Kotiin tultuani oli Laarila perheineen siellä jo hyvin kodistunut. Lippo
oli asetettu pystyyn porstuan nurkkaan, pyssy riippui juhlallisesti
naulassa tuvan seinällä, viheriäpantaisen lakin vieressä, ja lapset
juoksentelivat ympäri lattiaa iloisesti leikkien. Itsensä oli hän
riisunut paitahihasilleen ja tuli minua vastaanottamaan, kuten isäntä
ainakin.
Me emme nyt pitkään kursailleet; sentähden aloimme heti muistella
menneitä ja aavistella tulevaisia aikoja.
»Kuinka olette voinut sitten viimenäkemän?» alotti Laarila.
»No, onpa se mennyt vaan, kuinka itse olette voineet?»
»Kyllähän se muutoin -- tuota -- mutta epävakainen on onnen ratas»,
sanoi hän puolisurullisesti.
»Minusta se tänään ei ensinkään ollut epävakainen.»
»Tosi kyllä, mutta minusta se ei ollut onnen, vaan miehuuden teko --
tuota --; kumminkaan en tahdo väittää, ettei se voisi olla alku
parempaan.»
»Onko sitten joku vastahakoisuus kohdannut teitä?»
»He eivät tunne minua.»
»Ettekö pitäneet siitä ammatista, jossa olitte meidän sieltä
lähtiessämme?»
»He panivat minut pois -- tuota.»
»Panivat?»
»Niin.»
»No minkä tähden?»
»Ihmiset eivät tunne minua.»
»Rakas Laarila! Tosi kyllä, että sinä olet oppinut mies ja että sinulla
on suuri kyky, mutta tunnusta toki, että poispanoon on omaakin syytäsi,
sillä sinähän rupesit liiaksi -- -- --», selitti Laarilan vaimo.
»Kultaseni! Minä rukoilen sinua. Eihän toki miehen suuren opin ja kyvyn
rinnalla katsottane pienten hairahdusten ansaitsevan poisajoa. Minä
toivon sinulla olevan kehittyneen ymmärryksen; minä pyydän sinua»,
ehätti Laarila sanomaan, katkaistakseen vaimonsa puheen.
Vaimo vaikeni ja kääntyi toisapäin, mutta silmäellessäni häntä, näin
selvästi hänen pyyhkivän kyyneleitä silmistänsä.
Hetki tuntui tukalalta. Ennen niin eloisa ja vastuksienkin aikana yhtä
köyttä vetävä parikunta vaipui nyt niin syvään suru- ja
umpimielisyyteen, että se syrjäistäkin oikein kauhistutti; puhe oli kai
koskenut arkaan paikkaan. Oli mielestäni kovin paha, kun äsken niin
iloiset ja vapaat ystäväni tulivat niin noloiksi, sentähden mietin
keinoa, kuinka tuon alakuloisuuden saisin poistetuksi.
»Oletteko nyt juuri lähteneet oluttehtaalta?» kysyin asian aluksi.
»Eikö mitä, meidät pantiin pois melkein heti, kun tekin lähditte siitä
paikkakunnasta», sanoi vaimo.
»Millä tavalla olette sittemmin toimeen tulleet?»
»Kirjoittamalla ja asioita ajelemalla -- tuota», sanoi Laarila.
»Mitä tuolla lipolla ja pyssyllä aijotte tehdä?»
»Mitäkö -- tuota? Senpä tahdon selvittää. Suomen vesissäkin löytyy
helmisimpsukoita ja moni on niitä kokoomalla äkkiä rikastunut. Mekin
laitoimme lipon ja viime kesänä sillä jo vähin koettelin, mutta
epävakainen on ollut vielä onnen ratas, vaikka ei aivan merkitönkään.
Timantteja myös voidaan saada, kun vaan aikaisin keväällä ammutaan
kurkia ja etsitään niiden kivipiirasta; kurjet, näette, ovat talvella
timanttimaassa ja nieleskelevät niitä. Sitäkin olen koettanut tänä
keväänä, eikä se ole aivan turhaan mennyt -- tuota», selitti Laarila
innokkaasti.
Samassa meni hän kiireesti komujensa luo, penkoi ja peuhtoi niitä,
sieltä ja täältä. Viimein hän veti pussista pienen kääröksen ja asteli
sen kanssa luokseni. Käärös oli senkin seitsemän kertainen, sidelty ja
solmieltu niin monikertaisilla siteillä ja nuorilla, että se näytti
kokonaan mahdottomalta aukaista. Suurella varovaisuudella näpläsi hän
siteitä ja solmuja, ja viimein auki saatuansa pani hän niskansa ja
hartiansa kyrmyyn, ikäänkuin peläten, että siellä olevilla kalleuksilla
olisi siivet ja että ne ulkoilmaan päästyänsä pölähtäisivät lentoon,
joka onnettomuus olisi kaikin mokomin estettävä.
»Kas täällä, tulkaapas katsomaan!» sanoi Laarila, sitten kun hän oli
kääröksensä auki saanut, pitäen niitä kahdenkäsin kiinni ja katsoen
aarteitansa niin liki, että nenä oli niihin koskea. »Saattepa nähdä mitä
täällä on», lisäsi hän sitten.
Me lähenimme hyvin varovasti tuota ihmeellistä paikkaa.
»Tuossa toisessa on helmien alkuja ja toisessa on varmoja timantteja»,
esitteli Laarila.
Tirkistin ensin timanttiläjään. Jotenkin likaisessa liinarievussa oli
joitakin maasälpä- ja ukonkivi-jyväsiä, jotka lienevät herra ties kuinka
monen kurki-rievun kuvusta hengen palkkiolla riistetyt. Silmäsin
toiseenkin samanlaiseen auki-olevaan riepuun. Siinä oli muutamia pieniä
simpsukankuoren värisiä jytysiä ja niiden piti olla helmien alkuja;
vahinko vaan, ettei niitä käynyt enään kasvattaminen, sillä niiden
imettäjä-nilviäiset olivat jo aikoja sitten mäsäksi muserretut.
»Kyllä ne ovat todellakin ihmeellisiä nuot helmet ja timantit! Mikä
vielä kummempi, timantit pystyvät lasiinkin -- sallitko rakas Laarila?»
sanoi vaimo, seisoen kumarassa niiden ihmeellisten kalleuksien yli,
molemmat kädet selän takana ja pyhällä kunnioituksella tirkistellen
niitä ihmeitten ihmeitä.
»Rakas Mari! -- sallin; sinun tähtesi sallin vaikka mitä -- mene ja
tuo», myönsi Laarila ehdottomasti.
Vaimo meni äsken mainitsemani rötyko'on luo ja kaivoi sieltä esiin
muutamia lasinpalasia, jotka olivat niin ruostuneita, että niissä näkyi
kaikki vesikaaren seitsemän väriä. Laarila laski hyvin juhlallisesti ja
varovasti molemmat riepunsa pöydälle, asetti lasinpalasen eteensä, otti
timanttiko'osta maasälpä- tahi ukonkivi-jytysen ja alkoi sillä raapia
lasia. Tuo kova kivilaatu tekikin paksuun ruosteeseen valkeita raamuja.
»Noin, ettekö näe? Tämä lasi on kovinta mitä ikänä olla saattaa ja
yhtäkaikki pystyy timantti siihen. Nämät eivät ole mitään muuta vailla
kuin päähänsä panemista, ja vähän teroittamista, niin ne ovat valmiita
lasiveitsiä, ja nämät olen minä kaikki jo tänä keväänä käsittänyt,
näytti Laarila innokkaasti toteen, arvostellen timanttien arvon
lasiveitsien kannalta.
»Rakkaani! Sinä olet oppinut mies ja sinulla on suuri kyky, sen
tunnustan, mutta ihmiset eivät tunne sinua. Näissä saattaa olla suuri
rikkaus kätkettynä», sanoi Laarilan vaimo.
»Älä muuta sano, rakkaani. Ja entä nämät täällä? Näillä ei kyllä taida
olla suurta rahallista arvoa, mutta katsopas tätäkin köpälettä! Jos tämä
olisi saanut kasvaa vielä joitakin kuukausia, niin se maksaisi tuhansia,
ja kuitenkin olen niin vähän vielä koetellut», säesti Laarila.
»Ja tänään sieppasit kahdeksansataa markkaa», sanoi vaimo.
»Niin, niin, kultaseni! Nythän meillä on varaa tehdä kokeita ja yrittää;
me emme ole koskaan olleet vielä niin rikkaita. Kuka takaa, etten minä
vielä jonakuna päivänä nosta saavillista noita kalliita ja halutuita
helmiä ja täytä kaikkien ruhtinattarien ja prinsessain kauloja niillä.
Kuka takaa, etten minä laske vielä timanttien hintaa ja laita
lasiveitsiä kaikille maailman lasimestareille -- tuota? Kaikkiin noihin
katsoen ei sinulla, rakkaani, olisi mitään syytä nurkua, vaikka
tulimmekin erotetuksi tuosta vähän tuottavasta oluttehtaan ammatista --
tuota», puheli Laarila.
»Rakas Laarila! Väärin olen sinua arvostellut ja tuominnut, anna se
minulle anteeksi! Sinulla on suuri kyky», sanoi vaimo ja kavahti
Laarilan kaulaan. Siinä he sitten yhdessä itkeä niiskuttivat niinkuin
pienet lapset, mutta se ei ollut epätoivon painavaa ja rasittavaa itkua,
mutta toivon ja luottamuksen ihanaa tunnetta, joka niin paljon keventää
sydäntä ja peittää menneitä rikoksia sekä murheita.
Laarila oli voittanut. Herra ties kuinka kauan heitä oli jo kummankin
puolisesti painanut tuo raskas ja jäytävä tunne, jonka heissä huomasin,
ja joka niin usein turmelee avio-onnen. Laarila ei suinkaan ollut
koskaan ollut paha vaimollensa, ja luultavasti oli hän kaikin voimin
kokenut häneltä poistaa tuota kalvavaa tunnetta, jonka hän oli
ryyppimisellään matkaansaattanut, mutta sitä ei hän ollut voinut. Sen
juuret olivat elämänkokemuksessa vähitellen kasvaneet ja juurtuneet sekä
yhä varttuneet; sentähden eivät ne olleet niin helpot sieltä lähtemään
millään näennäisillä tempuilla. Tuo tämänpäiväinen onnenpotkauskaan ei
ollut voinut heti vaimon sydämestä poistaa tuon tunnon vakuutusta. Vasta
sitten kun hän vei vaimonsa uuteen helmi- ja timanttisateeseen, haihtui
vaimon pelko ja ahdistus kuin tuhka tuuleen, ja elämä astui taas hänen
eteensä toivorikkaana ja paljon lupaavana. --
Juuri kun tuo näytelmä oli loppunut, asteli herrastuomari,
merenruokosauvaansa vinhasti viskoen, asuntoamme kohden.
»Terveisiä Pietarista!» sanoi hän juhlallisesti huoneeseen tultuansa,
astellen meitä tervehtimään.
»Kiitoksia. Käykää istumaan! Kuinka siellä nyt kävi?» koin hänelle
sanoa.
»Eihän se niin hyvästi käynyt kuin ma luulin», sanoi hän, käyden
istumaan.
»Kuinka niin?»
»Keisari ei ollut kotona.»
»Ei ollut kotona?»
»Ei ollut.»
»Missäs sitten?»
»Ranskanmaalla.»
»Asianne kävi siis kuten ennustin?»
»Niin kävi, vaan ei asiani vuoksi, mutta sentähden kun keisari ei ollut
kotona. Kaikki siellä sanoivat minulle: teillä on niin kauniit kirjat,
kun te olette divisioni-laskulla subraheerannut, multipliseerannut ja
adeerannut summat yhteen, että jos vaan keisari olisi ollut kotona, niin
teidän asianne olisi käynyt sangen hyvin», selitti hän toimessaan.
»Kuka teille niin sanoi?»
»Suomen pääpiispakin, joka asuu Pietarissa.»
»Mutta eihän -- tuota -- --»
Minä estin Laarilan enempää sanomasta.
»Millä tavalla olette matkustanut?» kysyin, muuttaakseni puheen suuntaa.
»Näillä omilla jaloillani», sanoi hän, nousten seisallensa ja tehden
ketterän pyörähdyksen ympäri ja vivauttaen sauvallansa ison kaarroksen.
»Se ei ole mahdollista. Olette kohta kahdeksankymmenen vuoden vanha ja
matkaa on kumminkin seitsemänkymmentä peninkulmaa.»
»Se on tosi. Kaksi viikkoa olen ummelleen menettänyt aikaa
paluumatkallani, enkä ole askeltakaan minkäänlaista kyytiä saanut. Mitä
tuo nyt on? Minulla on lujat jalat, ja kun keisari tulee kotiin, käyn
minä toisen kerran Pietarissa», selitti hän tehden poislähtöä.
»Älkää nyt lähtekö mihinkään; olkaa meillä yötä ja levähdyttäkää
jalkojanne», kehotin häntä.
»Eivät ne tarvitse levähdyttämistä. Minä kävelen vielä tämän puolen
peninkulmaa vanhain ystäväini luokse; ei tämä paljon paina», sanoi hän
ja lähti.
»Mutta melkein yksinkertainen -- tuota. Onko ikänä kummempaa kuultu tahi
nähty -- tuota. Lähteä keisarilta suorastaan pyytämään virkaa taikka
pensionia semmoisen miehen, joka ei tiedä missä Suomen pääpiispa asuu --
tuota. Semmoista se on, kun ei ihminen saa mitään oppia -- tuota»,
arvosteli Laarila herrastuomaria tämän mentyä.
Useita päiviä oli Laarila perheineen meillä. Kaikista elämän
vähäisimmistäkin säteistä näkyi, että vaimo oli kaikki unhottanut ja
jaksoi täydellä luottamuksella toivoa; heidän välinsä oli tullut jälleen
niin avonaiseksi, vapaaksi ja lämpöiseksi, että se tuotti minunkin
perheelleni monta hauskaa hetkeä. Puhelimme yhtä ja toista, mutta
parhaiten toki viihtyi Laarila puhuessaan timanteista ja helmistä.
»Nyt meidän pitää lähteä», sanoi Laarila eräänä kertana, nousten äkkiä
istualtaan seisalleen.
»Mihin sitten aijotte mennä?» kysyin häneltä,
»Tuonne isojen vesien luokse sisämaahan tuota. Siellä on paljon
helmisimpsukoita, niitä nostan koko kesän, ja kevään tultua ammun siellä
isoilta soilta timanttikurkia -- tuota», selitti hän.
Pyysin heitä olemaan vielä jonkun päivän luonani, mutta mikään ei
auttanut. Oitis rupesivat he haalimaan kokoon reppujaan ja
sijoittelemaan niitä vankkureihin. Kaikki valmiiksi saatuansa astelivat
he hitaasti luokseni ja kyyneleet valahtelivat kummankin silmistä.
»Hyvästi nyt, rakas ystävä -- tuota! Te olette ainoat, jotka olette
minua ymmärtäneet. -- Ihmiset eivät tunne minua -- tuota. Vähien
virheitteni vuoksi unhottavat he minun oppini ja kykyni -- tuota. Minä
en haekaan enään mitään virkaa, sillä olenpa selvään huomannut, ettei
sitä minulle anneta. Minä koetan polkea onnen epävakaista ratasta
toisilla vesillä, ja tahdonpa maailmalle näyttää. mitä oppi ja kyky
voivat aikaansaada. Teillä on sulaa onnea, meillä pelkkää onnettomuutta.
Minä -- tuota, en kadehdi sitä, mutta oi kuinka olisin onnellinen
ollessani teidän sijallenne. Oma talous hyvällä toimeentulolla, se on jo
paljon, mutta en ollenkaan epäile, etten minäkin sitä vielä saa,
kukapaties korkeammassakin määrässä -- tuota», puheli Laarila.
Molemmilta meiltä sydämmelliset jäähyväiset otettuansa sijoittelivat he
nuorimmat lapsensa vankkureihin, vaimo sivalsi lipon ja Laarila pyssyn
olallensa ja vankkurin jukon toiselle olallensa, ja niin he lähtivät.
Niin kauas kuin silmä kantoi, katsoin heidän jälkeensä. Ryhdikkäänä
asteli Laarila pystöpäisenä edelleen ja säännöllisesti taas viippasi
viheriäpantainen lakki oikeaan ja vasempaan; luottavana tepsutteli vaimo
jäljessä, työntäen vankkureita. Tunsin outoa kaihoa sydämmessäni ja
vaivuin ajatuksiini. He menivät oikein väkirynnäköllä koettamaan, eikö
tuo onnen oikullinen, epävakainen ratas vihdoinkin käänny heille
suotuisammaksi ja viskaa heille timantteja ja helmiä. He riensivät
vahvassa toivossa onneansa kohden, mutta nuot onnen perusteet olivat
mielestäni niin heikolla ja haaveellisella pohjalla, että minä epäilin
sitä ja sydämmestäni säälittelin heitä.
* * * * *
Kului joku vuosi. Herrastuomari oli menettänyt melkein kaiken näkönsä ja
tullut halvatuksi; hän joutui meille ruodulle. Hän vapisi niinkuin
kahila virrassa ja oli sen vuoksi hyvin vastuksellinen hoidettava. Hän
ei kyennyt vuoteesta liikkumaan, mutta kuitenkin täytyi häntä usein
käyttää ylhäällä, vuoteen korjaamisen ja muun tähden. Ei mikään
sotamiehen äkseerinki liene rantumpaa ja monimutkaisempaa, kuin tuo
ylhäällä käyttäminen oli. Tuolissa piti olla peukaloiden reiät, joihin
molemmat peukalot piti istuma-ajaksi panna ja täytetten kanssa tilkitä.
Jalkojen alla piti olla pölkky, johon oli koverrettu kantapäiden kolot,
joihin jalat piti tarkoin tukien kanssa sovitella; harvassa oli niitä
ihmisiä, jotka olisivat voineet kaikki nuot temput tehdä, niin että ukko
olisi niihin ollut tyytyväinen. Minä hoitelin usein ukkoa, ja hän
perehtyi niin minuun, ettei olisi suvainnut kenenkään muiden hoitavan
itseänsä kuin minun.
»Sakeus! Missä Sakeus on?» huuteli hän, kun vaan satuin olemaan vähän
ulompana; aina silloin kiirehdin hänen vuoteensa luo.
»Voi Sakeus! Paljon on minusta sinulle vaivaa, mutta tarvitsen päästä
ylös, vuode on korjattava. -- Kas niin, sinulta se käypi niin hyvästi --
peukalot reikiin nyt täytetten kanssa -- siihen niin -- ja jalat
koloihin -- kas niin, nyt on hyvä, laita nyt vuode!» puheli hän
useinkin, kun häntä hoitelin.
Vuoteeseen häntä takaisin laittaissa vasta temppuja oli. »Meni liiaksi
kyljelleen, ronkan kolo ei ole hyvä, kantapäiden kolot ovat liian syvät,
ne pitää tilkitä, -- polvi pitää tueta -- niin, niin, siihen niin!
Korvatuki nyt ja sitten hankaseen täyte, varvasten välit ovat vielä
liian väljällä -- niin, aivan niin, voi kuinka nyt on hyvä. -- Kiitoksia
Sakeus, kiitoksia! -- sinä osaat niin hyvästi», komenteli apua
tarvitseva vanhus.
Minä tunsin sanoilla selittämätöntä sääliä tuota kovaonnista vanhusta
kohtaan. Usein istuin väliaikoinakin hänen vuoteensa vieressä,
kertomassa hänelle jotain tahi kuuntelemassa hänen kertomuksiaan,
lievennelläkseni hänen karuja hetkiään ja antaakseni hänelle
kaikenlaisia tarpeitaan. Niillä hetkillä tunsin tunnossani, kuinka hän
oli yhtä oikeutettu ihminen kuin kaikki muutkin, vaikka onni oli häntä
niin pahoin kohdellut; mielipahalla tunsin myös kuinka moni hänen
sijalleen joutunut raukka saapi ihmisien tylyyden tähden silloin juoda
pohjaan sen mielikarvauden sapella sekoitetun maljan, jonka kova onni on
heidän käteensä työntänyt.
»Kyllä minä vielä kerran maksan ne paljot vaivat, joita minusta olet
nähnyt», sanoi herrastuomari eräänä kertana.
»Vai niin, mutta minä en maksun tähden ole sitä tehnytkään», sanoin
hänelle.
»Mutta minä en jätä maksamatta, se olisi syntikin. Kun minä pääsen
lääkärin luo, niin minä vielä paranen ja sitten minä menen Pietariin
keisarin puheille, sillä onpa hän nyt kotona», tuumaili ukko.
»Olettehan jo yli kahdeksankymmenen», arvelin hänelle.
»Kahdeksankymmenen viiden.»
»Olette jo vanha ja taudin rasittama. Minusta olisi paras kun
heittäisitte paranemisen toiveet siihen, sillä eihän teillä voi olla
enään pitkä ikä, vaikkapa vielä paranisittekin», sanoin hänelle.
»Niin, mutta minun isäni eli yhdeksänkymmenen vuoden vanhaksi, ja herra
ties, enkö minä elä vielä vanhemmaksi», sanoi ukko vähän nyrpeissään.