En tiedä oliko se onni vai onnettomuus, kun elämämme kääntyi sille
kannalle, että meidän piti muuttaa kauvas pois syntymäseuduiltamme.
Paikka, johon muutimme, oli saman läänin pääkaupungin läheisyydessä,
jonka likitienoilla olin jo ennen ollut kesärenkinä, vaan en kuitenkaan
samassa pitäjäässä.
Voi kuinka vaikea oli erota kasvinkumppaneistaan ja muista rakkaista
ystävistään. Me kävimme heidät hyvästi jättelemässä ja erosimme
kyynelsilmin heistä. Tuntuivatpa itse maisematkin niin rakkailta.
Minä olin mielikuvituksissani luulotellut, että niin likellä isoa
kaupunkia mahtoi olla hyvinkin sivistynyt kansa, mutta sinne tultuani
havaitsin aivan pian, että olin erehtynyt suuresti. Tulin, näette,
huomaamaan, että kaupungin läheisyys pikemmin turmelee kuin parantaa
kansan. Sillä kaupungin ulkonainen kiiltokuori ja korska takertuu
ihmisiin ja poistaa heistä raittiit tavat; myös ovat kaupunkilaisten
pimeät ja varjopuolet helpot sydämeen pujahtamaan, eikä ne ole herkät
heittämään pesäänsä.
Tällä ei kuitenkaan tahdota väittää, että kaikki kaupunkiseudussa
asuvaiset olisivat noin vaan ulkopuolisesti sivistyneitä, sillä löytyypä
siellä ihmisiä, jotka sivistystyön ovat alkaneet oikeasta päästä; mutta
enimmistön laita on kumminkin niin.
Uusi paikkakuntamme oli kovin taikauskon vallassa. Ei sitä Jumalan
tautia, kommellusta ja pulmaa ollut ihmisissä eikä eläimissä, joita ei
sanottu tenhomiesten laittamiksi, ja tavallisesti haettiin niihin apua
poppa- ja myrrysmiehiltä. Alusta-alkaen koetin minä niin paljon kuin
mahdollista oli, riisua heiltä pois tuota pimeää käsitystä, mutta
sitkeässäpä se oli. Tuon kaiken tähden tulevat muutamat seuraavat
kertomukseni olemaan ikävää laatua.
Olipa uudessa paikkakunnassamme oikein aika tietäjäkin, jota
kuljetettiin laajoissa piireissä, missä mitäkin vammaa parantamassa ja
uutta onnen sampoa luomassa. Milloin piti hänen naima-onni parantaa,
milloin varastetut kalut takaisin laittaa, kulloin tauteja parantaa
ihmisissä ja eläimissä, ja kaikissa tapauksissa oli hänen viimeinen
tehtävänsä: »koiran (kirojen) kotiansa laittaminen.» Hän oli eräälle
osalle ihmisistä kaikki kaikissa, hänen käsissään luulivat he olevan
elämän ja kuoleman, onnen ja onnettomuuden.
Oli syystalvi, jolloin tuo velho noudettiin parantamaan erään talon
parinkymmenen vuoden vanhaa, kivuloista tytärtä. Kuinka lienevätkin
kylän nuoret miehet saaneet tietää, että tuon kuuluisan velhon pitäisi
tulla heidän kyläänsä ja mennä yöllä kirkkomaahan pesemään kipuja
sairaasta tytöstä. He aikoivat kaikin voimin tuommoista tekoa estää;
siinä tarkoituksessa antoivat he toisillensa sanan, ja menivät
hautausmaan aidan taakse vahtiin.
Puheena oleva kirkko on tiheän männikkömetsän sisällä korkeanlaisella
mäen nyppylällä, jonka vuoksi hautausmaalta maantielle mennessä oli
melkoinen mäki.
Tuolla hautausmaan aidan takana odottelivat pojat velhon tuloa. Kun he
tuossa olivat odottaneet sen pitkää, tämän lyhyttä, tulla käähmikin
velho kapineittensa, sairaan tyttären ja hänen isänsä kanssa
hautausmaalle. Velho kantoi kädessänsä suurehkoa vaskikattilaa ja muita
kapineitansa; tytön isällä oli halkotaakka seljassa ja vesiämpäri
kädessä.
He asettuivat keskelle kirkkomaata ja velho rupesi laittamaan nuotiota.
Ensinnä otti hän tytön isän selässä olevat halot ja viritti ne palamaan,
sitten kokoili hän lisäksi maan päälle kaivetuita ruumisarkkujen lautoja
ja kaatuneita ristejä. Saatuansa nuotion hyvään voimaan, rupesi hän
laittamaan kattilaa tulelle, johon jo oli kaadettu sitä vasten sinne
kannettu vesi ja muut tenhokopeneet.
Nyt rupesi velho tenhomaan lakittomin päin. Hän rymysi polvillaan,
höpisi ja hölpötti, myrisi ja mörisi, ruopi ja raapi, silmät muljollaan
kuin härän päässä, ja käänteli itseänsä kaikille maailman neljälle
ilmansuunnalle.
Poikien oli helppo pimeän läpi, valkeanvaloa vasten, nähdä kaikki hänen
temppunsa, ja he olivat niin mielissään, että oikein ilosta käsiään
hykersivät, sillä olihan heillä nyt otus kierroksessa, jota he niin
kauvan olivat mielihyvällä varttoneet.
»Nyt on aika», kuiskasi muudan pojista kumppaneillensa.
»Ei vielä», vastasi eräs heistä, »annetaan heidän päästä oikein
vauhtiinsa.»
Samassa alkoi velho riisua vaatteita tytön päältä pois, siirtäen hänet
ulommaksi nuotiosta.
»Tuo p--u riisuu sairaan tyttö-rievun alasti talviseen ilmaan, saamaan
vielä lisää tautia, se ei saa tapahtua.» Niin sanoen otti sanoja
kivenmokulan käteensä ja paiskasi sen kattilaa kohden, mutta se laukaus
ei sattunutkaan, se putosi vaan likitienoille nuotiota. Yhtähyvin
myrrysmiehet kuulivat kopsauksen, ja säikähtivät siitä niin, etteivät
tohtineet hievahtaakaan, katsella tirkistelivät vaan ympärillensä ja
kuuntelivat joka haaralle, saadaksensa selville syyn odottamattomaan
tomaukseen. Mutta kun eivät he keksineet mitään syytä siihen, rupesi
noita mellehtimään ja manaamaan Manalan väkeä ja selittämään tytölle ja
hänen isällensä, kuinka männinkäisten on vaikea erota tytöstä, jopa niin
vaikea, että oikein julkisesti tomahtelevat.
Samassa otti tuo nakkaaja toisen kiven ja heitti -- molskis, se putosi
keskelle kattilaa, kattila kaatui tenhovesineen ja nuotio sammui.
Nyt huomasivat sekä tenhoja että tenhottava, että paha on merrassa ja
lähtivät käpälämäkeen täyttä väkeänsä.
»Juokse, Jaakko, tytön jälkeen! Sinulla on palttoo, anna se ensihätään
hänen päällensä, paluuta hänet sitten vaatettensa tykö, toimita ne hänen
päällensä ja saata raukka kotiinsa, muutoin paleltuu; me lähdemme tuota
junkkaria saavuttamaan», kuului silloin pimeän läpi komentava ääni.
Käsketty poika juoksi heti toimeensa ja sai tytön pian kiinni, antoi
palttoonsa hänelle suojaksi sekä toi hänet takaisin vaatteittensa luo,
auttoi ne hänen päällensä ja otti hänet suojaansa, ettei hänelle mitään
pahaa tapahtuisi.
Sillävälin olivat sekä velho että tytön isä kiitäneet kirkkomaan aidan
porttia kohden, mutta heidän juuri sinne päästyään, töytäsi pari
rivakkaa miestä heidän eteensä ja sanoivat: »Ohoh! mihinkäs semmoinen
kiire? -- Ei askelettakaan etemmäksi», ja samassa takertui pari vahvaa
kättä velhon niskaan ja silmänräpäyksessä oli hän kirkkomaalla kyönänä;
sama onni oli tytön isälläkin.
Pojat olivat jo varalta laittaneet portille vahdit ja siksi joutuivat
nuot pimeyden työn tekijät niinkuin rotat loukkuun. Samassa tulivat
toisella puolella hautausmaata olleet pojat paikalle ja tytön isä
päästettiin irti, sitten kun he olivat ensin häntä nuhdelleet ja
uhanneet hänet heittää lain käsiin.
»Päästäkää minutkin irti!» pyysi velho.
»Vai irti! Eipä niin vähällä kumminkaan; tarvitsetpa saada palkan
työstäsi», sanoivat pojat.
»Päästäkää heti, taikka -- -- --»
»Taikka mitä?»
»Taikka minä näytän teille kummia», uhkaili noita.
»Näytä vaan meille nyt kaikki kummasi, niitä me oikein halusta
katselisimme», ilkkuivat pojat.
»Kautta haamuin ja maan-alaisten haltijain vannon minä, päästäkäät minut
irti ja paikalla, taikka muutoin saatte nähdä ja kuulla semmoista, joka
ei ole juuri hauskaa -- päästättekö? Jumala teitä muutoin armahtakoon»,
uhkaeli noita hammasta samassa purra karautellen ja yritellen tekemään
äkkinäisiä rytkäyksiä.
»Ei puhettakaan irtipääsemisestä, koska kiinnipitämisellä saamme nähdä
ihmeitä, joita niin halulla katselisimme. Onhan sinulla nyt apulaisesi
lähellä, nosta nyt apuusi kirkonväkesi ja kaikki konninkaiset ja
männinkäiset, joiden ylitse sanot itselläsi niin suuren vallan olevan ja
jos voit sen tehdä, niin pääset pitemmittä metkuitta paikalla irti»,
sanoivat pojat ivaten.
Velho joutui aivan äänettömäksi tuosta poikien pelkäämättömästä puheesta
ja niin oltiin tovin aikaa hiljaa.
»Noh!» sanoi eräs poika ja lyödä nauvautti velhoa hienolla
pajukepillänsä selkään.
»Ai, ai», kitisi ukko.
»Jos sinä hiiskut yhden sanan, niin katso itseäsi», sanoivat pojat, ja
antoivat samassa hänelle useampia huimauksia.
Sen perästä ei vanki uskaltanut hiiskua yhtäkään sanaa.
»Mitä me nyt hänelle teemme, sillä emme tuota ruojaa julkea pieksää,
niinkuin hän ansainnut olisi», sanoi eräs joukosta.
»Lasketaan mennessämme hänellä mäkeä», neuvoi joku.
»Niinpä kylläkin», sanoivat pojat suostuen.
Tapahtuman edellä oli ollut iso suoja, jonka tähden tiet olivat
iljanteella ja muu maa melkein lumetonna. Kirkolle nouseva tiekin oli
aivan pelkkänä kaljama-jäätikkönä.
Pojat taluttivat nyt saaliinsa mäen partaalle ja kaasivat hänet kumoon.
Sitten istui poikia hänen päällensä niin paljon kuin mahtui ja nyt
mentiin kolin kolia mäkeä alas. Kun velho oli heidän allansa
vatsallansa, piti niskalla istuja tukasta hänen päätään pystyssä,
saadakseen siten ajokalullensa keulaa ja varjellaksensa hänen
kasvojansa.
Tuo ei ollut velholle mikään hauska huilu, sillä hänen vaatteensa
kuluivat aivan repaleiksi ja hänen tavattoman terävä huikkunokkansa
tylsyi melkoisesti tuossa pitkässä kirkkomäessä.
»Armoa, Jumalan tähden armoa!» änkytti hän mäen alle päästyä.
»Me uskomme vahvasti, että noin mustasieluista miestä Jumala auttaa
kaikkein vähimmän. Kumminkin saat nyt tällä kerralla mennä, mutta jos
sinä vielä tulet tuommoisille töille meidän pitäjääseen, niin katso
itseäsi», sanoivat pojat ja päästivät hänet irti. Velho lähti nyt
kävellä köntystämään ja pojat menivät nauraa pyrskyen kotiinsa.
Ennenkuin vielä oli oikein päiväkään, oli tieto tuosta yöllisestä
tapauksesta levinnyt ympäri kylää.
Aamulla varhain, kun kirkon likimmäisen talon isäntä tuli tupaan, oli
velho penkillä istumassa.
»Jopa te nyt olette sangen surkeassa tilassa!» sanoi isäntä, joka tiesi
koko jutun tarkalleen.
»Johan tuota -- niinhän tuota.»
»Pojankonnat ovat, luulen ma, tehneet teille pahaa?» sanoi isäntä,
ivahymy huulilla.
»Niin ovat -- niin tekivät.»
»Tottahan kostatte heille oikein oikeasta kädestä?»
»Kostan -- kovasti kostan.»
»Ja mitenkä?»
»En minä sentähden viitsi heille sen pahempaa tehdä, mutta minä laitan
niin, että he kaikin joutuvat kärryin päälle ja pääsevät kruunun leipää
syömään.»
»Tämänkö asian vuoksi?»
»Ei, mutta minä laitan niin, että kyllä he asiaa saavat ja paljon
pahempaa kuin tämä onkaan -- niin teen», sanoi velho ikäänkuin peläten,
että ihmiset jo käsittävät, ettei hän oikeastaan kykene mitään tekemään.
Tuon tapauksen perästä kadotti velho paljon arvoansa niillä tienoilla,
mutta kun hänellä oli laaja piiri, oli hänellä kuitenkin vielä viljalta
työtä ja hän koetti kaikin tavoin korvata tuota harmillista tappiotaan.
Aivan pian levisi tieto tuosta kolttosesta meidänkin pitäjääseen. Minä
luulin olevan sopivan ajan ruveta tälläkin suunnalla hänen tenho-arvoaan
alentamaan, riisuakseni siten taikauskoa pois kansasta. Rupesin siis
julkisesti puhumaan pilkallisesti noidasta, samalla osoittaen, kuinka
turhanpäiväistä ja alentavaa on uskoa tuommoisen ilkiön uskottelemisia
ja viettelemisiä. Pian olivat nuot vastustustuumani velhon korvilla ja
uhkauksia alkoi kuulua.
Sattuipa kerran niin, että eräässä talossa oli maahanpanijais-pidot,
joihin minut käskettiin, ja velho oli myöskin siellä. Heti taloon
tultuani huomasin, etteivät velhon asiat olleet oikeassa. Hän pyöri
syrjittäin minuun, ja viskasi minulle tavasta jonkun umpikuljuisen,
pistelijään sanan. Niitä en kuitenkaan ollut ollenkaan huomaavinani.
Puolisen jälkeen puhkesi hän julkisesti minua uhkaamaan.
»Kyllä niitä on jo parempiakin oriita kaadettu», sanoi hän ja katsoi
kierosti.
»Minkälaisia?» kysyin minä.
»Semmoisia juuri kuin sinäkin olet.»
»Mitä sillä tarkoitatte?»
»Sitä että olisi hyvä sinulle itsellesi, kun pitäisit pienempää suuta ja
antaisit arvoa muillekin.»
»Keneltä mielestänne olen arvon kieltänyt?»
»Esimerkiksi pakkaat sekautumaan minun asioihini, jotka eivät kumminkaan
sinuun kuulu.»
»En ikänä anna julkiselle velholle mitään arvoa», sanoin lujasti.
Samassa nykäsi joku minua takinliepeestä syrjään.
»Antakaa hänen olla, hän voipi tehdä paljon», kuiski hän minulle.
»Mitä se on, jota hän saattaa tehdä?»
»Pahaa.»
»No tehköön sitä sitten niin paljon kuin haluttaa, kyllä hän siitä saapi
palkkansa», sanoin niin lujasti, että kaikki sen kuulivat.
»Ovat nuot hyvät kylänmiehet ennen olleet tarpeeseen», uhkaili velho.
»Ne ovat kyllä tarpeellisia, mutta minä en rupea itselleni hankkimaan
huonoja kylänmiehiä. -- Te ja teidänlaisenne olette suuria pettureita ja
konnia», sanoin kiivaudessani.
»Moni on ennenkin katunut suurta suutansa, mutta liiaksi myöhään»,
uhkasi velho, päätänsä vääntäen.
»Tuommoinen mies uhkaa, joka naapuripitäjään kirkonmäeltä on juuri
hiljakkoin niin kunniallisen kyydin saanut! Koska nyt selvästi huomaan,
mikä teillä on tarkoituksena, nimittäin se, että hyväksyisin teidän
pimeyden-työnne ja antaisin rauhassa teidän niitä harjoittaa, -- niin
sanon suoraan, ettei siitä tule mitään; päinvastoin koetan joka
tilaisuudessa tyhjäksi tehdä teidän vehkeitänne. Ja kostaaksenne
uppiniskaisuuttani, saatte koota avuksenne koko maailman noidat
tenhomaan minua, omaisiani ja karjaani, miten vaan parhaiten taidatte»,
sanoin vastapainoksi hänen ankaralle uhkauksellensa.
Tuo oli velholle kova papu purra, sillä hän ei ollut vielä koskaan ennen
semmoista vastustusta kuullut. Hän puitti heittimiinsä kiireenkynnessä
eikä palannut enään koko pitoihin.
Minä luulin tuolla iskulla riisuneeni likiseudun kansalaisiltani kaiken
taikauskon, mutta erehdyinpä suuresti. Silmäsin pitovieraihin; he olivat
synkän ja pelokkaan näköisiä. Eräs heistä hiipi hiljaa minun luokseni ja
hyvin varovasti antoi tietää, mikä hirmuinen vaara minulla oli tarjona;
ja olen varma, että hän oli yleisen mielipiteen tulkki.
Kului joku aika, eikä minulle ollut tullut huita haita. Kun he sen
huomasivat, alkoi ihmisiä tulvata minun tyköni kysymään neuvoani. Minkä
eläimillä ei ollut menestystä; millä oli »reväisin» parannettavana;
minkä päähän ja pohkioihin olivat madot pakkauneet; millä oli madonpano,
kuta painoi painajainen, mitä vaivasi kirkon, metsän tai vedenväki,
kenenkä päälle oli käärmeet nostettu; millä oli pistokset, kulia muut
pahat pulmat ja tartunnaiset, ja senkin seitsemät vammat, vastukset ja
kohtaukset. Nämä kaikki olisi minun pitänyt tenhomalla parantaa. Nytpä
minulle urakka! Jos kuinkakin olisin kokenut heille sanoa, etten minä
ole mikään velho enkä tahdo heitä ruveta pettämään, niin eivät he sitä
uskoneet. He sanoivat vaan: »Ette te olisi tuolle toiselle siellä
pidoissa uskaltanut niin tehdä ja sanoa, jos ette tietäisi enemmän kuin
leipänne palasen.»
Minä koin heille kaikin mokomin selvittää, että he olivat turhassa
luulossa. Kun he vihdoin tulivat vakuutetuksi, ettei heidän harras
halunsa menesty, lähtivät he nurpolla nokin pois.
Voi kuinka lujassa on pakanauskon ajoilta peritty taikausko ihmisissä!
Kuudestoista luku.