Kyytimiehekseni sain nyt taasen niin omituisen miehen, etten malta olla
mainitsematta hänestäkin jotakuta sanaa. Hän oli keski-ikäinen ja
-kokoinen mies, huonoissa vaate-rievuissa. Kehnon takkikulunsa oli hän
köyttänyt jollain hamppuköyden-pätkällä kiinni ja päässä oli hänellä
ikikulu karvalakki-reuhka tahi oli se ainakin kerran ollut semmoinen.
Hänellä oli tuiki hyvä hevonen, melkeinpä syöttiläs, mutta ajokalut
olivat hänellä mitä kurjimmat olla saattaa. Kärryt kyllä vielä olivat
välttävät, mutta suitsi-ohjakset ja varret olivat solmieltu vaimoväen
vanhojen ja kuluneiden hameiden palteista. Silat olivat raketut paikoin
väännetyistä vitsoista ja toisin paikoin näkyi niissä ikivanhoja
nahkoja, joissa lienevät kaikki rajasatulan tekijät taitoansa
koettaneet, sillä niissä oli senkin seitsemän nappulaa ja sidelmää.
Miehen oma asema ja ajoneuvot olivat hevoseen verraten semmoisessa
ristiriidassa keskenään, etten tiennyt mitä ajatella. Mikä vielä oli
mielestäni kumminta, oli se, kun hän vakavana ja vähääkään hätäilemättä
tyyneesti ohjasi vireän ja voivan hevosensa noilla kehnoilla ohjaksilla
mihin ikänä tahtoi. Kun en parhaalla tahdollanikaan saanut mitään selvää
tuosta ilmiöstä, pyrin keskusteluun hänen kanssaan.
»Oletteko», alotin, »hevosen omistaja vai renki?»
»Omistaja olen», vastasi hän lyhyesti.
»Onko teillä talo, vai oletteko jostain torpasta?»
»Talontapainen minulla on.»
»Teillä on hyvä hevonen.»
»Onhan tuo; mitenkäpä sitä huonolla hevosella työhön kykenee.»
»Mutta ajoneuvot teillä on huonot.»
»Eipä kärryt ole niinkään huonot, joka kuitenkin on pääasia hevosen
jälkeen.»
»Niin, mutta valjaat ja suitset?»
»Minä en ole koskaan huonojen valjaiden vuoksi taipaleelle jäänyt, enkä
katovuotta saanut, sillä jos joku paikka pettää, suopi metsä pian jatkoa
ja parannusta eikä niitä vilu pane koskaan. Ettei mitään erinomaista
viivykkiä tulisi vahingon sattuessa, pidän aina varalta mukanani näitä»,
selitti ukko ja vetäsi samassa povestansa sieviä, nuorteita, väännetyitä
vitsoja, jotka olivat käärittynä pienelle kerälle.
Minä jouduin vähän hämille ja äänettömäksi.
»Minä olen tyhjästä alkanut, täytyy olla säästäväinen, kyllä aina on
aikaa hauskoin elää», alotti taasen ukko.
»Mutta kuinka, herran tähden, te voitte hevosenne hillitä tuommoisilla
ohjaksilla?» kysyin häneltä.
»Niinkö tekin luulette, että voipa hevonen voidaan hillitä ohjasten
lujuudella? Jos ei siinä muuta ole, niin niiden vuoksi kyllä hevonen
menee vaikka päin seinää. Hevonen pitää varsasta pitäin taivuttaa
tottelemaan ihmisen tahtoa, ja sen saapi aikaan pelkällä hyvyydellä ja
silloin sen voipi ohjata vaikka tappuralangalla; ruoska se on, joka
tekee äksyjä hevosia», selitti ukko.
Samassa lähti hän ajaa kaaristamaan niin paljon kuin hevonen eteensä
pääsi, ja pääsikin se, sillä hevosella oli mainiot kulun lahjat. Hän
ajoi nelistä, ravia, juoksua, käänteli sitä oikeaan ja vasempaan, käski
ja pysäytti sitä aivan oman tahtonsa mukaan niinkuin pientä karitsaa, ja
kaikkea tuota teki hän enemmän suullisella kehotuksella kuin noilla
hametten paltoista tehdyillä ohjaksilla. Minua oikein ihmetytti tuo
ajaminen ja tuntuipa siltä, kuin hän olisi voinut kilpailla ajamisen
taidossa vanhojen kreikkalaisten kanssa Olympian kilpaleikeissä.
»Noin minä hevosiani ajan», sanoi hän ajamasta lakattuaan, ikäänkuin
vähän kerskaten.
»Onko teillä muitakin hevosia?» kysyin kummastuksissani.
»Eihän tämä toki ole ainoa», vastasi ukko umpimielisesti.
Juuri nyt rupesi edestäpäin näkymään eräs puhtokunta.
»Onko teillä kuinka kiire?» kysyi hän tovin vaiti oltuansa.
»No eipä mitään hengen kiirettä; minkätähden sitä kysytte?»
»Niin, ajattelin vaan, että jos ei teillä kovin kiirettä olisi,
käytäisiin meillä vähän hevosta puhalluttamassa», arveli ukko vähän
arasti.
»Käydään vaan, ei minulla mitään erinomaista hoppua ole. Onko talonne
liki tietä?» sanoin minä.
»Tuossa juuri.»
Puhtokunta olikin aivan likellä tietä. Siinä oli useita taloja yhdessä
rypäässä ja rypään keskeltä näkyi iso, maalattu, iso-akkunainen pytinki.
Toiset asuinhuoneet olivat mataloita ja maalaamattomia, jonka vuoksi tuo
korkea ja iso pytinki näkyä kollotti toisien yli kuin joku linna
autioksi palaneella saarella. Puhtokuntaa lähetessämme minua oikein
pelotti, että kun ei vaan tuo uljaan näköinen pytinki liene kyytimieheni
koti.
Nyt juuri tultiin puhtokunnan kohdalle, ja ukko käänsi sinne. Tie kulki
aivan tuon komean talon pihan lävitse ja oikein henkeäni helpoitti, kun
ma huomasin, että ukko ajaa sen sivu toisiin takimmaisiin taloihin,
pysäyttäen hevosensa erään siellä olevan talon pihalle. Hän pani heiniä
hevoselleen ja kehotti minua menemään huoneeseen.
Talo oli hyvästi, mutta kohtuullisesti rakennettu. Hyvä järjestys
vallitsi kaikkialla ja karkeissa sarkanutuissa oleva väki oli syömässä
puolista pitkän, petäjäisen pöydän ympärillä. Isäntä esitteli heti minut
vähän oudoksuvalle väellensä ja emännälle. Tämä tervehti kohteliaasti
minua ja kysyi, olenko minä syönyt tänään puolista, ja minä vastasin
kieltämällä. Hän katosi heti, mutta kauvan ei viipynyt, ennenkun hän
tuli käskemään minua syömään. Hän oli laittanut ruoan eri kamariin,
johon hän minut ohjasi.
»Istukaa, vieras, syömään. Meillä ei ole muuta tarjoamista, sillä meillä
ei ole koskaan vielä nähty viinaa eikä kahvia», sanoi emäntä.
»Mitäpä sitä noilla tekeekään?» sanoin, ja aloin syödä tuota puhdasta,
maukasta ja voimakasta ruokaa nälkäiseen vatsaani.
Syömästä päästyäni kiittelin isännän ja emännän ja kysyin, mitä ruoka
maksaa, mutta sen ei sanottu maksavan mitään; oikein minua hävetti tuo
kohteliaisuus.
»Joutaisitteko, niin käytäisiin aitassa?» sanoi isäntä.
»Kyllä.»
Isännällä oli useita avaimia kädessä ja niin lähdettiin.
»Käydään mennessämme tallissa», sanoi hän pihalle tultuamme.
Talliin mentyämme käsitti minut aika hämmästys. Viisi lihavaa ja
kiiltäväkarvaista hevosta seisoi tallissa ja vielä päälliseksi kaksi
varsaa. Ajoneuvot olivat tallin seinällä nauloissa hyvässä
järjestyksessä, ja vaikka olivatkin paikatut, jopa paikottain
vitsallakin sidellyt, olivat ne kumminkin eheät ja ajokunnossa.
»Paljonhan teillä on hevosia!» huudahdin minä.
»Parahiksi.»
Sitten mentiin aittaan. Siellä oli viljaa niin paljon, ettei yksikään
sitä olisi ukkoon katsoen uskonut. Mutta ei siinä kyllä: hän vei minut
toiseen ja kolmanteen aittaan ja kaikissa niissä oli sama viljan
rikkaus, ja sitä ihmetellessäni sanoi hän aitoissaan olevan kymmenen
vuoden vanhoja jyviä.
»Te ette siis myö ensinkään viljaa?» sanoin hänelle.
»En hyvinä vuosina ollenkaan, sillä mistä sitä ottaisi ja muille
antaisi, kun katovuosi kohtaa», sanoi hän.
Eräässä aitassa ei ollut kattoa paljon laisinkaan ja sentähden oli
viljat peitetty niinimatoilla, tuohilla ja minkä milläkin oli voitu.
»Kumma kun ette ole kattaneet tuota aittaa!» sanoin kummastuksissani.
»Syksyllä myöhään hajoitti sen myrsky, ja sitten ovat olleet niin kylmät
ilmat, ett'ei ole voitu sitä kattaa; tuohet menevät pakkasessa rikki»,
arveli ukko.
»Päreillä.»
»Menee paljon nauloja, tulee kalliiksi.»
»Laudoilla.»
»Menee nauloja siihenkin. Meillä on tuohia varalla, jospa paljonkin
tarvittaisiin, ja mikä pakko silloin on tavaraansa tuhlata, kun
vähemmälläkin pääsee», selitti ukko.
Nyt vei hän minut erääseen aittaan ja siellä minä vasta kummista
kummimman näin. Eräs seinä oli, näette, ahdettu täyteen monenkaltaisia
uuden uutukaisia --- ajokaluja. Siinä oli suitsia, päitsiä, ränkiä,
ruomia, siloja, mäkivöitä, luokkia, ja taivas ties mitä kaikkea.
»No herranen aika! Onhan teillä parempiakin hevosten valjaita»,
huudahdin minä hämmästyksissäni.
»Kuinkas muutoin. Mistäs silloin uudet otettaisiin, kun entiset kokonaan
hajoaa?» sanoi ukko vähän mielihyvällä.
»Mutta eivätkö nuot vitsakorjaukset ole kovin löyhät, sillä vitsahan
pian murtuu?» sanoin hieman vastustellen, sillä mielessäni kuvasteli,
että liian kitsas ukko oli tavaralleen sittenkin.
»Eivät ne ole löyhät, eikä vitsa murru, sillä minä keitän ne lipeässä
sitä varten», sanoi hän, siepaten samassa povestansa vitsakerän, jonka
hän ojensi minun tunnusteltavakseni, kuinka sitkeitä ne muka olivat.
»Miksikä tuon toisen talon iso pytinki on noin huonossa voimassa?»
kysyin minä aitasta poismennessämme, sillä olin ohikulkiessamme
huomannut sen portaat lahonneiksi ja ikkunat rikkinäisiksi.
»Helposti saatu helposti menee. He ovat olleet perinnön kautta rikkaita,
mutta he eivät osanneet pitää. Kyllä he ovat saaneet hyvänsä, mutta
lyhyt se oli. Heilläkin on ollut vaatesuitsivarret kuten minulla nyt,
vaan peräti toista laatua, sillä ne olivat kaupungista ostetuita,
kalliita käpynauhoja, varustettuina huikaisevilla kukkatupsuilla. Heillä
on ollut monin kerroin paremmat ajokalut kuin minulla koskaan, mutta
niitä viljeltiin vaan siihen asti, kun ne ensikerran menivät rikki,
silloin ne viskattiin pois ja uusia ostettiin. Tehdasten vaate verhosi
heidän ruumiitaan, ja tehdasten ja ulkomaan juomat virkistivät heitä.
Hyvästi hoidettu ruumis tarvitsee hyvän aseman ja sen periaatteen
hedelmänä seisoo tuo pytinki tuossa, mutta kolkkona ja autiona,
muistuttamassa ollutta onnea, mennyttä suuruutta, sillä kaikki sen
entiset omistajat ovat mieron tiellä», puheli hän puolisurullisesti.
Kun hän oli vienyt avaimet pois, lähdimme jatkamaan matkaamme. Kun
istuimme kärryihin, havaitsin minä, että ukon takin lakkareista pisti
esiin useita pareja teeren siipiä.
»Mitä te noilla teette?» kysyin häneltä, siipiin viitaten.
»Ne ovat kaupankalua.»
»Kaupankalua?»
»Niin. Meillä pyydetään lintuja ja siipiä karttuu paljon yli oman
tarpeen. Kaikkialla pidän niitä jonkun parin mukanani ja tarvitseville
myöskentelen niitä. Paljon niillä ei tosin saa, mutta aina vähän
kuitenkin, joka muutoin menisi aivan hukkaan.»
Kauvan emme viipyneet enään lopputaipaleella, sillä hän ajoi aika
vauhtia. Pitemmittä mutkitta erkaannuimme me kestikievarissa, melkeinpä
umpimielisinä, mutta vaikka niin oli, en minä vaan saanut ukkoa niin
pian pois mielestäni. Hänen säästäväisyytensä näyttää kenties vähän
liialliseltakin, mutta olihan hänellä silmien edessä surkea esimerkki,
mihin tuhlaavainen ja pöyhkeilevä elämä viepi.
Kun aivan pian pääsin matkani perille ja kun ei mitään
erinomaisia sittemmin tapahtunut, niin en kerrokaan enää mitään
kyydillä-ajamisestani.
Viideskolmatta luku.