Kun asuin niin likellä lääninhallitusta, jouduin ennen pitkää ajamaan
kaikenlaisia asioita siellä, sillä entiseltä asuinpaikaltani lähetettiin
niitä tukuttain minulle, ja pianpa rupesi nykyinenkin paikkakunta
uskomaan niitä minulle.
Kesä oli, ja eräänä päivänä lähdin minä kaupunkiin tämmöisille toimille.
Tultuani lääninhallituksen käytävään, tapasin siellä suureksi ihmeekseni
Laarilan.
»Tekö täällä, vai pettävätkö silmäni?» sanoin hänelle hämmästyksissäni.
»Olenpa kun olenkin, aivan ihka elävänä, ihan teidän silmäinne edessä»,
sanoi Laarila ja tuli minua tervehtimään.
»No mitä teille kuuluu?»
»Eipä muuta, vaan epävakainen on onnen ratas -- tuota.»
»Ettekö ole saanut mitään edullista paikkaa?»
»Eipä sitä ole tullut; kaikki ovat minua vastaan -- tuota.»
»Se on kyllä surullista.»
»Niin se on. He eivät tunne minua, eikä minun kykyäni; minä onneton olen
ennen-aikaani syntynyt maailmaan», selitti hän puolitukahtuneella
äänellä.
»Milloin olette tullut tänne?» kysyin häneltä, saadakseni keskustelun
kääntymään pois tuolta ikävältä tolalta.
»Eilen, koko perheeni kanssa.»
»Koko perheenne kanssa?!»
»Niin.»
»Minä en ymmärrä teitä», sanoin hämilläni.
»Minä uskon sen, ettette tekään ymmärrä minua, ettekä tunne minun
kykyäni, vaikka asia on päivän selvä. Niin syrjäisessä paikassa meni
minun aikani hukkaan, sillä siellä ei tarvittu oppinutta miestä ja
sentähden muutimme tänne, toivossa, että täällä kaupungin läheisyydessä
pysyisi onnen ratas kohdallansa -- tuota.»
»Mihin olette ottanut asuntonne?»
»Erääseen torppaan lähelle kaupunkia.»
»Ja mitä nyt aiotte?»
»Menen kuvernöörin luo, pyytämään häneltä jotain virkaa.»
Turha olisi ollut häntä siitä estää, sillä hän olisi sen pitänyt suorana
sortona, eikä suinkaan minään ystävän neuvona. Salaisella
surkuttelemisella katselin minä hänen ulkoasuaan, ja samassa sisällistä
ihmistäänkin. Hänen viheriäpantainen lakkinsa oli jo hyvin kulunut, ja
itse pantakin oli jo ollut monesta kohden rikki, mutta sitä oli
viheriällä langalla parsittu ja korjattu. Muutkin vaatteet olivat
monikertaan paikatut, mutta kun ne olivat olleet alkujaan verasta, eivät
nuot suuren arvon, opin ja kyvyn merkit suinkaan saaneet kokonaan
kadota, viheriä panta ei ensinkään; arvattavasti olisi ne uudestakin
tehty, mutta luultavasti eivät varat siihen riittäneet. Hän ei ollut
rahtuakaan muuttunut, aivan entisellään seisoi hän kaikkineen tuossa,
mielestänsä kiittämättömän maailman keskellä, kaikkien sortamana.
Kuvernööri tuli nyt ja astui sisälle, ja me menimme jäljessä. Laarila
seisahtui ovenpieleen ja minä astelin peremmäksi asioitani toimittamaan.
Yksi ja toinen kanslisti tahi vahtimestari kävi Laarilalta kyselemässä,
mitä hänellä olisi asiaa, mutta hän vaan lyhyeen vastasi: »Minä tahdon
puhutella kuvernööriä -- tuota.»
»Mikä teillä on asiana?» kysyi kuvernööri häneltä, tultuansa vihdoin
Laarilan eteen.
»Virkaa -- tuota.»
»Mitä virkaa?»
»Mitä häntä, tuota, olisi ensinnä aluksi --.»
»Minä en ymmärrä teitä.»
»Minä olen koulunkäynyt mies.»
»Vai niin. Minkä koulun olette käynyt?»
»Minä olen käynyt maanviljelyskoulun läpi.»
»Sepä hauskaa, mutta mikä on oikein tarkoituksenne?»
»Tarkoitan, että saisin jonkun viran, vaikkapa vaan aluksi nimismiehen
tahi siltavoudin viran -- tuota.»
»Te olette aivan väärässä. Maanviljelyskoulujen tarkoituksena ei ole
kasvattaa virkamiehiä», sanoi kuvernööri nähtävästi hämillään.
»No mutta, tuota, eivätkö koulut ole sitä varten, että niissä tehdään
virkamiehiä?»
»Maanviljelyskoulun tarkoitus on valmistaa kelvollisia maanviljelijöitä,
eikä virkamiehiä; oppikouluissa virkamiehiä valmistetaan», selvitti
kuvernööri.
»Opetetaanhan maanviljelyskoulussakin ja siltipä -- tuota -- minä olen
oppinut mies», intteli Laarila.
»Te ette ota ymmärtääksenne mitään järjellistä puhetta! Onko teillä
muuta sanottavaa?» virkkoi kuvernööri tuskaantuneen näköisenä.
»Ei tällä kerralla -- tuota.»
»Saatte sitten mennä», sanoi kuvernööri, pyörähti ympäri ja meni tuiman
näköisenä takaisin kamariinsa.
Minä olin saanut asiani toimitetuksi ja lähdin pois; Laarila tuli
perässä. Ulos tultuamme rupesi hän haikealla mielellä valittamaan
maailman kiittämättömyyttä ja kovuutta häntä kohtaan. »Kyllähän minä sen
arvasin, tuota. Olisikin ollut ihme, että vihdoinkin olisi huomattu
minun suuri kykyni, eipä maailma sitten maailma olisikaan. Monta
vähemmän oppinutta ja pienempikykyistä miestä on isolla viralla ja minun
vaan pitää olla ajelulla, maailman tuntemattomana hylkiönä, näkemässä
nälkää perheeni kanssa. -- Vahva uskoni on, että joku on kuvernöörille
juorunnut minun päähäni», ja monta muuta semmoista puheli hän rinnan
katua kävellessämme. Minä en suinkaan voinut yrittääkään kumoamaan noita
hänen käsitteitään, sillä usein oli hän ollut jo lukemaisillaan minutkin
vainoojainsa joukkoon, ja jos olisin vastustanut puolellakin sanalla,
olisi tuomio ollut paikalla valmis ja sitä en kuitenkaan tahtonut. Koin
siis hiljaisuudessa kuunnella hänen kujerruksiansa.
Kun meidän piti erota, rupesi hän hartaasti pyytämään, että tekisin
hänelle sen kunnian, että lähtisin katsomaan heidän nykyistä asuntoaan
ja hänen perhettänsä. Aikani ja asiani ei sallinut minun suostua hänen
pyyntöönsä tällä kerralla, ja niin me erkanimme, sitten kun hän ensin
oli saanut lupauksen, että jolloinkin toiste kävisin vaimoineni heitä
katsomassa.
Muutaman viikon kuluttua tuli Laarila meille. Hänellä oli mukana viikate
ja kirves, joita hän kaupitteli minulle, koska hän muka ei itse tarvitse
niitä. Luonnollistahan oli, että minun täytyi ostaa ne vasten
tahtoanikin, vaikka minulla ei suinkaan ollut niiden tarvetta ja vaikka
hän määräsi niistä niin korkean hinnan. Ennen poislähtöänsä pyysi hän
taaskin moneen kertaan, että kävisimme kaikin mokomin katsomassa heidän
talouttaan ja perhettään.
Se oli elokuun puolivälin paikoilla, kun minä ja vaimoni lähdimme sinne.
Heillä oli jo useita lapsia, joista vanhimmat alun toisella kymmenellä.
Hyvin tietäen, ettei heillä suinkaan isoja varoja ollut, otimme mukaamme
kaikenlaisia ruoka-aineita tulijaisiksi.
Perille tultuamme hämmästyimme kovin sen viheliäisyyden ja kurjuuden
tähden, mikä siellä oli kaikkialla nähtävissä. Asunto oli mitä kurjin.
Lahonneet seinät olivat pullistelleet sinne tänne ja maaperässä oleva
lattia oli niin reikäinen, että sitä kävellessä täytyi varoa jalkojensa
taittumista; jäljellä olevat lankut heiluivat kävellessä. Tuohilla ja
päreillä paikatut akkunanruudut eivät suinkaan tehneet huonetta
paremmaksi. Alaston vuode, pieni pöytä ja pari kolme kulunutta tuolia
tekivät huonekalujen virkaa; muuta minkäänlaista ei siellä näkynyt, jos
ei oteta lukuun muutamia puoli-alastomia lapsia.
Isäntäväki kovin riemastui meidän tulostamme.
»Voi hyväinen aika! Onko se nyt tosi, että saimme noin hyviä vieraita?
Sepä oli oikein onni», hokivat he yhteen ääneen, tullessansa meitä
tervehtimään.
»Me olemme tässä arkivaatteissamme, kun emme odottaneet juuri tällä
hetkellä vieraita; lähdetään, Laarila, panemaan päällemme», sanoi vaimo,
ja vaikka kuinkakin olisimme sanoneet, ettei tässä sen parempia
tarvittu, menivät he vaan molemmin ulos. Missä he lienevätkin käyneet,
sen ties taivas, mutta loppupäätös oli se, että he tovin päästä tulivat
takaisin juhlapuvussaan. Vaimolla oli ijänikuiset olianssi-vaatteet
päällä, jotka olivat senkin seitsemään kertaan korjatut ja kursitut,
mutta joiden helma sentään juhlallisesti takapuolella laahasi maata; ei
tarvinne mainitakaan, että Laarilalla oli muun muassa tuo arvoa antava
viheriäpantainen lakki päässä.
Kun he nyt noin ilmestyivät, tulivat he uudestansa meitä tervehtimään ja
toivottamaan meitä tervetulleiksi.
Sitten rupesi emäntä kahvia keittämään. Kun hän sai sen valmiiksi, toi
hän sitä vieraillensa ja herrallensa, kuten luonnollistakin oli.
Tuodessansa pyysi hän tuhat kertaa anteeksi, kun heillä vesi on niin
huonoa, ettei siitä saa kunnollista kahvia. Ja tosiaankin lienee tuossa
vedessä ollut jotain vikaa, jos ei muuta, niin ainakin se, ettei siinä
luonnostansa löytynyt mitään semmoista höystöä, sillä kahviksi
keitettynäkään ei siinä mitään semmoista ollut, jos ei vaan lukuun oteta
sitä likaisen siintevää väriä, jonka se kiehuessaan oli saanut, mutta
mistä, sen ties taivas.
Sillä välin oli vaimoni jakanut tuomisensa lapsille, jotka kävivät kohta
ahnaasti käsiksi kaikkiin, mitä saivat. Mutta heidän äitinsä, kun sen
huomasi, otti ne riistämällä pois vastaan kinnistelevien lastensa
kynsistä ja vei omaan talteensa. Niitä tuli hyvä sylillinen, sillä
vaimoni oli ottanut hyvän palasen lihaa, ison rasiallisen voita, pari
juustoa ja useita paksuja, rukiisia leipiä.
»Sitä ei viitsi nähdä, että nuot lapset sotkevat ruokia, ja ilman sitä
eivät he ole tottuneet semmoisiin ruokiin», sanoi emäntä takaisin
tullessaan.
Nyt ruvettiin vieraille ruokaa hommamaan. Kun oli kulunut aikaa, sen
pitkää, tämän lyhyttä, ja kun asuinhuoneen edessä olevassa mökissä oli
kiluutettu ja kaluutettu sitä ja tätä, ruvettiin kantamaan ruokia ja
kaluja pöydälle. Neljä posliinilautasta asetettiin pöydälle (joista
kaksi kitattua) ja jokaisen viereen pantiin pöytäveitsi ja kahveli;
sitten kehotettiin istumaan. Isäntä ja emäntä loppasivat heti kätensä
ristiin, istuen pöytään, ja me seurasimme esimerkkiä.
»Me emme pidä voista, vaikka kyllä meillä sitä olisi, näin laitettu kala
on verrattoman hyvää ja sitä me syömme», sanoi kohtelias emäntämme ja
ojensi samassa meille lautasen, jossa oli halaistuja ja päättömiä
silahkoita, ja joihin oli höysteeksi tiputettu etikkaa sekä hienonnettua
sipulia.
»Emmekä lihasta», sanoi Laarila, ajaen ahnaasti leivän kanssa silahkoita
suuhunsa.
»Niin, emmekä lihasta, sentähden en tuonut sitä pöytään, sillä näin
laitettu kala on verrattain paljon parempaa kuin voi ja liha, ja
kyllähän vieraamme kotonaan aina saavat jokapäiväisiä ruokia», puheli
emäntä.
Kun oli tuota verratonta kalaa syöty kyllikseen, ryöpsähti emäntä
pöydästä ylös ja meni etumökkiin. Sieltä palasi hän aivan pian, tuoden
tullessaan kivikupin, jossa oli kylmiä pieniksi leikeltyjä, kuorituita
perunoita, joku hitunen pienittyä silahkaa ja joku pisara etikkaa. Tuon
kupin laski hän juhlallisesti pöydälle ja istui itsekin pöytään.
»Tässä on salaattia -- ottakaa ja syökää! Syökää niin paljon kuin
haluatte. Ei tarvitse yhtään ujostella, vaan olkaa niinkuin kotonanne!
Tämmöinen salaatti on erinomaisempaa laatua ja me pidämme siitä paljon.
Ei mikään vedä vertoja tälle ruokalaadulle eikä Laarilakaan pidä mistään
niinkuin tästä», esitteli emäntämme yhtenä hyörinänä.
»Se on tosi: en mistään ruokalaadusta minä pidä niin paljon kuin tästä
salaatista; voita ja liharuokia en tahdo nähdäkään -- olkaa hyvä ja
ottakaa lisää! Onpa hyvä, kun vieraamme saavat näin harvinaista ruokaa»,
säesti isäntämme.
Sitten kun oli tuota ihmeellistä salaattia apettu oikein aikalailla,
oikaisi isäntä itsensä suoraksi ja kysyi: »Vieläkö sinulla on muuta
antamista?»
»Eihän minulla ole muuta, ja mitäpä tässä muuta tarvittaisiinkaan. Kun
meillä on niin hyviä vieraita, olen laittanut vaan kylmiä ruokia; sillä
se on paljon harvinaisempaa; kyllähän lämpymiä ruokia aina saapi. Me
emme pidä maidosta, emmekä sahdistakaan. Tuo meidän vesi onkin hyvää ja
varsin erinomaista juomaksi, vaikkei siitä ole kahvivedeksi -- juokaapa
sitä salaatin päälle oikein kelpolailla, se on erittäin hyvänmakuista ja
terveellistä. Tosin olisin minä osannut laittaa tämän puolisen
monipuolisemmaksikin, vaan minulla ei ollut aikaa käydä kaupungissa, kun
vieraamme tulivat niin äkkiarvaamatta. Olisihan minulla ollut ihan
valmista puljongiakin, mutta kun se olisi ollut liharuokaa, joka ei
olisi ollut sopivaa tähän järjestelmään ja kun se olisi ollut
lämmitettävä, niin ei se olisi ollenkaan sopinut, kun kerran rupesin
kylmiä ruokia valmistamaan», puheli emäntä ja sitten me nousimme pois
pöydästä.
Koko syöntiajan seisoivat lapset ympärillämme ja vesissä suin näyttivät
ahnain silmin lukevan joka ikisen palan, jonka me suuhumme panimme. Nyt
tuli heidän vuoronsa, eikä kauvan viipynytkään, ennenkuin päättömät ja
halaistut silahkan jäännökset olivat salaattinensa sukeltaneet teille
tietämättömille.
Sitten kääreentyi isäntäväki meidän ympärillemme ja keskustelu alkoi.
»Kuinka te olette voineet sitten viime näkemämme?» alotteli emäntä.
»Kiitos, hyvinpä vaan», vastasi vaimoni.
»Eipä teidän ole konstikaan, vaan toista on meidän tässä.»
»Kuinka se niin on?»
»Niinpä se on, kun Laarila ei saa mitään virkaa.»
»Se on kyllä paha.»
»Kyllähän tekin sen huomaatte, kuinka paha se on. Ajatelkaapas: mennä
ensin kouluun ja laittaa itsensä oppineeksi mieheksi, ja yhtäkaikki
joutua unhotuksiin ja hyljätyksi!»
»Ei se ole hyvä.»
»Ei se ole hyvä. Ja vaikka emme ole erinomaisesti mitään vailla, käypi
elämä kuitenkin tukalaksi, kun Laarila ei saa virkaa, ja koko perheen
tarpeisiin ei ole mitään muuta tuloa kuin mitä Laarila kirjoittamalla
ansaitsee ja se on liian vähän.»
»Kyllä sitä ei saata paljoksi sanoa.»
»Kyllä sitä ei saata -- mutta se tulee siitä, etteivät ihmiset tunne,
kuinka iso kyky Laarilalla on ja kuinka oppinut mies hän on; hän tuntee
kaikki, mutta kukaan ei häntä.»
»Epävakainen on onnen ratas», sanoi Laarila puoli huokaavasti ja kohensi
itseänsä ryhdikkäämmäksi.
»Vaikka emme olekaan mitään erinomaista vailla, mutta saattaisihan
elämämme kuitenkin monessa kohdassa olla toisin, esimerkiksi vaatteen ja
asunnon puolesta; ruokaa meillä kyllä olisi yllin kyllin», pitkitti
vaimo, tyynnyttyään, samaa nuottia.
»Minun mieleeni juohtuu jotain», sanoi vaimoni.
»Mitäpä se onkaan?» sanoi talon emäntä ilostuneemman näköisenä.
»Nythän on paras marjojen aika», sanoi vaimoni.
»Entä sitten?»
»Ajattelen, että nuot lapsetkin saattaisivat ansaita jotain. He voisivat
aivan hyvin poimia marjoja ja viedä niitä kaupunkiin kaupaksi, jossa
niistä maksetaan hyvä hinta.»
»Niinkö, semmoistako sanotte? Enpä minä olisi teistä semmoista uskonut.
-- Miltä se näyttäisi kun meikäläisten lapset kaupungissa marjoja
kaupittelisivat? Jopa ne ihmiset jotakin ajattelisivat, kun näkisivät
meidän lapset marjoja myömässä. -- Eipä käy päinsä niin alentaa
arvoansa», sanoi emäntä melkein kauhistuksissansa.
»Emme me suinkaan ole sitä hävenneet, sillä minä olen harva päivä käynyt
lasteni kanssa marjassa, jotka olen itse käynyt kaupungissa myömässä»,
sanoi vaimoni.
»Mitäs siitä, se on aivan eri asia. Teikäläisille se kyllä sopii, vaan
ei meikäläisille, sillä ettehän te ole mitään koulua käyneet», selvitti
emäntämme.
Kun ei pidot näyttäneet paranevan, aloimme hankkia poislähtöä.
Isäntäväki jätteli meidät monikertaan hyvästi ja pyysi meitä käymään
vastakin talossa, samassa toivottaen, että entinen ystävyys pysyisi
edelleenkin voimassa; myös vakuuttivat he monikertaan, että he käyvät
jolloinkin meillä vieraina. -- Ja niin me lähdimme.
Surkutella tosiaankin täytyi tuon perheen tilaa. Niin silminnähtävä
kurjuus ja köyhyys kun heillä oli, oli heillä kuitenkin niin ankara
aatelisylpeys, että he katsoivat arvoansa alentavaksi kaiken luvallisen
ja kunniallisen työn. Aatelisylpeydellä he myös koettivat arvoansa yllä
pitää ja salata köyhyyttänsä, joka ei kuitenkaan onnistunut sen
paremmin, kuin päättymällä mitä surkeimpiin kujerruksiin ja valituksiin
puutteesta ja ihmisten kiittämättömyydestä. Tuota kaikkea ajatellessamme
tunsimme itsemme sanomattoman onnellisiksi, ja kahta rakkaammalta tuntui
meistä kaikki luvallinen työ. Vaimoni oli erittäin tyytyväinen, kun hän
vei heille mielestänsä niinkin runsaat viemiset, että he edes kerrankin
saisivat nälkänsä sammuttaa.
Kahdeksastoista luku.