Erään päivän illalla tulin samalla matkalla erääseen kestikievariin.
Siellä oli käsillä pulskea nuorimies, jota kuulin sanottavan »Jussiksi».
Hän näytti olevan isäntä talossa, sillä hän piti isännyyttä kaikkialla.
Hän antoi matkustavaisille mitä he tarvitsivat, otti maksut vastaan,
järjesteli kyytejä ja kyytihevosia ja määräsi töitä talonväelle.
Kun olin melkein kaiken päivää ollut syömättä, oli minulla kova nälkä,
pyysin siis ruokaa. Nuori mies katosi kokonaan näkyvistä ja hetken ajan
päästä ilmestyi huoneeseen arviolta noin puolivälissä viidettäkymmentä
oleva lihava vaimonpuoli. Hänellä oli iso avainkimppu vyöllä ja suuri
irtain lakkari riippua lopotti oikean ronkan päällä.
»Ruokaakos vieras on vailla, vai?» kysyi hän kohteliaasti.
»Kyllä olisin», sanoin hänelle, »jos vaan suinkin olisi mahdollista.»
»Miksikäs se ei ole mahdollista», sanoi hän ja vetäytyi pois.
Kun tovin olin päiväkirjasta tarkastellut matkustavaisia, tuli hän taas
huoneeseen ja sanoi vielä kohteliaammin: »Vieras on hyvä ja tulee tänne
toiseen huoneeseen syömään.»
Minä tottelin kutsua.
Hän vei minut aina kolmanteen huoneeseen asti, jossa ruoka oli valmiina.
»Tahdotteko ryypyn?» esitteli hän.
»En tällä kerralla, kiitoksia», vastasin hänelle.
»Soo! Sepä kummallista», arveli hän, ikäänkuin olisi kuullut sitä, jota
ei ole koskaan ennen kuullut.
»Vieras on hyvä ja istuu ruoalle», sanoi hän sitten.
Minua ei tarvinnut kahdesti käskeä.
Hän istui toiseen päähän pöytää, vastapäätä minua, ja alkoi kysellä
sukuani, syntyäni, kotipaikkaani, matkaani, matkani tarkoitusta, keliä,
kyytiä, hevosia, kyytimiehiä ja mitä ikänä niihin kuuluu.
Minä koin vastata kaikkiin kysymyksiin lyhimmästä tärkimpään.
»Tämä on puolen manttaalin talo», sanoi hän sitten, kun oli saanut
minuun kuuluvat asiat tietoonsa.
»Vai niin, onpa tässä sitten veroa», sanoin vastaukseksi.
»On, ja tiluksia myös.»
»Tietysti.»
»Ja muuta hyvyyttä kanssa.»
»Minä uskon.»
»Olisitteko hyvä ja katsoisitte tänne kaapin sisään», sanoi hän sitten,
ottaen samassa avainkimpun vyöltään ja avaten valitulla avaimella kaapin
läpän auki.
»Katsokaapa tänne!» sanoi hän läpän avattuaan, ja kääntyi samassa itse
syrjään, katsoen tarkasti minua silmiin, minkä vaikutuksen se näky
tekisi.
Kaapissa oli parin tusinan paikoille hopealusikoita, hopeiset sokeri- ja
kerma-astiat, vieläpä iso hopeamaljakin seisoa törötti siellä.
»Onpa siellä hopeakaluja», sanoin, sillä aloin käsittää, että emäntä oli
ihmettelemistä vailla.
»On siellä ja on sitä muutakin hyvyyttä.»
»Luultavasti.»
»Haluaisitteko katsoa maitokamaria?» sanoi hän sitten, kun näki minun
pääsevän syömästä.
»Kyllä kai», sanoin minä ja niin lähdettiin maitokamariin.
Paljo oli siellä pyttyjä, täysinäisiä ja tyhjiä, mutta siellä
vallitsevaa siivoa en mielessäni kaikin puolin hyväksynyt.
»Eikös ole lehmänantia?» kysyi emäntä.
»On kyllä, se ei vuoda vähästä karjasta.»
»Ei, viisikolmatta lypsävää tarvitaan siihen.»
»Kyllähän se niin on.»
»On, mutta arvatkaapas montako hevosta meillä on?»
»Minun on mahdoton sitä arvata, taitaa olla neljä.»
»Enemmän, kuusi ja varmaa.»
»Teillä on sitten vankka asumus kaikin puolin.»
»Vankka, ja on niitä irtaimia rahojakin.»
»No silloin ette ole mitään vailla.»
»Ja kuitenkin puuttuu jotain», sanoi siihen emäntä puoliääneen.
Minä en tiennyt mitä ajatella tuosta kummallisesta käytöksestä.
Emäntäkin oli kappaleen aikaa vaiti, kun näki minun ajatuksiini
vaipuneen.
»Mihinkäs isäntä on mennyt, koska häntä ei enään näy?» sanoin vihdoin
ikäänkuin toisensuuntaisen puheen aluksi.
»Mikä isäntä?»
»Eikö se nuorimies, joka oli tässä minun tullessani, ole isäntä?»
»Ei ole.»
»Mitä? Eikö hän ole teidän toinen miehenne?» sanoin kummastuksissani,
sillä todellakin luulin asian niin olevan.
»Ei isäntä eikä mieheni.»
»Mikä hän sitten on?»
»Hän on minun vanhin poikani.»
»Missäs sitten isäntä on?»
»Minä olen isäntä ja emäntä; tämän parempaa isäntää tälle talolle ja
kaikelle muulle omaisuudelle ei löydy, sillä kaikki mitä tässä näkyy, on
minun; lapsetkin ovat saaneet mitä heille tulee», selitti tuo
emäntä-isäntä eli isäntä-emäntä innokkaasti, ja nähtävästi oli hän
odottanut tilaisuutta tuohon selitykseen.
»Olette siis leski», sanoin asian ymmärrettyäni.
»Leski ja rikas.»
»Joko miehenne on kauvan ollut kuollunna?»
»Kohta vuoden.»
Tuli nyt hetki äänettömyyttä, sillä minä jouduin jonkunlaiseen
hämminkiin.
»Enkä minä vielä ole kovin vanhakaan», jatkoi hän.
»Kuinka?»
»Ei vielä puolivälissä viittäkymmentäkään.»
»Ettepä sitten kovin.»
»Joko teillä on kuinka vanhoja poikia?»
»Vanhin on täyttänyt kahdeksantoista.»
»Minkä näköinen hän on miehekseen?»
»Onpahan minun kokoiseni virheetön poika.»
»Onko hän tottunut väkeviin?»
»Mitäs toki, Jumalan tähden, niin nuori poikanulikka.»
»Olisipa hänessäkin -- -- --», sanoi eukko puoliääneen hyvin ujosti ja
maahan luoduin silmin.
»Onko teidän pitäjäässä muita ryyppäämättömiä nuoria miehiä?» kysyi hän
taas tovin vaiti-olon perästä.
»Ainahan niitä toki joitakin löytyy, sillä eihän ole maa miehittään,
eikä kylä kirveittään», sanoin puolikylmästi.
Minä vaikenin, sillä minä en voinut puhua. Nyt selveni minulle kaikki ja
nyt käsitin minkä vuoksi minulle oli noita rikkauksia ja tavaroita
levitetty ja näytetty, vieläpä senkin, mikä se »jotakin» oli, joka vielä
talossa puuttui. Kaikki nuot harkittuani sain semmoisen inhon tuohon
kohteliaaseen emäntä-isäntääni, etten voinut häntä katsoakaan.
»Te pidätte minun käytöstäni outona, eikö niin?» sanoi hän, havaittuaan
minun mielenhämminkini, ja katsoi minua silmiin.
»En voi kieltää, ettei se hieman semmoiselta tunnu», sanoin hänelle.
»Kuulkaa minua vielä vähän ja tuomitkaa sitten. Minulla on alusta alkain
ollut semmoinen ajatus, ettei onnellisen avioliiton vertaista elämää
löydy sen ulkopuolella. Löytääkseni tuota onnellisuutta menin
avioliittoon yhdeksäntoistavuotiaana. Kaksikymmentäneljä vuotta olen
ollut naimisissa, mutta se ei ollut onnellisuus, vaan sula onnettomuus.
Monta kyyneltä olen sillä ajalla puristanut, monta itkua itkenyt. Monta
kertaa olin pakotettu pakomatkalle lähtemään, monta sinimarjaa ja haavaa
olen saanut, monta unetonta yötä viettänyt ja monta tautivuodetta
maannut, ja nuot kaikki ovat sen avioliiton hedelmiä, jossa luulin onnen
käsittäväni. Mieheni oli kauhea juoppo ja hirmuinen tyranni. En luullut
kauvan kestäväni, mutta vahva luontoni ja ankara ponnistukseni ja
toimeliaisuuteni pelasti sekä henkeni että taloutemme, sillä vainaja joi
vaan kotona, eikä niin tavoin voinut tehdä mitään kauppoja. Kuolema
katkaisi vihdoin hänen viheliäisen elämänsä, ja tässä minä nyt olen.
Minulla on vielä sama periaate kuin ennenkin avioliiton onnellisuudesta,
mutta kokemuksesta tiedän, ettei sitä voi löytyä siinä, kussa mies on
juoppo. Minä tahtoisin vielä tulla tuntemaan tuota onnellisuutta --
tahtoisin juomattoman miehen, vaikkapa kuinkakin köyhän, sillä juoposta
en huoli, joita tavarani tähden parvittain ympärilläni kihisee. --
Semmoinen on ajatukseni ja elämäkertani lyhykäisyydessä; sentähden olen
tavarani näytellyt, sentähden ollut kummallinen; -- tuomitkaa nyt kuinka
tahdotte, mutta muistakaa toki, että viidennelläkymmenellä olevalla
naisellakin on sydän», selitti hän sointuvalla, surullisella äänellä.
Voi kuinka pian muuttuivat mielipiteeni tuota vaimoa kohtaan hänen
puheensa kuultuani. Minä olin väärin häntä ymmärtänyt, väärin tuominnut.
Edessäni seisoikin nyt paljon kärsinyt ja paljon kokenut vaimo. Enkä
enää kummastellut sitäkään, että hän niin ujostelematta ilmaisi
ajatuksensa: hän tahtoi vielä tulla tuntemaan elämän valopuolia; sitä
paitsi oli hänellä kiire, sillä aika kului. -- Sentähden jättelin minä
sydämellisesti hänet hyvästi.
Kuinka noiden pyrintöjen kävi, en ole kuullut.
Kahdeskolmatta luku.