Tyynenmeren pitkät mainingit tuudittelevat tasaisesti täysin höyryin
jyskyttävää Etelämeren postilaivaa. Aurinko paahtaa kantta, ja väkevä
meri-ilma raukaisee...
Näin on jatkunut jo seitsemän päivää eli siitä asti, kun Sydneystä
läksimme pohjoista kohti, ja huomenna pitäisi laivan laituroida
ensimmäiseen määräpaikkaansa — Rabauliin. Suurin osa matkustajia on
»alhaalla etelässä» vilvoittelemassa käyneitä kookos-plantaasien
ylivalvojia, työnjohtajia ja mandaattihallituksen virkamiehiä, jotka
nyt palaavat takaisin yksinäisille tiluksilleen ja erakkosaarilleen.
Etelämeren valkoihoiset eli saaristolaiset, kuten he itse itseään
nimittävät, ovat hilpeäluontoista väkeä ja osaavat elää hetken
kerrallaan. Auringon laskettua ja ilman käytyä siedettävämmäksi pannaan
iso gramofoni yläkannella soimaan jazzimusiikkia, parit alkavat
pyöriä ja viinurit tarjoilevat jäällä sekoitettuja juomia... Se on
elämää tropiikin paahtamille miehille, joille jo kenties päivän parin
perästä alkaa entinen yksitoikkoinen erakkoelämä pienellä, eristetyllä
saarella, ainoina kumppaneina satakunta vaskenkarvaista kanakkia...
Tanssi jatkuu myöhään yöhön, kunnes naiset väsyneinä vetäytyvät
hytteihinsä. Etelämeren saaristo on niitä harvoja maailmankolkkia,
missä valkoiset naiset vielä nykypäivinä ovat vähemmistönä miehiin
verraten — ja niinmuodoin suuresti palvottuja.
Auringon seuraavana aamuna noustua pilvettömälle taivaalle ilmestyvät
rannattoman ulapan näköpiiriin Duke of York-ryhmän laakeat saaret,
ja taempana häämöittävät sinisenharmaina kyhmyinä Gasellinniemen
kolme vuorenhuippua. Laiva lipuu Uuden Britannian ja Uuden Irlannin
välisestä, St. Georgen kanavassa mutkittelevaan Blanche-lahteen. Satama
on täysin suojassa tuulilta ja hyökyaalloilta ja erikoisen syvä,
väitetäänpä koko laajan satamalahden lepäävän luhistuneen kraatterin
päällä.
Pari laituria makasiinirakennuksineen ja joitakin pieniä
moottorikuunareita pistää silmään tropiikin viheriöivää taustaa
vastaan. Jossakin tuolla viidakon takana siimeksessä pitäisi sijaita
Rabaulin kaupungin. Lähemmäksi tultua löytää etsivä katse jonkin
valkoiseksi maalatun bungalowin päädyn pilkistävän tuuheiden akaasiain
ja korkeiden kasuarinapuiden oksien lomitse.
Laiturilla seisoo kaksi erillistä ihmisparvea: hohtavan valkoiseen
vaatekertaan pukeutuneet eurooppalaiset ja erivärisillä
vyötäisvaatteilla verhotut tummapintaiset kanakit. Postilaivan tulo on
aina suuri tapaus täällä maailman sivulla; kaikki, jotka vain voivat,
rientävät silloin laivarantaan. Valkoihoiset huutelevat kuulumisia
laivassaolijoille, mutta kanakkien parvi seisoo äänettömänä: ei ole
hedelmillä lastattuja kanootteja, rahansukeltajia eikä kuriositeettien
kaupustelijoita parveilemassa laivan kupeilla, kuten useimmissa muissa
Idän satamissa. Kanakit ovat haluttomia sellaiseen touhuiluun, heiltä
puuttuu yritteliäisyyttä, ja lisäksi, heidän ei ole tarvis: kopra
kasvaa palmun latvassa ilmankin — ja koprasta maksetaan hyvin.
Tuttava australialainen on vastassa autonsa, malaijikuljettajan ja
parin kanakkipalvelijan kanssa. Kanakit kantavat tavarat autoon,
malaiji istuutuu ohjaajan paikalle. Tulokas mittailee tätä Etelämeren
hintelää poikasta hieman tutkivin katsein, ennenkuin istuutuu auton
takaistuimelle. Myöhemmin hän saa tietää, että malaijeja pidetään
Etelämerellä rotuasteikossa yhdenarvoisina kiinalaisten kanssa,
tottuupa vielä istumaan täysin levollisena usein hurjaa vauhtia
kiitävässä vaunussa, jonka ohjausratasta pyörittelee näiden saarten
alkuperäisin poika, tummapintainen kanakki.
Ajaa huristetaan tuuheiden mangopuiden kaartamaa viertotietä halki
Malakunan esikaupungin. Huolimatta tärkeydestään Luoteis-Tyynenmeren
saaristossa Rabaul ei kuitenkaan tee ensinkään kaupunkimaista
vaikutusta, ellei oteta lukuun erillään olevaa, tiheään asuttua
kiinalaiskorttelia. Parin neliökilometrin alueella sijaitsee
eurooppalaisessa kaupunginosassa viitisenkymmentä puutarhoilla
ympäröityä bungalowia, joista suurempia käytetään virastotarkoituksiin,
pienempiä taas yksityisasunnoiksi. Onpahan kuin pienoinen
puutarhayhteiskunta.
Ulkomaalaisen maassaoloa koskevien virallisten asiain tultua
järjestetyiksi ajamme jälleen korkeiden kasuarinapuiden reunustamaa
kujannetta ja edelleen ylös parin kilometrin pituista mäkeä Namanulan
esikaupunkiin, missä minulle on varattu pieni sievä, kahden huoneen
bungalow. Virkistävän kylmän kylvyn saatuani alan katsella uutta
ympäristöäni.
Minulle varattu kanakkipalvelija on jo ennakolta saanut tiedon uuden
»masterin» tulosta. Siinä hän nyt ihmettelee kumppaniensa, naapuritalon
mustien kanssa matkatavarain paljoutta, hokien pidgin-englanniksi
[Pidgin-englanti on köyhäsanaista, taivuttamatonta englantia, jota
puhutaan yleisesti Etelämerellä. Tästä enemmän edempänä.] tuon
tuostakin, uuden vaatekerran tai kirjapinkan ilmestyessä pöydälle:
»Runsaasti liian paljon jotakin.» — Australialaiset näet eivät tuo
mukanaan mitään sellaista, mitä eivät välttämättä tarvitse tropiikissa.
Metalliesineet ruostuvat tai muuttavat väriänsä, kellot lakkaavat
käymästä, villavaatteet homehtuvat, ja kaikki muut vaatetavarat
ja pikkuesineet joutuvat joko rottien, kookos-kovakuoriaisten,
koiperhosten tai kanakkien saaliiksi. — Yksityisiä englantilaisia
sanoja harvaan lausuen saan Tukaveon — hän oli jo etukäteen piirtänyt
nimensä nähtäväkseni — ymmärtämään, että tahdon saada tavarani
järjestetyiksi laatikkoihin, kenkäni maalatuiksi valkoisiksi ja niin
edespäin. Ensimmäinen kielellinen vastoinkäymiseni hänen kanssaan
johtuu omasta tietämättömyydestäni; kukaan ei ollut vielä ehtinyt
selittää minulle Gasellinniemen kanakkien tapaa vaihtaa kerakkeita
sanojen alussa. Niinpä Tukaveo näyttääkin hieman loukkaantuneelta,
kun hänen kohteliaaseen tarjoukseensa, haluanko _sea_ (engl. merta)
vastaan kieltävästi ja pudistan päätäni. Kymmenisen minuutin kuluttua
poika kuitenkin palaa takaisin tuoden suuren kupin englantilaiseen
tapaan valmistettua väkevää teetä ja joitakin keksejä. Hän oli siis
tarkoittanut _tea_ (engl. teetä).
Namanula sijaitsee kahden lähekkäin olevan vanhan tulivuoren
välisellä kunnaalla, noin sata metriä merenpinnan yläpuolella. Tältä
vuorten väliseltä kunnaalta on avoin näköala niin Blanche-lahdelle
kuin vastakkaisella puolella aaltoilevalle St. Georgen kanaalille;
samoin saapuvat vilvoittavat tuulenhengähdykset kummaltakin mereltä
esteettömästi hellettä lieventämään. Paikan oivallisuuden vuoksi
saksalaiset valitsivat sen Rabaulin perustaessaan kuvernöörin
asumapaikaksi ja rakennuttivat sinne sitäpaitsi isohkon sairaalan
eurooppalaisia potilaita varten; sittemmin on sinne noussut kymmenkunta
yksityisten asumaa bungalowia. Täytyy ihailla sitä tarmon ja
yritteliäisyyden näytettä, mikä silloisilta saksalaisilta insinööreiltä
on vaadittu heidän rakentaessaan oivallisen autotien Rabaulista tänne,
halki jyrkkämaastoisen ja sankkaa viidakkoa kasvavan rinteen, jota
vielä lisäksi maanjäristykset aika ajoin ravistelevat.
Toinen, pienempi tie, myöskin saksalaisten perua, vie Namanulasta
kuvernöörin bungalowin ohitse, edellistä jyrkempiä rinteitä
kiemurrellen, halki miltei läpinäkymättömän viidakon alas Rabauliin.
Tätä tietä sanotaan morsiuspoluksi, ja sitä voi kulkea vain jalan
tai ratsain. Huipulta, kuvernöörin asunnon kohdalta aukenee katsojan
silmäin eteen muuan maailman kauneimpia näköaloja; kolme, neljä
kerrosta vehreyttä uhkuvaa tiheää viidakkoa, jonka latvoja silmä
viihtyen hyväilee, epäröiden minne seuraavassa hetkessä kohdistua —
lahden pohjukassa, viidakon alla lepäävään rauhalliseen kaupunkiin
ja sen valkoisiksi maalattuihin, peltikattoisiin rakennuksiin, vaiko
sen takana tyynenä välkkyvään Blanche-lahteen, vaiko vastakkaisella
rannalla äkkijyrkkänä kohoavaan, silmänkantamattoman laajaan
vuoritasankoon. Maisema on liian suurenmoinen — kameran tähystyslasi
mitättömän, pieni...
Katsoja vetäytyy pois raukaisevasta auringonpaisteesta ja painuu
viidakon viileään puolihämärään: kostean mullan ja vehmaan lehvistön
tuoksua, salaperäisiä ääniä, lintujen viserrystä... leipäpuun
suurikokoinen, kuivunut lehti putoaa rasahdellen oksalta toiselle,
säikähtyneet sisiliskot kahisevat lakastuneiden lehtien seassa,
vankkarakenteiset hämähäkinseitit tarrautuvat kulkijan hiestyneisiin
kasvoihin... Jostakin kaukaa kuuluu kanakkien yksitoikkoinen joiku,
jota tum-tum rummun kumajava kaiku säestää.
Morsiuspolku päättyy kalmistoon — niinkuin sopiikin. Tuskin missään
muualla tapaa niin rauhallista vainajien kaupunkia kuin Rabaulissa:
miltei pystysuorina kohoavat viidakkoa kasvavat vuorenrinteet sen
kolmella sivulla, jykevien satajuuristen viikunapuiden neljännellä
sivulla erottaessa sen kasvitieteellisestä puutarhasta. Ei kantaudu
kaupungin kohu sinne, ei edes vilvoittava tuulenhenki pääse
pujottautumaan tähän hiljaisuudelle pyhitettyyn soppeen. Siellä
lepäävät eurooppalaiset, japanilaiset, kiinalaiset ja malaijit samassa
kolkassa, tosin kukin rotu omalla pienellä alueellaan. Alku asukkaat,
kanakit, sensijaan »istuttavat» — kuten heillä on tapana sanoa —
kuolleensa muualle.
Kalmiston ja kaupungin välillä on laaja kasvitieteellinen puutarha,
niinikään saksalaisten aikoinaan alulle panema. Kuten odottaa sopiikin,
näkee siellä kasveja ja puita jos jotakin heimoa ja luokkaa; onpa
joukkoon eksynyt eräs eläinkunnan edustajakin: joskus ammoisina aikoina
ovat maanjäristykset nostattaneet merenpohjasta jättiläisvalaan
luurangon ja sijoittaneet sen keskelle nykyistä puistoa, missä se yhä
vielä muotonsa säilyttäneenä on kestänyt vuosikymmenien sateet ja
auringonpaisteet.
Kasvitieteellisen puutarhan välittömässä yhteydessä on Rabaulin
kiinalaiskortteli. Sen tiheään rakennetut asumukset ja suorakulmaiset
kadut muistuttavat enemmän kaupunkia kuin eurooppalaisten asuma
varsinainen Rabaul, jossa talot ovat siroteltuina hajalle ympäri lahden
perukkaa.
Samoinkuin Rabaul on Uuden Britannian ja koko Bismarckin saariston
tärkein keskus, on Rabaulin kiinalaiskortteli näille seuduille
muuttaneen aasialaisen rodun valtapaikka. Sen pääkadun varrella ei ole
ainoatakaan asuntotaloa, vaan ovat kaikki varatut joko kauppapuodeille,
räätälinliikkeille, pesulaitoksille tai ruokaloille — onpa siellä
pari kiinalaista hotelliakin. Kauppojen hyllyt ovat täynnä liha-
ja kalasäilykepurkkeja sekä kaikenlaista rihkamaa alkuasukkaille.
Ja kauppa näyttää käyvän hyvin: kaikkien myymäläin ovet ovat auki,
ja oviaukoissa tungeksii ostonhaluisia kanakkeja ja kanakkinaisia
palmunlehvistä punottuine vasuineen, useimmilla naisilla on sitäpaitsi
lapsi selässä tai rinnalla roikkumassa.
Markkina-aika on päättynyt, kanakit ovat myyneet kaupunkiin tuomansa
hedelmäkantamukset ja valmistautuvat nyt palaamaan takaisin kyliinsä
ostoksineen, kellä lihapurkki, kellä pullo lamppuöljyä, uusi
hakkuuveitsi, vyötäisvaate ynnä muuta pientä rihkamaa vasussaan.
Kiinalaiskortteli ei houkuttele ainoastaan yksinkertaisia kanakkeja.
Eurooppalaisetkin näyttävät viihtyvän sen itämaisessa ilmakehässä,
varsinkin sen hotellit ja biljardihuoneet ovat valkoisten suosimia.
»Fan-Tan», eräänlainen nappipeli, on yleisin niistä kiinalaisten
harjoittamista uhkapeleistä, joissa eurooppalaiset menettävät rahansa.
Tropiikin päivä ei ole pitkä. Aurinko laskee muutamaa minuuttia jälkeen
kuuden ja pimeä seuraa melkein välittömästi. Pimeä ei kuitenkaan kestä
kauan, sillä miltei neljännestunnissa on täysikuu noussut keskelle
kuulakkaan sinistä tähtitaivasta. Sen valju hohde ei jää paljonkaan
jäljelle Suomen hämäristä keskitalven päivistä. Kuu on niin lähellä
maata, että kuuleman mukaan on vaarallista asettua nukkumaan sen
loisteeseen: voi tulla »kuunlyömäksi».
Rabaulissa on sellainenkin nykyajan laitos kuin elokuvateatteri:
keskiviikko- ja lauantai-iltaisin on yksi näytäntö eurooppalaisille ja
aasialaisille, ja torstai-iltana kanakeille. Hyvän tavan mukaan antavat
eurooppalaiset palvelijoilleen shillingin viikossa tähän huviin. Sattuu
olemaan mustien ilta, mutta pistäydyn sisään — puolta korkeammasta
pääsymaksusta kuin kanakit. Aateluus velvoittaa!
Alemmat, muina iltoina aasialaisille ja malaijeille varatut penkkirivit
ovat ahdinkoon asti täynnä päiväntasaajan tummapintaisia lapsia.
Neekerinhaju on vahva. Ylemmät, eurooppalaisille varatut tuolirivit
ovat tyhjinä, niihin ei alkuasukkaiden sallita istua. Myöhemmin tulin
huomaamaan, kuinka rikas kiinalainen kauppias, joka omisti puolet
koko teatteria, sai tyytyä istumaan alemmilla penkkiriveillä muiden
aasialaisten ja malaijien seurassa.
Ohjelma käsittää vuoden, parinkin vanhoja viikonkuvia, pilakuvia ja
paikallisia, mustista itsestään otettuja valokuvaesityksiä. Hollywoodin
kiihoittavia draamoja ja moraaliltaan epäilyttäviä näytelmiä ei,
viisaasti kyllä, näytellä alkuasukkaille. Väliajalla tarjotaan mustille
vieraille väkevää teetä läkkipeltituopeissa sekä pieni »pulla» ja
sitäpaitsi yksi Capstan-savuke. Teatterissa, jossa kaikki ikkunaluukut
ovat auki, saa tietysti tupakoida vapaasti.
Kuu on kadonnut näkyvistä. Taivas peittynyt pilviin. Sysimustaa
tietä ajaessa välähtää ohitse tuhansien valokärpästen piirittämiä
akaasiapuita... Sade rapisee vaunun katolla... ukkonen jyrähtelee
kauempana. Hajanaisia mielikuvia sujahtelee aivoissa... täällä alhainen
rotu — huoleton elämä ja yltäkylläisyys... siellä kaukana korkeampi
rotu — puute ja elämänhuolet.
Tukaveo on lamppua täyttäessään tipahuttanut jonkin pisaran öljyä
lampun kupeelle, ja siihenkös nyt on kertynyt sadoittain pieniä
hyönteisiä — surmansa saamaan. Yhä uusia joukkoja parveilee lampun
kuvun vaiheilla ja yhä enenee öljyisellä uurnalla tukehtuneiden
pikkuolioiden luku. Pienen pieniä ne ovat, kuin meidän hyttyset.
»Lentäviksi muurahaisiksi» englantilaiset niitä nimittävät. Niitä
esiintyy vain sateen aikana, auringon paistaessa ne syntyvät
siivettöminä, mutta täyttävät silloinkin kaikki mahdolliset ja
mahdottomat paikat, etenkin voi- ja sokeriastiat. Jokainen noilla
seuduin vähänkin aikaa elänyt eurooppalainen voi huoletta kerskua
syöneensä muutamia satoja muurahaisia.
Kirjoittamisesta ei tule mitään: hyönteiset peittävät paperin,
kynän, mustepullon, kaiken, mitä on lampun himmeässä valopiirissä.
Vikiseepä joukossa jokin pahanilkinen moskiittokin, ahdistellen
varsinkin korvalehtiä ja paljaita kyynärpäitä. Kaikella hyvällä on
varjopuolensakin.
Väsyneenä, mutta kuitenkin tyytyväisenä rikassisältöiseen päiväänsä
vastatullut kömpii moskiittoverkon suojaan vuoteeseen.