Siinä oli vastaus äskeisiin mietteisiini. Nyt tiesin missä Laarila
ystäväni oli. Hän oli koettanut koko elämänsä ajan polkea onnensa
rattaan astuimia, käsittääksensä vihdoinkin sen pykälän, jota hän luuli
onnettaren hänen edessään kieputtavan. Hän oli kokenut kaikkia, mutta ei
ollut missään onnistunut, paitsi tuossa pelastustyössä. Hän piti
itseänsä aikakauttansa etevämpänä ja sen perustuksen nojalla piti hän
ihmisien kiittämättömyyttä kaiken onnettomuutensa syynä. Hellittämättä
perusaatteestaan, oli hän mennyt Amerikkaan onneansa etsimään -- maahan,
jossa onnen ratas on kaikkein oikullisin.
Tuskin oli kolme kuukautta kulunut, kun taasen sain vastaanottaa
seuraavaisen kirjeen:
»Rakkaat ystävät!
Täten saan teille lyhyesti ilmoittaa, että rakas mieheni, Henrik
Laarila, kuoli eilen tapaturmaisesti. Hän kietoontui ison
höyrykoneen rattaisiin, jotka hänet musertivat silmänräpäyksessä
murskaksi. En tiedä mitenkä lienee ollut, mutta sanotaan hänen
olleen vähä -- -- -- voi, en voi sanoa enempää. Siitä olen vaan
varma, että hänessä meni suuri oppi ja kyky, mutta ihmiset eivät
tunteneet häntä. Oma tilani on mitä katalin, sillä itseni ja
lasteni elatukseksi ei jäänyt maahan putoavaa; jos eivät
armeliaat ihmiset auta, on nälkäkuolema edessämme -- Jumala meitä
armahtakoon!