Hanno ja Maija elivät ammatissaan niinkuin ennenkin. Vaikka Hanno oli
ryyppimästä laattuaan koonnut itsellensä melkoisen omaisuuden ja vaikka
Maija oli tarkkuudellaan lisännyt vanhemmiltaan perittyä omaisuuttaan,
eivät he kuitenkaan heittäneet kesken sillanvahdin ammattia, jonka
yhteiskunta oli heille uskonut, vaan tahtoivat siinä olla niin kauan kun
suostuttu aika kesti.
Joessa, jossa silta oli, kävi ankara virta. Usein veivät paisuvat
kevättulvat siitä sillan yhdellä pyyhkäyksellä, niinkuin lastun. Vanhat
muistelivat usein, kuinka tulvat tulivat aina ankarammiksi ja kuinka
entisinä aikoina ei niistä tietty juuri mitään. Mutta mikäli maat
tulivat viljellyiksi, korvet peratuiksi, suot ja rämeet kuivatuiksi ja
raivatuiksi viljamaiksi, sikäli isonivat tulvat ja sitä useammin ne
veivät sillan. Monta mestaria oli siinä taitoansa koettanut, mutta yhtä
monasti olivat luonnon voimat ne turhiksi tehneet.
Niinkuin ennen olen maininnut, oli silta taasen uudesta rakennettu.
Kunnialla se oli koetuksen kestänyt niinä vuosina. Vaikka kyllä ansaat
olivat ratisseet, vuoliaiset notkuneet ja arkut vavisseet, isojen
jäälohkareiden kiitäessä hirmuista vauhtiansa kuohuvaa koskea alas, oli
silta paikkansa pitänyt, ja ihmisten ilo oli suuri.
Oli ollut ankaran luminen ja kylmä talvi. Oli ollut niin kovia pyryjä,
että kinokset olivat olleet useissa paikoissa huoneitten korkuisia;
olipa täytynyt välisti lapiolla luoda kinokset auki, koettaessa saada
ovi auki. Usein käypi niin että kylmän ja lumisen talven perästä tulee
kylmä ja pitkä kevät, sillä luonto ei voi vähällä murtaa niin ankaraa
talven valtaa, eikä sulattaa ja lämmittää ilmapiiriä oikealla ajalla.
Semmoisten keväimien perästä tulee tavallisesti isot tulvat, sillä lumi
sulaa silloin muutamissa vuorokausissa ja syöksee vuorilta ja ylängöiltä
laaksoihin, puroihin, ojiin ja virtoihin, ja silloin kysytään,
kestävätkö sillat ja muut vesirakennukset.
Pitkää kevättä ennustivat vanhat nytkin ja semmoinen tuli todellakin.
Vapunpäivän aikana ei ollut lumi vielä hievahtanutkaan ja rekikeli oli
parhaimpia mitä koskaan olla saattaa. Vasta viikkoa ennen Erkin päivää
rupesi vettä satelemaan ja väliin paistoi aurinko lämpymästi; seuraus
siitä oli, että kolmessa vuorokaudessa oli joki tulvillansa. Kaikkialla
ryhdyttiin varokeinoihin: venheet vedettiin esille talviteloiltaan ja
laitettiin kuntoon, myllyjä tuettiin, paalutettiin ja köytettiin,
jokirannoilla olevia aittoja tyhjennettiin ja navetoista laitettiin
varmoja ulospääsypaikkoja eläimille.
Neljännellä vuorokaudella lähtivät jäät jo liikkeelle. Suvanteilla
kirposivat ne paisuvan veden pullistamina rannoista irti, ja alkoivat
joentäyteisinä levyinä kiitää kohisevaa koskea kohden. Siihen tultuansa
jysähtelivät ne kuohujen seassa piileviin kiviin ja kallion
kielekkeihin, joihin murtuivat pienemmiksi, mutta korkealle ruiskui
vesipatsaat suhisten ilmaan. Olipa jyminä ja pauke semmoinen luonnon
voimien yhteen sattuessa, että selvästi tunsi törmien vapisevan
jalkojensa alla. Alintaan puoltatoista kyynärää vahvoja ollen, eivät
jäät koskien kovissa hyrskyissäkään kovin pieniksi pirstaantuneet, vaan
paksuina ja jykevinä jyskyinä kiitivät ne alas, ja harva oli se esine,
joka murtumatta niiden edessä jäi. Jonkun kovan vastarinnan kohdattuaan
pysähtyivät ne hetkiseksi ja röykköysivät hirmuiseksi jääpadoksi. Siinä
ne pyörivät ja hyörivät, kiersivät ja kaarsivat, menivät toistensa
päälle ja alle, sivuhun ja välihin, eteen ja taakse; näyttipä siltä kuin
heillä olisi ollut ennakolta suunniteltu järjestelmä. Kauvan ei
kuitenkaan tuo ankaran näköinen vastarinta voinut seisoa ylhäältä
tulevaa voimaa vastaan, sillä yhä suurempia jääpatoja ryntäsi
vastustajain niskaan, työntäen entiset pois edestänsä. Yhdistetyillä
voimilla ryntäsivät ne sitten eteenpäin, repien ja kiskoen kaikki
mukaansa, mikä vaan oli niiden tiellä. Myllyt ja niittyladot mennä
köllöttelivät kokonaisina virtaa alas, kunnes ne, kohdattuansa jonkun
vastuksen, lavahtivat yksin puin palkkeroimaan jäiden sekaan vuolaassa
virrassa. Jääpadon seisahduttua jossain matalatörmäisessä paikassa,
yltyi vesi silmänräpäyksessä niin, että se äyrästen yli syöksähti
alaville, laajoille vainioille, tehden ne tuokiossa mereksi. Jäljestä
seuraavat jäät tulivat jääpadon rintamaan, ikäänkuin tunnustellaksensa,
kuinka suuri vastustusvoima sillä on. Siitä läpi pääsemättä pyörähtivät
ne äyrästen yli tulvivan veden muassa padon sivuitse vainioille, jossa
ne jonkun pyörteen voimasta tanssivat hurjaa rinkitanssia; olipa kuin ne
olisivat iloinneet voitostansa. Kun sitten jääpato lähti liikkeelle,
laskeusi vesi uomaansa, mutta nuot hirmuiset jäälohkareet jäivät
törmille ja vainioille; näyttivätpä ne auringon valossa monenvärisiltä
kristallipalatseilta. Kova hätä oli ihmisillä. Korkeammille paikoille
talutetut, tiheään ahdetut eläimet mylvivät peloissaan, siellä ja täällä
kuului hätähuutoja sekä kehottavia komentosanoja, ja veneillä kiidettiin
apuun sinne, missä hätä oli korkeimmallaan.
Silta oli korkeatörmäisen, pitkän kosken kohdalla, sentähden ei vesi
noussut siinä äyrästen yli. Mutta hätä oli siinäkin, sillä silta oli
joka silmänräpäys vaarassa. Suuri ihmisjoukko oli kokoontunut sillan
luokse, jos mahdollista, tukemaan sitä ja katsomaan kuinka kävisi. Jäitä
tulla jymisi kiivasta koskea alas, ja kun ne vaan sattuivat arkkuihin ja
kirmuihin, vavahti koko silta perustuksiansa myöten.
Nyt juuri rupesi ylempänä siltaa, erään kauas koskeen pistävän
kallionkielekkeen suojaan, tekemään jääpatoa. Suurina levyinä asettuivat
siihen vahvat jäätelit, ikäänkuin levätäksensä paljoista
ponnistuksistansa ja hiljentääksensä hirmuista vauhtiaan. Levy levyn,
teli telin perästä kiirehti tuohon rauhan satamaan. Ne pyörivät,
sijoittelivat ja tunnustelivat missä kunkin paikka olisi ja sitten ne
laskeusivat, mikä kyljelleen, mikä lappeelleen rintamaa vasten, täyttäen
niin pohjaa myöden veden ja toisien jäiden kulkuväylän. Tulvan särkemien
huoneitten hirret nousivat jääpadon rinnassa pystyyn, menivät yli ja
ympäri, pitkin ja poikin, sijoitellen itseänsä ikäänkuin siteiksi
jääpadolle. Ennen pitkää oli pato muodostunut jyrkäksi ja vahvaksi ja
näytti aikovan lujasti vastustaa ylempää tulevia luonnonvoimia.
Kaikki muut hätäilivät ja pelkäsivät pahinta, mutta Tipakkalan Maija ei.
Luottaen Jumalaan ja lääkepulloonsa istui hän vaan vahtituvassa
rauhallisena, toimittaen levollisesti salvan avaamista niille harvoille,
jotka vielä uskalsivat yli kulkea. Häntä usein muistutettiin ja
varoitettiin, kuinka vaaranalaista on olla vahtituvassa, sillä jääpato
saattaa lähteä liikkeelle minä silmänräpäyksenä hyvänsä ja silloin ei
ole sillan pysyminen taattu. Mutta semmoisista muistutuksista ja
varoituksista huoli Maija vähän, vastasihan vaan: »Ellei Herra itse
huonetta rakenna niin vartijat hukkaan valvovat.»
Pitäjään iso pappila oli aivan sillan läheisyydessä. Kynsi kansi, mikä
vaan kykeni, oli kirkkoherran perheestäkin sillan tienoilla,
katselemassa luonnon suuria voimia. Siellä tiheissä väkiryhmissä oli
itse kirkkoherrakin neuvomassa ja ohjaamassa, kuten parhaiten taisi, ja
hätäilemässä muiden hätäisien kanssa. Yht'äkkiä kajahti väkijoukosta
huikea hätähuuto ja kaikkien silmät kääntyivät siltaa kohden. Silloin
nähtiin kirkkoherran kahdeksanvuotiaan, valkotukkaisen pojan avopäin
juosta vilistävän siltaa myöden vahtituvalle.
»Lapseni, lapseni!» huusi kirkkoherra, voimatta mitään muuta tehdä.
»Mikä on hätänä? Mistä on kysymys?» kysyi syvä miehen ääni väkijoukosta.
Se oli Hanno, joka oli ollut muualla hätääntyneitä auttamassa, ja oli
nyt juuri tullut sieltä takaisin.
»Lapseni juoksi tuonne vahtitupaan Maijan luokse», sanoi kirkkoherra
hätäisesti.
»Kuinka on voitu olla niin huolimattomia, ettei ole käsketty Maijaa pois
ja ilmoitettu hänelle vaaran suuruutta, silta olisi myös pitänyt
vartioida, ettei sinne olisi kukaan voinut päästä. Jääpato ei seiso
enään paria minuuttia kauemmin, ja silloin on silta mennyt vahtitupineen
ja asukkaineen», sanoi Hanno nuhtelevaisesti ja synkästi.
»Maijaa on kyllä varoitettu, mutta hän ei ole totellut», sanoi
kirkkoherra.
Huolimatta mistään mitään, ja kuulematta kirkkoherran viimeistä
vastausta, töytäsi Hanno sillalle, pelastamaan noita vaarasta
väliäpitämättömiä. Mutta tuskin oli hän ennättänyt harpata kymmentä
syltää, kun jääpato lähti liikkeelle suurella ryskeellä, ja sentähden
täytyi hänen heti potkaista takaisin niin pian kuin vaan kerkesi. Eipä
siinä pitkiä aikoja ollutkaan, kun jääpato tuli kauhean pakkoveden
kanssa. Ja yhdellä pyyhkäyksellä veivät ne sillan arkut juuri kuin
jotkut keveät lastut; ainoastaan se arkku jäi paikoilleen, jonka päällä
vahtitupa oli.
Kauhistus ja hämmästys valtasi kaikki ihmiset. »Lapseni, lapseni!»
huudahteli kirkkoherra ehtimiseen, ja hänen rouvansa kannettiin
pyörtyneenä kotiin. Hanno, tuo muutoin niin jäykkä ja voimakas mies,
tuli niin voimattomaksi ja kykenemättömäksi, ettei jaksanut muuta tehdä
kuin voivottaa ja käsiänsä väännellä.
Vaara suureni joka silmänräpäys, sillä tulevat jäälohkareet puskivat
ehtimiseen tuota turvattomaksi jäänyttä, yksinäistä sillanarkkua, ja
selvästi nähtiin vahtituvan vapisevan. Samassa syöksähti Maija tuvasta
arkun päälle jääneelle sillan palaselle, pitäen kirkkoherran poikaa
sylissään ja puristaen häntä rintaansa vasten; näytti siltä kuin hän
olisi jotain puhunut, mutta sitä ei voitu kuulla kosken kovan pauhinan
vuoksi.
Kirkkoherra tointui ensiksi yleisestä hämmästyksestä.
»Onko venheitä saatavissa? Niitä kaluineen tänne! Onhan ihan väärin,
ellemme koeta pelastaa noita onnettomia; sata, kaksisataa markkaa
palkinnoksi hänelle, joka sen tekee», komensi kirkkoherra.
»Minä lisään sata markkaa; kolme sataa markkaa pojan ja Maijan
pelastajalle, kuulitteko? -- kolme sataa markkaa!» lisäsi Hanno,
voimatta muuta tehdä.
Pian oli useita venheitä paikalla airojen ja vankkojen sauvointen
kanssa. Useita yrityksiä tehtiin vieläpä uhkarohkeitakin, mutta aina
yhtä huonolla menestyksellä. Vanhat, karaistuneet koskenlaskijat
koettivat useat kerrat parastansa, mutta turhat olivat kaikki
ponnistukset luonnonvoimia vastaan.
»Pelastakaa lapseni ja vaimo! Pelastakaa herrantähden, maksoi mitä
maksoi -- neljä -- viisisataa markkaa -- pelastakaa!» hätäili
kirkkoherra.
»Ei toki liene yhtään niin halpamielistä ihmistä, joka sen tekisi
ainoastaan palkinnon toivosta; tavallinen ihmisvelvollisuus velvoittaa
jo meidät siihen. Mutta ihmisvoimat eivät riitä sitä tekemään ja jos ei
joku ihme tapahdu, luulenpa pelastuksen olevan mahdottoman», sanoi eräs
kivellä istuva ja kovasti huohottava, yrityksen tehnyt mies.
Vaara suureni suurenemistaan. Hirmuinen jääjönkäle survasi osan arkusta
pois, vahtitupa horjahti ja kallistui kuohuvaa koskea kohden; olipa
niinkuin olisi se siihen kallistunut odottamaan viimeistä iskua.
»Lapseni, lapseni! Pelastakaa lapseni -- seitsemän, kahdeksan sataa
markkaa -- pelastakaa!» huuteli kirkkoherra epätoivossaan ja perin
voimatonna.
Samassa tuokiossa nähtiin omituinen näky. Pitkin maantietä tuli joku
matkustajajoukko, mies vetäen perässään nelirattaisia vankkureita ja
kantaen olallansa vankkaa luotipyssyä; vaimon olalla oli isonlainen
lippo (haavi) ja hänen kintereillään tallusteli neljä isompaa lasta. Se
oli Laarilan perhe, joka ikäänkuin rientomarssissa asteli hätäpaikkaa
kohden.
Heitettyään vankkurinsa, perheensä, pyssynsä ja passinsa väkiryhmien
taa, tuli hän halki väkijoukon sen rintamaan, nyrvien ja nuijien
nyrkeillään oikeaan ja vasempaan, saadaksensa tietä.
»Mikä täällä on hätänä? Onko mitään vaaraa?» -- kyseli hän hätäisesti
johtavain henkilöiden luo päästyänsä.
»Lapseni, lapseni -- Maija -- kahdeksan sataa markkaa, ken pelastaa»,
äännähti kirkkoherra, osoittaen sormellansa vahtitupaa ja sillan
palasella olevaa, lasta syleilevää Maijaa kohden.
»Vene, vene! nopeaan -- pertana -- vene tänne! joutukaa!» komensi
Laarila, nuivien tilaa itsellensä; hän oli tuokiossa käsittänyt vaaran
suuruuden.
»Tässä on venheitä, mutta turha on ihmisapu; kyllä on koetettu auttaa,
mutta ei ole voitu», sanoi joku jo ennen parastansa koettanut.
»Sillä ei vielä ole todistettu, ettei enään saisi koettaa -- ei mitään
vastaväitteitä eikä neuvottelemisia, aika on tärkki -- persina, ei sinne
venettä, tänne, kauas ylipuolelle siltaa! kuinka se alapuolelta
onnistuisi?» touhusi Laarila, samassa tarttuen venheen kaareen parin
muun miehen kanssa kiinni. Sitten he veivät juoksujalassa venheen sillan
sivutse paljon ylemmäs siltaa erään niemekkeen kohdalle.
Joku miehistä tarjoutui Laarilalle kumppaniksi.
»Ei mitään kumppania, hän olisi tiellä vaan; yksin, ihan yksin tahdon
koettaa -- palanen köyttä vielä, kas niin, ja nyt lähden Jumalan
nimessä», puuhaili ja puheli hän.
Mieltä jännittävä oli se hetki. Jokaisen silmät olivat luotuina tuohon
uhkarohkeaan yrittäjään. Ei mitään kysymyksiä kuulunut eikä mitään
päätelmiä, eipä hennottu vapaasti hengittääkään; silloin tällöin
kuultiin vaan jonkun rinnasta puhkeevan syvän ja toivovan huokauksen.
Vankkana ja jäykkänä ohjasi Laarila seisoaltaan venhettä, väistellen
milloin sauvoimella, kulloin airolla kiitäviä jäälohkareita, yhä ohjaten
venhettä ulommaksi, päästäksensä sen arkun kohdalle, jonka päällä
palanen siltaa ja horjuva vahtitupa vielä oli; sen kohdalle päästyänsä
laski hän myötävirtaan sinne. Nyt tuli ratkaiseva hetki. Voiko hän
pysähtyä arkun luo, vai viekö hänet vaahtoava hyrsky siitä sivuitse?
Hirmuista vauhtia kiiti hän nyt eteenpäin ja jokainen tunsi pelosta
jäsenensä vapisevan. Mutta juuri kun hän kiiti kuohuvien hyrskyjen
keskellä seisovan arkun ohi, teki hän, haaralla jaloin tanakasti
seisoessaan, jykevällä melalla semmoisen kaarroksellisen
mestarikiemauksen, että venhe pyörähti kuin väkkärä arkun alapuolella
olevaan kosteeseen, ja nyt oli Laarila perillä. Tuokiossa sitoi hän
muassaan olevalla nuoralla venheen kiinni arkkuun, ja rupesi toimimaan
vaaranalaisia venheeseen.
»Pian alas, pelotta vaan, kyllä minä vastaanotan; poika ensin ja sinä
sitten -- pian, pertana, aika on kallista», komensi Laarila.
Mutta juuri kun Maijan piti antaa poika Laarilalle, kohtasi häntä niin
kova mielenliikutus, että reväisin tuli taas niinkuin kuolema päälle, ja
pojan antaminen jäi siihen. »Pian, pian -- persina», kiirehti Laarila,
mutta Maija ei tuota säikähtänyt, karjasi vaan: »Reväisimeni» ja otti
pullostansa aika kulauksen. »Arkku hajoaa tuossa paikassa, joudu!»
hopitti Laarila, ja tuskan huudahduksia kuului rannalta. Kun Maija oli
saanut tenhovetensä juoduksi, antoi hän pojan Laarilalle niin
levollisena, kuin ei olisi mitään hätää eikä mitään olisi tapahtunut;
sitten laskeusi hän itse. Laarila asetti molemmat pohjalle ja varoitti
olemaan liikahtamatta. Nyt aljettiin ponnistaa maalle päin. Sielläpä nyt
oli neuvojia, huutajia, viittojia, toivojia ja pelkääjiä, mutta
Laarilalla oli omat tuumansa. Poikkivirtaan ei ollut ajattelemistakaan,
sillä ensimmäinen kohtaava jääjärkäle olisi lyönyt venheen murskaksi.
Hän ohjas venhettä viistoon, myötävirralle, väistellen jäälohkareita
niin paljon kuin mahdollista. Juuri kun hän oli päässyt arkun
ulottuvista ja kohdalta pois, romahti sillan viimeinen jäännös
vahtitupineen kuohuvaan koskeen; iso jääteli teki lopun työstä, minkä
muut olivat alottaneet. Haikeita huutoja kuului rannalta ja kirkkoherra
ja Hanno katsoivat mykkinä yhteen paikkaan, tuohon hyrskyjen kanssa
taistelevaan venheeseen.
Laarila ponnisteli kaikin voimin, ohjaten venhettä, ja mikäli hän livui
alaspäin, läheten maata, vetäysi väkikin kohdalle, ollaksensa valmiina
heitä vastaanottamaan. Vihdoin pääsivät he niin likelle rantaa, että
eräs mies ulettui pitkävartisella keksillä iskemään kiinni venheen
kokkaan; sen avulla vedettiin se pian rantaan ja kymmenet kädet
sivalsivat sen asukkaineen päivineen kuivalle törmälle.
Kumma oli katsella tuon ennen niin verkkaisen ja kähveröisen miehen
äkillisiä päätöksiä ja sitä rajua liikuntoa, jota hän koko pelastuksen
ajan osoitti. Häntä ei oltu koskaan ennen semmoisena nähty, ja hän teki
työn, jota ei kukaan muu kyennyt tekemään.
Maalle päästyänsä raukesi Laarila pitkäksensä maata eikä voinut puhua,
eipä silmiänsäkään liikuttaa; paljot ponnistukset olivat mieheltä voimat
vieneet; näyttipä siltä kuin hän olisi kuiskinut: »Minulla on suuri
kyky, mutta ihmiset eivät tunne minua.»
Ei voinut Maijakaan puhua, mutta poika makasi itkeä nyyhkien isänsä
rinnoilla; kaikki väki oli vähäpuheisena.
»Oletpa kummanrohkea ihminen, Maija, kun melkein tahallasi antaudut
silminnähtävään vaaraan!» sanoi Hanno nuhtelevaisesti, sittenkun enin
mieltenliikutus oli mennyt ohitse.
»Minä en peljännyt, sillä tiesinhän minä, että Jumala voipi minut
varjella, jos hän sallii minun vielä elää. Hän olisi voinut vaikka
kosken kuohuista luoda uuden Laarilan minua ja poikaa pelastamaan, jos
ei hän olisi hyväksi katsonut tätä entistä siihen toimeen lähettää»,
sanoi Maija luottavasti.
»Olipa se -- tuota -- oikein aika ponnistusta vaativa toimi», sanoi
Laarila vähän levähdettyään.
»Ei ainoastaan ponnistusta, mutta myös uljuutta, neuvokkaisuutta ja
alttiiksi antavaisuutta vaativa. Sinä olet tehnyt jalon työn ja jos se
olisi nyt vielä tekemättä, itkisin tässä mennyttä lastani ja Hanno
tuossa vaimoaan», sanoi kirkkoherra.
»Hän on oppinut mies ja hänellä on suuri kyky, mutta ihmiset eivät tunne
häntä», sanoi saapuville tullut Laarilan vaimo.
»Saatanpa minä -- tuota -- muutakin tehdä, en vaan herrasvärkeillä syödä
talonpoikaista ruokaa», sanoi Laarila, vilkaisten samassa kirkkoherraa
silmiin.
»Kauan olet, ystäväni, pitänyt mielessäsi tuota ajattelemattomuudessani
kerran lausuttua sanaa, mutta jalosti, ylevästi kostit sinä. Kauan
olenkin katunut tuota ylimielistä lausettani, sillä elämä on minulle
opettanut sen totuuden, että ihmisen tulee hillitä kieltänsä, eikä
pahoittaa ketään. Heitetään pois nyt nuot vanhat hapatukset ja lyödään
sovinnon kättä!» puheli kirkkoherra.
»Kyllä kai minä -- tuota. En minä ole äissäni ollutkaan, vaikka kyllä
ensin tuntui ilkeältä, kun ihmisen kunniaa loukattiin -- tuota», sanoi
Laarila ja sitten he löivät kättä niinkuin veljekset.
»Niin ja sitten palkinto!» lisäsi kirkkoherra, ojentaen samassa
Laarilalle tukun setelirahoja.
»Palkinto! Mikä palkinto se on? -- tuota», sanoi Laarila, vetäen kätensä
koukkuun, evätäksensä siten rahoja vastaan ottamasta.
»Kahdeksansadan markan palkinto on luvattu sille, joka pelastaisi ne
kaksi henkeä, jotka olivat varman surman suussa», selitti kirkkoherra.
»Sitä en kiireeni vuoksi ole kuullut, sen tein palkinnon toivotta,
tavallisesta ihmisvelvollisuudesta, enkä sentähden ota vastaan
mitään palkintoa», sanoi Laarila lujasti; tuntuipa hän olevan
liukaspuheisempikin kuin tavallisesti vastaväitöksessään.
»Ei kukaan ole vielä rehellisemmästi ja kunniakkaammasti palkintoa
ansainnut, kuin juuri sinä. Ota vastaan tämä vähäinen kiitollisuuteni
osoitus! Tosi kyllä on, ettei jaloa työtäsi voida suurillakaan summilla
palkita, mutta onhan se edes joku muisto minulta ja Hannolta», puheli
kirkkoherra.
»Palkinto on rehellisesti edeltäpäin luvattu, eikä kukaan muu meistä
kyennyt sitä ansaitsemaan; on kovin väärin tehty, jos ei hän ota sitä
vastaan», mutisi kansa.
Hitaasti ja verkkaisesti nousi Laarila istualtaan seisomaan. Hän otti
lakin pois päästään, astui pari askelta lähemmäksi kirkkoherraa ja
sanoi:
»Tuota -- koska se on kirkkoherran hyvä tahto ja yleinen mielipide, niin
otan sitten vastaan -- tuota.»
»Oikein!» huudahti kirkkoherra ja ojensi rahat Laarilalle, joka siinä
seisoi yhä lakittomin päin.
»Jokohan, jokohan -- tuota. Jopahan kerran arvasin astua oikealle
astuimelle onnen epävakaisella rattaalla --», sanoi Laarila, tukkiessaan
verkkaisesti rahoja lakkariinsa.
Samassa havaitsi hän minut. Hän asteli oitis verkkaisilla, mutta
arvokkailla askelilla luokseni. »Hyvää päivää -- tuota. Terveiksi,
tuota!» sanoi hän kättä puristaen. »Onpa todellakin hauskaa! Saanko
ystävyytemme nojalla pyytää jotain -- tuota? Arvelin teidän olevan
täällä ja sentähden tulimme tämän kautta, vaikka olisimme suorempaankin
voineet päästä, sillä eipä kulkuneuvomme suuria siltoja kaipaa», jatkoi
hän sitten.
»Jos vaan pyyntönne on minun vallassani, niin se on jo edeltäpäin
myönnetty», sanoin hänelle.
»Pyytäisin vaan saada muutamiksi päiviksi majapaikkaa luonanne.»
»Sen myönnän kernaasti, vaikka kauaksikin; kaikki mitä meillä on, on
myös teidän, mutta itse en vielä jouda lähtemään», sanoin hänelle.
»Kiitos -- tuota», sanoi hän, keikauttaen itsensä suoraksi ja kohentaen
jotenkin rappiotilassa olevaa viheriäpantaista lakkiansa pystömpään
asemaan. Sitten asteli hän odottavan joukkonsa luo, sieppasi pyssyn
olallensa ja vankkurien pestin käteensä sekä alkoi pystöpäisenä ja
ryhdikkäänä astella kotiani kohden. Kauan katsoin hänen jälkeensä,
kuinka tuo viheriäpantainen lakki teki, säännöllisten askelien vuoksi,
tasamittaisia heilahduksia oikeaan ja vasempaan, aivan niinkuin hyvästi
käyvän vanhan seinäkellon lerkko. -- Muu perheensä seurasi jäljessä,
vaimo kantaen lippoa olallaan ja lykäten vankkureita.
Yhdeksäs kolmatta luku.