Vaimoni ja minä koimme kaikella ahkeruudella ja uutteruudella tehdä
työtä elämisemme eduksi ja pienen taloutemme voimaanpanemiseksi. Vaimoni
teki käsityötä milloin vaan vähänkin oli aikaa, ja talvisena aikana oli
niin ahkera, että tuskin malttoi nukkua ollenkaan. Vaikka meillä oli jo
pienokainen, jonka hoitaminen niin paljon lyhensi hänen aikaansa, ei se
kuitenkaan hidastanut hänen käsityötään, sillä hän nukkui sitä vähemmän
ja oli sitä ahkerampi. Voi kuinka usein minä katsoin häntä säälitellen,
kun hän vihdoinkin päivänponnistuksista väsyneenä ja uupuneena nakkausi
hetkeksi vuoteelle ja nukkui siihen heti. Ja yhtäkaikki, kun lapsi vaan
vähänkään äännähti, oli hän valmis heräämään, valmis hoitamaan ja
vaalimaan tuota olentoa. -- Mikä kestäväisyys, mikä uhraavaisuus! --
Voidaanko koskaan kylläksi korkealle, kylläksi kalliiksi arvata vaimon
uhraavaisuutta ja rakastavaisuutta? Voipiko lapsi ymmärtäväiseksi
tultuaan käsittää, mitä vaivoja äiti on lapsestansa nähnyt? -- Monta
kertaa vuoti minun sydämeni tyhjäksi tuossa häntä katsellessani;
tuntuipa siltä kuin olisin velvollinen antamaan henkenikin hänen
edestänsä.
Niin, vaimollani olikin nyt tavallista enemmän työtä ja tointa; hän
valmisteli kaupanvaatetta, jota minun piti mennä markkinoille myömään,
sillä paljon oli pieni taloutemme vailla, monta oli tarvetta takana,
joita piti kokea tukkia kuten parhaiten taisimme. Talven pitkään olikin
vaimoni valmistanut monta pakkaa erilaista vaatetta.
Ensimmäinen kellonkauppani oli minusta tehnyt erinomaisen varovaisen
miehen. Se aukasi silmäni katsomaan maailmaa toiselta kannalta, mitä
siihen asti olin tehnyt. Viattomana ja rehellisenä luonnonlapsena olin
pitänyt silloin kaikkia ihmisiä rehellisinä ja vilpittöminä. Nyt sitä
vastaan olin löytävinäni ani harvassa tosirehellisiä ihmisiä, mutta sitä
enemmän omanvoiton pyytäjiä, koronkiskureita, nylkyreitä, jopa
pettureitakin. Kaikella tarkkuudellani ja maailmantuntemisellani koetin
välttää petosta, olipa se sitten lievemmässä tahi törkeämmässä muodossa.
No niin. Niinkuin oli päätetty, menin minä markkinoille vaatetta
myömään; erään isännän kyydillä pääsin sinne.
Kaupunkiin tultuani neuvottiin minut torille erään vaatteen-ostajan luo,
jonka sanottiin maksavan parhaita hintoja. Oitis lähdin torille. Siellä
näin ison lautakojun, jonka ovella seisoi keski-ikäinen, lihava mies,
kyynärämitta kädessä. Hänellä oli parraton, pyöreä ja pullea naama,
juurikuin limpunleipäre, ja keskessä oli pieni nystyrä-nenä, pystyssä
kuin tapiton kaljatynnyrin hana. Molemmat sierainten reijät olivat auki,
eivätkä näyttäneet olevan ollenkaan räystään alla, mutta ikäänkuin pään
sisään suoraan menevinä reikinä; niihin hän ehtimiseen syyti nuuskaa.
Hänen vaatteensa kiilsivät etupuolelta, niin että olisi luullut kuvansa
niissä näkevän.
»Hei veikkonen! tulepas tänne, nuorimies, vaatepakkoinesi, täällä pian
kaupat syntyy», huusi hän jo kaukaa minulle, heiluttaen
kyynärämittaansa.
Minä menin kursailematta. Hinnasta sovittiin pian, sillä vaate oli hyvää
ja hänelle mieluista. Nyt rupesi hän mittaamaan ensimmäistä pakkaa,
mutta mitatessaan surttasi hän joka kyynärälle vaatetta hankasensa
täyteen ja siten sai hän mitatuksi pakan kolmea kyynärää vähemmäksi mitä
se oikeastaan oli.
Sen kalun arvon ja määrän, jonka kovalla työllä ja pinnistyksellä
itsellensä hankkii, tietää jokainen ihan täsmällensä ja niinpä minäkin
tiesin tuuman päälle, paljonko pakassa oli vaatetta. En tyytynyt sen
vuoksi hänen mittaansa, vaan sanoin rohkeasti, että hän mittasi vaatteen
kolmea kyynärää vähemmäksi.
»Luuletko sinä minun ensikerran vaatetta mitanneen?» sanoi hän
suuttuneena ja katsoi minua tuimasti silmiin.
»En, sitä en luule, mutta luulen että mittasitte vaatteen vähemmäksi
mitä se oli», sanoin hänelle.
»Sen rehellisemmästi ei mittaa kukaan, näkihän sen jokainen», sanoi hän,
ikäänkuin hakien todistusta läsnäolevilta.
»Pianhan se nähdään», sanoin minä, sivalsin samassa kyynärämitan hänen
kädestänsä, aloin mitata vaatetta uudestansa, ja oikein, vaatetta oli
nyt kolmea kyynärää enemmän.
Kaikki läsnä-olevat todistivat minun mittani oikeaksi.
Ostaja suuttui nyt niin, ettei aikonut huolia koko vaatteesta. Hän
huiski ja pynttäsi kyynärämitalla takanaan olevaa isoa vaateläjää ja
haukkui minua kaiken maailman haukkumasanoilla, semmoisillakin, joita en
kehtaa mainitakaan. Minua oikein ihmetytti tuon kojukauppias-ammatin
sanarikkaus, mistä hän olikin kaiken tuon moskan koonnut.
Surulla ja kauhulla katselin minä hänen vihasta vieläkin pulleammaksi
paisunutta naamaansa, samasta syystä pystympään noussutta, kippuraista
nystyrä-nenäänsä ja sitä vaskenkarvaista vihanpunaa, joka yht'äkkiä
levisi ylt'ympäri tuohon saastaiseen limpunleipäreesen, samassa
vertaillen, kuinka monta kyynärää tuo hirviö oli jo eläissään varastanut
hankasellaan.
Minä sivalsin vaatepakat olalleni ja lähdin pois, heittäen hänet
pauhaamaan. Ei kauvan viipynyt, ennenkuin tapasin toisen ostajan, joka
oli rehellisempi ja jonka kanssa sovimme aivan hyvin sekä mitassa että
hinnassa; hänelle möin kaikki myötäväni, joilla sain tasaisessa summassa
kymmenen ruplaa.
Olinpa mielestäni nyt rikas mies, sillä olihan nyt rahaa, jolla voin
niin monta elämän tarvetta täyttää. Kaksinkertaisella kunnialla
kunnioitin mielessäni vaimoani, sillä oivalsinpa aivan hyvin, että hänen
ansionsa se oli.
Minä rupesin nyt tarpeita ostelemaan. Siinä tarkoituksessa menin erään
kalojen kauppiaan luo, sillä puheemme oli kotoa lähtiessä, että toisin
sieltä nelikon suolaisia silakoita. Kauppiaalla oli paljon
kiinni-iskettyjä kalanelikoita, joista hän käski minun valita minkä
parhaaksi katsoin. Itsekullakin on semmoisissa tapauksissa
perus-aatteena: »parhaassa on viejän mieli», ja niinpä minullakin. Kun
kalojen hyvyyttä ei käynyt tutkiminen astiain kiinniolemisen vuoksi,
koetin ainakin saada semmoisen nelikon, jossa olisi enimmän kaloja. Minä
rupesin nyt punnitsemaan käsissäni astioita järkiään, hakien siten
raskainta. Ensi kierrolla olin minä jo löytävinäni erinomaisen raskaan
nelikon mutta yhtäkaikki punnitsin minä ne moneen kertaan, ja aina oli
minun kumminkin palaaminen tuon raskaan astian luo, sillä ei koko
kalavarastossa ollut muuta niin raskasta; siitä me teimme kaupat, minä
väänsin astian olalleni ja aloin kantaa sitä majapaikkaani, hyvilläni
siitä, kun sain niin paljon kalaa.
Kun tulin sille kadulle, jonka varrella majapaikkani oli, havaitsin jo
kaukaa, että majataloni portinpielessä oli neljä miestä; he katselivat
hevosta, jota eräs heistä piti suitsista kiinni; he näyttivät tekevän
hevoskauppaa.
Juuri kun olin heitä likelle pääsemäisilläni, lähti hevosen omistaja
hevosineen pois ja toiset jäivät paikoillensa. Eräs heistä otti nyt
kortit lakkaristaan ja päräytteli niitä toisella kädellään, pitäen niitä
samassa niin korkealla kun ylettyi.
»Kylläpä sinulla on huonot kirjat», sanoin minä hänelle sivu mennessäni.
»Mistä sinä olet kotoisin, nuorimies? Sinäpä näytät olevan riski mies»,
sanoi tuo korttien näyttelijä imartelevasti.
»Tavallinen.»
»Ei saakeli, riskimpi sinä olet tavallista, sen näin heti. Sinä sanoit
nämät olevan pahat kirjat, mutta ei nämät ole mitään pahoja, minä pidän
näitä vaan lystikseni. Tahdotko, niin minä näytän sinulle näillä
kummallisia konsteja?» sanoi hän taasen minulle, pidellen kortteja
kädessään.
»En minä rupea korttia pelaamaan», sanoin minä ja pyrin pois.
»Ei, mitäs Jumalan tähden! En minä sinua korttisille vaadi, näinhän jo
heti kasvoistasi, ettet ole mikään korttimies; minä näyttäisin sinulle
näillä vaan kummallisia temppuja», sanoi hän liverrellen.
»Ei minulla ole varaa tuhlata vähiä rahojani tyhjän katsomiseen»,
vastustin minä.
»Rahojako -- mitäs minä -- minäkö sinulta siitä maksua vaatisin? Eihän
toki; huono miespä silloin olisin. Ilman, aivan ilmaiseksi minä sinulle
temppuni näytän -- vai luulet sinä minun rahaa tahtovan -- ehei, siinäpä
veikkonen erehdyt», liehakoitsi mies ja lieri minun edessäni, etten
päässyt mihinkään.
Minä olin kuullut kerrottavan, kuinka korteilla saatetaan tehdä
monenkaltaisia temppuja: tietää kuinka vanha kukin on, paljonko hänellä
on rahaa lakkarissa, montako hänellä on eläintä kotonaan j.n.e. Minua
rupesi valtaamaan ajatus: mitähän jos katsoisin noita ihmeellisiä
temppuja, koska ei niistä tarvitse mitään maksaa.
»No, koska et niistä mitään vaadi, niin minä suostun katsomaan
ihmeitäsi», sanoin sitten miehelle.
»Sitähän minäkin, sinä olet ymmärtäväinen mies -- en minä sinulta mitään
tahdo. Mutta missähän olisi hyvä rauha, että minä saisin kenenkään
häiritsemättä ihmeitäni sinulle näyttää?» puhua hevelsi mies yhä
liukkaammasti; näyttipä siltä kuin hän olisi tullut oikein haltioihinsa.
»Majatalossani on pitkä piha ja sen perällä on sauna, jossa on tyhjä,
penkeillä varustettu porstua, siellä sopii», esittelin minä.
»Sielläpä on helkkarin hyvä, lähdetään sinne», sanoi hän, myöntäen
esitykseni oikeaksi.
Minä vein kala-astiani majatupaan. Sitten menimme nelikannassa
saunanporstuaan ihmeitä katsomaan, -- nuot toisetkin hänen kumppaninsa
tulivat sinne.
Sinne tultuamme otti ihmetten tekijä pakasta kolme korttia, jotka hän
näytti minulle. Sitten nakkasi hän niitä toistensa ylitse ja käski minun
arvata edeltä päin nimitetyn kortin, joka oli ruuturouva. Tuo hänen
vikkelyytensä kävi niin kömpelösti, että minä näin aivan selvästi, mihin
ruuturouva putosi ja minä sen näytin.
»No, sepä nyt oli kumma! Enkö minä sitä arvannut, että tuo mies on
tavallista viisaampi; eipä sitä ole kukaan arvannut», sanoi hän.
Sitten nakkasi hän niitä useat kerrat, käskien minun arvata ja minä
arvasin aina; enpä viitsinyt edes katsoakaan hänen nakkuutaan, sillä
ruuturouvan takapuolella oli pieni, punainen pilkku, josta sen tunsin
ilman katsomattakin.
Minä kyllästyin aivan pian tuohon halpaan ihmeeseen ja sanoin: »En minä
viitsi kauvan tuota katsoa, eikö teillä ole muita parempia?»
»Ei, ei vielä, ennenkuin tulet tämän oikein tuntemaan; kyllä sitten
muitakin temppuja näytetään», sanoi hän hätäillen.
Nyt rupesi hän esittelemään, että panisimme kymmenen kopeekkaa peliin,
mutta minä en suostunut siihen.
»Tuo nyt aika hullu on! Pyrkii rahasta pelaamaan ja menettää kymmenin
ruplin; näkeehän sen, että tuo mies arvaa varmasti joka heitolla», sanoi
hänelle hänen tähän asti yhtäkaikkinen kumppaninsa.
Mutta siitäkös puheesta tuo korttiennakkelija suuttui!
»Tekö minun holhojiani? Minulla on omat rahani, joilla teen mitä tahdon.
Olette minua hännittäneet ja pakkauneet minun holhojikseni, mutta sen
sanon suoraan, etten suvaitse teidän huolenpitoanne. Kehtaatte vieraan
kuulten semmoisia puhua! Jos hän oikein tekisi, antaisi hän ympäri
korvianne ja jos ei hän sitä tee, teen minä sen, jos vaan vielä
kerrankin kitanne aukaisette. Minulla on rahaa enemmän kuin kymmenellä
teidän laisellanne yhteensä, eikä minun tarvitse niistä tiliä tehdä
äidilleni kotiin tultua, niinkuin teidän. Tuhannen ruplaa sain maani
hintaa markkinoille lähtiessäni, ja kaksisataa pistin niistä taskuuni
markkinarahoiksi. Tälle pojalle tulee ja tältä pojalta menee rahaa, eikä
se ole teidän massinne nurkasta», pauhasi hän ja toisilla ei näyttänyt
olevan siihen mitään sanomista.
»Tuommoisten miesten puheista ei tarvitse olla millänsäkään;
sattuivatkin minun pariini! Pannaan me nyt vaan kymmenen kopeekkaa
heitolta!» sanoi hän sitten höylisti, kääntyen minun puoleeni.
Minä en ollut mikään halukas suostumaan tuohon esitykseen, sillä joku
vaistomainen tunne sanoi minulle, ettei kaikki ole oikein, mutta mikä ei
ollut oikein, sitä en voinut itselleni selittää. Ajatukseni pyörivät
sekaisin sikin sokin ja pääni humisi niin kummallisesti. Vihdoin rupesi
väärä tavaranhimo saamaan minussa valtaa. »Olisihan tuossa nätti rahan
tienesti, ja eihän tämä mitään pahaa ole, sillä eipä tämä ole mitään
korttipeliäkään, kolmen kortin nakkuuta vaan -- viatonta leikkiä»,
ajattelin viimein.
»Olkoon niinkuin tahdot», sanoin hänelle ja niin pantiin kymmenen
kopeekkaa heitolta. Kortit nakattiin ja minä arvasin nytkin, mikä niistä
oli ruuturouva.
»Jo nyt oli kumma! En kertaakaan minä onnistu niin nakkaamaan, ettei hän
arvaa! Kummallinen mies -- vielä kymmenen kopeekkaa!» sanoi hän,
siirtäen voitetut rahat minulle.
Hän nakkasi kortit uudestaan ja minä arvasin.
Nyt ei enään kysytty kummaltakaan puolelta, pannaanko vielä kymmenen
kopeekkaa uudestaan, vaan niin pian kun kortit olivat nakatut, minä
arvannut ja kun voitetut rahat olivat siirretyt minulle, panimme
kumpikin käskemättä rahat esille.
Vähällä puheella ja kiistelemisellä pitkitettiin sitten peliä.
»Arvaatkohan aina?» sanoi hän vaan kortteja nakatessa, ja vastaukseksi
tuohon sanoin minä: »Arvaanpa tietenkin.»
Tuolla tavalla pitkiteltiin peliä niin kauvan, että minulle karttui
voitetuita rahoja seitsemänkymmentä kopeekkaa.
»Pannaasta rupla heitolle koetteeksi, arvaatko sitten», sanoi
pelikumppanini innostuksissaan.
»Älä, hullu, pane, näethän, kuinka siinä käypi; heitä heti pois. Vaikka
sinulla olisi paljon rahoja, eivät ne kuitenkaan kauvan kestä tuolla
menolla», sanoi nyt toinen miehistä.
Pelikumppanini tuimistui nyt kovasti; hän tölmäsi tuota varoittajaansa
niin kovasti rintaan, että toinen tollahti toiselle puolen porstuata.
Sitten hän murti suuta, väänti päätä ja oikoi nyrkkejään uhaten että jos
he kerran vielä yrittäisivät hänen tielleen, niin hän opettaisi. Sitten
otti hän kukkaron lakkaristaan, löi sen lautaan niin lujasti, että se
aukesi ja hopearuplia solahti siitä useita kymmeniä näkösälle.
»Ei tarvitse heiltä kysyä; pannaanko rupla heitolle?» sanoi hän minulle
kiivaasti.
Minä olin kokonaan hurmaantunut noin helposta saaliista. »Olihan tuo
aivan toista kuin rahan kokoon saaminen kovalla työllä. Tosin ei tuo
tuntunut ihan oikealta, mutta parempiko se oli, jos hän menetti rahansa
jollekulle toiselle, yhdenhän teki, jos minäkin niistä saan osani.
Tämähän vasta onnellinen markkinoilla-käynti tulisi olemaan, kun
vaatteella sain kymmenen ruplaa ja tuolta vielä kaappaisin lisäksi
kukaties toiset kymmenen! Mutta mistä sanon ne saaneeni, kun tulen
kotiin, siveän ja kristillisen vaimoni luo, jolle kumminkin olen
velkapää kaikki ilmoittamaan? -- -- no, eihän siitä tarvitse huolta
pitää, kyllä aika neuvoja tuo -- olipa hyvä, kun sain vaatteella rahaa,
että on mitä eteen panna», ajattelin minä.
Panimme siis ruplan heitolle ja kumpikin panimme rahat esille. Hän
nakkasi kortit kuten ennenkin ja minä katsoa tirkistin niiden perään
tarkemmasti kuin ennen. »Mutta mitenkä? Kahden kortin selässähän nyt
olikin punainen pilkku! Mutta näinhän aivan selvään mihin ruuturouva
putosi», ajattelin ja koetin arvata -- mutta mitä nyt? -- Eihän se
ollutkaan ruuturouva -- ristikolmonen vaan -- sehän oli hairahdus.
»Ahah! Etpä arvannutkaan nyt», sanoi kumppanini hyvillään ja kaappasi
esillä olevat rahat.
»Kyllä toisella kerralla arvaan», sanoin minä ja kaivoin kukkarostani
ruplan toiselle heitolle.
»Niin, niin, kyllä toisella kerralla arvaat», sanoi kumppanini ilosta
loistavin silmin, kaivaen hänkin rahaa.
Hän nakkasi taas kortit, mutta nyt ei ollut kuin yhden kortin selässä
punainen pilkku. »Tuossahan se on ruuturouva, toinen pilkku äsköisessä
heitossa lienee tullut jostain sattumuksesta», ajattelin; mutta voi
onnettomuus! sekään ei ollut ruuturouva!
»Miten sinä nyt niin huonosti katsot, kun et arvannut tälläkään
kerralla», sanoi kumppanini ja sieppasi rahat.
Minä rupesin inttämään, että hän teki pilkkuja korttien selkään,
pettääksensä siten minua. Mutta hän vannoi ristirastiin, ettei hän ole
tehnyt yhtään pilkkua, eikä ottanut niitä pois, mutta jos jotain
semmoista on ollut, on se ollut joku satunnainen asia. Hän näytteli
puolustukseksensa kätensä ja esitteli, että otettaisiin toiset kortit.
Minä suostuin siihen ja sanoin julkisesti, että pelaan vaan niin kauvan,
kun pääsen omilleni, sillä joku salainen pelko vaivasi minua.
Toiset kortit otettiin ja niillä pitkitettiin peliä yhtä huonolla
onnella. Kyllä nyt korttien nakkaaja osasi niin nakata, etten arvannut;
ei hän nyt ollut tyhmä ja kömpelö -- ei, enkä minä viisas. Minulta oli
jo mennyt -- kuusi ruplaa -- vaimoni hiki ja väki -- -- en tullutkaan
_omilleni_.
Yhdellä väläyksellä leimahti minun silmäini eteen käsitys, missä
merrassa minä nyt olin. Kaikki tuo nöyristelevä ja ylistelevä imarrus,
korttitemppujen luvattu näytteleminen, hänen kumppaniensa luuloteltu
esteleminen, heidän keskinäinen riitansa ja minun ensimmäiset, heidän
puoleltaan vapaatahtoisesti annetut voittoni, olivat vaan kavalia
säikeitä siinä paulassa, jolla olin kiedottu. Minä tulin semmoiseen
omantunnon tuskaan, että joka luunsolmuni vapisi.
Kaikessa kauhistuttavaisuudessaan astui eteeni vaimoni ahkeroiminen,
valvominen, uhraavaisuus, alttiiksiantavaisuus, luottavaisuus ja
rakkaus. Semmoinenko luottamusmies, semmoinenko rakastettava minä
olinkin? Ei ollut pitkä aika kulunut siitä, kun murehdin sitä, mistä
sanon saaneeni niin paljon rahaa, nyt oli toisellainen murhe, nimittäin:
mihin sanon panneeni vaatteen hinnan. -- Kauhea oli tilani.
Epätoivossani pelasin vielä yhden heiton, toivolla että onni kääntyisi,
mutta sillä seurauksella, että menetin seitsemännen ruplan -- ainoan
mikä minulla jäljellä oli.
»Nyt en pelaa enään», sanoin ja nakkasin kädessäni olevan kortin
laudalle.
»Tee kuin tahdot», sanoi pelikumppanini ja kokoili hajallaan olevia
kortteja naurussa suin kouraansa. Silmäilin noita hänen tappioitaan niin
huolehtivia tovereitaan ja näin heidän olevan pirullisessa ilvehymyssä.
»Kyllä se on parasta, että annatte minun rahani pois, koska te olette
suuria konnia ja olette pettämällä minun pauloihinne viekoitelleet»,
sanoin heille epätoivossani.
»Sinäpä joutava mies olet; ensin tulee korttisille ja sitten kun tappaa,
tahtoo rahojansa takaisin. Ryypyt annan suuhusi, kun tulet kanssani
kapakkaan», sanoi voittaja. -- En nyt ollutkaan enään -- viisas, kuten
he ennen minua imartelivat.
»En mitään muuta tahdo kuin rahojani», sanoin lujasti.
»Rahat eivät tule takaisin, siitä saat olla varma, sanoi vastustajani.
»Mutta minun täytyy ne saada, jos ei muutoin, niin väkivallalla», intin
minä.
»Siitä ei tule mitään, meitä on kolme», vastattiin minulle.
He tekivät poislähtöä. Minä otin pelaria rinnuksista kiinni, enkä
aikonut häntä laskea, ennenkuin hän maksaisi rahani takaisin. Tämäpä ei
tyytynytkään siihen, vaan teki suorastaan julkisen tappelun; -- se vielä
puuttui. Ei kauvan temmelletty, ennenkuin minä huomasin, että hän oli
heikompi minua. Minä kaasin hänet alleni lattialle, otin korvuksista
kiinni ja, päätä lattiaan jylkyttäin, vaadin rahojani takaisin. Hän
lupasikin hädän aikana, kun vaan päästän hänet ylös. Mutta kun hän pääsi
ylös, törmäsivät he kaikki kolme minun kimppuuni. Nyt syntyi hirmuinen
temmellys, sillä minun täytyi taistella yksin kolmea vastaan. Se ei
ollut enään suorastaan taisteloa seitsemästä ruplasta, vaan se oli
oikeata tappelua. Minä en huolinut mistään, en peljännyt mitään. Minulle
oli yhtä jos minua lyötiin taikka jos minä muita löin. En tuntenut kipua
enkä sääliä. Villipedon raivolla annoin vaan vastustajilleni oikeaan ja
vasempaan ja yksi ja toinen heistä kaatua mäiskähti porstuan lautaseinää
vasten kumoon. Kuitenkaan ei kummallakaan puolella käytetty mitään
aseita.
Minä pysyttelin aina oven puolessa, sillä mitäpä olisin voinut, jos
anastaja olisi päässyt kadulle taikka vaikkapa vaan pihalle.
Viimein täytyi heidän nöyrtyä, niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, ja
he lupasivat maksaa rahani takaisin. Mutta kun he pääsivät vapaiksi,
yrittivät he pakenemaan ulos; yhtä hyvin sain rahamieheni ovessa kiinni.
Toiset pääsivät vapaasti ulos ja alkoivat uhkailla mennä poliisia
hakemaan. Mutta minä huolin vähät poliisista, tuomioistuimista,
tuomioista ja rangaistuksista. »Tuokaa vaikka kymmenen poliisia, minä en
heitä rahojani: teillä on yhtä huono asia kuin minullakin ja sielläpähän
sitten taas yhdessä ollaan», sanoin noille poliisin hakijoille.
Nyt minä rupesin yksistään tuota pahinta petturia kitistämään. Kolmasti
hän nytkin lupasi maksaa ja yhtä monta kertaa yritti hän pakoon, mutta
yhtä huonolla menestyksellä.
Kappaleen ajan päästä palasivat nuot poliisin hakijat takaisin,
kurkistelemaan miten asiat nyt ovat, ilman poliisitta tietysti. He eivät
rohjenneet ryhtyä enään koko kiistaamme; sitä parempi oli minun nyt
menetellä yhden kanssa. Vihdoin nöyrtyi hänkin niin, että vavisten
lupasi maksaa rahani takaisin. Minä en uskonutkaan häntä enään irti,
vaan pidin toisella kädelläni rinnasta kiinni, samalla kun toisella otin
vastaan niitä rahoja, joita hän siihen luki.
Juuri kun hän oli viimeisiä rahoja lukemassa, tuli Palkolan Hanno --
sillä hänkin oli markkinoilla -- parin muun tutun miehen kanssa ovelle.
»Mitä he sinulle täällä tekevät, vääryyttäkö?» kysyi Hanno ja katsoi
miehiä kiivaasti.
»He ovat tosin suuria konnia ja roistoja, jopa suoria ryöväreitäkin,
mutta, koska he ovat antaneet rahani takaisin, niin annetaan heidän nyt
mennä, sillä takaanpa että ovat saaneet, jos antaneetkin», sanoin
Hannolle.
Sitten lähtivät veinarit verisin ja turvottunein naamoin heittimiinsä,
ja minä lähdin kartanolle hevosta katsomaan. Juuri kun nuot velikullat
pääsivät portista ulos, tulivat poliisimiehet saksineen ja piikkeineen
pihalle.
»Missä ne miehet ovat, jotka täällä korttia lyövät ja tappelevat?»
kysyivät he tuimasti.
»Menivät juuri portista ulos, tulivat kai teitä vastaan», ehätti Hanno
sanomaan, mutta minuun se vaikutti niin pahasti, että olin pyörtyä; nyt
jo pelkäsin poliisia, kun epätoivon vimma oli kadonnut.
Poliisimiehet eivät oikein tyytyneet tuohon Hannon selitykseen, sillä he
nuuskivat joka ulkohuoneen ja niiden kujat ja alustat, jolla aikaa minä
koetin toimellisen näköisenä hyöriä hevosen ympärillä, puuhaten sen
selkään lointa. Vihdoin lähtivät he pois, kun eivät mitään löytäneet. --
Poliisin oli toimittanut tulemaan talon piika, joka parhaan tappelumme
aikana sattui ovelta katsomaan ja kauhistuneena juoksi tiehensä.
Vasta jälestäpäin huomasin, että minulle olikin jäänyt ne
seitsemänkymmentä kopeekkaa, jotka he pettääksensä minua, vapaehtoisesti
antoivat minun voittaa; niin kiireisessä tilissä eivät he huomanneet
niitä vaatia, enkä minä antaa. Muutamat esittelivät, että ostaisin
niillä puolen tuoppia rommia, mutta siihen en suostunut, sillä ne
tuntuivat mielestäni veren hinnalta. Sentähden veimme ne Hannon kanssa
eräälle vaivais-äijälle.
Päästyäni vapaaksi tuosta rettelöstä, käsitin vasta koko vaarani
suuruuden. Korttipeliin joutuminen, vaimonsa ansaitsemain rahain
menettäminen ja hänen sekä lapsemme saattaminen puutosta kärsimään, oli
jo niin suuri kauhistus tunnolleni, ettei siihen olisi enään lisiä
tarvittu. Kun siihen sitten vielä lisäksi tuli hirveä tappelu, poliisin,
lain ja rangaistuksen alle vähällä joutuminen, oli omantuntoni tuskan
mitta täysi. Koko seuraavana yönä en nukkunut silmäntäyttä, niin suuri
oli sieluni tuska ja niin pian kuin voin, toimitin itseni pois tuosta
petoksen Babelista.
Kotiin tultuani kerroin vaimolleni rehellisesti kaikki, mihin
kiusaukseen olin joutunut, ja kyynelsilmin pyysin häneltä anteeksi
rikostani. Hän kuunteli suurella osanottavaisuudella kertomustani ja
syliksi tarttuen antoi anteeksi rikokselliselle miehellensä. Oi kuinka
hyvää se teki rikkimurretulle sydämelleni. Hän ei edes nuhdellutkaan
minua, sillä hänen avonainen sydämensä silmä huomasi aivan pian, että
nyt ei tarvittu kiviä kuorman päälle. Vasta jonkun ajan päästä, kun
mieleni oli rauhoittunut, keskustelimme enemmän siitä asiasta. Silloin
hän siveästi huomautti, että minä luotin liiaksi arvostelukykyyni ja
luulin sen tuntevani perinpohjin, vaikken tuntenut kuin vähäisen
alkupäästä. -- Oi kuinka monta kertaa elämässäni olen havainnut niiden
sanojen totuuden!
Kun tyynnyimme mielenliikutuksestamme, rupesimme tarkastelemaan
markkinatuonnoksia. Niin lyötiin sieltä tuomani kalanelikon pohjakin
auki, tarkastellaksemme, kuinka lujassa siinä kalat olivat, kun se oli
niin raskas ja minkälaisia ne olivat laadultansa. Mutta voi ihmettä!
nelikossa olikin enemmäksi kuin puoleksi -- suoloja! ja mitä siinä oli
kaloja, olivat ne paljon suolan vuoksi tulleet kitkeriksi kuin
tervastikut, joita ei suinkaan intikseen syönyt.
Niin kävi mailmantuntemiseni, ankaran varovaisuuteni ja markkinamatkani,
niin.
Viidestoista luku.