Niinä aikoina ruvettiin aina enemmän ja enemmän pitämään huolta kansan
aineellisesta toimeentulosta. Ei siinä kyllä, että maanviljelyskouluja
oli perustettu, laitettiinpa vielä maanviljelystuotteiden, karjan-annin,
kotiteollisuuden ja kotieläinten näyttelyitäkin. Tuommoinen näyttely oli
jo kerran ollut jossain etäällä meidän paikkakunnasta, mutta kun se oli
kaukana, ei siitä tiedetty minkälainen se oikeastaan oli.
Nyt tuli semmoinen meidän paikkakuntaamme likinnä olevaan kaupunkiin,
jossa samalla olivat myös markkinat, ja minä ja Hanno lähdimme myös
katsomaan tuota merkillistä ilmiötä.
Kun olimme ajaneet noin puolikolmatta peninkulmaa, menimme erääseen
kestikievariin syöttämään hevostamme, ja tarvitsimmepa itsekin einettä,
sillä kello oli seitsemän aamua. Oli syyskuun loppupuoli ja ilma oli
jotenkin kolkonlainen, sillä kylmän pohjoistuulen kanssa vihmoi vettä
myötäänsä alas.
Kestikievarin huoneet olivat täynnä markkina- ja näyttelymiehiä ja enin
osa heistä näytti olevan tyytyväinen tilaansa. Iloinen valkea paloi sekä
takassa että uuninliedellä ja kumpikin paikka näkyi usealle olevan hyvin
suotuisa, sillä niiden ääressä he lämmittelivät konttaantuneita
jäseniään; keittipä niissä joku matkustava vaimo kahviansakin, sillä se
juoma alkoi jo silloin kansaan levitä. -- Toiset matkustajat istuivat
penkeillä ja lavitsoilla, mitkä syöden evästänsä, mitkä haastellen
hiljaa keskenään.
Heti huoneeseen tultuani veti eräs mies huomioni puoleensa. Hän oli
nuorehko, reipas, ja näkyi olevan hyvästi hujakassa. Hän oli anastanut
kaiken puhevallan tuvassa.
Ei sitä keskustelua ollut, jonka väliin ei hän pakkaantunut viskomaan
rivo- ja pilkkasanoja, samassa pyörähdellen kantapäillään ja näppiä
lyöden. Hänellä oli musta ja tuuhea sutiparta ja päätöksenä hänen
rehevillä puheillaan oli aina: »siivolla talosta lähteä pitää», tai:
»kun ihminen kulkee kunnialla, niin ei ole pelkoa mistään».
Useat pitivät tuota reipasta ja rehevää miestä jonkunlaisena ilonsa
aineena ja nauroivat väliin hänen kompeillansa, mutta selvästi näkyi,
etteivät kaikki olleet tyytyväiset tuohon pisteliääseen kerskailijaan;
erittäinkin Hanno oli närkästyneen näköinen, jonka aivan pian huomasin
siitä, kun hän ehtimiseen silmäili yli olkansa räivää miestä. Keikari
astui nyt nuoren talonisännän eteen, kädet puuskassa, pyörähdellen
kantapäillään ja riekistellen ruumistansa sinne tänne.
»Kuulesta!» äyhkäsi hän. »Eikö sinulla ole minulle antaa ränkinaulaa?»
»Kuulepas mies! Tuossa ovipielessä on kolme pitkää naulaa, joihin
mahtuu, vaikka panisit niihin tusinan ränkejä», sanoi Hanno miehelle,
ennenkuin isäntä kerkesi mitään vastata.
Kaikki ymmärsivät, että mies tahtoi semmoisia pieniä kannallisia
rautanauloja, joilla ränkien palkimia naulataan kiinni ja että Hanno
tahallaan käänsi asian niin ovelaksi, että viittasi hänelle ovipielessä
olevaa kolmea pitkää puunaulaa, joihin ränget yön-ajaksi ripustettiin
talossa tallelle.
Ei salaman isku olisi kovemmin vaikuttanut tuohon kopeilevaan keikariin,
kuin tuo Hannon sievä viittaus. Hän hypähti heti kohoksi, pyörähti
ympäri, puristi nyrkkinsä, ojensi uhkaavaan asemaan ja hypähti Hannon
eteen.
»Mistä h----stä sinä olet kotoisin?» ärjäsi hän sitten vihasta
vaahtoavin suin ja säihkyvin silmin.
»Ei sinun tarvitse olla huolissasi minun kodistani, kyllä minut eukkoni
tuntee, kun ma kotia menen», sanoi Hanno tyynesti, päätänsäkään
kääntämättä, syödä pyntäten evästänsä.
Tuo hätäilemättömyys, vakava, sukkela vastaus ja muiden pyrkivä nauru
saattoi rehentelijän yhä suurempaan raivoon.
»Sinä olet niin viisas, ettei sinusta huoli Jumala eikä p----e», äyhkäsi
hän taas.
»Tyhmyyksiä! Olenhan varmasti kuullut ihmissielujen kelpaavan jommalle
kummalle, jälkimmäiselle huonommastikin menestyneen kalun», sanoi Hanno
yhtä tyynenä.
Räiviön raivo nousi nyt korkeimmalleen, sillä hän alkoi huomata, että
hetken kunnian riistää häneltä tuo juro mies tuossa, jos ei hän tavalla
tai toisella saa häntä pelkonsa alle tahi muuten nöyrtymään. Hän
pinnisti kaikki ruumiinsa ja sielunsa voimat liikkeelle, päästäksensä
tarkoituksensa perille. Hammasta purren hutki hän nyrkillänsä Hannon
nenän edessä, polki jalkaa ja löi kämmentä, mutta mikään ei auttanut.
Hanno söi vaan tyynenä ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut.
Kaikkien silmät olivat kääntyneet noihin kahteen henkeen.
»Minä opetan sinua», karjahti hurjistunut mies, kun näki, ettei mikään
auta.
»Opeta vaan, mutta opeta niin, että tulisin viisaaksi, sillä tyhmyyttä
vastaan taistelee Jumalakin turhaan, samoin ihmiset halpamielisyyttä
vastaan», sanoi Hanno.
»Ei, mutta minä annan kalloosi niin, että lakkaat kait viisastelemasta!»
huusi raivostunut mies.
»Jos sen opettamisena pidät, eipä ole silloin takaamista, kumpi meistä
opetetuksi tulee», sanoi Hanno aivan tyyneesti.
»Sinä olet tyhmä kuin aasi», huusi mies ja pukkasi samassa Hannoa
nyrkillänsä korvalle, ikäänkuin näyttääksensä, että hän tohtii sen
tehdä.
Hanno ryöpsähti heti ja tapasi miestä kiinni toisella kädellänsä. Tuon
huomattuaan mies taantui ja keikisti itseään taapäin. Seuraus tuosta oli
se, että Hannon käsi sattui miehen partaan ja koko komea parta jäi
hänelle kouraan! -- --
Hanno säpsähti. Hän astui askeleen takaperin ja -- niinkuin näytti --
jäi seisomaan siihen aivan neuvotonna. Eipä näyttänyt paremmasti olevan
röyhkeän miehenkään laita, sillä hän oli niin hämmästyksissään, ettei
voinut paikalta liikkua ja hänen suukkoutensa oli loppunut siihen
patuseen paikkaan. Lieneekö hän niin hämmästynyt partansa menettämisestä
vai lieneekö hänellä ollut muutakin hämmästymisen syytä?
Koko tuo tuokio oli niin mieltä jännittävä ja ajatuksia sekoittava,
ettei juuri kukaan tiennyt mitä tehdä ja ajatella. Toiset oivalsivat
asian siten, että luulivat Hannon reväisseen niin lujasti miestä
parrasta, jotta se lähti juurineen hänen kouraansa; heidän seastaan
kuului hiljaista tyytymättömyyden murinaa: »Se oli liian kovaa!» mutta
jotka asian toisin käsittivät, mutisivat: »Valeparta!»
Kun Hanno ja hänen vastustajansa olivat siinä tovin toisiaan
hämmästyksissään katselleet, vetäysi Hannon suu hieman nauruun. Samassa
silmänräpäyksessä ryöpsähti hän vastustajaansa käsiksi ja nujersi
allensa hänet aivan pian.
»Köysiä tänne», sanoi Hanno, kun oli saanut miehen alleen.
»Päästä minut!» sanoi mies.
»En. Köysiä tänne!»
»Ei köysiä; mitä hän on tehnyt?» sanoi joku joukosta.
»Kukaties hän on petturi», arveli joku.
»Auttakaa minua tuon hullun miehen kynsistä!» pyyteli mies. »Hän kiusaa
minua ilman syyttä.»
»Köysiä tänne ja pian -- -- se on -- Vintturi!» sanoi Hanno lujasti ja
katkonaisesti, pidellessään allaan ylös ja irti pyrkivää miestä.
Tuo sana: Vintturi, soi ratkaisevalta kaikkien korvissa. Se täytti
kammolla ja kauhulla kaikkien mielet. Hirmuisia rikos-, ryöväys- ja
rosvojuttuja oli jokaisella tiedossa. Tipakkalassa karkuun päästyään oli
mies ympärilleen koottujen toisien rosvojen kanssa tehnyt maakunnassa
suuria tuhotöitä, ollen joukon päämiehenä ja johtajana. Nimen kuultuani
menin minäkin likemmäksi tuota äsköistä niin rehellistä miestä, jonka
suussa aina oli: »siivolla talosta lähteä pitää». Heti ensi silmäyksellä
tunsin minäkin, että todella tuo mies tuossa Hannon alla oli sama mies,
joka toisia Vinttureita Tipakkalassa kiinni pantaessa, minun vahtina
ollessani, pääsi karkuun; tuo parran poisjoutuminen teki nyt tuntemisen
niin helpoksi.
Köydet tuotiin nyt esille ja pian oli tuo vasta niin rehentelevä mies
kytketty, eikä ollut yhtään vastaansanojaa enää.
»Ahaa! Pakkoko oli tyhjää ruveta rehentelemään ja muiden silmille syyttä
käymään? Oletpa vanha tuttu jo ennestäänkin ja sinun olisi ollut
tietäminen, että miestä minusta löytyy. Takaanpa peränkin, että
markkinasi jäävät nyt pitämättä ja monen miehen kukkarot
kurkistelematta. -- Hei veikkonen! saatitpa meille hupaisen hetken.»
Näin puhua hevelteli iloissansa Hanno.
»Piruko sinun tänne satutti? Tunsin sinut kyllä heti, mutta toivoin
pysyväni tuntemattomana», mutisi Vintturi hammastensa välistä.
Minä olin epäluulolla katsellut paria miestä, jotka olivat paheksuneet
Vintturin parran paljastusta ja vastustelleet hänen köyttämistänsä; he
näyttivät oudoilta ja epäröiviltä. Ehdottelin siis, että
tarkasteltaisiin koko markkinaväki, jotta saataisiin selville: onko
tuolla kerskuvan rehellisellä miehellä muita tovereita joukossamme.
Esitys hyväksyttiin ja tarkastelo pantiin voimaan. Itsekukin sanoi,
mistä hän on kotoisin ja toiset todistivat niin olevan. Kun noilta
kahdelta mieheltä kysyttiin heidän nimeään ja kotipaikkaansa, sanoivat
he olevansa Matti Kärmä ja Jussi Mary, kotoisin P----n pitäjäästä. Juuri
siitä pitäjäästä oli kaksi miestä paikalla, jotka olivat minun
tuttaviani, ja he kielsivät kivenkovaan, etteivät he ole kuulleet
eivätkä nähneet pitäjäässään semmoisia miehiä. Vieraat joutuivat nyt
hämille ja pantiin epäluulon alaisina kiinni. Tutkinnossa tuli selville,
että he olivat olleet Vintturin kanssa koko vuoden rosvoretkillä; he
saivat myös kaikin yhdessä tuomionsa.
Niin olivat nyt kaikki Vintturit kiinni ja monta oppilastansa.
Maakuntaan palasi täydellinen rauha ja turvallisuus entisen kauhun,
kammon ja pelon sijaan. -- Kelpo mies tuo Hanno, mutta useakaan ei
käsittänyt, minkä hyväntyön tämä oli yhteiskunnalle tehnyt; he arvelivat
vaan: niinhän sen käydäkin piti. Niin yhtäkaikkinen ei ollut hallitus
asiasta, sillä se oli luvannut tuon vaarallisen, viimeisen Vintturin
kiinnipanemisesta isonlaisen rahasumman, jonka Hanno sai jo samalla
matkalla kaupungissa asuvalta kruununvoudilta.
Neljästoista luku.