Ensimmältä näytti siltä, kuin kaikki ponnistukseni taikauskon
kukistamiseksi olisivat ihan turhat. Mutta niin kuitenkaan ei ollut,
sillä aikojen kuluessa aleni noidilta arvo, johon suuresti vaikutti ajan
oloon tuo velhon julkinen vastustamiseni ja susivoudin viimeinen kyyti
kylästä. Silloin oli jo useita suomalaisia sanomalehtiä, ja ne
levittivät kirkkaan kynttilän tavoin valoaan matalimpaankin majaan ja
olivat suurena apuna taikauskonkin poistamisessa. Sen ylönkatsojia eneni
enenemistään ja sen kautta väheni velhouskin viimein niin, ettei sitä
luullut olevan olemassakaan.
Minä en ollut siihen elettyyn koskaan kasvattanut hevosta. Nyt olin sen
tehnyt ja se menestyi sangen hyvin. Kun olin sen pienestä varsasta
pitäin ruokkinut, vaalinut ja hoitanut, perehtyi se niin minuun, että
äänenikin kuultuansa, tuli kohta hirnuen luokseni ja juoksi perässäni
kuin koira. Ollen hyvälahjainen ja pulskea elukka, oli se oikein
lempihevoseni.
Eräänä talvena tuli tuo hevoseni semmoiseksi, että se tallissa
seisoessaan hikoili aivan vesimäräksi asti. Minä koetin hoitaa ja
ruokkia sitä, mutta hevonen vaan laihtui.
Peräti kokematon kun olin tuommoisissa tapauksissa, kyselin yhdeltä ja
toiselta neuvoa tuohon vammaan. Neuvoja ei puuttunutkaan, ja niistä
huomasin, ettei taikausko olekaan vielä läheskään loppunut ihmisistä.
Kaikki neuvojat olivat siitä yksimieliset, että hevosella ajaa
painajainen, vaikka heillä olikin niin erilaiset neuvot sen
poistamiseksi. Eräs heistä neuvoi, että pitäisi salvaa annakka piltun
patsaaseen; toinen väitti, että joku hengellinen kirja olisi paljon
tehoisampi annakkaa, varsinkin semmoinen, jossa olisi Vapahtajan nimi;
joku taas, että tehokkain keino pahan poistamiseen olisi se, kun
vääntäisi soimen laitaan kairilla reijän, panisi elohopeaa sen pohjaan
ja löisi leppäpuusta vuollun, kahdeksankanttisen tulpan suulle. Olipa
joku, joka väitti kivenkovaan, ettei minulla menesty koskaan mustat eikä
ruunit hevoset, vaan minun on hankkiminen itselleni punaisia. Kaikki
nuot neuvot annettiin minulle salavihkaa, ensin vilkaistiin
ympärillensä, ettei kukaan sitä kuulisi.
Minä katsoin sydämestäni ylön kaikki nuot neuvot, sillä käsitinhän aivan
hyvin, etteivät ne olleet muuta kuin tyhjiä taikauskon kompeita
lievemmässä muodossa.
Kun hevonen oli yhä edelleen samanlaisena, pitkitin kuitenkin
apukeinojen kyselemistä. Sattuipa niin, että muutamassa talossa oli iso
huutokauppa, johon oli kerääntynyt paljon väkeä. Esittelin siis asiani
siellä suuressa miesjoukossa. Se ei ollut sanottu kuuroille korville,
sillä eräs mies otti heti puheen vuoroa.
»Teidän hevosenne on aivan samanlainen kuin minunkin kerran oli», alkoi
hän. »Minulla oli punainen, nuori hevonen, joka oli lihava kuin säkki,
mutta tallissa oli sillä semmoinen vaiva, että tuli aivan vesimäräksi.
Kun se vietiin joskus ulos, piti olla useita miehiä tukemassa
kahden puolen, ettei se päässyt kaatumaan. Kun se käveli tallin
lattialla, ratisivat lankut ja olivat mennä poikki, niin raskas paino
siinä oli. Mutta kun se saatiin ulos, hyppäsi se kuin taivaan tähti ja
oli iloinen kuin käki. Mutta annas vaan sen tulla talliin, heti taas
sama paino päälle ja sama leikki eteen. Kun ei sille saatu apua, noudin
minä Kelu-Kallen [eräs mies, joka kulki ympäri pitäjästä puoskaroimassa
kaikenkaltaisia eläinten tauteja] sitä katsomaan. Minä katsoin oikein
tarkasti mitä hän sille teki. Hän nouti metsästä hyvän joukon
suopursuja, männynkärkkejä ja tuulenpesiä, pani ne muuripataan ja vettä
päälle. Sitten lämmitti hän sitä niin paljon, että vesi rupesi juuri
kirppuilemaan, ei yhtään muuta, sillä ei kuulu auttavan, jos se saapi
kiehua. Sillä vedellä hän sitten pesi hevosen ja antoi sitä sisällekin.
Hän ei tehnyt sille mitään muuta, sen katsoin tarkasti, ja sitten se
rupesi paranemaan. Minä en usko taikoja, mutta koska tämä ei ole mikään
taika, niin sopiihan tuota koettaa», näin selitti mies toimessansa.
»Paraniko hevonen heti sen jälkeen?» kysyin häneltä.
»Sitä en muista kuinka pian se parani, mutta sen jälkeen se parani»,
sanoi neuvoja.
Se oli järjellisin neuvo, mitä siihen asti olin kuullut, sillä olihan
siinä jotain, joka oli jotakin muuta, eikä vaan pelkkiä papereita tahi
puuhun naulattua elohopeaa. Mutta yhtäkaikki haiskahti tuokin neuvo
taialta ja sen kautta huomasin, ettei kertoja ollut niin vapaa
taikauskosta kuin hän itselleen ja muille uskotteli.
Tyytymättömänä tuohonkin neuvoon olin poislähtemäisilläni, kun joku
nykäsi minua takinliepeestä. Minä pyörähdin katsomaan ja havaitsin että
joku mies tahtoi minulle jotain sanoa. Minä pysähdyin odottamaan.
»On niitä parempiakin neuvoja painajaisen karkoittamiseksi, sillä
painajainenhan teidän hevosellanne ajaa», sanoi puhuja ikäänkuin
kuiskaamalla, katsellen ympärillensä.
»No minkälaisia? Antakaapas kuulla!» sanoin hänelle, uteliaisuudesta
saadakseni tietää yhä moninaisempia keinoja luullun painajaisen
karkoittamiseksi.
»Onko teidän aitassanne semmoista pölkyn- eli laudan päätä, jonka päällä
olisi lihoja hakattu?» kysyi hän jo paljon rohkeampana.
»On ja vieläpä monivuotinenkin semmoinen palvelija, mutta mitä sillä
tehtäisiin?» sanoin hänelle.
»Mitäkö sillä tehtäisiin? Silläpä sitä tehdäänkin, joka vaan osaa sitä
oikein käyttää, mutta siinäpä se temppu onkin.»
»No!»
»On teillä talli?»
»On.»
»No sitten ei tarvitse tehdä muuta, kuin että otatte sen pölkynpään,
jolla lihoja on hakattu, ja viette talliin, jossa sidotte sen piltun
kohdalle kattoon aivan ihan sille kohdalle, jossa hevosta pidätte, niin
on teko tehty ja painajainen poistettu», sanoi neuvoja suurella
varmuudella.
»Olisikohan siitä apua?»
»Siitäkö apua? Onpa tietenkin siitä apua; minulla on oma kokemus
asiassa. Ja Heitolan Matti-isännälläkin oli kerran aivan sama pulma
edessä kuin teillä nyt, ja hänellekin minä neuvoin tämän keinon. Hän
olikin hyvin mielissään, kun sai hevosensa niin vähällä paranemaan»,
vakuutti puhuja.
Hän teki nyt itsensä hyvin ryhdikkään näköiseksi, nypiskeli ehtimiseen
nokkaansa ja ryiskeli uutterasti, joka nähtävästi oli tekoyskää.
Näyttipä siltä kuin hän olisi vaatinut itselleen arvoa tuon salaperäisen
ja avullisen keinon neuvomisesta.
»Kulopainajainen on taas hyvin huokea parantaa, se ei tarvitse juuri
paljon mitään», sanoi neuvoja sitten, oikaisten itsensä suoraksi.
»Kulopainajainen? Onko niitä painajaisia useammanlaatuisiakin?» sanoin
hämmästyksissäni.
»Ettekö te tuohon elettyyn vielä sitä tiedä?»
»En todellakaan.»
»Sepä nyt vasta kumma on. Kulopainajainen ei tee hevosta märäksi
niinkuin tavallinen painajainen, vaan se kasvattaa karvan pitkäksi.»
»Vai niin!»
»Niin, ja se taivuttaa karvan nojalleen päinvastaiseen suuntaan kuin
muilla hevosilla.»
»Sepä kumma!»
»Kumma se on, ja muutoin tulee kulopainajaisen ajaman hevosen karva kuin
kuloheinä, niin että sitä oikein tuuli heiluttelee.»
»Mitä sellaiselle hevoselle sitten pitäisi tehdä?»
»Se ei juuri suuri keino, jolla se paranee. Ei tarvitse muuta kuin viepi
karhin talliin, ja panee sen piltun kohdalle seljälleen tahi piit
ylöspäin, niin kyllä kulopainajainen lähtee tiehensä», sanoi neuvoja ja
rykäsi vakuudeksi.
»Eihän tuo minusta ole helpompi eikä vaikeampi tehtävä kuin tavallisen
painajaisenkaan ajaminen», rohkenin hänelle muistuttaa.
»Eikö ole? Vai ei ole. Onpa vaan kulopainajainen helpompi poistaa kuin
tavallinen. Sillä eipä kaikkien aitassa ole lihoja, joita hakatessa ei
siis pölkkyäkään tarvita; karhi sitä vastaan on melkein jokaisella,
jolla hevonenkin on», selitti mies toimessaan.
»Minusta», sanoin hänelle, »tuntuvat nuot neuvot niin pehmoisilta, etten
minä voi niihin ensinkään luottaa.»
»Ette voi luottaa! Se tulee siitä kun ette ymmärrä asiaa.»
»Mahdollista kyllä, mutta sittenkään en voi luottaa.»
»Kuulkaapas nyt, kuulkaa kaikki! Asia on aivan luonnollinen. Se on
tietty asia, että painajainen on olemassa ja että se ei ole mikään hyvä,
vaan paha henki. Hän on saanut toimekseen tehdä pahaa ihmisille ja
eläimille. Niitä se muokkaa, ahdistaa, nuijii ja painaa, semminkin
öillä, jolloin kaikki pahat henget ovat liikkeellä. Sehän se on, joka
hevostakin rutistaa yön aikoina, niin että se päivällä vielä hikoilee
siitä löyhkeestä. Olen kuullut, että jotkut noista ilkiöistä ovat
heikompia ja pelkäävät vähempiäkin keinoja, mutta kun sattuu oikein aika
konninkoinen, niin ei tottelekaan vähää, eipä maar, ja semmoinen kuuluu
olevan teidänkin hevosenne kimpussa. Semmoisille väkeville ilkiöille
täytyy laittaa tehokkaampia keinoja. Mutta minä tahtoisin tietää, mikä
olisi voimakkaampi pelättämään niin äkäistä koukoa, kuin juuri tuo
pölkyn kappale, sehän on kokonainen mestauslava, jolla on niin monta
elukkaa hakattu sadoiksi palasiksi. Kun se viedään tallin kattoon
hevosen piltun kohdalle ja kun tuo hirviö sitten vielä tulee eläin
parkaa painamaan ja nujuuttamaan, havaitsee se tuon vaarallisen pölkyn
katossa, uhkaavana ja turmiota tuottavana. Tuotahan se heittiö sitten
säikähtää ja lähtee täyttä vauhtia käpälämäkeen, sillä hän pelkää
itsensäkin sen päällä kappaleiksi hakattavan, ja niin jättää hän
eläin-raukan rauhaan. -- Eikö tämä ole ihan luonnollinen asia, vai
kuinka?»
»No entä kulopainajainen?»
»Samati on luonnollinen kulopainajaisenkin juttu. Ei suinkaan sekään ole
mikään hyvä henki, mutta hän on saanut toisenlaista tehtävää kuin
edellinen. Hänen toimenansa on elukkojen karvan nujuuttaminen ja
taivuttaminen päähän päin nojallensa. Ilkiöllä lienee paljon vaivaa
tuota tehdessänsä, semminkin kun hän ei tohdi sitä tehdä muulloin kuin
yöllä, elukat kun ovat, näette, kristittyjen ihmisien hoidettavina. Hän
kokee joutuisasti tehdä työtään, että joutuisi toiseen paikkaan, sillä
piiri on iso. Kun nyt karhi viedään tallin parvelle ja lasketaan piltun
kohdalle seljällensä, havaitsee kulopainajainen tullessaan siinä hirveän
kovakarvaisen otuksen, jolla on vielä kovemmat karvat kuin piikkisialla.
Tietysti hyppää se heti tuon kummallisen otuksen niskaan, lääpsähtää sen
päälle ja kokee taivuttaa karhin piitä sinne ja tänne; mutta katso
kummaa, nuot piikit eivät onnahdakaan. Jopa näkee ilkiö koko työnsä
turhaksi ja lähtee tipo tiehensä koko tallista; ja tuon kauhun nähtyänsä
heittää se koko virkansakin.» -- Näin selitti mies oikein
peruksellisesti alkamansa asian, kokien saada sen niin luonnolliseksi
kuin suinkin mahdollista oli.
»Eikö kulopainajainen tule siitä, kun hevonen syöpi vaan pelkkiä
kuloheiniä?» kysyi joku joukosta.
Tuo kysymys teki nähtävän vaikutuksen läsnäolijoihin, sillä melkein
jokaisen suupielissä väikkyi hieno ilvehymy.
»Aina sinä noita joutavia puhut», sanoi mies ja lähti pois.
Minä en tuntenut hänen ulkonaista tilaansa, niinkuin sisällisen nyt jo
tunsin, sentähden tuo kysymys ja sen vaikutus tuntui mielestäni vähän
oudolta. Rupesin kyselemään miksikä se niin oli. He selittivät minulle,
että hänen hevosellaan ajaa aina kulopainajainen siitä selvästä syystä,
kun hän ei anna muuta ruoaksi kuin kuloheiniä, sentähden hänen hevosensa
on aina laiha ja pitkäkarvainen, eikä sitä tautia ole vielä koskaan
poistanut mikään selälleen pantu karhi. Heillä oli selvä esimerkki
edessä ja sen valossa oivalsivat he kulopainajaisen jutun oikean laidan.
-- Kuinka he sitten lienevät olleet vapaita muusta taikauskosta ja
muusta painajaisesta -- sen ties taivas.
Minä olin neuvoja hakenut ja niitä saanutkin, mutta en semmoisia, jotka
olisivat minua tyydyttäneet. Kun tulin kotia huutokauppapaikasta, sain
heti tiedon, että eläinlääkäri oli kylässä. Riensin paikalla hänen
luoksensa ja esittelin hänelle asiani. Hän kuunteli kertomustani
maltillisesti, suu vähän naurussa.
»Hevosenne on nuori, eikö niin?» sanoi hän kertomukseni loputtua.
»Kolmas talvi.»
»Arvasinhan minä sen. Sillä on hammasten lähdön aika, ja ennenkuin ne
lähtevät, liikkuvat ne kauvan, sentähden käypi syönti hitaasti ja
vaikeasti. Hevonen kokee kumminkin saada ravintoansa, mutta työ on niin
kovaa, että eläin kostuu paikoin aivan vesimäräksi; siinä se koko syy»,
selitti eläinlääkäri. Sen jälkeen hän antoi minulle tarpeelliset neuvot.
Riensin siis kotiin ja tein niinkuin oli käsketty. Samasta hetkestä
lakkasi hevonen märkänä olemasta ja -- painajainen oli poistettu.
Jonkun ajan kuluttua tapasin saman miehen, joka niin pontevasti oli
esitellyt tuota painajaisen parantamiskeinoaan.
»Hevoseni on jo parannut», sanoin hänelle.
»Oikeinko todella?» sanoi mies huomiollisesti ja hänen silmänsä oikein
kirkastuivat.
»Todellakin», vakuutin hänelle.
»Veittekö lihanhakkuu-pölkyn talliin?»
»En, sitä en tehnyt.»
»Millä se sitten parani?»
»Hevosen hampaat olivat irti, ja kun ne lähtivät pois, parani se heti.»
»Mistä te sen tiedätte?»
»Eläinlääkäri sanoi niin.»
»Ei se sen vuoksi ole parannut. Painajainen on poistunut jo pelkistä
neuvoistani, se ei ole ollut, näen mä, äkäisintä laatua», sanoi hän
nähtävästi pahoillaan, kun minä en ollut käsittänyt hänen mahdottoman
hyviä neuvojansa.
Yhdeksästoista luku.
»DOBRA HARASHOO!»
Aikaa on kulunut, ja ohi rientäessään oli se meille opettanut monta
opetusta, antanut monta ohjetta ja neuvoa. Kovat olivat useinkin nuot
neuvot, mutta varmat. Ne vartuttivat meitä yhä enemmän tuntemaan
itseämme ja lähimmäistämme, samalla kun ne kirkastivat näkö-alaamme
tuntemaan maailmaa yleensä. Tuon avun nojalla rupesin tarkastelemaan
ihmistä ja kansaani semmoisenaan, en parempana enkä pahempana. Sitä
tehdessäni rupesin piirtelemään havaintojani paperille, ja ennen pitkää
syntyi siitä semmoinen kyhäys, että eräs kirjankustantaja katsoi sen
kannattavan painomustetta. -- Minä häpesin tuota kyhäystäni niin kovin,
etten olisi suonut löytyvän sitä yhtään kappaletta paikkakunnassani,
enkä koskaan puhuttavan siitä yhtäkään sanaa. Jos jossain satuin
huomaamaan sen, koin olla hiljaa kuin hiiri jauhoropeessa, ettei kukaan
olisi siitä virkkanut mitään.
Joku aika sen jälkeen tuli Laarila vaimonsa kanssa meille vieraiksi. He
onnittelivat minua juhlallisesti kirjailijana. Muutoin olivat he aivan
samat ihmiset kuin ennenkin. Samat mielipiteet ja käsitykset, samat
kujerrukset ja valitukset, samat itsensä, oppinsa, kykynsä ja
suuruutensa peilailemiset sekä katkerat käsitteet maailman
kiittämättömyydestä. Heillä oli samat juhlavaatteet yllään kuin ennenkin
ja Laarila piti ylevästi ja pyyleänä samaa, mutta yhä riutuneempaa
viheriäpantaista lakkia päässään.
»Te voitte täällä, näen mä, varsin hyvin, niinkuin suotava onkin. Teillä
näkyy olevan kaikkia elämän tarpeita ja elämänne näyttää kaikin puolin
mukavalta», aloitti Laarilan vaimo puheen.
»Kyllä kaiketi me täällä toimeen tulemme, semminkin kun olemme vähään
tyytyväiset ja teemme työtä», sanoi vaimoni, ikäänkuin hienosti viitaten,
että työ ja toimi on ainoa tuki ihmiselle elämässä taistellessa.
»Se on teille sangen hyvä, kun ei teidän miehenne ole käynyt mitään
koulua, sentähden saattaa hän arvoaan menettämättä tehdä vaikka mitä
työtä», sanoi Laarilan vaimo.
»Hyvä se on, kun ihminen työtä tekee, sillä se on jokaiselle elämän
ehto», vastasi vaimoni.
»Mutta toista se on meidän -- toista se on meidän», sanoi Laarilan
vaimo, mutta tuo toinen »toista se on meidän» oli hyvin korkea ja
itkunsekainen; ja hän purskahtikin valtavaan itkuun.
En tiedä kumpaako oli vaikeampi katsoa: Laarilaako, joka vaimonsa
itkusta murtuneena väänteli käsiänsä ja heilutteli ruumistansa
edestakaisin, samassa pidättäen kasvojensa kaikilla jäntäreillä
häneltäkin pyrkivää itkua, -- vaiko hänen vaimoansa, joka tuossa
täydestä sydämestään itki luultua suuruuttansa ja ihmisien
kiittämättömyyttä.
Tovin tuossa vaikeassa asemassa oltuansa sai Laarila viimeinkin
lähteneeksi vaimonsa luo, jonka kädestä hän otti kiinni.
»Tiedänhän minä, Laarila, että sinä rakastat minua», koki vaimo itkunsa
seasta sanoa.
»Minä rakastan sinua, rakastan sydämeni pohjasta, Mari.»
»Tiedänhän minä sen, rakas Laarila. Jos kärsimmekin, niin yhdessä
kärsimme, sillä kussa sinä olet, siellä tahdon minä myös olla», sanoi
vaimo jo jotenkin tyyntyneenä.
»Minä en pelkää enkä häpee työtä», sanoi Laarila haikeasti murtuneen
mielensä seasta, ikäänkuin loukatulla itsearvonsa tunnolla.
»Minä tiedän sen, rakas Laarila, ettet sinä pelkää etkä häpee semmoista
työtä, jota sinä saatat tehdä arvoasi alentamatta», sanoi vaimo
lohduttavaisesti.
»Mutta he eivät anna minulle työtä», sanoi Laarila uudestaan heltyneenä
ja itkussa suin.
»Mitä sillä kirjalla saatiin, jonka teidän miehenne on kirjoittanut?»
kysyi vaimo äkkiä, nyt jo päässeenä itkustansa.
Hänelle sanottiin kirjan hinta.
»Mutta etkö sinäkin, Laarila, rupeaisi kirjaa kirjoittamaan? Siinähän
olisi rahan ansiota», sanoi vaimo.
»Minun oppini kärsisi siitä kovin paljon. Jos minä ottaisin semmoisia
joutavia syrjäasioita tehdäkseni, unhottuisi minun entinen oppini, ja se
olisi meille suuri vahinko -- tuota», sanoi Laarila viattomasti.
Nyt he rupesivat esittelemään asiaansa, joka oli semmoista, että he
tahtoivat myödä meille parin vanhoja posliinilautasia ja pöytäveitsiä,
jotka muka heille olivat ihan tarpeettomia. Minulla ei suinkaan ollut
liikoja rahoja tuhlata niin tyhjänpäiväiseen romuun, mutta ostaa ne
täytyi ja tietysti hyvään hintaan. -- --
Ei kulunut montakaan viikkoa aikaa tuosta kohtauksestamme, kun sain näin
kuuluvan kirjeen:
»Hyvä ystävä.
Jopa vihdoinkin! -- Onnen epävakainen ratas on nyt kääntänyt
paremman puolensa, sillä minä olen saanut paikan eräässä
oluttehtaassa. Minä saan hyvän palkan ja rahaa sain etukäteen
niin paljon, että meillä nyt on jo kaikilla uudet vaatteet.
Asunto on mukava ja ruokaa saamme mitä itse ostaa tahdomme.
Olenpa nyt tullut tuntemaan, ettei mailma olekaan niin
kiittämätön kuin olen luullut ja että oppi ja kyky tulevat kyllä
huomatuiksi, jos ei kohta, niin hitain. Minä olen nyt ensi-aluksi
hyvin tyytyväinen tähän uuteen asemaamme, samaten vaimoni; kyllä
vielä parempaakin tulee perästä. Toivottakaa nyt meille onnea!
Soisimmepa sydämestämme teidän nyt olevan vierainamme, että
voisitte ottaa osaa uudesta onnestamme. -- Ystävänne