* * * * *
Aikaa on taasenkin kulunut vuosi -- pari. Se ei ole paljon itse ajan
suhteen, mutta muutoksia voipi senkinvertainen aika tehdä paljon.
On elokuun loppupuolen päivä. Ilma on mitä kauniimpia: on lämmin ja
tyyni, tuskin haavanlehti liikahtaa. Luoja, kaiken hyvän antaja, on
siunannut maan runsaalla vuodentulolla ja maanmies kiirehtii iloisella
mielellä kokoamaan palkintoa vaivoistansa.
Semmoinen aika se oli, jolloin matkustin vanhimman poikani kanssa omalla
hevosellamme toisessa pitäjäässä asioillani. -- Poika oli
viidennellätoista ikävuodellansa.
Oli taloton metsätaival ja hevonen käveli omia aikojansa, sillä lämmin,
tyyni ilma oli veltostuttanut sekä minun että pojan siihen määrään,
ettemme juuri välittäneet hevosen kulkemisesta, semminkään kun ei mitään
kiirettä ollut. Noin eteenpäin meneskellessämme tuli eteemme pitkä
ojelmus. Samassa rupesi kuulumaan aika romina ja pauke, jota ensi
tuokiossa luulimme ukkosen jyrinäksi, mutta pian haihtui se luulo, sillä
taivaslaella ei näkynyt pilven hituakaan. Samassa huomasin, että koko
jyrinä tulikin jonkun kiivasta vauhtia vastaantulevan kärryjen
rominasta. Jo rupesikin vastaantulija näkymään ojelmuksen päästä ja
kauhistuksella katselimme me hänen hurjaa ajoansa. Me rupesimme
laittamaan hevostamme ja ajoneuvojamme niin paljon syrjään kuin voimme,
ettemme saisi mitään vahinkoa. Vastaantulija oli lakittomin päin
polvillaan kärryjen keulalla, syltä leveällä ja suitset höllällä, jossa
asennossa hän karjui kurkun täydeltä pillastuneelle, hurjalle
hevosellensa. Jo varaselta huusin hänelle, ettei hän ajaisi yhteen,
mutta hän ei näyttänyt näkevän eikä kuulevan, ajoi vaan minkä eteenpäin
pääsi. Ennenkuin joutui oikein kohdallekaan, huusi hän niin paljon kuin
jaksoi: »dobra harashoo!» ja niin meni hän sivuitsemme, saamatta toki
meille mitään vahinkoa; oikeinpa sydäntä helpotti, kun pääsimme
kunnialla ohi vaarasta.
Paikalta liikkumatta katsoimme me hänen hurjaa ajoaan. Ojelmuksen päässä
oli tiessä jotenkin äkkinäinen mutka. Siinä kuului nyt äkillinen
romahdus ja kärryjen pauke ja sitten rätinä lakkasi kuulumasta. Ruveten
aavistamaan jotakin pahaa, käänsimme hevosemme ja palasimme takaisin,
katsomaan kuinka tuon ajomiehen oli mutkassa käynyt. Sinne tultuamme
kohtasi meitä surkea näky. Hevonen kärryineen, miehineen päivineen oli
kumossa syvässä ojassa! Hevonen oli aisojen ylitse kierähtäneenä
kuristuksissa, niin ettei se suinkaan olisi siinä monta minuuttia
pysynyt hengissä. Kuolon tuskissa potki ja kiemuroitsi se hirveästi.
Tuon nähtyäni sivalsin veitsellä valjaat poikki useasta kohden, sillä
mahdoton oli niitä muutoin aukoa. Hevonen pääsi siten varmasta
kuolemasta, mutta isoon aikaan ei se voinut ylös nousta, niin lähellä se
jo oli ollut kuristumista.
Nyt vasta oli mahdollinen ruveta tuota kovanonnen kokoa oikein
perinpohjin hajoittamaan. Rupesimme kärryjä hinaamaan kohdalleen, sillä
niiden alla oli luultavasti mies, koska ei häntä muualla näkynyt. Se
luulo ei pettänytkään, sillä sieltä hän löytyi yltä päältä verissään,
pyörtyneenä, suuri haava päässä. Meidän oli mahdoton tuntea häntä sivu
ajaessaan, mutta heti ensi silmäyksellä huomasimme nyt, ettei tuo mies
ollut kukaan muu kuin -- Laarila. -- Kiireesti noudimme läheisestä
ojasta lakeillamme vettä, pesimme hänet verestä ja sidoimme hänen
haavansa kuin parhaiten taisimme.
»Voih! Missä minä olen?» sanoi hän ensisanakseen pyörtymyksestä
selvettyänsä.
»Ette ole nyt tällä kerralla hyvässä paikassa.»
»Sakeusko, vai kuinka?» sanoi hän silmiään aukoen.
»Niin, olen.»
»Epävakainen on onnen ratas -- tuota.»
»Todellakin näyttää nyt niin olleen.»
»Tuo hevonen riivattu!»
»Minusta näytti vastaan tullessanne, että te juuri itse pakotitte
hevosen riivatuksi. -- Voitteko nousta ylös?»
»En, vaikka henkeni pitäisi lunastaa.»
»Miksi ette?»
»En tiedä miksi, mutta kuitenkaan en voi; tuntuupa siltä kun ei oikeassa
jalassani olisi voimaa ensinkään», sanoi hän.
Minä rupesin koettelemaan jalkaa, se oli hermoton kuin riepu, ja lihan
sisältä tuntuva rotina ilmoitti, että jalka oli reidestä -- poikki.
»Mihin minä onneton nyt joudun?» sanoi hän asian kuultuansa.
»Ei suinkaan ole muuta neuvoa kuin että meidän täytyy kokea viedä teidät
kotiinne», sanoin.
»Se on liian paljon -- tuota», sanoi hän ja huokasi.
Otin metsästä hienoja pajukeppejä, muodostelin niistä jonkunmoisia
listoja, joiden avulla koetimme vöillä ja huiveilla sitoa jalan miten
parhaiten taisimme. Lähimmäisestä niitynladosta noudin heiniä, joista
käsillä olevien vähien liikojen vaatetten avulla tehtiin toisien
kärryjen lavoille jonkunmoinen sija, johon hänet suurella vaivalla
hinasimme makuulleen.
Vastahakoiselta tuntui palata takaisin, viemään Laarilaa kotiinsa, mutta
velvollisuus vaati. Ennenkuin lähdimme liikkeelle, silmäsin vielä sille
paikalle, jossa tuo onneton kaatuminen oli tapahtunut. Siihen oli vielä
jäänyt jotain, menin siis ja toin sen ylös. Se oli -- viinapullo, jossa
oli vielä vähän viinaa pohjassa.
»Kenen tämä on?» kysyin, samassa näyttäen pulloa Laarilalle.
»Se on tuota -- -- --»
»Kenen tuota?»
»Se on minun -- -- --», sanoi hän nähtävästi hämillään. »Minä olen siitä
matkallani vähän maistanut, tuota.»
Minä en puhunut mitään siihen.
»Mitä te olette kulkemassa?» kysyin häneltä mennessämme.
»Minä olen oluttehtaan asioilla. Olen ollut jo varalta ostelemassa jyviä
tehtaan tarpeeksi, kun ne tulevat niin hyviä; nyt niitä saapi
helpoimmalla, maksamalla vähän edeltä käsin käsirahoja», selitti hän
oikein liikemiehen tavoin.
»Kuinka te niin hurjasti ajoitte, että selvänä seurauksena oli
tuommoinen onnettomuus?» kysyin häneltä taaskin.
»Tuo hevonen riivattu on semmoinen piltomus -- tuota.»
»Minusta tuntuu, ettei hevosessa ole niinkään paljon syytä
onnettomuuteenne.»
»Kuinkas sitten sen selitätte -- tuota?»
»Minä huomasin sivuitseni ajaessanne, että te itse pakotitte ja
peljätitte virman hevosenne semmoiseen raivoisaan kulkuun, koettamatta
vähääkään hillitä sitä; luulen vian olevan jossain muualla.»
»Ja missä sitten -- tuota?»
»Eikö koko onnettomuuden syy ollut tuossa?» arvelin hänelle, osoittaen
samassa pulloa.
»Ei siinä ollut pullon syytä, minä olen siitä vaan vähän maistanut»,
sanoi hän hyvin laimeasti, ikäänkuin häveten ja siihen se puhe loppui.
Nähtävästi oli hän nytkin vielä aika pöhnässä. Hän ei tuntunut pitävän
suurta lukua koko onnettomuudestaan ja kipua ei hän näyttänyt tuntevan
vähääkään.
Kun huomasin, ettei tuo puheenaine miellyttänyt häntä, kysyin taas
häneltä:
»Kenen hevonen teillä on?»
»Oluttehtaan -- tuota.»
»Jos me emme olisi niin pian kerinneet apuun, olisi hevosennekin jo
aikoja kuollut.»
»Kuinka niin?»
»Se oli kaatuissaan joutunut niin pahoin kuristuksiin, ettei se olisi
elänyt siinä enään paria minuuttia enempää.»
»Sepä olisi ollut paha vahinko, hevonen on kallis, en olisi voinut sitä
mitenkään maksaa», sanoi hän melkein yhtäkaikkisesti ja nukahti samassa;
näyttipä siltä kuin ei hän noista onnettomuuksista olisi kovin paljoa
huolinut.
Ajaa näin nytkyttelimme Laarilan kotoa kohden, hänen unta ottaessaan.
Kauvan nukkui hän, mutta sen surkeampi oli hänen heräämisensä. Polttava
jano vaivasi häntä, ja kivut olivat nyt niin ankarat, että hän
pienimmälläkin nytkäyksellä ja täräyksellä valitti ja uikutti surkeasti.
Usein piti seisattaa talojen kohdalla ja noutaa hänelle jotain juotavaa,
polttavan kielensä kostukkeeksi.
Toisena päivänä lähenimme Laarilan kotoa; hän näytti olevan murheellisen
ja miettivän näköinen.
»Voi, voi! Minä valehtelin eilen teille», puhkesi hän viimein sanomaan.
»No mitä vainen?»
»En sanonut tuon pullon olleen syynä onnettomuuteeni.»
»Olikos se sitten?»
»Oli, ystävä-kulta, oli. Minä olin juovuksissa melkein taidotonna.»
»Niin minäkin luulin huomanneeni.»
»Niin se oli, niin se oli. Voi minua onnetonta! Mutta älkää, Jumalan
tähden, ilmoittako sitä vaimolleni», pyyteli hän, »hän surisi itsensä
kuoliaaksi, älkääkä muillekaan ihmisille, sillä minun arvoni loppuisi
aivan kaikki, jos he sen saisivat tietää.»
Minä lupasin olla vaiti.
Nyt juuri tultiin Laarilan kotiin. Kartanolle tuli hänen vaimonsa meitä
vastaanottamaan. Hän näytti olevan niin mielissään meidän tulostamme,
että oikein käsiänsä hykerteli.
»Ahaa! Nyt sitä ollaan jo kotona, paljon pikemmin kuin puhekaan oli. Se
tulee kai siitä, kun hyvät ystävät ovat tavanneet matkalla toisensa;
heidän on sopinut yhdessä matkustaa tänne ennen määräaikaakin. Sepä
oikein kaunista ja hauskaa. Mutta herra siunatkoon! Miksi ei Laarila
nosta edes päätänsäkään?» puheli hän iloiten ja hätäillen.
»Laarila on saanut matkalla pienen vamman», sanoin hänelle varovasti.
»Herra Jumala! Minkä vamman?»
»Hän on kaatunut ja loukannut itseänsä.»
»Loukannut itseänsä ja oikein pahoin, luulen ma. Onko hänessä enää
henkeäkään?» sanoi hän hämmästyksestä vaaleana, samassa kävellen
kärryjen luo.
Lakiton, sidottu pää ja listoilla köytetty jalka ilmoitti hänelle asian
oikean laidan. Hän vapisi niin kovin, että hänen täytyi tueta itseänsä
kärryjen laidasta kiinnipitämällä, välttääksensä siten kaatumista. Hän
ei uskaltanut katsoa miestään silmiinkään, sanoi vaan sydäntä särkevällä
äänellä: »Vieläkö hänessä on henkeäkään, vai onko hän kuollut?»
»Rakas Mari!» äännähti silloin Laarila.
»Herra Jumala! Hän elää, hän puhuu!» hoki vaimo yhä vavisten, samassa
kun kumartui miehensä yli, pistäen hänelle suuta ja silitellen hänen
sidottua päätänsä.
»Rauhoittukaa toki», sanoin vaimolle. »Onnettomuus ei ole niin suuri
kuin te sen otaksutte. Laarila tarvitsee joutuisaa ja hyvää hoitoa, ja
sentähden olisi sen parempi kuta pikemmin voisitte laittaa hänelle hyvän
vuoteen, johon saisimme hänet saattaa.»
Ilomielin, vaikka vielä mielenliikutuksesta vaaleana, riensi hän
vuodetta laittamaan. Kun se oli valmis, kannettiin sairas varovasti
siihen. Paikalla noudettiin saapuvilla oleva lääkäri avuksi. Hän piti
sen hyvin toimellisena työnä, kun heti sidoimme haavan ja jalan, jonka
tähden hänen oli nyt paljon helpompaa peruksellinen sitomus tehdä.
Lääkäri laittoi sairaan niin hyvään kuntoon, että mies tuossa sidottuna
ja korjattuna näytti oikein miellyttävältä.
»Voi, rakas Laarila, kuinka iso onnettomuus meitä kohtasi», sanoi vaimo
lääkärin poismentyä.
»Rakas Mari! Oikullinen on onnen epävakainen ratas -- tuota», sanoi
Laarila puolisurullisella äänellä.
»Minä tiedän, että sinä olet oppinut ja viisas mies ja että sinulla on
suuri kyky», puheli vaimo, istuen miehensä vuoteen vieressä. »Mutta
kerro minulle nyt, rakkaani, kuinka tuo onnettomuus tapahtui!»
»Tuota -- kun olin yksinäni kulkemassa eräällä metsätaipaleella, nukutti
minua vähän lämpymällä ilmalla. Mitä lieneekin hevonen säikähtänyt
torkuksissa ollessani, mutta yht'äkkiä rupesi se nelistämään niin paljon
kuin vaan eteensä pääsi. Minä koin hillitä sitä minkä voin, mutta mikään
ei auttanut. Tulipa sitten mutka tiessä; siinä menimme kaikin
ylönkuppuraisiamme syvään ojaan, minä, hevonen ja kärryt; siinä
onnettomuus tuli», selitti Laarila, mutta tuota tehdessään loi hän
pikaisen ja hätäisen silmäyksen minuun.
»Mutta, rakas Laarila, minä pyydän sinua, salli minun vielä kysyä,
eiköhän vaan taasenkin ole ollut -- -- --?»
Heti tuon kysymyksen alun kuultuansa loi Laarila vaimoonsa varoittavan
ja vaijentavan katseen ja kiirehti sanomaan:
»Ei mitään semmoista ole ollut; älä nyt taas, Mari, aja pelkillä
luuloilla.»
»Mutta salli minun vielä kysyä, missä sinun lakkisi on?» kiilasi vaimo
ja katsoi tutkivasti miestänsä silmiin.
»Niin lakkini -- tuota -- sitä en tiedä», sanoi Laarila hätäilevästi.
»Niinpä se on, rakkani. Eikö minulla ole syytä, vai?» sanoi vaimo itkua
teetellen.
»Kyllä lakki on tallella», sanoin minä ja menin samassa noutamaan sen
kärryistä.
Lakki oli kovin nuhraantunut ja rutistunut. Suurella huolella ja
varovaisuudella rupesi vaimo sitä puhdistelemaan ja oikomaan.
»Tuommoisena se nyt on! Voi hyväinen aika; niin arvokas lakki! Kunpa
olisi saatavissa viheliäistä samettia uudeksi pannaksi, vaan sitä ei
ole, sillä kun tätä tehtiin, en löytänyt koko kaupungista kuin sen
verran. Sinun suuri oppisi ja kykysi on nyt tullut huomatuksi ja
tunnetuksi, mutta minusta tuntuu ikäänkuin koko huomio olisi tämän lakin
kanssa mennyt. Voi, Laarila! Huonosti sinä olet pitänyt näin arvokasta
lakkia», puhui vaimo lakkia puhdistellessaan.
»Älä nyt, rakas Mari! -- tuota.»
»Rakas Laarila! Sinä tiedät, etten minä tarkoita pahaa, ja minä tiedän
että sinulla on suuri kyky», sanoi vaimo ja kyyneleet vyörähtivät hänen
silmistänsä.
Juuri samassa tuokiossa tuli heidän pieni poikansa huoneeseen, tuoden
tullessansa sen pullon, jonka minä Laarilan kaateesta kärryihin nostin;
poika oli kupastanut kärrynlavoilla ja löytänyt sen.
»Mitä tämä merkitsee, rakas Laarila? salli minun kysyä», sanoi vaimo,
ottaen pullon pojan kädestä ja pitäen sitä Laarilan silmien edessä.
»Se on minun matkapulloni», ehätin siihen sanomaan, sillä alkoi käydä jo
säälikseni Laarila-paran tukala tila.
Sitten rupesin minä selittämään vaimolle, että Laarila tarvitsisi
välttämättömästi lepoa ja hoitoa, sillä vaikka hän näyttikin
hyvinvoivalta nykyään, saattaisi siitä pahempaakin seurata.
Vaimo uskoi ehdottomasti sekä valheeni että neuvoni ja Laarila heitti
minuun kiitollisen katseen. Hän kertoi lyhyesti vaimollensa, kuinka
kenties hän olisi kuollutkin, jos en minä olisi sattunut tulemaan
paikalle häntä pyörryksistä virvoittamaan, kuristuksissa olevaa hevosta
ja kärryjä päältä pois toimittamaan, sekä häntä kotiin saattamaan.
Tuon kuultuansa kiitteli ja kosteli vaimo moneen kertaan minua,
ehtimiseen vakuuttaen, ettei semmoinen uhraavaisuus ole millään
palkittu. -- Sitten lähdimme me pojan kanssa ajelemaan kotiin.
Heidän ulkonainen elämänsä ei näyttänyt entisestään suuresti edistyneen
tuossa heidän mielestään ensimmäisessä onnen kiepsauksessa, mutta hiukan
kuitenkin. Olihan Laarilalla ja hänen vaimollansa kuitenkin paremmat ja
ehyemmät vaatteet ja virkalakkikin oli tehty aivan uudesta. Lapsetkin
olivat saaneet jonkunlaista vaatetten uudistusta -- vanhempiensa
vanhoista vaatteista. Näkyivätpä huonekalutkin olevan hieman
pyylistymään päin, sillä -- seinälle oli ilmestynyt vanha taalalainen
lyöpä tiimakello.
Niin, Laarila oli monen tavoittelemisen, yrityksen ja vaivan perästä
vihdoinkin mielestänsä löytänyt onnen askeleen tuossa oikullisessa ja
epävakaisessa onnen rattaassa. Mutta tuossa uudessa onnessaan hän oli
tottunut -- ryyppimään, sen huomasin sekä hänen omasta tunnustuksestaan
että vaimonsa huonosti peitetystä puheesta.
Kahdeskymmenes luku.