»En minä ennen ollut näin, mutta ei tämä ole minun vikani», virkahti
ukko eräänä kertana surumielisyyteen vaipuneena.
»Sen tietää jokainen, että te olette ollut mies ja ettette ole syypää
nykyiseen alennukseenne», koin sanoa.
»Niin. Oli aika, jolloin minulla oli tavaraa ja arvoa, mutta molemmat
ovat nyt menneet. Ei kenenkään vanhan miehen pitäisi naida nuorta,
kaunista vaimoa», sanoi hän ja suuret kyynelkarpaleet valahtivat hänen
silmistään. -- »Peukalo-tuki paremmasti, se pääsee liikkumaan, toinen
jalka samoin», lisäsi hän sitten, ja niin ankara vavistuksen puuska
valtasi hänet, että minun piti ruveta pitämään häntä kiinni.
Mitä miettikään hän nyt? Kenties koko mennyt elämä kaikkinensa astui
hänen eteensä. Hän ei ollut koskaan puhunut vaimostansa luotuista sanaa,
mutta kenties hänen silmiensä edessä oli kirkkaampana nyt kuin koskaan
ennen elämänsä suurin erehdys, nimittäin toinen naimisensa, joka saattoi
hänet armoleipää syömään, ja se lienee hänelle tuntunut kovin
katkeralta, vaikkei hän ollut mitään vailla.
Ukon sydämmestä puhjenneet sanat olivat mielestäni niin syvällistä
laatua, etten voinut niihin vastata mitään, koin vaan hoidella häntä ja
kuivata hänen kyyneleisiä silmiänsä.
»Nyt minä olen puhutellut keisaria ja hän on pannut minut kruunun
palkalle ja antanut minulle pensionin. -- Jumala siunatkoon Keisariamme!
-- Nyt voin maksaa Sakeuksellekin ne suuret vaivat, joita hän on minun
tähteni nähnyt. En ole kipeäkään enään yhtään, enkä vapise vähääkään»,
sanoi hän eräänä kertana, kun tulin hänen tykönsä.
Tuota puhuessaan loi hän minuun tuiman katseen ja hänen silmänsä
kiiluivat niin kummallisesti, ikäänkuin ne olisivat olleet lasittuneet,
ja minä oikein kammostuin sekä puheesta että katseesta. Pian kuitenkin
käsitin, että se oli houriota ja ihmeekseni huomasin, ettei hän
todellakaan vavissut vähääkään.
»Pois peukaloiden, jalkojen ja muiden tukeet, pois reikätuolit ja muut
kipeän miehen kalut, minä olen terve -- tuossa on rahaa, Sakeus», lisäsi
hän sitten ja nosti laihaa kättänsä minua kohden.
Samassa kumarruin minä hänen puoleensa ja hän kiersi kylmän, luisen
kätensä kaulaani. Siinä hän korahteli muutaman kerran, käsi hervahti
kaulasta irti ja elo oli hänestä luopunut.
Siihen jäivät keisarit, kruunun palkat ja pensionit, mutta siihen jäivät
myöskin surut, tuskat ja vapisemiset; se oli vapautus kaikista ja
samalla sovitus elämän erhetyksistä.
* * * * *
Kun sillan määrävuodet olivat loppuun kuluneet, heittivät Hanno ja Maija
vahtiviran pois. He ostivat molemmin puolin säästetyillä varoillaan
aivan meidän läheltä pienemmän maatilan ja tulivat siis lähimmäksi
naapuriksemme. Siinä tekivät he ahkerasti työtä ja tuota pikaa oli
heidän lapsillansa hyvä toimeentulo. Niin kummalta kuin se kuuluneekin,
mutta tosi kumminkin on, että Maijan reväisin rupesi vähitellen antamaan
perään ja viimein voi hän kokonaan hylätä tuon avuliaan lääkepullonsa.
Ihmeitten lisäksi tuli vielä se seikka, että vaikka Maija oli jo
ikäpuoli, sai hän vielä perillisen, terveen ja kauniin pojan. Usein ovat
he meillä ja me heillä vieraina ja silloin on oikein hauskat hetket.
Silloin aina muistelemme menneitä aikoja ja kuinka monimutkaiset
elämämme vaiheet ovat olleet. Keskustelujemme aikana unohtuu Maija
useinkin hymysuin katsomaan poikaansa, eikä silloin kuule eikä näe
mitään muuta. »Kuka olisi uskonut», virkahtaa hän viimein, ja silloin
hän havahtuu. He ovat niin sydämmellisiä ja ystävällisiä ihmisiä. Heitä
kaikki kunnioittavat ja Hanno täyttää tunnollisesti elämän
velvollisuuksia. Hänellä on kunniaraha rinnassaan, ja tosi on, että hän
on siitä mielestämme hieman liiaksi rehevä, mutta sen annamme hänelle
niin mielellämme anteeksi. Niin, Hanno on kaikin puolin niin hyvä mies,
että hän kelpaisi nykyään monelle esikuvaksi; hän oli kerran langennut,
mutta noussut jälleen, ja noussut niinkuin mies!
* * * * *
Useita vuosia oli kulunut siitä kun Laarila joukkoinensa lähti meiltä.
Koko ajalla en ollut saanut minkäänlaista sanomaa, joutuiko hän itään
vai länteen. Surunsekaisella ikävällä koetin jos jollain tavalla hänestä
saada jotain tietoa, mutta hän oli kadonnut kuin kaste maahan eikä
hänestä kuulunut enää mitään.
Eräänä kertana olin taas muistelemassa tuota omituista ystävääni
lippoineen, pyssyineen, timantteineen, helmineen ja epävakaisine
onnenrattaineen. Silloin juuri aukesi ovi ja postimies toi minulle
kirjeen. Hätäisesti mursin sen auki ja aloin lukea, sillä olipa
päällekirjoitus jo mielestäni niin tutunomaista. Kirjeen sisällys oli
seuraava:
»Rakas, ikävällä kaivattu ja unhottumaton ystäväni!
Täällä Amerikassa olen ollut jo pari vuotta puuveitsellä kultaa
vuolemassa. Sittenkun teiltä lähdin, ovat elämäni retket olleet
seuraavat: Painuin maamme suurimpien vesien luo, joissa ahkerasti
koetin lipota helmisimpsukoita. Talvet kirjoittelin asiakirjoja
paikkakuntalaisille ja keväimet ammuskelin timanttikurkia. Mutta
rakas veli! Olenhan usein vakuuttanut, kuinka epävakainen minun
onnenrattaani on. Niin kävi tässäkin. Sillä kun minä rupesin
heitä pyytämään, katsoivat kurjet hyväksi ruveta timanttien
sijasta nielemään pelkkiä maakiviä, ja helmisimpsukat sukeltivat
syvimpiin kuiluihin, niin etten minä saanut kuin tyhjiä kuoria ja
mitättömiä ruomuja. Pari vuotta kokoilin minä niitä ahkerasti, ja
sitten lähdin tulosteni kanssa asiantuntevien luokse. He
väittivät kiven kovaan, etteivät timanttini ole muuta kuin
tavallisia kiven jytysiä ja etteivät helmeni ole sukuakaan
helmille. He nauroivat minulle vasten silmiä ja milt'eivät
pilkanneet minua, ja tuon ivansa seasta vakuuttivat he
monikertaan, ettei minun luulluilla aarteillani ole enempää arvoa
kuin puupätäkällä. Mikäpä minulla oli muu neuvona, kun viimein
ruveta uskomaan heitä, semminkin kun he olivat kaikki niin
yksimieliset. Kyllä arvaatte, minkälaiselle mielelle se saattoi
minut, kun kahden vuoden työt, ponnistukset ja toiveet taasen
raukesivat turhaan kuin tina tuhkaan. En voinut kaukaan aikaan
nukkua silmän täyttä, niin kovasti koski se, ja yhä mietin
tilaani. Varamme olivat supistuneet puoleen siitä, mitä onni
tuppasi minun kouraani siellä sillan luona. Silloin juolahti
mieleeni tämä luvattu maa ja varamme riittivät juuri
matkarahoiksemme tänne. Esittelin keksintöni vaimolleni, eikä hän
ollut yhtään vastaan tänne muuttoamme, sillä kussa minä olen,
siellä tahtoo hän myös olla. Päätetty ja tehty, ja me muutimme.
Ei ollut hauskaa täälläkään: ei yhtäkään tuttua ihmistä, ei
yhtäkään ystävää, vieras kieli, vieras kansa ja vieras maa, ne
olivat asioita, jotka saattoivat sydämmeen semmoisen ahdistuksen,
että se oli tuskasta pakahtua. Jospa minulla olisi ollut niin
paljon varoja, että olisin voinut palata Suomeen takaisin, olisin
sen tehnyt jo samalla viikolla, mutta niitäpä ei ollutkaan.
Suurella sydämmen surulla täytyi minun alistua mitä halvimpiin ja
arvoani alentavimpiin töihin, sillä muutoin olisimme kuolleet
nälkään. Sitä myöten olemme kokeneet pitkittää samaa viheliäistä
elämää, eikä vielä ole mitään parempaa tiedossa. Jos vaan onni
minua vielä niin paljon auttaisi, että saisin sen verran varoja
kokoon, tulisin heti joukkoineni takaisin. Tästä kaikesta
huomaatte, hyvä ystävä, että onnenratas on täällä ollut minulle
epävakaisempi kuin koskaan ennen. Tätä on aina kehuttu onnen ja
suurten aatteiden maaksi, mutta jos missään oppi ja kyky vähän
maksavat, niin se on juuri täällä. Työtä pitää vaan tehdä rehkiä,
jos mieli elää; voi kuinka toisin kuitenkin oli siellä Suomessa
asiain huonoimmillaankin ollessa; sinne minä halajan ja
ikävöitsen! -- Muistakaa onnetonta