ranskalaiseen siirtolaan. Vielä tällä
matkalla kuoli useita janoon ja heikkouteen. Loistavin toivein
lähteneen retkikunnan rippeet siirtyivät lopulta Uudesta Kaledoniasta
Australiaan, missä heitä on muutamia vielä elossa. Markiisi de Ray
joutui kevytmielisestä kanssaihmistensä elämän vaarantamisesta
vankilaan ja kuoli lopulta mielisairaalassa.
Kaikkein tunnetuimpia nimiä luoteis-Tyynenmeren saaristossa on Mrs.
Forsaythin liikanimi »Kuningatar Emma». Nimi oli alkujaan annettu
pilkallisessa mielessä, mutta tämä merkillinen nainen kohosi älynsä
ja kauneutensa avulla uuden nimensä arvoiseksi. Hän oli syntyjään
samoalainen sekarotuinen, jätti miehensä Samoaan ja purjehti erään
uus-seelantilaisen kanssa Uuden Britannian saarelle, missä hän
alkuasukkaiden uhkauksista välittämättä astui joukkoineen maihin vuonna
1849. Heimopäälliköiltä Emma osti maata rihkamalla ja tupakalla, pannen
alulle ensimmäisen kookosplantaasin Bismarckin saaristossa. Kerrotaan
hänen aikanaan ostaneen m.m. Mortlock-saaret viidellä tupakkanaulalla —
nykyjään niiden arvo lasketaan miljoonin markoin.
Siihen aikaan kookosplantaasien alullepaneminen oli verraten helppo
asia: eurooppalainen saapui seudulle ensin vaihtamaan rihkamansa
ja tupakkansa alkuasukkaiden kopraan, katseli itselleen sopivan
maa-alueen, sadasta aarista ylöspäin, ja lunasti alueen päälliköiltä
mitättömästä maksusta. Sitten hän saattoi palkata parisen sataa
kanakkia raivaamaan alueen ja istuttamaan siihen kookospähkinöitä.
Ensimmäiseen sadonkorjuuseen saakka hän saattoi jatkaa kauppiastointaan
ansaiten siten riittävästi kaikkien plantaasin aiheuttamien kulujen
peittämiseksi. Kun palmut sitten viiden, seitsemän vuoden kuluttua
kantoivat ensimmäisen sadon, oli hänen tulevaisuutensa taattu. Hän voi
viettää päivänsä verannallaan telttatuolissaan loikoen romaanin ja
viskylasin ääressä: pähkinät kasvoivat palmuissa ja kanakit tekivät
työn. Kymmenen, viidentoista vuoden kuluttua plantaasin perustamisesta
hän voi sanoa itseään varakkaaksi mieheksi missä maanosassa tahansa,
ellei hän siihen mennessä jo ollut tullut keihästetyksi, tai, mikä
vielä tavallisempaa — juonut itseään loppuun.
Mutta, kuten sanottu, sitten tulivat saksalaiset lakeineen ja
järjestyksineen. Maa tuli valtion omaisuudeksi. Kookosviljelijäksi
yrittävän piti ensin ostaa maa kanakkipäälliköiltä, sitten alistaa
tarjouksensa hallituksen hyväksyttäväksi ja maksaa siitä vielä
kohtuullinen korvaus kruunulle. Hallitus saattoi myöskin evätä
tarjouksen, milloin se arveli kaupanalaisen maa-alueen riistävän
joltakin kanakkiheimolta vastaiset elinmahdollisuudet.
Siihen tapaan jatkuivat olot Saksan Uudessa Guineassa aina
maailmansodan syttymiseen saakka. Mainittu siirtomaa-alue käsitti
silloin Keisari Wilhelmin maan, Bismarckin Arkipelagin, Saksalaiset
Salomonin saaret, Nauru-saaren, Karoliinit, Maršall-saaret ja
Marianne-saaret (Guamia lukuunottamatta).
Joitakin päiviä sodan julistamisesta alkoivat Australian, Uuden
Seelannin ja Japanin risteilijät kukin taholtaan lähestyä Saksan
Uutta Guineaa hävittääkseen ensi sijassa alueella sijaitsevat neljä
voimakasta radioasemaa ja puolisen tusinaa sotalaivoja. Tässä
tehtävässään he ylivoimaisina onnistuivatkin helposti. Saksalaiset
olivat japanilaisten tai australialaisten hyökkäystä odottaen
muuttaneet hallituksen Rabaulista Tomaan, helposti puolustettavaan
vuoristoseutuun. Joukko ampuma-aseiden käyttöön koulutettuja
alkuasukkaita oli luvannut pysyä uskollisina saksalaisille, joilla
sitäpaitsi oli upseereja ja ampumatarvikkeita, risteilijöitä ja
apulaivoja siellä täällä saariston monissa satamissa: saksalaiset
olisivat voineet tehdä tehokasta ja pitkällistäkin vastarintaa.
Mutta todennäköisesti olivat hallitusviranomaiset saaneet emämaasta
määräyksen luovuttaa alueet vastarinnatta niin edullisilla ehdoilla
kuin mahdollista. Tomaan siirtynyt hallitus antautui syyskuun 15. ja
muiden saarten piiripäälliköt seurasivat esimerkkiä. Vain joissakin
paikoin tekivät saksalaiset joukot lievää vastarintaa.
Mainitsemisen ansaitsevat saksalaisen tutkimusmatkailijan, kapteeni
Herman Detznerin [Kapteeni Detzner (nyt tohtori) piti esitelmän
tässä mainitusta retkestään Helsingissä vuonna 1924] vaiheet Uuden
Guinean saarella sodan aikana. Kapteeni Detzner oli vähän ennen sodan
syttymistä lähtenyt uhkarohkealle tutkimusretkelle Uuden Guinean
»pimeihin» osiin, aikoen taivaltaa halki koko »mantereen» ainoana
turvanaan parikymmentä alkuasukaskantajaa ja asemiestä. Detzner sai
kuulla sodasta vasta kolme kuukautta sen jälkeen, kuin se oli syttynyt,
ja hän kiiruhti silloin uskollisine alkuasukasjoukkoineen takaisin
rannikolle liittyäkseen saksalaisiin puolustusjoukkoihin. Saatuaan
kuulla maanmiestensä antautuneen brittiläisille valtausjoukoille
Detzner palasi takaisin sisämaahan, pysytellen siten koko sodan ajan
poissa brittiläisten miehittämiltä seuduilta. Mutta matka halki Uuden
Guinean saaren on yhä suorittamatta.
Saksan Tyynenmeren siirtomaat joutuivat ympärysvaltojen huostaan siten,
että australialaiset joukot miehittivät päiväntasaajan eteläpuolella
sijaitsevat alueet, paitsi Samoaa, jonka Uuden Seelannin joukot
valtasivat, ja japanilaiset saivat päiväntasaajan pohjoispuolella
olevat saaret. Samassa järjestyksessä on alueiden hallinta vielä
nytkin, tosin sillä erotuksella, että ne kuuluvat mainituille valloille
vain mandaatteina Kansainliiton ollessa ylimpänä määrääjänä.
Saksalaisten ja australialaisen valtausjoukon välillä v. 1914
tehdystä sopimuksesta, jossa sanotun valtausjoukon komentaja eversti
Holmes takasi saksalaisille tilanomistajille ja muille yksityisille
täydellisen koskemattomuuden hengen ja omaisuuden suhteen, on paljon
puhuttu ja väitelty. Saksalaiset syyttävät brittiläisiä sanansa
syömisestä. Versaillesin rauhansopimuksen nojalla Australian hallitus
nimittäin takavarikoi yksityisten saksalaisten kookos-plantaasit,
lukuunottamatta muutamia harvoja poikkeuksia, jolloin tilanomistaja
oli naimisissa alkuasukkaan tai sekarotuisen kanssa. Useimmat näistä
plantaaseista olivat juuri ennen sotaa alullepantuja, ja omistajiensa
huolellisesti vaalimia, joten ne takavarikoimisasetuksen tullessa
voimaan olivat parhaassa pähkinäsadossa. Tuntui tietysti katkeralta
nähdä toisten korjaavan monivuotisten ponnistustensa tuloksen.
Australialaiset puolustavat itseään sillä väitteellä, ettei eversti
Holmesilla ollut valtuuksia tehdä moista koskemattomuuslupausta.
Mainittu eversti sai muuten palatessaan takaisin Australiaan yleisön
taholta osakseen paljon moitetta saksalaisia kohtaan osoittamastaan
hempeydestä. Australialaisten valtausjoukkojen kunniaksi on
sanottava, että niiden kohtelu voitettuja saksalaisia kohtaan Uuden
Guinean alueella oli koko sodan ajan ihmeteltävän humaanista.
Takavarikoimismääräys tuli nimittäin voimaan vasta sodan päätyttyä.
Australian hallitus on velvollinen lähettämään vuosittain
Kansainliitolle raportin toiminnastaan tällä mandaattisella
territoriaalilla. Vuoteen 1922 oli ent. Saksan Uusi Guinea tullut
maksamaan Australian hallitukselle noin miljoonan puntaa. Vasta viime
vuosina, varsinkin siviilihallituksen tultua siellä voimaan v. 1921, se
on ruvennut paremmin kannattamaan. Nyt, valtion takavarikoimiskomitean
v. 1926 ryhdyttyä myymään saksalaisilta takavarikoituja istutuksia
yksityisille, on syytä uskoa, että se ennen pitkää vaurastuu
varakkaaksikin siirtomaaksi.