Saman talven kevätpuolella tuli meille pari kummallista miestä.
Hevosella he tulivat kartanoon, mutta sinne päästyään käänsivät he
hevosensa ympäri ja sitoivat sen portinpieleen kiinni, ikäänkuin siltä
varalta, että se olisi tarpeen tullessa valmis kiitämään portista ulos.
Olin saapuvilla, kun he astuivat huoneeseen ja heidän kummallinen
käytöksensä pisti heti silmääni. He tulivat syrjäkarullaan, mullistellen
ja mulkahutellen silmiään, niin että silmävalkuaiset olivat myötäänsä
päällimpänä. He eivät sanoneet mitään hyvää päivää, eivätkä tehneet
mitään tervehdystä, katsella muljottivat vaan ympäri huonetta,
tarkastellen erikseen joka esinettä.
»Käykää istumaan!» kehoitin heitä viimein kummastukseni seasta.
Mutta siihen sijaan, että he olisivat istuneet, otti vanhempi heistä
lakkaristaan jonkun vanhan, tuiki likaisen ja kuluneen rievun, jonka
lävitse hän alkoi katsella tirkistellä ympäri huonetta.
»Käykää, vieraat, istumaan!» sanoin puoli kiivaasti, sillä heidän
kummallinen käytöksensä alkoi koetella kärsivällisyyttäni.
Sen tehtyäni, istui nuorempi heistä uunin kupeella olevalle jakkaralle,
mutta vanhempi ei liikkunut ovipielestä mihinkään, vaan istui siinä
olevalle ruhmolle.
»Mistä vieraat ovat kotoisin?» kysyin heiltä sitten.
»Oletkos ainoa muukalainen, joka et näitä tiedä?» sanoi vanhempi heistä.
Kuinka? Mitä? Mistä? Olihan tuo läksy niin tutunomaista, mutta missä,
milloin ja keneltä olisin sen kuullut, sitä en voinut itselleni
selittää. Koetin ajatella sinne ja tänne, koetin pinnistää muistoani,
mutta turhaan, ja asia kävi yhä kummallisemmaksi.
»No, mistä herran tähden te sitten oikeastaan olette?» kysyin
puoli-hämmästyksissäni.
»Tuuli minulla on tupana, meri peltona, aallot aurana ja metsänpedot
palvelijoina», lausui taasen ruhmolla istuja.
»Seis! Minä olen jossain ennenkin kuullut nuot tenhosanat, mutta missä?»
sanoin yhä enemmän hajaantunein mielin. »Mistä te olette ja mitä te
asioitsette? Sanokaa asianne suorin sanoin, sillä minä en ymmärrä
teidän umpimielistä ja salaperäistä puhettanne», lisäsin minä
puoli-kauhuksissani.
»Me olemme kappamiehiä», sanoi nuorempi heistä.
»Mitä kappoja te kannatte?»
»Susivoudin kappoja.»
»Oletteko te sitten susivouteja?»
»En minä, vaan tämä minun kumppanini on», selitti nuorempi.
»Onko hän oikein virallinen susivouti?»
»Ei; hän on paljon parempi kuin virallinen susivouti.»
»Missä suhteessa hän on parempi virallista?»
»Siinä, että hän voipi karkoittaa sudet.»
»Millä tavalla?»
»Sanansa ja tietonsa avulla.»
Silmänräpäyksessä selkeni minulle nyt kaikki. Edessäni oli tuo kuuluisa
susivouti, jonka niin monta vuotta sitten olin nähnyt tuolla niityllä
umpikuljuisesti vehkeilemässä. Hän oli kokoilemassa kappojansa niistä
piireistä ja pitäjistä, jotka hän oli saanut itseänsä uskomaan. Tuo
hänen kumppaninsa oli kaaso, jonka tuli asiat esitellä, jos jossain
talossa ei suoristaan tunnettu tuota suurta sutten haltijaa. Kun sitten
tuommoinen pulma sattui, lauloi tuo mahtipontinen mies ensin nuot
umpikuljuiset, kauvan aikaa sitten kokoon kerimänsä runolliset sanat,
jotka jokaisessa semmoisessa tilassa aina olivat yhdet ja samat kuin
tiasen laulu. Sattuiko niin hullusti, ettei hänen pyhää pyhyyttänsä
vielä sittenkään ymmärretty, tuli kaason varovasti ilmoittaa asian
todellinen laita, jolloin kapat ehdottomasti kirposivat. Sillä tavalla
tuli myös varjelluksi susivoudin salaperäinen pyhyys, jonka hän oli
itselleen anastanut.
Vaikka asia oli minulle selvinnyt, en kuitenkaan tahtonut mitään riitaa
rakentaa, jonka vuoksi sanoin heille sävyisästi:
»Tämä ei ole mikään verotalo, eikä tästä makseta mitään kappoja
millekään kappamiehelle.»
»Niin, niin, mutta onhan teillä eläimiä», selitti kaaso.
»On kyllä, mutta minun tietääkseni ei niillä ole mitään semmoista
veroa», koetin minä puolustaida, olevinani ymmärtämättä koko asiaa.
»Eikä, mutta hän saattaa syöttää», sanoi kaaso viattomasti.
»Syöttää?»
»Hän voi syöttää eläimenne.»
»No, se on sen parempi, mutta kyllähän itsekin koemme niitä syöttää.»
»Voi kun te ette ymmärrä! Hän saattaa syöttää teidän eläimenne --
susilla.»
»Ei meidän eläimet susia syö.»
»Mutta sudet voivat syödä teidän eläimiä.»
»Tosi kyllä, mutta se ei riipu yhdenkään ihmisen tahdosta, vaan on se
luonnon oikku, jos jotain semmoista tapahtuisi. Muutoin voin teille
ilmoittaa, ettei meidän elukoita ole vielä koskaan susi syönyt enkä
luule sen vastakaan tapahtuvan, siitä selvästä ja yksinkertaisesta
syystä, ettei täällä ole niitä olemassakaan», koin minä selittää.
»Se on hänen ansionsa, ettei niitä ole vahinko kohdannut», selitti
kaaso.
»Kuinka se on mahdollista?»
»Te ette ymmärrä asiaa, tahi ette tahdo ymmärtää. Hänen hallussaan ovat
sudet, niinkuin viisi sormea kädessään; hän se on, joka voi ne päästää
karjaan tahi poistaa karjasta.»
»Joutavia. Onni tahi onnettomuus ei ole hänen koemmin kuin jonkun
muunkaan kuolevaisen kädessä, vaan kaikkea ohjaa korkeampi kaitselmus.
Olette sanonut, etten minä ymmärrä tahi en tahdo ymmärtää mitään.
Mieleni tekee tuota lausetta muodostaa näin: te itse ette ymmärrä tahi
teette tuommoista työtä vasten parempaa tietoanne», pitkitin minä.
»Minkälaista työtä?»
»Tuommoista konnan työtä.»
»Olemmekos me konnia, vai?»
»Olette, vieläpä oikein suuria konnia.»
»Ette siis aio maksaa meille kappoja?»
»En koskaan tuommoisille kappamiehille.»
»Minkälaisille?»
»Semmoisille kuin te olette.»
»Minkälaisille? Sanopas mies!» puhkesi nyt itse susivouti kysymään, joka
tähän asti oli ollut vaiti.
»Juuri semmoisille roistoille ja pettureille kuin te olette; joko nyt
ymmärrätte?»
»Kylläksi ymmärrän, kylläksi -- Jumala minua ja sinuakin varjelkoon!»
uhkasi susivouti.
»Semmoiset lauseet pois! Mitä teillä on Jumalan kanssa tekemistä, koska
olette julkinen hiton palvelija? Suorikaa paikalla tiehenne koko kylästä
niine kappoinenne, taikka minä panetan kiinni teidät; minä en pelkää
yhtään teidän uhkauksianne enkä susilla syöttämisiänne», sanoin
kiivastuksissani.
»Kiitoksia paljon -- kiitoksia! Aika tulee ja pian, jolloin olisit nuot
suuret ja rohkeat sanasi suonut olevan sanomatta», sanoi hammasta purra
karskutellen ja silmiään mulkoillen tuo loukattu suuruus, tehden samassa
uhkaavia liikkeitä.
»Suorikaa paikalla tiehenne, taikka minä muussa tapauksessa kiirehdin
teitä», sanoin lujasti, sillä kärsimykseni alkoi olla aivan lopussa.
»Tee niin -- sepähän nähdään -- siinä on vallassasi, mutta sillä
kädellä, jolla meidän lähtöämme kiirehditään, ei vasta sitä tehdä»,
puhkesi nyt susivouti uhkaamaan.
Ennenkuin ennätin mitään vastata tai ajatella, oli tulinen luontoni
riehahtanut ilmi tuleen. Ja ennenkuin kykenin itseäni hillitsemään, olin
ryöpsähtänyt ylös, tarttunut tuota suuritietoista susivoutia niskasta
kiinni, aikanujakkaa vienyt hänet ulos ja paiskannut porrasten päähän
lumipurkuun.
»Älkää, hyvä isäntä, minulle mitään tehkö, emme me tahdo kappoja --
kyllä me menemme pois», pyyteli kaaso porstuassa peloissaan, sillä kun
hän näki, kuinka itse päävaarin kävi, luuli hän itsensäkin niin käyvän,
ehkäpä vielä pahemmastikin.
»En minä tahdo teille mitään pahaa tehdä, kun vaan suoritte heti
rekeenne ja palaatte pois koko kylästä ihmisiä pettämästä, mutta se
pitää tapahtua paikalla; saatte kostaa tämän minulle kuinka tahdotte»,
puhelin heille.
Susivouti ei tohtinut enään yhtään uhkaella, koki vaan kaasonsa kanssa
kynttiä aikakyytiä rekeensä ja niin lähtivät he ajamaan pois kylästä.
Pian levisi tieto tuosta tapauksesta ympäri pitäjästä. Usea kyläläinen
oli mielissään, kun pääsi tuosta kaksinkertaisesta susivoudin kappain
maksusta vapaaksi; sitäpaitsi nouseva sivistys alkoi jo valaista
joitakuita, vaikkeivät rohjenneet vielä totuutta vasten silmiä
tunnustaa. Mutta paljon useampi oli niitä, jotka surivat sitä kovaa
kohtaa, mikä minulle oli tuleva piankin tuon pelätyn susivoudin
mielenpahoittamisen tähden.
Ei kuitenkaan tuo asia ketään niin huolettanut kuin renki Mattiamme.
Meillä oli nuori ja kaikin puolin hyvä hevonen, jota hän hoiti niinkuin
silmäteräänsä. Mattimme mielestä oli se selvä asia, että hänen »Pokunsa»
syöpi susi, heti kun se ensikerran lasketaan laitumelle. Minä koin
kaikin voimin luovuttaa häntä tuosta turhasta luulosta, mutta mikään ei
auttanut. Kun en mitenkään saanut hänen suruansa haihtumaan, lupasin
ostaa toisen yhtä hyvän hevosen sijaan, jos entisen niin huonosti
kävisi, mutta ei sekään auttanut.
Vasta seuraavana talvena huomasi hän koko susivoudin uhkaukset turhiksi,
siitä selvästä syystä, kun Pokulle ei tullut karvan vahinkoa.
Seitsemästoista luku.