Pian olimme me sijoittuneet uuteen kotiimme ja asemaamme. Kaikki entiset
tuttumme kävivät meitä tervehtimässä ja toivottamassa tervetulleiksi.
Vanhimmat heistä olivat tulleet vanhoiksi, kyrmyselkä-äijiksi ja
koukkuleuka-ämmiksi. Mutta vaikka he olivat niin rypistyneet ja
vanhentuneet, tuntuivat he kuitenkin sangen rakkailta, sillä olivathan
he maanmiehen kovassa helteessä kouristuneet ja käyristyneet; tunnustaa
täytyy, että hyvältä tuntui olla heidän ystävyydessään.
Tipakkalan Maija oli toki ensimmäinen vieraamme. Hän ei ollut uskoa
silmiään, kun keksikin samat ihmiset, jotka hän oli tavannut tuolla
Hannon luona. Hänellä oli itku ja nauru sekaisin, eikä hän ollut tietää
mitä sanoa.
»Kyllä minä teidät mokomat -- vai kuljette te tuntemattomina ja salaatte
itsenne tosi-ystävältänne, silloinkin kun hän tunkeutuu teitä
puhuttelemaan. Ja tuo parta sitten -- sehän se pahimman petoksen
tekikin, mokoma katajapensas. -- Kyllä tuo pitää keritä tahi muutoin
hävittää, joka on noin julmakin, eikö totta, Liisa? Vai pitääkö se olla
sillä, joka kirjoja tekee?» höpötti hän ja katsoi meitä kumpaakin
vuoroonsa silmiin niin veitikkamaisesti kuin hänen mielenliikutuksensa
suinkin salli.
Me puistelimme, pyöritimme ja rytyytimme häntä vuoroin, ja siinä hän
pöläkässä oli. Lääkepullokin otti tehokkaasti osaa yleiseen riemuumme,
sillä se hyppeli, paukahteli ja palkkarehti puolelta toiselle semmoista
vauhtia, että sai varoa kynsiänsä.
»Etpä osaa minusta mitään kirjoittaa», sanoi hän sitten minulle, kun oli
vähän tyyntynyt.
»Eipä tiedä», sanoin minä. --
Paljon oli utelemista ja kyselemistä sillä ajalla tapahtuneista
asioista. Herrastuomari oli jo aikoja ollut viratonna. Hänen emäntänsä
oli yhä pitkittänyt kerran aljettua, huonoa elämäänsä. Hän oli
hävittänyt kaikki ja laittanut sekä ukon että itsensä lumelle suin.
Siitä selveni minulle herrastuomarin kummallinen Pietarinmatka. Se oli
viimeinen ponnistus, jolla hän tahtoi saada jotain vanhan päivän varaa,
sillä raskaalta tuntui hänestäkin armoleipään turvaantuminen.
Tipakkalan Maija kävi usein Hannon luona, hakemassa tuota
viisipaikkaista säkkiänsä, mutta semmoista ei vaan löytynyt. Ja Maija
nurkui ehtimiseen tuota epattoa poikaa, joka ei vienytkään säkkiä Hannon
talteen, niinkuin hän oli käskenyt. Seuraus kuitenkin tuosta
alinomaisesta kokemisesta oli se, etteivät he muistaneet ensinkään
katsoa, oliko säkkien joukossa semmoista, jossa olisi viisi sievästi
pantua paikkaa, mutta sen sijaan katsoivat he hartaasti toisiinsa ja
unhottivat koko säkki-jutun. Kovin pitkää aikaa ei kulunutkaan,
ennenkuin Hanno ja Maija kuulutettiin avioliittoon. -- Vaimoni oli ollut
oikeassa. Meidätkin kutsuttiin häihin. Mitään erinomaista ei niistä
olekaan kerrottavaa. Olkoon kuitenkin sivumennen sanottu, että Maija ei
uskaltanut mennä niin tärkeään toimitukseen kuin vihille ilman tuota
tehoisata lääkepulloa. Juhlallisena riippui se peukalohankista hänen
pyöreän vatsansa päällä sattuvan tarpeen varalta. Se ei ollutkaan
hulluin tuuma, sillä juuri kun pappi kysyi, tahtoiko hän ottaa Hanno
Palkolan aviomiehekseen, tapasi hänet taas reväisin-pahuus, jonka vuoksi
koko tuo tärkeä vastaus jäi niin kauaksi, kun hän pulman lannistamiseksi
kerkesi pullostansa kulauttaa aika siemauksen. Senjälkeen menivät asiat
tavallista rataansa, ja rahtusen ajan päästä oli Maija aviovaimo.
»Löytyikö sitä viisipaikkaista säkkiä ensinkään?» kysyi vaimoni Maijalta
ja katsoi veitikkamaisesti häntä silmiin.
»Säkkiä? Ei, ei sitä löytynyt, mutta löysinpä täältä jotakin muuta --
tuo poika-lurjus -- mutta nyt huomaan. Vai olet sinä ollut sissinä säkin
hakemisessa, senkin mokoma», sanoi Maija ja reutuutti vaimoani sinne
tänne, samassa nauraen niin paljon kuin hän jaksoi.
Joitakin vuosia oli vielä jäljellä sitä aikaa, joina Hanno oli ottanut
kantaaksensa siltarahat eikä hän ollut se mies, joka työnsä kesken
heittää. Maijakin oli usein vahtituvassa vastaanottamassa määrätyitä
pennejä matkustavaisilta. Kaikkia ihmisiä kohteli hän ystävyydellä,
etteipä sitä ihmistä sivu mennyt, jolle ei hänellä olisi ollut jotakuta
ystävällistä sanaa antaa. Sentähden kohtelivatkin ihmiset häntä
kunnioituksella ja arvonantavaisuudella.
Lapsipuoliaan hoiteli hän kaikella hellyydellä ja rakkaudella, ollen
heille kaikessa niinkuin todellinen äiti, ja lapset rakastivat häntä
kaikella lapsen rakkaudella. Talouden toimet ohjasi hän totutulla ja
tunnetulla tarkkuudella ja pian alkoi näkyä, että perheeseen taasen oli
tullut valpas käsi, josta viime aikoina oli niin tuntuva puute ollut.
Niin täytti Maija tuota monen mielestä myöhäistä kutsumustansa, johon
hän oli niin kauvan pyrkinyt; mutta jos katsoi hänen sydämeensä ja
hartaaseen haluunsa, ollaksensa perheellensä hyödyksi, niin täytyi
myöntää, että sallimus oli hänet juuri tähän paikkaan ja aikaan
säästänyt.
On eräs syksy. Rajuilma raivoaa. Taivas on paksussa pilvessä ja vettä
tulee myrskyn riehuessa niinkuin saavista kaataen. Illan tultua pimenee
ilma sysimustaksi, niin ettei näe, vaikka tikulla silmään pistäisi.
Hanno on monta yötä peräkkäin valvonut myllynkäyttämisessä. Hän on
väsynyt ja tarvitsee lepoa. Maija tietää sen ja hän esittelee, että
Hanno menisi levolle, kyllä hän menee vahtitupaan yöksi, siltarahoja
vastaanottamaan.
»Minä en saata sinua päästää sinne näin kovalla ilmalla, oikeinhan
kammottaa täälläkin ollessa», esteli Hanno.
»Mikäpä minulla siellä on hätänä, eikähän liene kulkeviakaan tämmöisellä
ilmalla. Sinä tarvitset lepoa ja minä kyllä tulen siellä toimeen»,
intteli Maija.
»En ainakaan yksin laske, minä lähden kumppaniksi, koska olet taasenkin
niin peräänantamaton uhrauksessasi; jos minut uni voittaa, voithan
herättää minut», sanoi Hanno ja niin he lähtivät yhdessä.
Yhä yltyi myrsky ja yhä raivosi rankka sade. Pimeys paisui myös niin
mustaksi, että olisi sitä luullut Mooseksen aikuiseksi Egyptin
pimeydeksi. Tuuli vonkui jokaisessa saumassa ja kulmassa epäsointuisia
säveleitään, ja väliin vongahti ja törähti se niin kaamoittavan synkästi
ja rumasti, että olisi luullut Manalan haltijain olevan myrskyn seassa
liikkeellä, puhaltelemassa synkkiä epätoivon äänteitä. Silta rutisi ja
ratisi kuin pärekori ja vahtitupa huiskui juuri kuin sorsa virrassa.
Huolimatta kaikesta tuosta nukkui Hanno kuitenkin heti tupaan
päästyänsä, sillä luonto vaati velkaansa. Maija valvoi, kuunteli ja
odotti, mutta ketään ei tullut. Vihdoin rupesi häntäkin uuvuttamaan ja
hän kallistui penkille pitkäksensä ja meni unenvienoon.
»Tie auki!» kuuli hän yht'äkkiä karjastavan.
»Kohta, heti, malttakaa vaan rahtunen», sanoi Maija, ja törmäsi samassa
salpaa avaamaan.
»Tie auki, Pullo-Maija!» karjasi taasen järeä ääni myrskyn seasta,
ennenkuin Maija ennätti mitään tehdä.
»Olkaa hyvä ja maksakaa ensin, sillä tuntuupa siltä, ettette ole
rehellisiä ihmisiä», sanoi Maija ja irrotti salpaa.
»Avaa paikalla, taikka -- -- --» huusi mies ja töytäsi vasten salpaa,
jonka Maija oli ennättänyt jo auvaista. Salpa lensi auki, ja Maija, joka
sattui olemaan sen nokan kohdalla, paukahti tuota tuokemmaksi tielle
seposten seljälleen, ja lääkepullonsa lensi pitkin siltaa kolin kolia.
Samassa hyppäsi mies kärryihinsä ja alkoi myrskystä huolimatta ajaa
eteenpäin minkä pääsi, pitämättä vähääkään lukua siltarahan
maksamisesta.
Hanno oli herännyt vieraan viimeisestä karjahduksesta sekä salvan
jyrähdyksestä, ja kömpinyt ulos niin pian kuin voi, mutta kun hän sinne
pääsi, oli väkivaltainen vieras jo heittimissään. Maija ei voinut
missään tapauksessa heittää lääkepulloansa, vaan heti töppösilleen
päästyänsä rupesi hän sitä koperoimalla hakemaan.
»Mitä sinä haet?» kysyi Hanno hänet huomattuaan.
»Lääkepulloani.»
»Kuinka se sinne on joutunut?»
»Salvan kanssa lensin selälleni», sanoi Maija.
»Mitä, menikö hän maksamatta?»
Maija selitti hänelle asian.
»Se ei ollut kukaan muu kuin Kivisen Heikki. Hänestä on kuulunut yhtä ja
toista huhua, eikä yhtään hyvää; viimeiseksi on hänen huhuttu tekevän
väärää rahaa», päätteli Hanno.
»Olisipa hän saattanut olla joku muukin, mutta kuka hän lienee ollutkin,
huono ihminen hän kumminkin oli», arveli Maija.
»Olenpa melkein varma luulostani, sillä olinpa tuntevinani hänet
äänestäkin -- mutta löysitkö pullosi? Olen pökerryksissäni unhottanut
kysyä: saitko mitään vammaa tuon riiviön tähden?» puheli Hanno
hajanaisesti.
»En toki. Pulloani en ole vielä löytänyt, mutta sitä hakiessani tapasin
kouraani erään miehen lakin tuolta sillan käsipuun raosta, johon myrsky
lienee sen jonkun päästä paiskannut», selitteli Maija.
»Se on varmaankin hänen. Luultavasti meni hän kestikievariin ja minä
lähdenkin häntä tapaamaan», sanoi Hanno.
»Tämmöisellä ilmalla? Ja palkitseehan lakki siltarahan», esteli Maija.
»Eivät vaivat eivätkä voitot saa tulla kysymykseen, silloin kun joku
konnuus on ilmisaatava. -- Heitä sinä pullon hakeminen aamuun, sillä nyt
sitä on mahdoton löytää, ja mene vahtitupaan», sanoi Hanno.
»Herra siunatkoon, Hanno, mitä sinä esittelet! Kuinka minä tulisin
hetkeäkään aikaan pullottani; olisinpa sitä tarvinnut nytkin moneen
kertaan, kun se vaan olisi ollut saatavissa», sanoi Maija melkein
kiivaasti.
Hanno naurahti Maijan välttämättömyydelle, otti löytölakin käteensä ja
lähti; mutta huolimatta kylmästä, ankarasta sateesta ja tuulesta, haki
Maija pulloansa vielä vankan tunnin, ennenkuin sen löysi, ja löyttyä
meni hän sen kanssa lämpymään vahtitupaan, johon päästyään hänet heti
tapasi reväisinpuuskaus, joka oli rajuimpia mitä hän elämässään oli
kärsinyt, ja tuota ankaraa ryntäystä sai vastalöytynyt lääkepullo
vastustaa parilla tai kolmella aika siemauksella.
Kun Hanno tuli kestikievariin, oltiin siellä ylhäällä, sillä valkea
näkyi akkunoista; se antoi Hannolle toivoa asiansa menestymisestä. Kun
hän astui huoneeseen, oli siellä useita matkustavaisia ja Kivisen Heikki
myös, hyvästi pöhnässä ja avopäin.
»Sinä jätit siltarahan maksamatta», sanoi Hanno rohkeasti astuen samassa
hänen eteensä.
»Se on valkeaakin valkeampi valhe», sanoi Heikki ylpeästi.
»Mistäpäin nämät muut matkustajat kulkevat?» kysyi Hanno, kääntyen
heihin päin.
»Etelästä», oli heidän kaikkien yhteinen vastauksensa.
»Sinä siis tulit pohjoisesta», sanoi Hanno Kivisen Heikille ja katsoi
kiinteästi häntä silmiin.
»En ikänä -- kyllä ikänä, mutta nyt en minä tullut sieltä», änkytti
Heikki.
»Sieltä tulit ja teit vielä päälliseksi sen ilkityön, että kun tunsit
salvan saaduksi auki, töytäsit sillä turvattoman naisen kumoon,
katsomatta sitä kuoliko hän vai jäi eloon», kiilasi Hanno.
»Mitä sinä olet tänne tullut valehtelemaan tuommoisia kunniallisten
ihmisten päähän.»
»Ja kun huomasit, ettei kumoonheitetystä, pökertyneestä vaimosta ollut
mitään pelkoa, hyppäsit rattaille ja lähdit ajamaan minkä voit.»
»Onko tuo mies poissa järjeltä, kun hän tuommoisia puhuu? Vieraat eivät
mahda uskoa tuommoista renttua, sillä päältä päinkin jo näkyy, ettei hän
ole minkään-arvoinen», sanoi Heikki matkustavaisille, kokien siten
heidän edessään kannattaa Hannon polkemaa arvoansa.
»Minäkö järjeltäni? Minä luulen, että puheeni on mielestäsi hyvinkin
järkevää puhetta, mutta sitä sinun on vaikeata kuunnella, sillä
näkyisitpä tahtovan kieritellä itsesi irti asiasta, mutta minun
luullakseni et siitä pääse. Vai minä renttu! Tahtoisinpa tietää kumpi
meistä on renttu. Tappionikin minä olen aina rehellisesti maksanut,
mutta sinä et kummaksu, vaikka hengen ottaisit turvattomalta naiselta,
kunhan vaan saisit kavalletuksi jonkun kymmenen penniä. Vaan nyt ei se
sinulle menesty, luulen ma. Kyllähän sinä itsekin tiedät minun
rehellisyyteni ja oman kavaluutesi, vaikket tahdo sitä tunnustaa. Enkö
minä ole rehellisesti maksanut sinulle kaikkea mitä minulta olet
väärillä velkakirjoilla ja kaupoilla anastanut? Ensinnähän olit sinä
ystävä ja juotit minut myötäänsä juovuksiin, ja kun sitten sait minut
pauloihisi, viekoittelit minua jollain tekosyyllä antamaan suuria
velkakirjoja, joista en saanut kruunun mynttiä, ja tekemään semmoisia
kauppoja, joista en kaikesti saanut vastaan langankiertämää. Eikö totta,
vai? Eikö totta, että sillä tavoin maani, mantoni, kiluineen, kaluineen
meni sinulle, vaikka se nyt kaikki on huilannut kurjan kurkkusi lävitse,
ja sitä tietä on mennyt monen muunkin omaisuus. Voi, voi! Paljon olet
sinä niellyt vaimojen kyyneleitä, mutta tästä lähin olkootkin
soitantonasi vaimojen ja lasten itkut, ja pysykööt ne aina kaikuna
korvissasi, vaikka kuinka kauvas menisit! -- Miltä maistuu? Tahdotko
vielä väittää, että olet siltarahan maksanut?» puhui Hanno kiivaasti
aivan Heikin nenän alla.
»Mitä sinä joutavia höpiset. Minä en ole jonkun pennin vaivainen, että
olisin tarvinnut siltarahan jättää maksamatta», sanoi Heikki, ja kääntyi
Hannoon selin.
»Vai niin! Sinä siis kiellät vielä nytkin!» sanoi Hanno.
»Minusta menee jo liian pitkälle, kosk'ei teillä kumminkaan ole mitään
tukevia perustuksia asiallenne», sanoi joku vieraista, joiden mielipide
alkoi kallistua Hannoa vastaan.
»Etteikö minulla ole perustuksia? Onpa niinkin, mutta minä en ole vielä
hänen kanssaan selvillä. Jos luulette häntä oikeaksi, rehelliseksi
ihmiseksi, niin petyttepä suuresti. Kyselkääpä tuolta tekoherralta,
missä hänen lakkinsa on, sitä ei hänellä kai ole olemassakaan. -- Ahaa!
Katsokaapa tuota rehellisyyttä, kuinka hän vapisee muutaman pennin
tähden. Sallimus näet ohjasi nyt niin, että kun hän turvattomalta
naiselta ryösti salvan auki ja töytäsi hänet puolikuolluksiin, putosikin
häneltä siihen lakki, jota ei hän joutanut kiireissään hakemaan. Kai hän
luotti tähän-astiseen konnan-onneensa ja otaksui myrskyn sen vieneen
kosken kuohuihin, mutta niin ei käynytkään, sillä sallimuksella on
välisti sieviä pikkukeinoja, joiden kautta tulee useinkin asioita ilmi»,
puheli Hanno ja pyöritteli kädessään povestaan vedettyä, märkää lakkia.
»Minusta tuntuu tämä vieras olevan oikeassa, sillä ensin tullut on tässä
moneen kertaan uhkeillut, kuinka myrsky vei häneltä lakin», sanoi joku
matkustajista.
»Aivan oikein! Jopahan rupeette selvenemään. Haluatko nyt maksaa
siltarahan, vai kuinka?» sanoi Hanno, astuen Heikin luo ja koetti
sovitella lakkia hänen päähänsä.
»Minä maksan hänelle suotta siltarahan, että pääsen erilleni tuosta
suupaltista. Tosi kyllä, että tuuli vei minulta lakin, mutta tämä ei ole
minun lakkini, se meni toisessa paikassa, enkä voinut pimeässä sitä
löytää», sanoi Kivisen Heikki, vavisten niinkuin haavanlehti ja ojentaen
samassa Hannolle hopeamarkan. »Minulla ei ole vaskirahoja», sanoi hän
sitä antaissaan.
Hanno otti sanaa lausumatta vastaan tarjotun rahan, ja käveli sen kanssa
suoristaan pöydällä palavan kynttilän luo. Siinä hän käänteli ja katseli
sitä joka puolelta, punnitsi sormiensa nenillä, välisti nakkasi sen
pöydälle ja otti taasen ylös. Koko sillä ajalla ei puhunut kukaan yhtään
sanaa. Vihdoin kääntyi hän ihmisiin päin ja sanoi: »Tämä on väärä raha.»
»Väärä! Ei suinkaan», sanoi Heikki vavisten.
»Niin totta kuin me olemme tässä, on tämä väärä; katsokaa muutkin»,
sanoi Hanno jyrkästi ja ojensi rahaa läsnäolevalle.
»Olisinko joltain pimeässä saanut väärän rahan, on minulla oikeitakin»,
sanoi Heikki hätäyksissään, sieppasi muille tarjotun markan käteensä ja
antoi Hannolle samassa toisen.
Hanno taasen saadun rahansa kanssa kynttilän luo. Nyt ei hän sitä paljoa
tarkastellutkaan, ennenkuin hän lausui tyyneesti: »Tämä myös on väärä.
Minä luulen, että hänellä löytyy niitä enemmänkin», sanoi Hanno.
Haudan hiljaisuus vallitsi kaikissa, mutta Heikki vapisi yhä enemmän.
Kaikki katsoivat häneen epäluuloisesti, ja yleinen mielipide oli nyt
Hannon puolella.
Kaiken muun hyvän lisäksi osasi vielä olla niin, että paikkakunnan
nimismies oli virkamatkoillaan sattunut yöpymään samassa
kestikievarissa. Hän oli viereisessä huoneessa jo levolla, mutta hän oli
herännyt Hannon kovasta puheesta, ja kuunnellut asiain menoa; kukaan ei
tietänyt, että hän oli siellä. Kun hän sitten kuuli mainittavan väärästä
rahasta, pisti hän kiireesti vaatetta päälleen ja tulla pölähti kaikkien
suureksi hämmästykseksi huoneeseen.
»Mitä täällä haasteltiin väärästä rahasta?» kysyi nimismies huoneeseen
tultuansa.
»Minä tapasin tältä tanssijalta kaksi väärää markan kappaletta. Minun
uskoni on, että hänellä löytyy niitä enemmänkin, ja sen vuoksi pyydän
teidän olemaan hyvän ja tarkastamaan, paljonko hänellä niitä löytyy»,
sanoi Hanno ujostelematta.
Nimismies loi vapisevaan Heikkiin tuiman katseen; näyttipä siltä kuin
hän olisi tahtonut tunkea aran miehen sielun lävitse.
»Näyttäkääpäs minullekin niitä rahoja», sanoi hän sitten, ojentaen
kättänsä, ottaaksensa ne vastaan.
Heikki kaivoi niitä vavisten lakkaristaan ja kun hän ne vihdoinkin sai
haapuroiduksi käteensä, laski hän ne odottavan nimismiehen käteen.
Tämä tarkasteli ja katseli niitä vaan vähän aikaa ja kääntyi sitten
Heikkiin päin ja sanoi: »Nämät ovat selvästi vääriä rahoja, onko teillä
muitakin tämmöisiä?»
»Ei minulla ole muita», änkytti Heikki.
»Mistä olette nämät saanut?» kysyi nimismies.
»Keneltä lienen ne pimeässä saanut.»
»Näyttäkää kaikki rahanne minulle.»
»Ei minulla ole muita rahoja.»
»No tottahan sitten tiedätte keneltä nämät saitte.»
»Minun oli mahdoton häntä pimeässä tuntea», intti Heikki.
»Jos ei hän niitä muutoin tuo esille, niin pitää hänet syynätä, ja
luulenpa, että silloin saadaan siltarahat ja lisää tinarahoja, sillä
olen kuullut huhuja hänen itsensä niitä sepitsevän», sanoi Hanno.
»Olen minäkin jotain semmoista huhua kuullut. Ja koska tässä on jo
asiassa vähäisen vikaa, niin minä vaadin teidän näyttämään minulle
kaikki rahanne», sanoi nimismies Heikille.
»Niinkuin sanoin, ei minulla ole muita rahoja.»
»No sitten syynään minä sinut lain nimessä.»
»Kyllä kaiketi minut saapi syynätä», sanoi Heikki teeskennellyllä
rehevyydellä ja tarjoutui itse syynättäväksi.
Nimismies koetteli kaikki hänen taskunsa ja lakkarinsa, mutta niistä ei
löytynyt mitään.
»Tehkää hyvin, riisukaa kengät pois jaloistanne», komensi nimismies.
Heikki totteli, sillä hän ei voinut toisin tehdä. Olihan hän nyt
semmoisessa asemassa, josta ei käynyt peräytyminen.
Tuolille istuttuaan, veti Heikki kengät pois jaloistaan ja suuria
saapasvartten suita alaspäin pitäen kopisteli niitä.
»Näettehän, ettei täällä ole mitään», sanoi hän sitten voittoriemulla.
»Miksikä te tuota toista saapastanne noin kovin varoin pitelette?» sanoi
nimismies ja sieppasi Heikin kädestä kengän pois.
Kohta putosi lattialle suurehko vaatepussi; se rosahti pudotessaan; sen
sisällä oli jotain.
Kiireesti otti nimismies pudonneen pussin ja rupesi tutkimaan sen
sisustaa. Siellä oli koko joukko tinarahoja; ainoastaan puolen markan
raha oli oikea, kaikki muut olivat vääriä markan ja kahden markan
kappaleita.
»Lain nimessä vangitsen minä sinut», sanoi nimismies kolkosti, kääntyen
Heikkiin, jolla ei ollut sanaakaan suuhun tulevaa.
Käsky täytettiin pian, ja nimismies lähti Heikin kotiin tarkastamaan
siellä olevia oloja. Sieltä löytyi täydelliset tinarahojen tekokoneet
sekä paljon jo valmiiksi tehtyjä vääriä rahoja. Asia oli nyt selvä ja
nimismies lähetti Heikin suoristaan läänin vankilaan, odottamaan
tutkintoa; hän ei saanut enään käydä kotonaankaan, mutta sitä ennen
maksoi nimismies Hannolle tuosta puolesta markasta siltarahan.
Kihlakunnan oikeus tutki asian ja tuomitsi Kivisen Heikin elinkautiseen
pakkotyöhön.
Niin oli hän vihdoin käynyt satimeen. Monta vääryyttä oli hän tehnyt,
monta kyyneltä kylvänyt. Monesti oli hän itsensä kierrellyt irti lain
rankaisevasta kädestä ja kavaluudellaan itsensä vapaaksi saattanut,
mutta pää se tulee viimein vetävälle.
Kahdeksaskolmatta luku.