Etelämeren saaret ovat siksi kaukaisia seutuja meille suomalaisille,
ettei ole ihmeteltävää, vaikka tietomme ja käsityksemme niistä
ovatkin vaillinaiset, usein jopa virheelliset. Sikäläisiä oloja
kuvaava alkuperäinen matkakirjallisuutemme on verrattain köyhä. Mitä
Tyynenmeren kansojen oloista tiedämme, perustuu suurimmaksi osaksi
romaani- ja kertomakirjallisuuden useinkin mielivaltaisiin kuvauksiin
ja harvoihin tieteellisiin teoksiin, joiden yksityiskohtainen
perinpohjaisuus ei yleistietoja etsivää lukijaa kiinnosta.
Omien aikaisempien käsitysteni erheellisyys tropiikin elämästä
etusijassa rohkaisikin minua yrittämään osaltani hieman valaista sitä
hämäräperäisyyttä, minkä oletan vallitsevan muidenkin maanmiesteni
tiedoissa paljon puhutuista, mutta vähän tunnetuista »paratiisillisista
saarista».
Toimessani Rabaulin ainoan ja »kaikkitietävän» sanomalehden »The
Rabaul Timesin» palveluksessa minulla oli mainio tilaisuus läheltä
seurata valkoihoisten ja mustien — niinkuin keltaisten ja ruskeidenkin
— välisiä suhteita ja tehdä havaintoja elämästä ja oloista Bismarckin
saaristossa yleensä. Ettei tekeleestä silti tullut parempaa kuin tuli,
johtunee tämäntapaisten aiheiden arvokkaaseen esittämiseen vaadittavan
etnografisen ja etnologisen pohjasivistyksen puutteesta. Olen joka
tapauksessa koettanut kuvailla sikäläisiä oloja ja elämää sellaisina
kuin ne tavallisen maallikon silmillä katsottuna ovat, liioittelematta
ja värittelemättä, ja uskallan toivoa, että kirjani puutteellisenakin
kykenee osaltaan palvelemaan tarkoitusta, johon ylempänä viittasin.
Käytän tilaisuutta tässä yhteydessä kunnioittavimmin kiittääkseni
tunnettua Uuden Guinean olojen erikoistuntijaamme, professori Gunnar
Landtmania, joka, paitsi ystävällisesti kirjoittamaansa esipuhetta,
ehdotti käsikirjoitukseen arvokkaita parannuksia, sekä professori
Kaarlo Hildéniä hänen antamistaan tarpeellisista osviitoista.
Heinäkuulla 1927.
Tekijä.