Eräänä yösydännä tulin muutamaan kestikievariin. Minä yritin
vierashuoneeseen, mutta avainta ei ollut suulla. Kylmän, öisen ilman
vuoksi olin jotenkin vilustunut ja sentähden tuntui porstuassa olo
ikävältä; rupesin hiljakseen kolkuttamaan ovea. Kun ei tuosta ollut
apua, kolkutin lujemmasti. Tuota tovin tehtyäni ryöpsähti toisen huoneen
ovesta porstuaan eräs vaimo, jolla ei ollut muuta vaatetta päällä kuin
paita ja hame. Hän oli vielä päälliseksi avojaloin, ja kaamealta tuntui
hänen ilmestymisensä jäiseen porstuaan noin vähillä vaatteilla. Hän oli
kestikievarin emäntä.
»Oih! Kolmas kyyti jo tänä yönä», sanoi hän tuskaisesti ja riensi
panemaan avainta vierashuoneen suulle.
Huoneeseen tultuamme otti hän tulitikulla valkean ja sytytti sillä
pöydällä olevan kynttilän. Akkuna oli yksinkertainen ja niin hatara,
että kylmä pohjatuuli heilutti alaslaskettua akkunaverhoa sinne tänne ja
samasta syystä liekehti ja lieputti kynttilässä oleva valkea, että oli
siihen paikkaan sammua.
»Tuo akkunapa on liiaksi hatara, ei suinkaan tämä huone pysy lämpymänä»,
sanoin minä.
»Niinhän se on, mutta tämä onkin vaan vierasten huone», sanoi emäntä.
Tuo lause sointui niin kummalliselta korvissani, että katsoin häntä
silmiin, tutkiakseni, sanoiko hän sitä ivalla; mutta ei, hän oli niin
tyyneen ja vakavan näköinen kuin olisi sanonut ihan luonnollisen ja
tosiperäisen asian.
»Mutta minulle ei suinkaan tuntuisi lämmin tekevän pahaa, ja minun
luullakseni ei teillekään», sanoin hänelle.
»Enpä minä kauvan täällä asustelekaan», arveli hän.
Huomattava on, että tämä kestikievari oli merenrantapitäjäässä ja että
juuri sillä kohdalla meressä oli iso saari, jossa oli itsepäällinen
pitäjäs, omine kirkkoineen, kirkkoherroineen, kappalaisineen ja muine
kirkollisine palvelijoineen. Minä nimitän tuota vaan Saareksi, koska sen
tarkempi määritys ei ole miksikään hyödyksi kertomukselle.
»Keitä ne muut kaksi matkustajaa olivat, jotka tästä tänä yönä ovat
menneet?» kysyin emännältä, ikäänkuin kääntääkseni puhetta toisaalle.
»Eiväthän he olekaan menneet, he vaan tulivat.»
»Mihin he sitten ovat joutuneet?»
»He ovat talossa yötä.»
»Eipä heitä näy.»
»He molemmat makaavat väen puolella.»
»Ja mitä miehiänsä he ovat?»
»Tohtori ja vaalimies.»
»Mikä tohtori?»
»Oikea tohtori; hän menee huomenna Rantakylään, leikkaamaan erästä
tapaturmaisesti kuollutta miestä.
»Tiedättekö hänen nimeänsä?»
»En, sitä en tiedä; mistäpä minä kaikkien nimet tiedän.»
»Mistäpäin hän on kulkemassa?»
»Idästä.»
»Mutta eihän teidän piirilääkärinne asu sielläpäin; asia tuntuu minusta
vähän oudolta», sanoin epäilevästi.
»En tiedä missäpäin meidän piirilääkärimme asuu ja mistäpäin hänen
pitäisi tulla, mutta niin se Lenkolainen vakuutti, joka häntä kyyditsi,
että tohtori se on», sanoi emäntä ikäänkuin vähän närkästyksissään.
»No, olkoonpa se asia miten tahansa, mutta mihin tuo vaalimies sitten
matkustaa?» kysyin häneltä juuri kuin olisin puoliksi myöntänyt tuon
tohtori-jutun.
»Saareen.»
»Saareen! Eihän siellä ole tietääkseni mitään virkaa avonaisena», sanoin
kummastuksissani.
»Kuka on sitten sanonut, että siellä on joku virka avonaisena?» kysyi
emäntä vuorostansa kummastuksissaan.
»No mitä varten sinne sitten vaalimies matkustaa?»
»Hän matkustaisi sinne, mutta ei pääse.»
»Vaalimies matkustaisi sinne, mutta ei pääse? Kuinka hän pääsisikään
sinne, kun ei siellä ole mitään virkaakaan avonaisena, ja yhtäkaikki on
hän Saaren vaalimies ja matkustaisi, vaan ei pääse sinne! Asia käypi
mielestäni hyvin sekavaksi», koin hänelle selittää.
»Ja kuitenkin on asia aivan yksinkertainen ja selvä. Tiedättekö, että
Saareen muutti viime keväänä uusi pappi?»
»Aivan hyvin, mutta se kuuluu minusta kaikkein vähimmän tähän asiaan.»
»Hän on pestannut rengin Ylipitäjäästä, sieltä, josta hän Saareen
muutti.»
»Se sitäkin vähemmän, -- ellei tämä ole se renki.»
»Mutta kuuluupa niinkin, hän matkustaisi Saareen, mutta ei pääse.»
»Mutta herran tähden, kuinka hän voipi olla mikään vaalimies?»
»Miksi ei: hän on vaalissa sinne, mutta ei pääse.»
»Miksi ei hän pääse, kun kerran on sinne rengiksi ruvennut; mutta mikä
vaalimies hän silloin on?»
»Onpa vaan. Hän menisi sinne, vaan ei pääse, sillä meri on siksi jäässä,
ettei Saareen pääse venheellä ja jää on niin heikkoa, ettei se kanna.
Eikö totta? Hän matkustaisi sinne, mutta ei pääse, hän on vasta vaalissa
sinne päästäkseen, ja siis hän on Saaren vaalimies», selitti emäntä
voittoriemulla.
Samassa tultiin ilmoittamaan, että hevonen on jo valjaissa. Hyvästi
jätellessäni emäntää, tunnustin hänelle, että hän oli kyllä sukkelasti
esitellyt vaalimiehensä ja ajanut minut hymälään. Nauraa virnistellen
sekä olkapäitään kohotellen läksi hän huoneesta ja meni omaan
kamariinsa, toivottaen onnea matkalleni.
Ulos tultuani oli porrasten edessä hyvän näköinen hevonen valjastettuna
kärryjen eteen. Vieressä seisoi vanha mies, pitäen toisessa kädessään
ohjaksia ja toisessa ruoskaa. Tultuani ulottuville, tapaili hän
kylmettyneillä, vanhoilla kinnaskopuloillaan nostamaan päässään olevaa
karvalakki-reuhkaansa, tervehtääksensä minua, mutta vanhuuden
kömpelyyden ja noiden kankeain kinnasten vuoksi ei se ottanut
onnistuakseen. Ennenkuin vielä oikein ennätin kärryihinkään nousta,
näppäsi ukko jo ruoskallaan, jonka vuoksi hevosen nyästessä olin kaatua
seljälleni routaiseen kartanoon.
»Älkäähän nyt toki lyökö hevostanne, ennenkuin kärryihin pääsen», sanoin
ukolle puolinärkästyksissäni.
»Tuota noin, ilman pikkusen niinkuin alkumuistutukseksi vaan», sanoi
ukko.
Enpä ollut toistamiseenkaan oikein siivoon päässyt kärryihin, kun jo
taas ukko näpäsi ruoskalla. Nuori, virkku hevonen hypähti heti pystyyn,
ja lähti routaista kartanoa mennä nelistämään. Kylmettyneillä ja
monikertaan paikatuilla kintaillaan ei ukko voinut hevostaan hallita ja
se meni päin seinää.
»Jumalan tähden, älkäähän nyt toki hätyyttäkö hevostanne, ennenkuin se
tielle pääsee», sanoin minä ukolle, hillitäkseni hänen ajamisintoansa.
»Mutta kuulkaapas -- tuota noin: joka rahansa edestä kulkee, hänen
täytyy päästä kulkemaan», sanoi ukko, ikäänkuin käsittäen, että kyydillä
kulkijaa pitää kiidättää aika vauhtia, vaikka hänen päänsä halki menisi.
»Mistä olette kotoisin?» kysyin häneltä tielle tultuamme.
»Tuolta Ylipitäjään Metsäkulmalta», vastasi ukko, samassa taasen
näpästen hevostaan.
»Hyvin ahkerapa te olette hevostanne lyömään», sanoin hänelle.
»Niin, joka rahansa edestä ajaa, sen täytyy päästä kulkemaan», sanoi
taas ukko.
»Joko hevosenne on vanha?» kysyin häneltä.
»Kolmas talvi.»
»Kumma kun olette raskineet noin nuorella hevosella lähteä holliin»,
arvelin hänelle.
»Ei ollut sopivampaa hevosta. Ei niitä olekaan meillä kuin kaksi ja se,
joka jäi kotiin, on vanha ja kankea, siitä ei olisi ollut kyydin tekoon.
Kyllähän sääliksi käypi näin nuorella hevosella holliin tulla, semminkin
näin huonolla kelillä, mutta mikäpä auttaa, kun velvollisuus kumminkin
on täytettävä», selitti ukko.
»Ojee!» huudahti hän taasen ja löi hevostaan.
»Tuntuupa kun muka säälittelisitte hevostanne ja yhtäkaikki lyötte sitä
syyttä, tarpeetta», muistutin häntä.
»Niin, mutta joka rahansa edestä kulkee, sen pitää päästä menemään»,
sanoi taasenkin ukko.
»Mutta se minua kummastuttaa, kun te lyödä näpsitte hevostanne, vaikkei
olisi mitään syytäkään. Hevosennehan on vireä ja menisi suitsistakin,
vaikka kuoliaaksi itsensä», muistutin häntä yhä.
»Niin, mutta jolla on kerran velvollisuuksia, niitä täytyy kokea
täyttää», intti hän.
»Vaan eihän velvollisuudet ole välttämättömästi ruoskavelvollisuuksia;
voipihan niitä muutoinkin täyttää», arvelin hänelle.
»Minä olen ollut paljon hollissa.»
»Vaikka.»
»Ja tiedän mitä on tehtävä.»
»Ja minusta tuntuu, että sitä juuri ette tiedä», sanoin hänelle
vastaanpanevasti.
»Eihän tuo ole kaikesti hyvä lyömälläkään», sanoi ukko synkästi.
»En suinkaan minä ole teitä siihen pakottanut, päinvastoin olen
kieltänyt, minkä olen voinut; eikö siinä tapauksessa ole vika juuri
teissä?» selitin hänelle.
Ukko heittäytyi nyt niin hiljaiseksi ja miettiväksi, ettei pitkään
aikaan tullut yhtään sanaa hänen suustaan, ja minua oikein harmitti niin
pitkä vaiteliaisuus; rupesinpa pelkäämään, että olin häntä jotenkin
loukannut.
»Minä olen monta kymmentä vuotta», alkoi hän vihdoin, »ollut hollin
teossa. Sillä ajalla olen tullut tuntemaan mikä kyytivelvollisuus on.
Jospa vaan ruoska on joutunut kyydillä-ajajan käsiin, niin ei siinä ole
auttanut vireys eikä junsuus, lyöty on hevos-raiskoja niin paljon kuin
on voitu, katsomatta kuinka paljon ne jaksavat mennä. Surkea kokemus
minulla siinä on ja sentähden minä koen itse näpsiä vireääkin hevosta,
ettei julma ja sydämetön matkustaja saisi syytä ja tilaa päästä ruoskan
haltijaksi», selitti ukko.
Tuon selityksen kuultuani tunsin vasta ukon oikein. Edessäni ei
ollutkaan mikään eläinrääkkääjä, mutta päinvastoin niiden rakastaja.
»Nyt olen nähnyt kaksi suurinta ihmettä, mitä elämässäni on eteeni
tullut», sanoi ukko tovin vaitiolonsa perästä.
»Mitä ihmeitä ne sitte ovat», kysyin häneltä.
»Tohtori ja te. Minä en ole vielä koskaan tavannut semmoista
kyydillä-ajajaa, joka olisi kieltänyt hevosta lyömästä ja liiaksi
ajamasta.»
»Toki niitä muitakin löytyy, mutta te ette ole kaikkia kyydillä-ajajia
kyydinneet, vaikka paljonkin olette sitä tehnyt», sanoin hänelle.
»Kyllähän niinkin voi olla», arveli ukko.
»Entä se tohtorin asia?»
»Niin, siihen kestikievariin, josta lähdimme, tuli myöhään illalla
tohtori.»
»Mitä erinomaista hänessä sitten oli mielestänne?»
»Se ettei hän ollut ylpeä?»
»Mistä sen tietää?»
»Hän ei mennyt vierashuoneeseen, vaikka vaadittiin, vaan pani väentuvan
pöydälle maata.»
»Entäs Saaren vaalimies?»
»Vaalimies! Hänestä en tiedä mitään.»
»Eikös väentuvassa maannut joku toinenkin matkustaja?»
»Ei, siellä ei maannut ketään muita vieraita kun tuo hyvä tohtori.»
»Minkälainen vuode tohtorille laitettiin pöydälle?»
»Ei minkäänlaista. Hän riisui vaan takin päältänsä, kääräsi sen päänsä
alle ja kytkähti paljaalle puulle maata.»
»Eikö hänelle tarjouttu tekemään parempaa vuodetta?»
»Kovinkin, mutta hän sanoi kyllä tulevansa toimeen siinäkin, ja sehän se
kumminta onkin.»
»Minä epäilen hyvin teidän tohtorianne», sanoin hänelle.
»Mutta niin se Lenkolainen vakuutti, joka häntä kyyditsi», väitti ukko.
»Minkälainen on tuo Lenkolainen miehekseen?»
»Hän on muutoin hyvä ja kelpomies, mutta tahtoo hänellä välisti olla
koukkuja.»
»Mutta jos hän taas on katsonut hyväksi hieman narrata muita ihmisiä?»
»Eihän tuo toki niin isosti narranne», sanoi ukko vähän säpsähtäen.
Minä selitin hänelle juurta jaksain mitä minä olen emännän ja hänen
puheestaan selville saanut tuon arvokkaan ja hyvän tohtorin asiassa. Sen
johdosta päätin minä ukolle vakaasti, ettei tuo tohtori ollut kukaan muu
kuin Saareen pyrkivä papin renki ja että Lenkolainen on heidät narrannut
umpikenkään.
»Voi sitä Lenkolais-veitikkaa! Ilmankos se vieras heittäysikin
puhumattomaksi, kun minä sanoin hänelle maata pannessaan: huonolle
vuoteellepa herra tohtori maata panee», puheli ukko.
»Eikö hän puhunut mitään?»
»Ei niin luotuista sanaa, kääntyi vaan toiselle kyljelleen seljin
minuun.»
»Se oli luonnollinen asia. Mies-rukka luuli joutuneensa suurien
pilkkakirvesten keskelle, ja sentähden katsoi parhaaksi olla vaiti»,
selitin hänelle.
»Voi, voi minkälaisia saattaa tapahtua joutavien koukkujen tähden! Heti
kun pääsen takaisin, täytyy minun anoa mieheltä anteeksi, sillä minä en
tahdo olla kenenkään pilkkaaja», sanoi ukko mielipahoillaan.
Nyt juuri tuli kestikievari ja taival oli kulunut hupaisesti hauskoissa
keskusteluissa. Sydämellisesti jättelin hyvästi tuon viattoman,
rehellisen ja paljon kokeneen ukon ja lähdin toista hevosta saamaan.
Kolmaskolmatta luku.