Se kestikievari, johon nyt tulin, oli valtavien teitten haarassa. Heti
kartanolle tultuani huomasin, että siinä oli iso matkustajaliike. Eräät
ajopelit olivat juuri pysähtyneet porrasten eteen, ja niistä pyrki alas
herra ja rouva, nuoren näköiset ihmiset kumpikin. Heitä auttamassa oli
kookas ja lihava mies, joka näytti erinomaisen kohteliaalta; hän oli
kestikievarin isäntä. Hän oli niin kummallinen käytökseltään ja
olennoltaan, että huomioni kohta kiintyi yksistään häneen. Hänellä oli
tavattoman iso ja punainen nenä ja sen pää oli erittäin leveä ja
lihakas, jonka tähden se näytti jonkunmoiselta sutilta. Päälliseksi oli
tuo paksu tutkain täynnä pieniä, ikäänkuin neulan nupilla painetuita
orkosia, joiden välitse punaiset ja kuultavan näköiset verisuonet
risteilivät ristiin rastiin, tehden sen siten punaistakin punaisemmaksi.
Muun lisäksi oli hänellä se omituisuus, että hän joutilaana ollessansa
piti molempien käsiensä muut sormet nyrkkiin puristettuina, mutta
molemmat peukalonsa levitti niin soijollensa kuin ikänä voi. Niillä hän
sitten viuhtoi yhtenään puoliympyrän mukaisia kaarteita itään ja
länteen, ja kaikille maailman ilman suunnille, ylös ja alas, eteen ja
taakse, ja mihin kaikkiin, sen ties taivas. Tuota hän teki silloin kun
hänellä oli jollekin jotain toimittamista ja kaarteiden suunnittajina
olivat peukalot soijottavassa asemassaan.
Kun hän oli matkustajat muka saanut autetuksi kiesseistä alas, asettui
hän kohta kuin joku pilvenpatsas matkustajien eteen ja niin likelle,
että heidän oli mahdoton päästä kiessien ja tuon elävän muurin välistä.
Hän tungetteli niin liki sitä hienosti kasvatettua naista, että tuo
nenällinen ihme melkein koski hänen kasvoihinsa. Inhoen semmoista
julkeaa käytöstä, käänteli nainen päätään sinne tänne, mutta mikään ei
auttanut. Tuo verraton nenä pyöri vaan aina samalla nopeudella, samalle
suunnalle, mihin nainenkin väistellessään päätänsä käänteli, ja siinä
asemassa teki hän peukaloidensa suuntaamia kaarteita niin tiheään ja
vikkelästi, etten luule jääneen siihen yhtäkään kuutiotuumaa
rikkomatonta ilmaa. Samassa puhui hän jotain hyvin kiihkeästi.
Kuullakseni sen sisältöä, menin likemmäksi tuota ryhmää.
»Kas niin, rouvaseni», höpötti isäntä, »aivan niin herrani, kunom. Nyt
olette päässeet kylkiluitanne taittamatta alas, mutta kovasti olikin apu
tarpeeseen; -- mitäs, kontettuuhan tuota tuommoisella ilmalla nuoretkin
ihmiset kärryissä istuissansa, kunom. Menkääpäs nyt vaan sisälle, siellä
saatte, jos tahdotte, lämmintä kahvia ja muutakin lämmitystä, kunom.
Kyllä tämmöisellä ilmalla tarvitseekin lämmitystä, jos mieli sulana
pysyä, kunom. Niin ja kuulkaapas, kunom! Kyllä tuo viina pitäisi
hävittää pois, sillä se turmelee koko kansan, aivan koko kansan, kunom.
Mutta viinaa ei saa pois, jos ei krouvareita ensin saada hävitetyksi,
kunom -- sitä ei saisi muualla löytyä kuin kestikievareissa
matkustavaisten tarpeeksi, kunom. Eikö se teidänkin mielestänne niin
ole, kunom?»
»No mutta herran tähden! Emmehän me pääse tästä edes huoneeseenkaan»,
sanoi nainen puolitukehduksissaan.
»Minä vaadin isännän siirtymään pois että pääsemme liikkeelle», sanoi
herrakin toinnuttuaan hämmästyksistään.
»Kyllä tästä pääsee, kunom -- vasemmankäden ovesta, kas niin -- kunom»,
myönteli ja viittaili isäntä peukalokaarroksillaan, antaen vihdoinkin
matkustavaisille tilaa pakenemiseen.
»Hyvää päivää, kunom! Kylmähän on, eikö niin? menkää sisälle, siellä on
lämmintä kahvia ja muuta», sanoi hän sitten minun luokseni samassa
tullen ja melkein niin liki, että vähällä olimme nenämme yhteen lyödä.
Peräydyin muutamia askeleita, sillä tuo nenä inhotti minuakin.
Sitäpaitsi haisi hänen henkensä niin saastaiselta, josta selvästi erotti
viinan löyhkän.
Kun hän huomasi, että pakenin häntä, ei hän sittemmin pakannutkaan kovin
liki, vaan teki peukalokaarroksiaan vähän ulompana.
»Mitä teillä kupillinen kahvia maksaa?» kysyin häneltä melkein
epäkohteliaasti, sillä mielessäni pyörivät väkisinkin edellisen
kyytipojan virkkamat sanat: »Älkää ruvetko tässä kestikievarissa
mihinkään tekemisiin.»
»Kyllähän niistä sitten sovitaan, kunom, eikähän ole tapana semmoisia
edeltäpäin kysellä», sanoi isäntä melkein närkästyneenä.
Sen jälkeen lähdin minä huoneeseen, jättäen hänet kartanolle.
Epähuomiossa menin minä oikeanpuolisesta ovesta. Siellä oli useita
juopuneita miehiä ja viinaa kaadettiin vaan vapaasti, vaikka oli
pyhäpäivä. Eräs tyttö, luultavasti talon tytär, joka kaatoi viinaa
anojille, selitti minulle, että olin tullut väärään huoneeseen ja että
vierashuoneen ovi oli toisella kädellä. Minä lähdin inholla pois sieltä
ja ajatellessani tuota isännän kartanolla pitämää viinasaarnaa ja itse
hyvässä pöhnässä olevaa isäntää, käsitin, mitä hän tuolla maailman
parannuksellansa tarkoitti.
Vierashuoneeseen tultuani oli isäntä jo siellä. Siellä oli useita
muitakin matkustajia, joilta hän kyseli jos jonkunlaisia, tunkien
teli-nenäänsä niin likelle kuin kukin kärsi.
»Kukahan nyt tulee 'pulmahiksi'?» kysyi hän nyt ikäänkuin kaikilta
yhteisesti.
»Miksi pulmahiksi?» kysyi joku.
»Niin, meidän puolen pulmahiksi, kokoutaanhan nyt isoon kokoukseen,
jossa tehdään lakeja ja asetuksia.»
»Valtiopäiville kai tarkoititte sanoa», arveli joku.
»Niin, niin, valtiopäiville, kunom.»
Hänelle selitettiin, kuka heidän paikkakuntansa edusmieheksi tulee,
sillä vaalit olivat jo tunnetut.
»Hänelle pitäisi toimittaa, ettei viinaa saisi olla kaupan koko maassa
muualla kun kestikievareissa, kunom, sillä se turmelee koko kansan,
mutta matkustajat sitä tarvitsevat», sanoi isäntä juhlallisesti.
»Minä olen ottanut suolaa leipää; mitä se maksaa?» sanoi eräs juuri
huoneeseen tullut matkustaja.
»Kolme markkaa, kunom.»
»Mitä kummaa! Kolme markkaa leipäpalasta, muutamasta elttaantuneesta
sillin kipeneestä ja lasillisesta maitosintua?» sanoi matkustaja
tuimasti.
»Olipa siinä voita myös, kunom.»
»Minä en voinut sitä panna suuhunikaan.»
»Se on teidän oma vikanne, kunom. Kalliiksi käypi ruoka tämmöisissä
paikoissa, joissa sitä paljon tarvitaan; se teidän olisi pitänyt tietää
jo edeltä käsin, kunom», sanoi isäntä ja viipotti kauheaa nenäänsä
niinkuin viiren lakua; olisinpa sen semmoisenaan luullut kelpaavan
merimerkiksi.
Matkustaja maksoi mutisten.
»Minulla olisi pikku ryyppy maksettava», sanoi eräs.
»Kuusikymmentä penniä, kunom.»
»Yhdestä raa'asta paloviinatillikastako?!»
»Aivan niin, kunom.»
»Ja minulla kaksi kuppia kahvia», sanoi taas joku.
»Neljäkymmentä penniä kuppi, yhteensä 80 penniä, kunom.»
»Kahdesta porokupistako?»
»Niin on, pitkä on matka kaupunkiin, kunom.»
»Oletteko te hullu vai viisas?»
»Vähän molemmat, kunom.»
»Te olette hävytön mies.»
»Hävyttömämpi on se, joka yrittelee kerjäämällä kulkemaan, vaikkei ole
tarvettakaan.»
Molemmat maksoivat mitä vaadittiin, mutta samassa mutisivat he, etteivät
he tässä synnin maailmassa ota siitä talosta mitään.
Kaikki matkustajat rupesivat hankkimaan poislähtöä ja minä myös, sillä
kaikkia näytti inhottavan isännän tavaton käytös. Hevoset olivat jo
melkein kaikki aisoissa ja oltiin juuri ulos lähtemäisillään, kun isäntä
astui yht'äkkiä eteeni ja sanoi:
»Seis! Te ette saa liikkua askeltakaan.»
»No minkätähden ei?» sanoin vähän hämilläni.
»Te ette ole maksanut mitään, kunom.»
»Enhän minä ole mitään ottanutkaan», puolustelin itseäni.
»Se on valhe, suuri valhe, kunom. Tiedänhän minä, että kävitte toisessa
huoneessa.»
»Tosi se, mutta sinne menin erhetyksissä, enkä sieltä mitään ottanut.»
»Jaa, jaa, kunom. Kävitte siellä ottamassa suuhunne ja ette luullut
minun sitä tietävän. Mutta temppu on se, ettei siellä oteta maksua
yhdeltäkään matkustajalta; minä koettelenkin kunkin rehellisyyden oikein
tarkkaan, kunom. Maksakaapas pois, mitä olette ottanut.»
»En penniäkään, koska en ole mitään ottanutkaan», sanoin tuimasti, sillä
kärsimykseni alkoi olla aivan lopussa.
»Minun on mahdoton uskoa teitä, minun pitää käskeä Liisu tänne,
kuullakseni, onko se niin, kunom», sanoi isäntä ja meni ovelle huutamaan
Liisuansa, pitäen samassa minua silmällä niinkuin jotakin suurta
pahantekijää.
»Ottiko tuo vieras suuhunsa mitään siellä käydessänsä?» sanoi hän Liisun
tultua, osoittaen minua soijollaan olevalla peukalollaan.
»Ei, ei hän ottanut, hän kävi siellä vaan kulmiaan rypistelemässä ja
katsella mullistelemassa; hän näkyy tulevan omistaan toimeen», sanoi
tyttö ja meni tiehensä.
»Vai niin, kunom! Te kuljettekin kerjäämällä, kunom. Ei tullut pojalta
kysytyksi, saiko hän kyytirahaakaan. Koska noin kerjäämällä kuljette,
niin minä en anna hevosta, kunom», tiuskui isäntä ja hänen nenänsä tuli
nyt entistäkin punaisemmaksi, niin että se oli juuri kuin keitetty
krapu, jota hän heilutti niin ankarasti, että luuli sen päästä pois
putoavan; samassa teki hän noita peukalokaarroksiaan semmoisella
vauhdilla, että tuntui rupeevan käymään jonkunlainen viima huoneessa.
»En suinkaan minä sitä vasten ole kulkemassa, että söisin teidän
elttaantuneita sillejänne satakertaiseen hintaan; ja vahva luuloni on,
että voin pakottaa teidät täyttämään velvollisuutenne ja antamaan
minulle hevosen», sanoin hänelle loukatun itsearvoni tunnolla.
»Pakottaa, kunom. Kuka voipi minua pakottaa? Kun minä lyön oveni
lukkoon, niin sitä ei voi avata kuvernöörikään, enkä hevosta anna,
kunom», äysti isäntä.
»Nähdäänpä», sanoin minä ja aloin kysellä, tietäisikö kukaan
matkustavista, missä sen pitäjään nimismies asui; sen tietooni saatuani
aloin hankkiutua menemään hänen luoksensa.
»No, jos minä kuitenkin armostani annan hevosen, kunom, pääsenhän siten
pikemmin tuommoisista kerjäläisistä», sanoi isäntä tuon nähtyänsä.
Toiset matkustajat pitivät isännän käytöstä niin törkeänä loukkauksena,
että he kehottivat minua nostamaan kannetta häntä vastaan, antaen
nimensä tietooni todistajiksi, mutta kun en ole koskaan ollut mikään
käräjämies, olin hyvin tyytyväinen, kun pääsin lähtemään pois.
Neljäskolmatta luku.