Siihen aikaan ei ollut määräaikaisia piispanlukuja niinkuin nykyään. Ne
olivat hyvin harvinaisia, mutta sen suurempia juhlallisuuksia; semmoinen
oli nyt meillekin tulossa.
Paljon oli edeltäpäin puhetta ja keskustelua ihmisillä, ja itsekukin
koki saada sekä sisä- että ulkolukuaan niin selväksi kuin suinkin
mahdollista. Sentähden ei taloissa kuulunut yönseutuina muuta kuin luvun
kalkattamista; koettivatpa vanhemmat ihmiset kristinopin ymmärrystäänkin
teroittaa.
Juuri piispanluvun edellä oli unilukkarin eli suntion virka
pitäjäässämme tullut avonaiseksi entisen suntion kuoleman kautta.
Silloin satuin menemään Laarilan luo. Sekä hän että vaimonsa olivat
hyvin iloisella tuulella, vaikkei suinkaan se niukka tulo, mitä Laarila
sai kirjoitustyöllään, suuresti ollut parantanut heidän taloudellista
tilaansa.
»Aiotteko mennä piispanlukuun? -- tuota --» kysyi Laarila naurussa suin.
»Hyvä toki, kuinkas muutoin?» vastasin minä.
»Minä kysyisin erästä asiaa -- tuota --.»
»Kysykää vaan.»
»Suntion virka.»
»Niin, se on avoinna.»
»Aiotteko hakea sitä?»
»Oh! Mitäs Jumalan tähden hullutuksia! mikä hakija minä olisin? En
ymmärrä mistä tuommoisia luuloja olette saaneet», koin hämmästyksissäni
sanoa.
»Te ette ymmärrä Laarilan tarkoituksia. Hän aikoo hakea suntion virkaa,
mutta hän pelkää teidänkin hakevan ja niin tulevan hänen tiellensä.
Olisihan sekin virka tyhjää parempi, siksi kun paremman saapi», ehätti
Laarilan vaimo selittämään.
»Minusta saatte olla aivan huoleti; mikä hakija minä olisin?» koin
heille yhä vakuuttaa.
»Tuo sanomalehtiin kirjoittaminen -- tuota --»
»Mitä se tekisi?»
»On tehnyt teidät tutuksi piispalle.»
»Joutavia. Piispa pitää kai hyvin vähän lukua semmoisista
vähäpätöisyyksistä; ilman sitä valitsee seurakunta suntion, eikä
piispa», arvelin hänelle.
»Mutta minä aion hakea suntion virkaa suorastaan piispalta ja hän voipi
sen minulle toimittaa, sillä onhan hänellä korkein valta. Kirkkoherra on
minulle vihainen, hänen kauttaan ei minun käy hakeminen, vaikkapa se
olisikin ainoa laillinen tie», sanoi Laarila melkein kiivastuneena.
»Kun piispa tulee tuntemaan, kuinka oppinut mies Laarila on, niin hän
antaa viran empimättä», säesti vaimo.
»Tehkää kuin tahdotte», sanoin ja lähdin pois, huomatessani, ettei heitä
taas käännä mikään niistä vääristä mielipiteistä, joita he olivat
saaneet päähänsä siinäkin asiassa.
Lauvantai tuli ja sitä seuraavana sunnuntaina piti tuon juhlallisen
toimituksen tapahtua. Koko lauvantaipäivän virtaili ihmisiä kirkolle
pyhävaatteissaan, osa sitä varten, että olisivat jo ennalta nähneet tuon
korkean hengellisen herran. Iltapäivällä täyttyi pappilan piha
uteliaista ihmisistä ja niiden joukossa olin minäkin. Porrasten edessä
koettiin pitää jotain avonaista paikkaa siltä varalta, että piispa
pääsisi huoneisiin, kun hän tulee.
Väkirinteen edessä seisoivat etumaisina: herrastuomari
merenruoko-keppeineen, Hanno kunniamerkkeineen ja Laarila
viheriäpantaisine lakkeineen, pitäen kädessänsä jotain paperia; näyttipä
siltä kuin he olisivat hieman karsaasti katselleet toisiansa.
Minä olin asemakseni valinnut väentuvan portaat, josta oli hyvä katsella
koko pihan ylitse. Siinä Hanno tuli minun luokseni.
»Mitä sinä ajattelet minun nykyisistä hankkeistani?» kysyi hän
ujostelematta.
»Mistä hankkeista?»
»Aion hakea suntion virkaa.»
»Ja keneltä?»
»Eikö piispalta, vai?»
»Piispa ei aseta suntiota virkaansa, vaan seurakunta. Tekisit mielestäni
järkevästi kun heittäisit koko ne tuumat», selitin hänelle, »sillä mikä
oikeus sinulla on suntioksi pääsyyn?»
»No, eikö rintarahani?»
»Minä en ole nähnyt enkä kuullut, että yksikään ritari olisi ollut
suntiona. Ole nyt järkevä ja heitä koko tuumat!» koin häntä varoitella,
ettei hän tekisi suoraa tyhmyyttä, jota en minä olisi suonut.
Samassa kajahti ääni: »Nyt hän tulee».
Kaikkein silmät kääntyivät maantielle päin.
Todellakin tulivat vaunut ja kahdet kiessit maantietä myöten aika
vauhtia. Kun ne tulivat pappilan tienhaaraan, kääntyivät ne taloon, ja
väki jakausi kahden puolen, antaen siten tilaa.
Vaunut pysähtyivät porrasten eteen ja piispa laskeusi maahan. Niinkuin
luonnollistakin oli, tervehti hän kirkkoherraa ensin, sitten muita
käsillä olevia herroja ja kirkkoherra rupesi heitä ohjaamaan huoneeseen.
Samassa astuu Laarila piispan eteen, viipottaen ja tarjoten paperiansa,
ja samassa sanoen:
»Hakemus -- tuota --.»
Ennenkuin tuo temppu oli vielä oikein lopussakaan, astui herrastuomari
piispan eteen, mahtavasti heilutellen ja viskoen merenruokoista
sauvaansa, pitäen kalvostansa mallikkaassa, ajanmukaisessa asemassa sen
ponnessa.
»Minä olen kruunun palvelija, kruunun virkamies», esitteli hän
ehtimiseen piispalle, hyvin tirisevällä äänellä ja muka
ruotsinvoittoisella murteella, vaikkei hän osannut yhtään sanaa ruotsia.
»Antakaahan nyt toki, Jumalan tähden, vierasten huoneesen mennä!» hoki
kirkkoherra ja ohjasi vieraitansa.
»Olipa oikein hyvä, kun en ollut heidän joukossansa», sanoi Hanno,
Laarilan ja herrastuomarin vehkeet nähtyänsä.
»Tuo kirkkoherra on aina tielläni, nytkin hän esti hyvän asiani, mutta
vihatkoon hän vaan, kyllä minä itse tiedän mikä mies minä olen ja mihin
minä kelpaan», sanoi Laarila kauhuksissaan minun tyköni tultuansa.
»Minä puolestani luulen, että olette siinä asiassa aivan väärässä;
minkätähden kirkkoherra teitä vihaisi?»
»Minkäkö tähden, niinkö? Tahdonpa sanoa sen suoraan: hän vihaa minua
suuren oppini ja kykyni tähden; hän ei soisi muita ihmisiä olevankaan»,
sanoi Laarila kiivaasti eikä hän yhtään takertunut sanoihinsa.
Sekä Hanno että minä hämmästyimme kovin.
»Tahtoisitteko tehdä minulle taas palveluksen -- tuota», jatkoi Laarila
hyväisestään jo masentuneena.
»Aivan mielelläni, jos vaan voin sen tehdä», sanoin hänelle.
»Te voitte, sen takaan. Toimisitte vaan, että minä saisin tavata
piispaa, sillä minä haen suntion virkaa suorastaan häneltä, vaikka
kuinka minua siitä estettäisiin; kyllä minä itse tiedän mitenkä tehtävä
on», esitteli Laarila suurella varmuudella.
Minä lupasin koettaa ja aioin antaa siitä hänelle tiedon.
Kun minä olin menossa saattamaan lupaustani täytäntöön, tuli
herrastuomari minua vastaan.
»Olisikohan mitään keinoa että minä saisin hänen ylhäisyyttään, piispaa,
puhutella?» sanoi hän minulle.
»Se ei suinkaan ole minun vallassani, mutta minä olen menossa juuri
toimimaan Laarilan puolesta samaa asiaa», selitin hänelle.
»Toimita samassa, että minäkin pääsisin!» pyyteli herrastuomari.
Minä lupasin ja menin.
Minä esittelin kirkkoherralle heidän asiansa ja hän meni piispan tykö
toisiin huoneisin saamaan vastausta. Sieltä palatessaan sanoi
kirkkoherra piispan olevan niin matkustuksesta väsyneenä, ettei hän
voinut nyt ketään vastaan ottaa, mutta että huomenna puolenpäivän
jälkeen on hän valmis heitä kuulemaan. Ne tiedot minä vein
asianomaisille.
Huomenna tuli tuo kauvan odotettu piispanluku. Juhlapuvuissaan riensivät
ihmiset tientäydeltä kirkkoa kohden ja yhdellä pamauksella oli Herran
huone täynnä juhlivasta väestä. Toimituksen alettua tekivät ihmiset
heleällä äänellä selvän opistaan väen seassa tungeskeleville papeille ja
piispalle. Toimituksen loputtua kiitti piispa seurakuntalaisia ja
kehoitti heitä eteenkinpäin pysymään kiinni selvässä kristinopin
käsityksessään ja kasvamaan aina enemmän ja enemmän ijankaikkisen ja
taivaallisen totuuden valossa.
Laarila seisoi koko ajan sen aukon rinteessä kuorissa, jonka keskellä
piispa itse koetteli ja tutki kahden viime vuoden rippilapsia, hyvin
ahkeraan pyöritellen viheriäpantaista lakkiansa.
Tiellä pappilaan mennessä yhdyin minä häneen.
»Miksikä te niin kauvan seisoitte väkirinteen edessä kuorissa, lakkianne
pyöritellen?» kysyin minä häneltä.
»Herra ties mitä siitä tulee, tuota --», sanoi hän.
Kun herrat olivat puolisen syöneet ja vähän levähtäneet, saivat
herrastuomari ja Laarila käskyn tulla sisälle. Minusta olivat nuot
pyrkijät niin omituisia, että olin kylläksi utelias mennäkseni
katsomaan, kuinka tuossa kunkin käypi. Menin siis »sisälle», toiseen
huoneesen, josta hyvin sopi nähdä saliin, missä oli piispa herrojensa ja
pappiensa kanssa.
Kutsutut tulivat ja seisahtuivat ovipieleen rinnakkain. Laarila oli niin
hämillään, että hänen kädessään oleva paperi tärisi yhtenä tytinänä.
Herrastuomari puolestaan oli rohkean näköinen, katsella tirkaten
sangallisten silmälasiensa lävitse, oikea käsi kalvosesta kömpässä
merenruokoisen sauvansa ponnessa.
»Mitä teillä olisi minulle sanomista?» kysyi piispa, astuen heidän
eteensä.
»Hakemus -- tuota --» änkytti Laarila ja ojensi paperin piispalle.
Piispa otti sen vastaan.
»Mitä hullutusta tämä on?» sanoi hän heti ensi silmäyksen jälkeen ja
alkoi sitten lukea: »Kaikkein armollisin, korkeasti oppinut ja hyvin
kunnioitettava kenraalimajuri ja ritari, hänen armoisuutensa piispa.» --
Sitten kolme ajatusmerkkiä, kolme ylös-alasin käännettyä kysymys- ja
huutomerkkiä, niiden jälkeen seitsemän pilkkua ja lopuksi lukematon
joukko puoli- ja kokopisteitä! »Mitä te tällä oikein tarkoitatte?» kysyi
hän kummastelevana, kääntyen samassa Laarilan puoleen.
»Suntion virka -- -- --» sanoi Laarila ja koki vavisten sormellaan
osoittaa piispan kädessä avoinna olevassa hakemuskirjassaan sitä kohtaa,
jossa hän luuli parhaiten pyyntönsä tulevan julki.
»Suntion virkaa te haette, mutta mitä tekemistä te herrantähden luulette
minulla olevan teidän virkanne kanssa? Hakekaa sitä laillisessa
järjestyksessä, minun toimi-alaani ei kuulu suntioiden virkojen
asettaminen. Onko teillä mitään muuta sanottavaa?»
»Tuota -- minä olen koulunkäynyt mies, tuota --»
»Siltä näyttää tämä hakemuskirjakin; mitä koulua olette käynyt?» sanoi
piispa, suu vähän hymyssä.
»Minä olen käynyt maanviljelyskoulun läpi -- tuota.»
»Vai niin! Sittenhän teidän on ryhdyttävä maanviljelykseen. Nyt ei enään
mitään suntion virasta, eikö niin?»
»Tuota.»
»Mitä teillä olisi sanottavaa?» kysyi sitten piispa herrastuomarilta,
kääntyen samassa häneen päin, ikäänkuin ei hän olisi kuullutkaan
Laarilan »tuotaa».
»Minä olen kruunun palvelija, kruunun virkamies», tiritti herrastuomari.
»Ja mikä?»
»Minä olen herrastuomari minä, sen tietävät kaikki todistaa.»
»Se on hyvä, mutta missä yhteydessä luulette virkanne olevan minun
kanssani?»
»Ja minä olen monta isoa palvelusta tehnyt sekä kruunulle että
pitäjäälle.»
»Mutta eihän se kuulu asiaan.»
»Kerrankin laitti tuomari minut mittaamaan erästä riidanalaista
kivinavettaa. Minä menin ja mittasin sen sisäpuolelta, sitten minä
laskin sen divisioni-laskulla ensin ja sitten minä sen multipliseerasin,
subraheerasin ja diviseerasin ja kirjoitin kirjaan. Kun minä sitten vein
kirjan tuomarille, kysyi hän heti: 'Ulkoako vai sisältä mittasitte
navetan?' Minä vastasin: 'Sisältä toki, eihän muutoin divisionit tule
oikein.' Tuomari sanoi: 'Sitä ei ole vielä kukaan mittaaja ymmärtänyt
tehdä, sentähden on riita näin kauvan kestänyt; se on kaunis asia, kun
yksi kihlakunnan lautamies -- minä olin silloin vielä, näetten, vaan
lautamies -- osaa tehdä noin kauniin kirjan', ja riita päättyi siihen.»
»No mutta herran tähden! Mitä te oikeastaan tarkoitatte?»
»Mitäkö minä tarkoitan? Hym -- asiahan on aivan selvä. Ajattelinhan
minäkin hakea tämän pitäjään suntion virkaa, minä, mutta tahdoin ensin
antaa tietää, että minä olen ansiollinen mies minä. Mutta kuulinhan,
ettei se käy laatuun nyt -- eikä tuo toinen tuossa ole oikeutettu sitä
virkaa saamaan, sillä eihän hänellä ole mitään ansiota, niinkuin minulla
on. Mutta -- -- --»
»Mutta minä olen paljon oppineempi mies, tuota kuin te -- koulun
käynyt», ehätti Laarila sanomaan.
»Älkääpäs nyt keskenänne ruvetko kiistelemään», sanoi piispa ja lisäsi
sitten herrastuomarille: »Mitä mutta?»
»Mutta minun mieleeni johtui toinen seikka, minun. Kun minä olen niin
monta hyväätyötä tehnyt kruunulle ja muille, niin minä tahtoisin päästä
kruunun palkalle.»
»Kruunun palkalle!»
»Juuri niin, vaikkapa vaan tuommoiseksi maanviskaaliksi; eivätkö
semmoiset ole kruunun palkalla?»
»Kyllä kaiketi, mutta minulla ei ole mitään tekemistä semmoisten asiain
kanssa; minä hoidan vaan kirkollisia asioita ja toivoisin että
lopettaisimme nyt tämän keskustelun!» sanoi piispa, päästäksensä hänestä
erilleen.
Koko noiden keskusteluin ajan oli herroilla työ ja tuska, että voivat
hillitä naurunsa.
Kolmastoista luku.