Meidän yhteiskunnallinen asemamme vaurastui ja varttui yhä ja kaikki tuo
oli Laarilan niin halpana pitämän työn hedelmää. Kun kaikissa
vähäisimmissäkin meille uskotuissa asioissa ja muissa toimissamme
käytimme rehellisyyttä ja suoruutta, rupesivat ihmiset luottamaan meihin
ja rakastamaan meitä. Sillä tavoin sain minä yhden ja toisen toimen
haltuuni. -- Eräänä kertana annettiin minulle semmoinen
yhteiskunnallinen asia valvottavaksi, että sen vuoksi täytyi matkustaa
pitkät matkat ja niin pääsin ajamaan kyydillä, jota en ennen vielä
koskaan ollut tehnyt. Kun se oli minulle outoa tehtävää, oli huomioni
sitä herkempi, ja jokainen uusi tapahtuma tai omituinen henkilö loi
uuden ja mieleeni painuvan kuvan.
Oli marraskuun alkupuoli. Maa oli kovasti roudassa, mutta lunta ei ollut
vielä vähääkään. Syksy oli ollut sateinen, jonka tähden tiet olivat
röysteiset ja koleiset. Kun vielä otetaan lukuun, että oli myötäänsä
parinkymmenen pykälän pakkanen, niin jokainen käsittää, ettei ollut
mikään hauska kärrykeli.
Lähtöni oli eräästä kaupungista, ja majapaikassani olin odottanut
hevosta lähes pari tuntia.
»Hevonen on tullut», tultiin vihdoin minulle sanomaan. Sieppasin siis
matkalaukkuni ja riensin kartanolle. Todellakin oli hevonen tullut. Se
seisoi valmiiksi käännettynä, istuimella varustetut työkärry-ronikat
perässä, vieressä isonlainen poika-torrelo. Kärryjen lavalla ei ollut
tämän taivaallista, ei heinän piikkiä, eikä vaatteen repaletta, mutta
istuimelle oli pantu vähän heiniä.
»Kumma kun et edes pannut hevosenlointakaan tuohon heinien päälle»,
sanoin pojalle.
»Eipä se isäntä tahdo sitä», sanoi poika ja vänki kärryihin.
»Mitä minä isännän tahtomisista», sanoin minä, »minähän sitä tahdon.»
»Niin, mutta isäntä ei anna sitä, siinähän se temppu.»
»Oletko sinä kestikievarin poika?»
»Enkä ole; nouskaa vaan kärryihin!»
»Kenenkäs sitten?» kysyin häneltä taasen mennä jyrytessämme.
»Meidän isäntä pitää hevosia kestikievarille -- --»
»Ja sinä olet renkipoika, eikö niin?»
»Niin olen.»
»Paljonko sinä saat palkkaa?»
»Mitäpä sitä tämmöiset paljon saavat, hyväpä että saa ruokaa suuhunsa ja
vähän vaatteen apua.»
Pojan päällä oli jonkun aikaihmisen vanha takki, köytettynä jollain
nuoranpalasella kiinni. Semmoisena näytti poika mielestäni tollolta.
»Kumpiko on raskaampi: lyijyleiviskäkö vai höyhenleiviskä?» kysyin
pojalta, koetellakseni häntä.
»Kun pudotatte kummankin varpaillenne, niin tiedätte kysymättäkin, kumpi
on raskaampi», sanoi poika vakaisesti.
Minä katsoin poikaa silmiin. Hän oli niin totinen, ettei
hymykuopissakaan näkynyt pienintäkään värettä. Minä häpesin, sillä poika
oli minut voittanut.
»Koeta nyt ajella, ettemme kovin kauan taipaleella viipyisi», kehotin
häntä ikäänkuin puheen muutteeksi ja häpeäni peittämiseksi.
»Kyllä, kunhan tässä tie paranee.»
Nyt juuri tuli niin röysteistä tietä kuin suinkin olla saattaa. Poika
lyödä räppäsi hevosta suitsienperillä ja hevonen lähti menemään täyttä
riiviä. Siitä syntyi semmoinen rytinä ja pauke, ettei kenenkään
kuolevaisen sisukset siinä olisi pysyneet terveinä kymmentä minuuttia.
»Älä Jumalan tähden aja, älä aja», koin pojalle hätäyksissäni öyhkyä,
pinnistäen vatsallani sisälmyksiäni niin koolle kuin mahdollista.
»Tpruu, tpruu!» Hevonen rupesi kävelemään.
Sitten taas mennä jurpoteltiin eteenpäin sanaakaan puhumatta.
»Aja nyt pikkujuoksua, nyt on parempi tie», sanoin hänelle tovin päästä.
»Kyllä, kun minä ensin käyn.»
»Missä käyt?»
»Tuolla tiepuolessa vitsaa leikkaamassa.»
Hän pudotti itsensä kärryistä alas, meni tiepuoleen ja oli siellä sen
lyhyttä, tämän pitkää. Vihdoin ilmestyi hän tielle, mutta hän oli niin
kaukana, että vähän siinti pitkällä ojelmuksella. Vaikka hevonen vaan
käveli hiljakseen, ei poika näyttänyt saavuttavan ensinkään. Huusin
hänelle, että tulisi pois ja silloin hän näytti rupeavan juosta
lönkyttämään, mutta eipä vaan saavuttanut ensinkään. Tuota menoa
pitkitettiin useita virstoja ja tie oli parasta mitä semmoisella kelillä
olla saattaa. Vihdoin poika rupesi todenteolla juoksemaan ja pääsi
kärryihin.
»Sinä viivyit ainakin tunnin sillä matkalla, se on liika paljon», sanoin
hänelle nuhtelevaisesti.
»Minkäpä minä sille tein, kun en jaksanut juosta, ettekä te seisattanut
hevosta», arveli poika.
Nyt juuri loppui hyvä tie ja tuli eteen semmoista rousteikkoa kuin
kiukaan harjaa. Raide oli syvää ja tie täynnä syviä kuoppia ja
lyötteitä, että oli kärryjen vaikea pysyä pystyssä. Selvästi huomasin
minä, että poika tarkasti tunsi taipaleen ja että hän teki tuon
kärryistä putoamisensa sentähden, jotta pääsi ajamasta juoksua tuolla
paremmalla tiellä.
»Pitäisipä tässä ajaa, ettei kovin kauan taipaleella viivyttäisi», sanoi
poika ja räppäsi taasen hevostansa.
Kärryt rupesivat yhtenä piuvina hyppelemään rattaalta rattaalle ja isot
matkat mentiin, niin ettei toinen ratas koskenut maahan ensinkään; joka
silmänräpäys olimme vaarassa mennä ojaan ylönkuppuraisiamme.
»Älä sen riivattu aja!» sain viimein hänelle ärjästyksi.
»No, en suinkaan minä tahdo ajaa», sanoi poika vakavasti, ikäänkuin ei
hänessä olisi ollut vilppiä vähääkään, vaan että koko hitaan kulkumme
syy oli minussa.
»Aja nyt vähän juoksua, nyt on taasen parempaa tietä», sanoin jälleen
tovin päästä.
»Te olette niin kummallinen: ei ole hyvä jos ma ajan, eikä jos ajamatta
olen», sanoi poika nuhtelevaisesti ja lähti ajamaan niin, että säkenet
kärrynpyöristä sinkoilivat. Nyt olisi ollut hyvä kyyti ja hyvä tie,
mutta nytpä tultiinkin juuri kestikievariin.
»Paljonko sinä nyt vaadit kyytirahaa?» kysyin pojalta
kestikievarihuoneeseen tultuamme, koetellakseni häntä tarkemmin.
Poika joutui vähän hämille, mutta pian selkeni hän ja määräsi
kaksivertaa mitä päiväkirja sisälti.
»Kuinka sinä enemmän vaadit kuin vahvistettu taksa säätää?» sanoin
hänelle ja katsoin häntä terävästi silmiin, luullen hänen nyt ainakin
joutuvan hämille.
Poika oikasi itsensä suoraksi, ja teetteli itsensä hyvin rehevän ja
miehevän näköiseksi.
»No, annetaan hänen nyt olla, vaikka kyllähän se isäntä niin tahtoo;
annetaan hänen olla, kyllähän se meidän välillämme niinkin sopii», sanoi
hän vähintäkään hämille joutumatta ja ikäänkuin ylistellen omaa
jalouttaan, kun hän kumminkin tyytyi oikeaan kyytirahaan.
Noilla tepposillansa oli poika saanut kulutetuksi aikaa lähes kolme
tuntia vähän toista peninkulmaa pitkällä taipaleella ja päälliseksi
olisi hän veivannut minulta kaksinkertaisen kyytipalkan, jos olisi
voinut, ja kaikki nuot lukuun ottamalla tulin selvästi huomaamaan, ettei
poika ollut niinkään kehkeymätön kyytipojaksi.
Tästä kestikievarista olivat kaikki hevoset menneet sinä päivänä, sillä
nyt oli jo iltapimeä. Mentiin hakemaan varahevosta. Odotin tunnin, pari,
eikä hevosta kuulunut; ikäväksi tahtoi käydä aika. Vihdoin tultiin
sanomaan, että hevonen on aisoissa. Kiirehdin heti kartanolle. Hevosen
luo tultuani huomasin sen laihaksi kuin hamppuloukun.
»Minä en lähde yötä vasten tuolla hevosella taipaleelle», sanoin
lujasti.
»Ei, herra! (Minä kävin herrasta pimeän päässä.) Älkää olko
millännekään, kyllä tämä jaksaa. Tämä on koeteltu hevonen, sillä se on
jo monta kyytiä vienyt -- kyllä tämä jaksaa, nouskaa vaan kärryihin!»
vakuutti kärryjen vieressä seisova keski-ikäinen mies.
Mikäpä siinä muu oli neuvona: nousimme kärryihin ja niin lähdettiin
mennä jukertamaan eteen päin.
Kappaleen matkaa kestikievarista lähtien oli tiheää kylää, ja sen
kohdalla tie hyvin huonoa. Mies koetti saada kaikin tavoin hevostansa
juoksemaan, mutta siitä ei tullut mitään. Syvät raidetten pohjat olivat
sileät ja kovat kuin kalliot, mutta vieret olivat kuin kiviraunioita
olisi ajanut. Jokaisen yrityksen aikana kiepsahti hevonen keskitieltä
pois ja heti kun kärryt nousivat raiteilta, seisahtui se, ikäänkuin
näyttääksensä, että on sula mahdottomuus juosta tämmöisellä tiellä;
näyttipä todellakin siltä, että »tämä on koeteltu hevonen» ja että »tämä
on jo monta kyytiä vienyt».
»Antakaa hevosen mennä keskitietä, raiteethan ovat niin kovat ja sileät,
että niitä myöten voisi kulkea vaikka rautatien juna», sanoin hänelle.
»Junkkarilla näkyy olevan koti-ikävä, silti se pyrkii joka tienhaarassa
kotiin kääntymään», selitti mies.
»Samapa sillä näkyy tapana olevan, vaikkei ole mitään tienhaaraakaan.»
»Niin, mutta kotiin-palastuksesta se kumminkin tulee, näettekös, kuinka
se kääntyy aina yhtäänne päin? Kyllä ne juonet loppuvat kun pääsemme
edemmäksi kodista», vakuutti mies.
»Yhähän tuo palastaa kotiin päin, vaikka kodin sivu lienee jo menty»,
arvelin hänelle tovin päästä.
»Vielä on tienhaaroja, älkää hätäilkö.»
»Teidän pitää jostain talosta ottaa toinen hevonen ja jättää omanne
syömään, sillä minä en lähde tuommoisella hevosella toista peninkulmaa
pitkälle talottomalle taipaleelle yötä vasten ja tämmöisellä
pakkasella», sanoin hänelle ennenkuin kylä loppui.
»Voi kun te ette usko. Tienhaarat loppuvat, tie paranee taipaleella,
konstiko meidän on sitten mennessä», vakuutti mies.
»Oletteko te talon isäntä?» kysyin häneltä mennä nuhjustellessamme.
»Isäntäpä tietenkin», sanoi mies ylvästellen ja nykäsi samassa
hevoskaakkiansa.
»Kuinka te niin huonosti hevostanne pidätte, kun tuo on noin kovin
laiha?»
»Tämä onkin vaan hollihevonen.»
»Niinkö alhaiselta kannalta te tehtävänne käsitätte?»
»Mutta tällä tultiin tänään pitkältä taipaleelta, aina Maukkulasta
asti.»
»Mutta se on laiha ja huono sittenkin.»
»Varasta takaa ajamasta.»
»Se seikka ei paranna asiaa yhtään.»
»Kyllä meillä on kotona semmoinen hevonen, ettei kenelläkään ole
semmoista. Yhtätoista korttelia korkea, lihava kuin säkki ja vireä kuin
säkene; entäs se?»
»Miks'ei se ole nyt tässä?»
»Se on kengitönnä ja sen jalat ovat niin ajetuksissa, ettei tallista
saada ulos; kovalla roudalla ovat ne menneet semmoisiksi.»
»Se olisi pitänyt kengittää.»
»Ei ole saanut seppää.»
»Joutavia! Ainahan sepän saa, kun vaan on sen verran tointa.»
»Ei todellakaan.»
»Kuljettehan joka päivä kaupungissa, olisitte sieltä ostaneet kengät ja
naulat!»
»Niin, vaan ne tulevat niin paljon kalliimmiksi.»
»Päinvastoin; ne tulevat paljoa helpommiksi, kun vaan otetaan lukuun
raudat, sydet, sepän ja miehen palkat ja niiden ruoka.»
»Niinhän se olisi, joka sen niin tarkoin räknää», arveli mies ja rykäsi
samassa, ikäänkuin todistukseksi, että hän oli joutunut puheissaan
kiinni.
»Koettakaappas nyt vähän ajaa, nythän tienhaarat ovat loppuneet, ja tie
on parannut», muistutin hänelle.
»Niinpä tosiaankin, nythän sopii koettaa», sanoi mies touhussa.
Hän rupesi taasenkin kaikin tavoin kehottamaan hevosta juoksemaan, mutta
joka yritykselle käännähti hevonen samalle puolelle tietä kuin ennenkin
ja seisahtui.
Samassa ajoi hyvällä hevosella eräs vaimo hyvää kyytiä jäljessä päin.
»Tuopa oli onnen sattumus. Annetaan akan ajaa edelle ja ajetaan me
jäljessä; tämä on hyvä jälkiin kulkemaan», sanoi mies ihastuksissaan,
ikäänkuin hän olisi suurenkin keksinnön löytänyt.
»Saadaanpa nyt nähdä, mikä tästä syntyy.»
Vaimo ajoi juuri nyt meidän sivuitsemme. Luultavasti hän oli huomannut
meidän pulamme, koska hän juuri ohimennessään sanoi hyvin ivallisesti:
»Vaihdetaan hevosia!»
Jälkeenkulustakaan ei tullut tään taivaallista. Akka meni menojansa eikä
mies saanut hevosta juoksemaan yhtäkään askelta, se kävellä lotosteli
vaan niin hiljaa kuin joku matelija, korvat lerpallaan.
»Kuinka nyt? Enkö minä ennustanut oikein?» kysäsin häneltä.
»Tuo sen kappale, mutta kyllä minä sen opetan. Ohrat ja kaurat ovat
myötäänsä edessä ja yhtäkaikki on tuommoinen! Minkälainen tuo lienee,
kun ei siinä ruokakaan tepsi?» uhkeili mies ja hyppäsi kärryistä maahan.
Hän meni metsään ja leikkasi sieltä veitsellänsä paksun pajuisen
kaariskan, jonka hän karsi ja jolta lopuksi leikkasi latvan poikki. Sen
toi hän sitten juosten kärryjen luo, yhä vaan uhotellen, kuinka hän nyt
muka opettaa tuon hevosen, joka ei ohrista eikä kauroistakaan ota
hyötyäkseen.
»Antakaa minulle tuo kaariska! Tapa on, näette, semmoinen, että
kyydillä-ajaja lyöpi aina ensikerran, ja minä osaan oikein hyvästi
lyödä», esittelin hänelle.
Hän antoi sen minulle mielihyvällä.
Käsiini saatuani vääntelin minä sen palasiksi ja nakkasin metsään.
»Mitä tämä merkitsee?» kysyi mies tuimasti.
»Jos joku selkäänsä tarvitsisi saada, niin se olette juuri te itse.
Tuolla lailla olette hevosenne ruokkinut ja sitten vielä pieksäisitte
sitä. Näettehän että hevosriepu kokisi kyllä mennä, mutta se ei jaksa.
Se on kyllä hyvä, jos se voipi kävelemälläkin perille päästä», porisin
hänelle puolisuutuksissa.
Ennustukseni pätevyyttä ei tarvinnutkaan kauan odottaa: hevonen
seisahtui yht'äkkiä, eikä astunut askeltakaan, vaikka kuinkakin olisi
kehotettu.
Mies sivalsi kärryjen perältä leipäkakkaran, meni hevosen eteen ja
rupesi aisapäällä syöttämään sitä hevosellensa.
»Jos tuo olisi oma hevoseni, et sieltä palaisikaan takaisin, vaan
vaihtaisin pois koko otuksen.»
»Kenenkäs se sitten on?»
»Talon.»
»Sanoittehan olevanne isäntä.»
»Tuota noin, kyllä tämä vainkin on omani, vaikka ma niin sanoin», sanoi
mies hätäyksissään.
»Te olette suuri valehtelija ja epärehellinen mies. Kuulkaa mitä nyt
sanon: päästäkää hevonen heti aisoista, vetäkää kärryt ulommaksi tuonne
tien sivuun, viekää hevonen sinne ja laittakaa sen eteen mitä teillä on
evähiä. Itsenne teidän täytyy lähteä kantamaan minun kapineitani
kestikievariin saakka», sanoin hänelle melkein tuimasti.
Mies totteli ehdottomasti.
Kun hevonen riisuttiin, silmäilin sen olkia. Vasempi olka oli läpeensä
vereslihalla. Turvottunut ja pahannäköinen, kiusattu liha paistoi kuin
kuu hevosraukan turvottuneesta olasta. Ärtyneet haavan partaat
törröttivät korkeina ja vihavan näköisinä ylempänä haavaa. Tavattoman
näköisien puuränki-koliskoiden toinen puolikas oli verissä kuin olisi
veripurtilosta nostettu. Siihen oli ryytynyt laitapuoliin karvoja,
haavasta tihisevää verta ja visvaa korkeiksi röystöiksi. -- Hirveä oli
näky ja tuossahan heti keksin syyn, minkätähden hevonen »palasti kotia
päin» silloin, kun sen piti lähteä juoksemaan, sillä eihän se kärsinyt
vetää kipeällä olallaan ensinkään, vaan koki keskipistettä sälyttää sen
terveen kipeneen kohdalle, joka sillä vielä jäljellä oli.
»Voi hirveitä ihmisiä!» sanoin ja näytin hevosen olkaa miehelle. Hänellä
ei ollut enään mitään mutkaa eikä valhetta, jolla olisi puoltanut rumaa
asiaa; alakuloisena ja äänettömänä valmistautui vain kantamaan
kapineitani.
»Onko teillä lointa muassanne?» kysyin häneltä.
»Ei ole.»
»Köyttäkää takkinne suitsienvarsilla hevosen selkään, kyllä te
kävellessä paremmin tarkenette kuin hevonen tuossa seisoissansa», sanoin
hänelle.
Mies totteli, ja sitten lähdettiin tallustelemaan, hän edellä ja minä
jäljessä. Puoli taivalta oli vielä jäljellä ja täysi kuu valaisi
täydeltä terää yöllistä matkaa. Ei yhtään elollista olentoa näkynyt
missään, ja kumpikaan meistä ei puhunut yhtä ainutta sanaa. Kolkko,
öinen hiljaisuus vallitsi kaikkialla ympärillämme, ainoastaan
säännöllinen astuntamme kapse kuului korvissamme. Tuommoisessa olossa
koetin saada selville kysymystä: olivatko nuot epäkohdat kyytilaitoksen
vai pitemmän kyytivelvollisuuden täyttämisen synnyttämät? Mutta siihen
en saanut tyydyttävää vastausta. -- Noita ajatellessani tulimme vihdoin
kestikievariin mitään erinomaista tapahtumatta.
Yhdeskolmatta luku.