Oli paras niitynaika ja ihmiset puuhailivat palavissa päin heinänteossa.
Eräänä kauniina poutapäivänä sattui niin, että olin pakotettu käymään
kaupungissa. Kun kaukaisiin aikoihin en ollut tavannut Laarilaa enkä
hänen perhettänsä, aioin käydä heitäkin samalla kertaa katsomassa, koska
oluttehdas, jossa hän asui, ei ollut kaukana kaupungista. Sinne tultuani
huomasin ilokseni, että Laarilan jalka oli parannut aivan terveeksi. Hän
oli hihasillaan, puhkaillen ja puhallellen palavasta, jonka kuuma
kesäilma oli hänelle tuottanut. Tuo kovan onnen kohdannut ja arvoa
tuottava viheriäpantainen virkalakkikin oli siistitty, tärkätty, oijottu
ja täytetty, niin että se oli yhtä pönäkän ja arvokkaan näköinen kuin
ennenkin. Pitkällisen kursailemisen ja moninkertaisten tervehtimisten
perästä tulin minä vihdoinkin entiseen, tuttavaan asemaan talonväen
kanssa.
Se mikä tällä kerralla enimmän veti huomiotani puoleensa, oli akkunan
kohdalla tuolilla istuva mies, joka puuhaili talon lyövän seinäkellon
kimpussa. Pienellä pöydällä hänen edessään oli joku vanha
sikarilaatikko, jossa oli joitakin vanhoja, kuluneita ja ruostuneita,
viila-ruopioita, muutamia kantapoikkeimia ja tutkaimista litistettyjä
rautanauloja ja joku rautalangan palanen. Laatikon vieressä pöydällä oli
vielä neljä sukkapuikon pituista rautalangan pätkää, joiden jokaisen
päässä oli reikä. Kun vielä lisään, että pöydällä oli palanen hitua ja
avonainen rasia, jonka sisällä näytti olevan rukiista puuroa, niin ovat
mestarin esineet melkein tarkkaan kerrotut.
Heti ensisilmäyksellä tuntui tuo outo mies vastenmieliseltä. Ensinnäkin
oli outoa se seikka, kun parhaallaan oleva mies jouti noin arvottomaan
työhön kuin kellon parantamiseen ja ilman sitä osoittivat hänen
kapineensa kaikkea muuta, mutta ei kelloseppää. Pistipä silloin
mieleeni, että kenties hän on joku mieroa kiertävä narri, joka kulkee
peijaten ihmisiä, nyt kun väki on niityllä-olon tähden taloista vähänä.
Minä päätin mielessäni ottaa selvän, mitä hän on miehiänsä, kuta
urohiansa.
»Mistä vieras on kotoisin?» kysyin häneltä, samassa istuen hänen
viereensä tuolille.
»Minulla on koti joka talossa, eikä kuitenkaan oikeastaan missään»,
sanoi hän ja loi samassa epäileväisen katseen minuun.
»Kuinka se niin on?»
»Niinpä se on.»
»Minusta on se onnettomin ihminen, jolla ei ole kotia.»
»Sanoinhan, että kotini on joka talossa.»
»Kuinka se joka talossa saattaa olla, sitä en ymmärrä.»
»Ja asia on kumminkin ihan selvä: minua tarvitaan joka talossa,
ymmärrättekö nyt?» sanoi hän ylpeästi ja ylönkatseellisesti.
»Oletteko sitten joku mestarimies?»
»Luulisipa sen värkeistä kysymättäkin näkevän», sanoi mies ylvästellen.
»Sen kyllä näen», vastasin, »että olette talon kellon kimpussa, mutta
eipä kaikki kellot tarvitse korjaamista ja kaikissa taloissa ei ole
kelloa olemassakaan, siis kellojen tähden ei teitä tarvita joka talossa,
niinkuin väitätte.»
»Muut tekevät mitä osaavat, mutta minä mitä tahdon.»
»Mitä te muuta teette?»
»Pitääkö minun jokaiselle tekoni selittää?»
»Kuinkas muutoin? Älkäähän nyt toki ylpistykö.»
»Jos niin tarkoin tahdotte tietää, niin minä parannan kelloja ja teen
uudestakin kun tarvitaan. Minä olen 'puuppinnari', muurari, suutari,
nikkari, seppä, kaidetten tekijä, harja- ja kampamestari -- ja, ja --
maalari, enpä ollut sitä muistaakaan; sanalla sanoen: minä teen mitä
milloinkin tarvitaan», luetteli mies ja saatuansa luettelonsa valmiiksi,
katsoi kysyvästi ja nuhtelevaisesti minua silmiin.
Hän oli ottanut heilarin pois ja piteli taulusta irroitettua,
purkamatonta sisustaa kädessänsä, jota hän käänteli, tirkisteli ja
tarkasteli joka puolelta. Yht'äkkiä rupesi hän peukalonsa kynnellä
painamaan rullarattaasta ja seuraus oli se, että hakkuri rupesi mennä
räplättämään.
»Tuon se nyt teki, kun ei muuta tiennyt», sanoi mestari ja katsoi
jokaista silmiin. Sillä tepposella tahtoi hän kaikille näyttää,
mimmoinen mestari hän todellakin oli, joka löysi kellosta semmoiset
taikapaikat, joiden kautta täytyi kaikki kellon juonet tulla ilmi ja
ehdottomasti totella häntä. Laarilakin tuli likelle, katsomaan tuota
ihmeellistä, tottelevaista kelloa, mutta ennenkuin hän tohti sitä oikein
tarkoin katsoa, pani hän molemmat kätensä selkänsä taa, ikäänkuin
peläten, että saattaisi tulla jollain tavalla kiusaksi tuolle
ihmeelliselle, mutta rantulle ajanjakajalle ja viisaalle
kellomestarille. Mestari havaittuaan Laarilan hartaan halun ojensi
hyväntahtoisesti kellon likemmäksi, painaen vielä lujemmasti
rullaratasta, jonka vuoksi se rupesi yhä kiivaammasti räplättämään.
Melkein pyhästä pelosta vapisten koetti Laarila köyristyä, katsoaksensa
oikein likeltä tuota hengettömän koneen liikettä, jonka mestari oli
sille antanut. »Kah! -- Voi herranen aika, mitenkä se panee», sanoi
Laarila kummastuksissaan, ja vetäytyi sitten pois niin hitaasti ja
varovasti kuin hänen olisi, valkea kädessä, ollut poistuminen jostain
kruutimiinauksesta.
Mestari hajoitti nyt kellon yksiksi kipeneiksi ja nytkös hänelle puuhaa
siitä tuli. Hän viilaeli ja jyrösteli milloin mitäkin kappaletta,
puhalteli ja hankaili välisti niitä liitupalasella, ikäänkuin
poistaaksensa niistä kaiken vastahakoisuuden, katseli tavasta niiden
lävitse päivää vasten, takoa kilkutteli ja kalkutteli yhtä ja toista
kappaletta; väliin taas kieritteli ja kairitteli jollain purantapaisella
napojen reikiä.
»Oliko tuo kellonne käymätönnä?» kysyin Laarilalta.
»Ei, ei se ollut -- tuota, mutta lyönti siinä oli sekauksissa», sanoi
hän.
»Mitä näillä tehdään?» sanoin minä tuolle ankaralle kellosepälle, ja
otin samassa nuot toisesta päästä reijitetyt rautalangan palaset
käteeni.
»Niitä tarvitaan kirjojen sitomisessa», sanoi mestari päätäänkään
kääntämättä.
»Missäs tuota puuroa tarvitaan?»
»Onkos se puuroa?» kysyi mestari tuimasti.
»Mitäs sitten?»
»Se on mökkermeijaa.»
»Mistä sitä saadaan?»
»Ulkomaalta.»
»Mihin sitä käytetään?»
»Sitäkin tarvitaan kirjojen sitomisessa», selitti hän nähtävästi vähän
lauhtuneempana.
»Eipäs konstiakaan! Eipä mestarit sitten mitään maksaisikaan, kun heidän
aineitansa joka paikasta saisi ja jos jokainen heidän oppinsa tietäisi»,
sanoi Laarila, joka aralla ihmettelemisellä oli ulompaa katsellut
mestarinsa ihmeellistä taitoa kellon parantamisessa, ja samassa
kuunnellut meidän keskusteluamme.
»Te olette ymmärtäväinen mies ja te ymmärrätte asioita, mutta tuo vieras
on epäilijä», sanoi mestari, osoittaen minua sormellansa.
»Kyllä Laarila on niin oppinut mies, ettei hänellä ole vertaa, ja
hänellä on erinomainen kyky tuntea asioita; paha vaan, että hänen
oppiansa ja kykyänsä niin vähän tunnetaan», säesti Laarilan vaimo.
»Tuota -- -- --», sanoi Laarila ja erinomainen tyytyväisyyden hymy
levisi hänen kasvoillensa.
»Mistä te voitte päättää, että minä epäilen teistä?» kysyin mestarilta.
»Ymmärsinhän minä mitä sillä tarkoititte, kun kyselitte, oliko kello
käymätönnä, ettekä ymmärrä, että lyönnin epävakaisuuteen on paljon
syvemmät ja suuremmat syyt kuin ikään käymiseen onkaan», sanoi mestari
vieläkin vähän loukkaantuneena.
Emäntä antoi nyt minulle merkin, että tulisin perillä olevaan pieneen
kamariin. Minä tottelin kutsua ja menin sinne, Laarila tuli myös. Siellä
toi emäntä meille kahvia.
»Suvaitsetteko ottaa?» sanoi hän. »Me emme pidä vielä nytkään väkevästä
kahvista, se on niin vaarallista terveydelle.»
»Kyllä se niin on, rakas Mari -- tuota», myönsi Laarila.
Minunkin täytyi myöntää, että tämän väkevämpi kahvi on pilalla, vaikka
oli työ ja tuska, jos ma sain ylönantamatta nieleskellyksi sen haalean
ja kaikenlaiselta tulevan veden, jota minulle kahvin asemasta
tarjottiin; monenkertaisilla kiittelemisillä ja estelemisillä sain toki
aikaan, ettei tarvinnut ruvetakseni toisen kupin kanssa taistelemaan.
»Se on ihmeteltävä kumma, minkälainen kyky tuolla Laarilalla on, sillä
hän ymmärtää ja käsittää kaikki», puhkesi taasenkin emäntä
ihmettelemään.
»Se on, tuota, rakas Mari, luontainen neronlahja, jonka Luoja lahjoittaa
vaan harvoille ihmisille, ja kun semmoinen nero saapi sitten opin
siunatuita hedelmiä nauttia, tulee hänelle välttämättä erinomaisempi
kyky kuin tavallisille ihmisille», selitti Laarila.
Minä olin jo niin usein kuullut tuota heidän nuottiaan, että se totta
puhuen oikein harmitti. Minulla oli vaan nyt huolena heidän
aineellisuutensa, sillä hyvin hyvällä syyllä oivalsin, ettei heillä
suinkaan liiaksi ollut varoja, ei ainakaan tuhlaamiseen asti. Minä olin
todellakin oikea Tuomas tuon korskean mestarin suhteen ja pelkäsin
pahinta Laarilan puolesta sekä kellosta että mestarista, käänsin siis
puhetta siihen suuntaan.
»Minusta näyttää tuo teidän mestarinne oikein aika lurjukselta, varokaa
itseänne häneltä, ja ottakaa kellonne pois hänen käsistänsä, ennenkuin
hän sen kokonaan pilaa», sanoin heille.
»Vielä vai. Kyllä hän ymmärtää kellon tavat, koska hän osaa sitä niin
kummallisesti naksututtaa, ja ettekö huomannut, kuinka vinhasti ja
pelkäämättömästi hän teki parantamistyötä. Antaapas miehen vaan koettaa.
Meillä on myös raamattu, joka on vähän siteistään laukeillut, sen hän
sanoi myös parantavansa vähällä vaivalla. Muutoin annoin minä hänelle
rahaa etukäteen kolme markkaa (nyt oli jo markkalasku) ainetten
ostamista varten. Tekisinpä typerän työn -- tuota -- jos ma ottaisin
kellon häneltä pois, sillä eipä hänellä taitaisi olla varoja takaisin
maksaa rahaani, jonka kylläkin ahtaalta lainaksi sain», selitti Laarila
luottavasti ja asiantuntijan tavalla.
»Tehkää kuin tahdotte, mutta kumminkin luulen minä olevan syytä
pelkoon», sanoin heille, lähdin toiseen huoneeseen ja istuin siellä
taasen mestarin viereen.
»Sanoittehan olevanne maalarikin», aloitin taaskin puhetta.
»Sanoinhan niinkin.»
»Mitä te enimmästi maalaatte?»
»Vaikka mitä.»
»Huoneitakin?»
»Huoneitakin, ulkoa ja sisältä.»
»Oletteko näillä tienoilla maalannut huonetta sisältä?»
»Olen.»
»Missä?»
»Sallisella.»
»Ja minkä siellä?»
»Erään kamarin ja oikein kauniiksi, kaupungissakaan ei löydy niin
kaunista huonetta.»
»Minkälaiseksi te sen sitten maalasitte, sillä onhan kaupungissa toki
kauniitakin huoneita?»
»On kyllä, vaan ei niin kaunista.»
»Minkä väriseksi te sen maalasitte?»
»Pohjan maalasin minä röteliini-punaiseksi, johon sitten tein paljon
kauneita kuvia.»
»Minkälaisia kuvia?»
»Minä maalasin siihen seetrupuita ja kaikenlaisia kauneita kuvia, mutta
seetrupuita kaikista enimmän.»
»Mistä te tiedätte minkälainen setripuu on?»
»Kyllä minä tiedän, seisoohan se raamatussa.»
»Niin nimi, mutta eihän siinä itse puuta seiso, eipä edes kuvaakaan»,
intin minä.
»Olisiko teillä maalauttamisia?» kysyi mies vähän tuimasti ja katsoa
vilautti minua epäilevän näköisesti.
»Ei, ei meillä ole.»
»Nyt minä huomaan, että te olette liika viisas ja pakkautte asioihin,
joita ette ymmärrä ensinkään. Tekisitte viisaammasti, kun olisitte
hiljaa, ja aina paremmasti, kun menisitte matkoihinne», sanoi mestari
närkästyksissään, sillä hän nyt täydellisesti huomasi minun itseänsä
puhuttelevan paremmin tunteakseni, enkä ensinkään tarjotakseni hänelle
työtä. -- Kun asiat kerran kääntyivät siihen suuntaan, jättelin sekä
talonväen että mestarin hyvästi ja lähdin pois.
Asiani oli sitä laatua, että viivyin pari päivää kaupungissa, ja kun
kotiin palasin, en malttanut olla käymättä katsomassa ystäviäni.
Huoneesen tultuani kummastutti minua se seikka, kun ei mestaria
näkynytkään, vaikka kello oli vielä yksinä kipeneinä pöydällä.
»Missäs teidän mestarinne nyt on?» kysyin Laarilalta.
»Hän meni -- tuota.»
»Kuinka, poisko?» kysyin kummastuksissani, sillä luulin hänen olevan
vaan käymässä jossain ulkona.
»Juuri hän meni pois -- se heittiö, tuota.»
»Ja mihinkä?»
»Sitä en tiedä -- tuota.»
»Hän on siis mennyt pois, ja kello on tuossa vielä ihan levällänsä!»
sanoin minä ihmetellen.
»Sen hän teki.»
»No mikä siitä tuli?»
»Tuossapa se nyt on. Koetin tarjota sitä jo eräälle kaupungin
kellosepälle korjattavaksi, mutta hän sanoi, ett'ei siitä tule enään
mitään -- se heittiö, tuota», selitti Laarila mieliharmissaan.
Tarkastelimme tuon kello vainajan erityisosia. Useita hampaita oli
taottu poikki ja napojen reijät olivat puratut niin isoiksi, että olisin
luullut niihin mahtuvan jonkunmoisen käsikärryjen akselin.
»Mikäs raamatusta tuli?» kysyin Laarilalta.
»Tässäpä sekin on», sanoi hän, vetäin eräältä laudalta raamattunsa
esille. Se oli kumman näköinen otus. Mestari oli sen tuolla mainiolla
mökkermeijallaan joka paikasta taikinoinut niin vahvasti, että se
kuivuttuaan oli mennyt siirilleen kuin simppu. Jos sitä koetti saada
auemmaksi tahi kiinnemmäksi, ritisi ja ratisi se kuin pärekori, ja
kaikki entisetkin niteet menivät poikki.
»Kuinka hän raamattunne ääreen ryhtyi», kysyin vielä, »kun kello oli
vielä hajallaan hänen käsissään?»
»Hän sanoi kellon korjaamisen olevan niin vaikeaa tehtävää, että sitoo
raamatun levähtäissään.»
»Lähtikö mestari teidän nähtenne pois?»
»Eikö mitä, hän karkasi.»
»Karkasi! Milloin?»
»Viime yönä.»
»Saitteko rahaannekaan häneltä takaisin?»
»Vielä vainen; hän sai vielä lisää!»
»Lisää!?»
»Juuri niin -- tuota.»
»Ja paljonko?»
»Toiset kolme markkaa.»
»Ja menetitte kellonne.»
»Niin, ja raamattuni.»
»Varoitinhan minä teitä, sillä ensikatsannolla näytti hän mielestäni
aika lurjukselta.»
»Kyllä kai, mutta minä en uskonut teitä -- tuota.»
»Vaikka Laarilalla on niin erinomainen kyky ja vaikka hän on niin
oppinut mies, erehtyi hän tuossa asiassa sangen suuresti, mutta
erehdykset kuka ymmärtää, ja tuleehan vahinko viisaallekin», sanoi
Laarilan vaimo tunnustavaisesti ja anteeksi-antavaisesti.
»Niin, rakas Mari, tuota.»
»Mutta, rakas Laarila! Mistä ja mitenkä voimme saada semmoisenkaan
kellon, joka kävisi, vaikk'ei juuri niin säännöllisesti löisikään? --
tuleehan elämä kellotta niin ikäväksi», sanoi emäntä ja katsoi miestään
kysyvästi ja puoleksi syyttävästi silmiin.
»Rakas Mari! Älä nyt niitä kysele, sillä minulla on nyt tuskan, pelon ja
epäilyksen aika», sanoi Laarila haikeasti.
»En tahdo lisätä kiviä kuorman päälle, pahasti tein, anna se minulle
anteeksi, rakas Laarila», sanoi vaimo.