Viisitoista vuotta! Oi kuinka paljon voipi sekin aika muuttaa ihmisiä
sekä ulkonaisesti että sisällisesti, eikä kuitenkaan aika itse muutu
vähintäkään. Se rientää vaan eteenpäin, jakaen iloja, suruja ja
taisteloita ihmislapsille. Oikeastaan ei aika muuta ihmisiä, eivätkä
ihmiset aikaa ja kumminkin ne tavallansa muuttavat toinen toistaan. Kun
ihminen ottaa ajasta vaarin ja täyttää tunnollisesti kutsumuksensa,
silloin vaikuttaa hän historian tehtävään ja historiahan on ajanjuoksun
tarkasteloa. Siten, ainoastaan siten, voivat aika ja ihminen muuttaa
toisiansa, mutta muussa tapauksessa rientävät ne toisensa ohitse,
vaikuttamatta toisiinsa mitään, ja aika katsoo yhtä kylmäkiskoisesti
ihmisen kuolemaa, kuin ihminenkin oli katsellut ohitsensa rientävää
aikaa.
Niin, viisitoista vuotta olimme me olleet poissa kotipitäjäästämme,
johon meillä oli nyt onni palata takaisin. Tuo oli meille sangen
mieluisa tehtävä. Me emme olleet sitten muuttomme kertaakaan käyneet
siellä, emmekä paljon muitakaan tietoja saaneet sikäläisistä elämän
riennoista. Kummallisia tunteita ja mielikuvituksia liehui
ajatuksissamme, kun lähenimme noita rakkaita seutuja, jossa elämämme
aamu alkoi, ja mitä lähemmäksi tulimme, sitä kiihkeämmiksi ne kävivät.
Pitäjäämme läpi juoksee valtava joki, jonka ylitse jo aikoja sitten oli
rakennettu silta matkalaisten helpotukseksi. Tuo silta tarvitsi olla
tukevilla perustuksilla, jos sen oli mieli siinä seisoa. Vaikka sen
rakentamisessa oli aina parasta koetettu, hajoitti tulva tavasta sen
kuitenkin, niin ankara oli virran voima. Poissaolomme viimeisinä vuosina
oli silta rakennettu uudestaan, uusimman rakennustaiteen perustuksella.
Aivan sillan korvassa on jo vanhuudesta asti ollut talo ja siinä sopi
meidän tarkastaa ensikerran syntymäseutujamme. Ajan hammas oli meidän
ulkonaista ihmistämme tuolla ajalla niin paljon muuttanut, ettei meitä
ollut helppo äkikseltä tuntea, semminkin, kun minä olin antanut kasvaa
itselleni pitkän parran, joka tuuheana peitti osan kasvoistani. Tuota
tuntemattomuuttamme lisäsi vielä se seikka, ettei talossa ollut kotona
ketään vanhempia ihmisiä ja uteleville nuorille emme antaneet oikeata
selvää, sillä onhan niin hauska olla tuttujen seassa tuntemattomana.
Oli kaunis kesäpäivä ja minä lähdin eukkoni kanssa katselemaan tuota
uutta siltaa. Sen rakentaminen oli tullut kalliiksi ja sentähden oli
pitäjäs hakenut siihen siltarahan, joka taksan mukaan oli jokaisen
ylikulkijan maksettava. Kaunis oli tuo silta maalattuine käsipuineen,
ensimmäisen sillanarkun päälle rakennettuine ja maalattuine
vahtitupineen ja virallisine salpoineen, joka jurosti sulki tien
maksamattomalta matkustajalta. Kepeänä kuin aamusumu, mutta jäntevänä,
riippui silta vallattoman uoman päällä, jota myöten Ahti oli
vuosituhansia teitänsä pitänyt ja ryöppeää kulkuansa pitkittänyt.
Voi, taivahan herra, mitä tunteita tuo kohiseva koski ja nuot rakkaat
rannat ja kaikki mitä olin nähnyt, toivat nyt sydämeeni! Kosken
kuohuissa jyskivä tamppi ja hyrisevät myllyt lisäsivät vielä mieleni
sopusointua, niin että sydämeni oli niin täynnä lämpöä ja intoa, jotta
unhotin oman itseni; luulisinpa, että olisin tullut varmasti autuaaksi,
jos ma sillä hetkellä olisin kuollut.
Siinä hetkisen haaveksittuamme, lähdimme huoneeseen. Siellä ei ollut nyt
muuta talonväkeä kuin keskenkasvuinen poika, jota emme nuoruutensa
vuoksi tunteneet. Kuinka hämmästyinkään, kun akkunasta ulos katsottuani
huomasin Tipakkalan Maijan tulla reppasevan pitkin siltaa. Havaintoni
ilmoitin heti eukolleni ja sitten me yhdessä katsoimme hänen
liikkeitään. Lääkepullo riippui hankista hänen peukalossaan ja kun hän
piti käsiänsä ristissä rintainsa päällä, palkkerehti pullo hänen pyöreän
ja pullean vatsansa päällä. Hän käveli vahtituvan luo, avasi oven ja
katsoi sisään. Siellä olevan pojan kanssa Maija puheli jonkun aikaa.
Voi, kuinka sydämiämme tykytti, kun näimme hänen tulevan sitä huonetta
kohden, jossa me olimme! Hän tulikin aivan pian sisään, mutta ei
tuntenut meitä.
»Onko täällä minun säkkiäni?» kysyi Maija pojalta.
»En minä tiedä», sanoi tämä.
»Missäs isäsi on?»
»Myllyssä.»
»Onko sinulla, poika-rukka, kovin ikävä äitiäsi?» kysyi Maija taasen.
»Kovasti on ikävä», sanoi poika ja hänen mielensä näytti murtuvan.
»Älä, raukkani, kovin häntä murehdi, kyllä Jumala orvoistakin murheen
pitää», lohdutteli Maija.
Tuolta poikaraukalta on siis kuollut äiti, ajattelin minäkin
osanottavasti.
»Etkö sinä olisi hyvä ja käskisi isääsi tänne, minun olisi hänelle vähän
asiaa?» pyysi Maija.
Poika totteli.
»Mistä nämät vieraat ovat?» kysyi Maija minulta pojan mentyä.
Minä en uskaltanut vastata mitään, myrähdin vaan vähän ja pyörähdin
selin häneen, sillä minä pelkäsin, että hän äänestä minut tuntisi.
Ei kauvan viipynyt, ennenkuin poika tuli isänsä kanssa. Mutta voi
ihmettä! Tuo isä ei ollutkaan kukaan muu kuin -- Palkolan Hanno. Minä
säikähdin niin tuota näköä, että veri nousi kasvoihini. Kahdenlainen syy
sen vaikutti: niin äkkinäinen kahden vanhan ystävän tapaaminen ja Hannon
vaimon kuolo.
»Hyvää päivää! Onkos Liisua hyvin ikävä?» sanoi Maija ja meni
tervehtimään.
»Kylläpä se koskee», sanoi Hanno.
»Häntä ei ole murheella muisteleminen, hän täytti velvollisuutensa
äitinä, puolisona ja ihmisenä, niinkuin kristityn ihmisen tuleekin»,
selitti Maija.
»Totta on, että hän oli hyvä puoliso ja äiti», sanoi Hanno.
»Onko täällä minun säkkiäni, jonka minä käskin erään pojan tänne
jättää?» sanoi Maija ja katsoi Hannoa hartaasti silmiin.
»Sitä en minä tiedä, ei ainakaan minulle ole mitään semmoista tuotu.
Mutta saadaanpa katsoa, onko täällä vierasta säkkiä», sanoi Hanno,
kävellen samassa erästä nurkkaa kohden, jossa oli kasa tyhjiä säkkejä.
»Minun säkissäni on viisi sievästi pantua paikkaa ja sen vuoksi tunnen
sen vaikka sadan seasta», sanoi Maija, hänkin kävellen säkkikasalle.
Siinä he sitten yksistä neuvoin hakivat tuota kateissa olevaa säkkiä. He
tarkastelivat joka säkin erikseen, nurjalta ja oikealta puolen, pitivät
niitä pitkin ja poikin akkunaa vasten, ja tirkkasivat niiden läpi niin
hartaasti ja yksimielisesti, että milt'ei heidän nenänsä koskeneet
yhteen. Kun tuo ankara tarkastelu oli käynyt ensikertaan läpi, alkoi
toinen ja sen he tekivät semmoisella arvokkaisuudella ja hitaisuudella,
että syrjästäkatsojasta näytti siltä, kun he olisivat toivoneet joka
säkin olevan yksinä paikkoina, mutt'ei kuitenkaan yhtään semmoista
säkkiä löytynyt, jossa olisi ollut »viisi sievästi pantua paikkaa». --
Vaimoni, joka on hyvin kekseliäs ihminen, varsinkin semmoisissa
asioissa, kuihkasi minulle salavihkaa: »Tipakkalan Maijalla ei ole vielä
miestä.» Hän oli huivilla suojannut kasvonsa ja pyörinyt selin noihin
vanhoihin tuttuihinsa ja silti ei häntäkään tunnettu.
»Ei täällä ole minun säkkiäni», sanoi Maija vihdoin huokaavaisesti,
ikäänkuin pahoillaan siitä, kun tuo säkin hakeminen vihdoinkin oli
päättynyt.
»Ei sitä vielä ole täällä, mutta käyhän tavasta katsomassa, kukaties se
joskus tänne ilmestyisi!» toivotti Hanno.
Minä puolestani luulen vielä nytkin, ett'ei Maija ollut koskaan
ajatellutkaan lähettää mitään säkkiä tänne talletettavaksi, vaan että
hän oli keksinyt hiivoja asiakseen, saadaksensa sen varjolla puhutella
Hannoa.
Hän lupasi hartaasti käydä tapaamassa tuota juoksussa olevaa säkkiänsä
ja niin lähtivät hän sekä Hanno pois.
»Sinä olet Palkolan Hannon poika?» sanoin pojalle heidän mentyänsä.
»Niin olen.»
»Sinulta on kuollut äiti?»
»Niin on», sanoi poika ja teetteli itkua.
»Joko äitisi on kauvan ollut kuollunna?»
»Kohta vuoden; tunsitteko hänet?»
»Hyvinkin.»
»Isänikin?»
»Oikein hyvin.»
Sen kuultuaan luikahti poika ulos ja vähän ajan perästä palasi hän
isänsä kanssa. Hanno loi minuun tutkivia silmäyksiä, mutta ei näyttänyt
rohkenevan minua puhutella.
»Hanno!» sanoin minä ja kävelin häntä kohden ojennetuin käsin.
»Herra siunatkoon! Kuinka? Onko totta? Sakeusko vai miten?» kyseli hän
hätäillen, pitäen tarjottua kättäni omassaan ja katsoen minua silmiin.
»Kyllä minä olen Sakeus niin varmasti kuin sinäkin olet Hanno», sanoin
hänelle vastaukseksi.
»No, voi voi! Voi herra sentään! Kuka olisi uskonut?! Olethan oikein
komea mies. Olet antanut parrankin kasvaa. En totta maarian olisi sinua
tuntenut, vaikka vuoden olisit luonani asunut, jos et olisi ruvennut
ääntelemään ja paremmin päin pyörähtänyt. -- Pois nyt vaatteita
vähemmäksi, ei tästä nyt niin lähdetäkään», puheli Hanno, pudistaen
ehtimiseen kättäni; sitten meni hän vaimoani ja lapsiani tervehtimään.
Me olimmekin Hannon luona yötä, sillä olihan kummallakin paljon
haastelemista niin pitkän ajan perästä. Hän kummaili kovin sitä, kun ei
meitä sittenkään tuntenut, vaikka oli kyllä ollut tietona meidän
tulomme. Hänen oma elämänsä juoksu oli ollut seuraava: kun pitäjäs oli
rakentanut sillan ja hakenut siihen siltarahan, oli hänet otettu maksun
kantajaksi. Hänen kaksi poikaansa oli jo siinä ijässä, että he vuoroonsa
hoitivat sitä tointa. Välisti oli hän itsekin siellä semminkin pimeinä,
syksyisinä öinä, jolloin useinkin tahdotaan tehdä väkivaltaa
vähäväkisille pojille. Hän itse oli ison tullimyllyn myllärinä, jossa
hän sai hyvät palkat. Sillä tavalla oli hän sovitellut elämänsä ja
ammattinsa ja kun poikasillakin oli kykynsä mukaista työtä, jonka vuoksi
ei mitään voimia mennyt hukkaan, oli heillä sen vuoksi hyvä toimeentulo.
Vaimonsa kuolemaa suri hän kovin.
»Vieläkö Tipakkalan Maija on naimatonna?» kysyin minä häneltä muun
puheen muassa.
»Vielä; hän ei ole löytänyt vielä muka mieluistansa miestä, vaikka kyllä
hän on kokenut kaahkeellansa olla. Ne, joita hän olisi saanut, eivät ole
hänelle kelvanneet ja jotka hänelle olisivat kelvanneet, niitä ei hän
ole saanut», selitti Hanno nähtävästi vähän hämillään. »Kumma kun ei
Maijakaan tuntenut kumpaakaan teistä! Hän puhuu usein suurella
kaipauksella ja ikävällä teistä», lisäsi hän sitten, ikäänkuin
salataksensa hämminkiään.
Seuraava päivä oli pyhä ja sentähden olimme Hannon luona vielä sivu
puolenpäivän. Sitten me lähdimme menemään kirkolle, johon ei ollutkaan
kovin pitkä matka. Tiellä sanoi vaimoni: »Mutta nyt varmaankin on
Tipakkalan Maijalla tarjolla semmoinen mies, jonka hän ottaa ja jonka
hän saapi.»
Ennen kirkolle tuloa on maantien haara, joista toinen menee itään päin,
toinen pitäjään halki. Juuri tuohon tienhaaraan tultuamme, tulla
viuhkasi herrastuomari pystönä ja käpeänä kuin kukko, keikarimaisesti
heiluttaen merenruokoista, heloitettua sauvaansa. Voi herra, kuinka
paljon vanhentunut, rypistynyt ja kellastunut hän oli sillä ajalla.
Hänen ennestäänkin pehmeät ja kipeät silmänsä olivat nyt niin
pihistyneet, tirhottuneet ja kutistuneet, ettei niillä olisi luullut
näkevän sylen päähän, eikä niillä liene tarkasti nähnyt sitäkään matkaa.
Vaan mikä ryhti ja jäntevyys oli kuitenkin hänen kaikissa liikkeissään!
Ja sanomattoman rakkaalta tuntui semmoisenaan tuo vanha isäntäni tuossa.
»Hyvää päivää, herrastuomari!» huudahdin minä iloisesti tervehdykseksi.
»Jumala antakoon! Sakeusko, vai?» sanoi hän vastaukseksi ja katsoa
tirkisti minuun päin.
»Niin olen. Olkaa hyvä ja nouskaa meidän kärryihimme, niin ajamme yhtenä
kylään», pyytelin minä sääliväisyydestä vanhaa miestä kohtaan.
»Ei, kiitoksia! Minä matkustan tätä toista tietä», sanoi herrastuomari.
»Mihin teidän matkanne pitää?»
»Pietariin.»
»Pietariin?»
»Juuri sinne.»
»No mitä, herran tähden, te sinne menette?»
»Minä menen keisarin puheille.»
»Keisarin puheille! Mitä varten?»
»Minä koetan päästä kruunun palkalle. Olen palvellut kruunua
lautamiehenä kolmekymmentä vuotta, ja sillä ajalla olen monta pahaa
estänyt ja monta hyvää aikaan saanut.»
»Tottapa te sitten mielitte saada jotain virkaa.»
»Aivan niin, vaikkapa vaan maaviskaalin virkaa tahi jos ei sitä, niin
ainakin elinkautista pensionia; minulla on paljon ansioita ja ne eivät
saa hukkaan mennä», selitti ukko oikein innostuksissaan.
»Älkää lähtekö niin pitkälle, vaivaloiselle ja epätietoiselle matkalle.
Te olette jo kohta kahdeksankymmenen vuoden mies ja silmänne ovat
heikot, te ette voi sitä matkaa kestää. Muutoin tuntuu mielestäni teidän
asianne kovin hämärältä, sillä luulenpa keisarilla olevan muutakin
tekemistä, kuin lautamiesten virkavuosien lueskelemista. Paras on
mielestäni, kun nousette tänne kärryihin ja palaatte takaisin», puhelin
hänelle säälitellen.
»Ei niistä mitään. Minulla on lujat jalat ja huonommillakin silmillä
näkee sen verran, että maantiellä pysyy. Minua ei estä mikään ja minä
menen vaan Pietariin -- hyvästi!» sanoi herrastuomari. Sitten viuhautti
hän ison kaarroksen ilmaan merenruokosauvallaan, oikasi itsensä hyvin
ryhdikkääksi, nakkasi päänsä kekkaan, ja alkoi kävellä viuhtoa
eteenpäin.
Me emme saattaneet lähteä liikkeelle, vaan katsoimme hänen jälkeensä
niin kauan kun vähänkin näimme ukkoa viuhtovine merenruokosauvoineen.
Me menimme kirkon lähellä olevaan kestikievariin. Siellä oli iso
väenpaljous koossa. Joku joukosta tunsi heti meidät ja tieto levisi heti
muille. Tuttavien tapaisesti tulivat useat heistä meitä tervehtimään,
mutta sitä sydämmellistä vastaanottoa ei heillä ollut, jota olin
toivonut; näyttipä siltä kuin joku yleinen murhe olisi kaikkia
rasittanut. Mentyäni sisään näin, että huone oli melkein täynnä väkeä.
Silmäiltyäni ympäri huonetta, huomasin Piukka-Jaakon istuvan penkillä.
Hän istui erään nuoren miehen vieressä ja näytti hyvin alakuloiselta.
Alakuloinen oli tuo minulle tuntematon nuorukainenkin ja kaikissa
tuvassaolijoissa näytti vallitsevan joku aavistuksen tapainen kammo, ja
kaiken tuon syytä en voinut käsittää.
Suoraa päätä kävelin minä Piukka-Jaakon luo ja tervehdin häntä hyvin
iloisesti. Mutta hädin tuskin vastasi hän tervehdykseeni, ja sen
tehtyään vaipui hän ihan paikalla entiseen surumieliseen tilaansa. Eipä
paljoa puuttunut, etten minäkin yhtynyt samaan suru- ja umpimielisyyteen
kuin muutkin, sillä käsittämättömältä ja oudolta tuntui tuo ihmisien
käytös. Minä tunkeuduin Piukka-Jaakon viereen istumaan, ja koin pitää
puhetta vireillä, mutta ei se onnistunut. Samassa liikahti nuorimies ja
raikea, kirmeltelevä helähdys tunkeutui samassa korviini. Minä säikähdin
tuota harvinaista ja outoa ääntä, sydäntäni vihloi ristiin rastiin ja
minä hypähdin pois paikaltani; näyttipä Piukka-Jaakkokin säikähtävän.
»Miten, onko tuo nuorimies raudoissa?» kysyin minä lohtuneena.
»On», sanoi Piukka-Jaakko synkästi.
»Hyvä Jumala! Mitä on hän tehnyt? Eihän vuosikymmeniin ole täällä ollut
ketään raudoissa», sanoin minä hätäillen.
»Hän on tehnyt murhan», sanoi Piukka-Jaakko kamalasti.
»Murhan!? Voi raukkaa, kuinka kamalan teon hän on tehnyt! Sallikaa minun
kysyä, kenenkä lapsia hän on, joka niin pitkälle on joutunut? minä en
tunne häntä», pyytelin minä.
»Kenenkä muiden lapsi hän olisi kuin minun», sanoi Piukka-Jaakko
murtuneella mielellä.
»Sinun! Voi taivahan Jumala!»
»Niin on, veljeni. Minun poikani on hän. Mutta hän ei ole murhaa tehnyt,
minä se olen, joka sen tein, vaikka hän oli välikappaleena siihen ja
saapi nyt minun tähteni kärsiä. Sinä tiedät, veljeni, minkälainen minä
itse olen ollut ja sen parempaa en ole lapsillenikaan opettanut. En ole
heitä opettanut pelkäämään Jumalaa enkä häpeemään ihmisiä. Kiroileminen
ja tappeluitteni kertomiset ovat olleet heillä alituisina kuunneltavina,
ja kaiken tuon hedelmä on nyt sangen katkerana ja karvaana edessäni.
Kyllä sen nyt tunnen täydessä mitassa, mutta nyt on myöhäinen», puhui
sitten Piukka-Jaakko katuvaisesti.
Lopulla puhettansa valtasi hänet itku ja hän tuli ja otti minuun
syliksi. Minunkin mieleni murtui ja siinä sitten itkimme yhdessä kuin
pienet lapset. Vankiraukaltakin pääsi itku, ja hän tulla helyytti isänsä
luo, otti häntä kiinni, mutta hän ei voinut muuta sanoa kuin: »Isä isä!»
Silmäsin ympärilleni, usean entinen surumielisyys oli puhjennut
kyyneleihin.
Seitsemäskolmatta luku.