Oi kuinka lyhyt vuosi on ijankaikkisuuden suhteen ja kuitenkin voipi
silläkin ajalla tapahtua niin paljon ihmislasten kesken. Tosin luonnossa
kaikkialla tapahtuu muutoksia, mutta joko niillä ei ole henkeä tahi ovat
kuolevaisia; ihminen yksin on kuolematon, hän elää, vaikka kuoleekin,
hänellä on kuolematon sielu, on tulevaisuus -- ijankaikkisuus ja
sentähden ovat hänessä tapahtuvat muutokset enimmän vaikuttavat, enimmän
huomioon otettavat.
Kun pääsin kotikylään, menin heti ystävääni Maunoa katsomaan. Mikä näkö
kohtasi siellä? Mauno oli kuolemaisillaan sairaana. Entinen
luurakennukseen juurtunut tauti oli herännyt eloon, tehdäksensä
elottomaksi sen, johon oli ryhtynyt. Semmoinen muutos oli Maunossa
tapahtunut.
Voi kuinka mielissään Mauno oli, kun hän minut näki ja molemmat itkimme
hyvän aikaa, ennenkun voimme mitään puhua; sillä tavoin puhuivat
sydämemme äkillisiä tunteitaan.
»Tulitpa sinä vielä, Sakeus! Voi kuinka ikävä minulla on ollut sinua.
Olipa hyvä, kun ma sinua vielä sain nähdä elävin silmin. Sinä minua
ymmärrät -- nyt on niin hyvä olla», puhkesi Mauno viimein katkonaisesti
puhumaan.
Siinä makasi nyt Mauno, voimatta paikaltakaan liikahtaa. Kasvot olivat
entistä kulmikkaampina, pää entistä kanttisempana, jalat entistä
väärempinä ja huonompina, ankaran luumädän käyristäminä, märkää
juoksevina ja voimattomina.
»Voi, Mauno, kuinka sinä nyt olet kipeä», voin minä vihdoin lausua,
»Kipeä minä olen, sangen huono, luultavasti kohta kuolen. Mutta minä
kuolen mielelläni, sillä minun on paha olla tässä maailmassa: ihmiset
sanovat minua rumaksi ja se tekee minulle niin pahaa», sanoi Mauno.
»Sinä et ole rumempi kuin muutkaan ihmiset, mutta he ovat niin pahoja;
minuakin he ovat usein sanoneet rumaksi», koin hänelle sanoa
lohdutellen.
»Niin, mutta sinä et ole ruma, vaan minä olen, sen itsekin tiedän»,
sanoi Mauno.
»Minun mielestäni», vastasin minä, »ei ihmisten sopisi päättää mitään
omasta eikä muiden ihmisien rumuudesta tahi kauneudesta, sillä: 'muoto
on Jumalan luoma, tavat itse ottamallaan'. Minusta olisi paras, kun
heittäisit koko tuon asian pois mielestäsi ja unhottaisit kokonaan
kevytmielisten ihmisten arvostelut.»
»Kyllähän se niinkin on -- onhan se niinkin; sinä koet aina minua
lohduttaa -- sinä olet niin hyvä», sanoi Mauno ja vaipui jonkunmoiseen
horrostilaan, sillä hänen heikot voimansa olivat liiaksi pinnistyneet.
Kovin raskaaksi ja apeaksi kävi mieleni, nähdessäni luotettavan ystäväni
makaavan tuossa voimattomana ja taudin vaivaamana vuoteessa, josta ei
voinut nousta koskaan. Entinen elämäni juoksu astui elävänä kuvana
silmieni eteen, herättäen kaikki ne muistot ja tapahtumat, mitkä olivat
välillämme olleet, ja kahta rakkaammalta ja kalliimmalta tuntui nyt
Mauno minusta.
»Älä lähde, Sakeus, pois minun tyköäni! Ei meillä ole enään kauvan
yhdessä-olon aikaa -- älä lähde, ole täällä minulla hupina; sinä olet
niin hyvä», sanoi Mauno toinnuttuaan.
Minä lupasin olla hänen luonaan. Minä huomasin, että hänen
hoitamisessaan oli jotain laiminlyöty. Pitkällinen makaaminen ja
alituinen märän juoksu oli tehnyt hänen ronkkansa ja selkänsä läpeimiin
ja vuodevaatteet olivat likaantuneet ja märästä kovettuneet. Minä
rupesin puuhaamaan, että nuot epäkohdat tulisivat poistetuksi.
»Nyt on niin hyvä, voi kuinka hyvä! Liian hyvä sinä, Sakeus, olet
minulle», sanoi Mauno, jaksamatta silmiäänkään raottaa, sillä hän oli
kovin uupunut noiden tointen aikana.
Minä en lähtenyt yöllä enkä päivällä pois hänen vuoteensa vierestä, vaan
hoidin ja vaalin häntä kuten parhaiten taisin. Milloin annoin hänelle
suunkastetta, milloin taas luin hänelle jotain hengellistä kirjaa,
milloin puhelin hänen kanssaan, kun hän sitä halusi ja jaksoi kuulla.
»Mitä sinä luulet, Sakeus, luuletko Jumalan ottavan rumiakin yhtä
mielellään taivaaseen?» kysyi hän eräänä kertana yht'äkkiä, pitkän
voivuksissa olemisensa perästä.
»Vissimmästi, sillä Jumala ei katso ihmisen muotoa», koin hänelle sanoa,
vaikka minä kovin säikähdin tuon äkillisen kysymyksen kuultuani.
»Ovatkohan he yhtä rumat taivaassa kuin täällä mailmassakin?» kysyi hän
taasen.
»Ei suinkaan, sillä sanoohan katekismuskin Paavalin mukaan, että
uskovaisten ruumiit tulevat Kristuksen kirkastetun ruumiin kaltaiseksi»,
selitin hänelle kykyni mukaan.
»Niinhän se taitaa olla, niinhän se on; sinne minä siis halajan», sanoi
hän ja vaipui taasen pitkään unentapaiseen horrokseen.
Mauno oli kauvan vaivuksissa. Hänen kulmikkaat kasvonsa värähtelivät ja
suonenvedon tapaisia vavahtelemisia aaltoili hänen ruumiinsa yli,
samassa kun kylmä hiki nousi hänen otsastansa.
Vihdoin avasi hän silmänsä ja katsoi kauvan ja kiinteästi minua silmiin.
Hänen silmänsä olivat nyt niin kirkkaat ja suuret, etten ikänä ollut
niitä sellaisina nähnyt; näytti siltä kuin taivaallinen kirkkaus olisi
niistä loistanut.
»Oletpa sinä, Sakeus, toki täällä!» sanoi hän vihdoin. »Käske isä ja
äiti tänne, sillä nyt minä kuolen. Minä pääsen varmaan taivaaseen, sillä
Jumala on antanut syntini anteeksi, sen tunnen sydämessäni. Siellä ei
sanota minua rumaksi, sillä minä tulen Kristuksen kirkkaan ruumiin
kaltaiseksi.» Sitten vaipui hän voimattomuudesta tainnoksiin.
Minä kiiruhdin täyttämään hänen käskyänsä. Pian tapasin minä Maunon
vanhemmat ja me kiirehdimme sairashuoneeseen. Sinne tultuamme huomasimme
heti, että sairas kamppaili viimeistä kamppaustansa elämän kanssa, sillä
leuka jäi taapäin hengittäessä ja rinta korahteli. Näytti siltä, ettei
hän enään voinut mitään puhua eikä tuntea meitä. Yht'äkkiä avasi hän
kuitenkin silmänsä ja katsahti läpitunkevasti meihin.
»Hyvästi, isä ja äiti! -- Minä menen taivaaseen. -- Kiitos kaikesta!»
sanoi hän vanhemmilleen, ojentaen heille kuihtuneen, vapisevan kätensä.
»Kiitos, Sakeus! -- ainoa ystäväni. -- -- Si-nä et ole kos -- kos-kaan
minua sorta -- nut -- sinä o-let ol-lut hy...», yritti hän sitten
minulle puhumaan samassa kun minä pidin hänen ojennetusta kädestänsä
kiinni. Mutta hänen voimansa pettivät, sana jäi kesken, pää herjahti
taaksepäin, hieno puristus, jolla hän kättäni puristi, lakkasi, kurkku
korahti ja hän ei ollut enään elävien joukossa.
Siinä makasi nyt hengettömänä lapsuuteni ystävä, Mauno. Jalo henki oli
pyrkinyt ja päässyt vapauteensa tuosta kivuloisesta ja taudin
raiskaamasta ruumiista ja se riensi sinne, kussa kuolemalla ei ole enään
yhtään valtaa.
Kauvan seisoimme Maunon vuoteen vieressä itkeä tyrskien, emmekä voineet
sanaa suustamme päästää. Mutta kullakin on aikansa ja viimein täytyi
meidänkin jättää rakas vainajamme ja ryhtyä tavallisiin askareihimme.
Voi kuinka paljon minä kadotin Maunossa. Hän oli lapsuuteni ystävä ja
leikkikumppani ja mieheksi tultuakaan ei hän toiseksi muuttunut. Hän
ymmärsi minua, eikä hän koskaan sortanut minua köyhyydestäni. Tuosta
kaikesta solmeusi välillämme mitä hellin ystävyys ja avosydämin
ilmoitimme toisillemme sekä ilomme että surumme.
Kun enin suruni haihtui, menin Tipakkalaan. Maija otti minut yhtä
ystävällisesti vastaan kuin ennenkin, mutta kosimistuumia ei hän nyt
yrittänyt puolellakaan sanalla.
Paljon oli tuon yhden vuoden ajalla tapahtunut sielläkin. Molemmat
vanhemmat olivat kuolleet ja Maija oli nyt yksin torpan ja muun
vanhemmiltaan jääneen tavaran haltijana. Heti kun minun kihlaukseni oli
tullut Maijan tiedoksi, oli hän kääntynyt kosimistuumissaan Maunon
puoleen, hänen vielä terveenä ollessaan. Siellä oli Maija onnistunutkin
niin, että he solmivat ikuisen liiton ja molemmat olivat nyt niin
onnellisia. Mutta kuolema katsoo niin vähän ihmisten onnellisuuteen; hän
on kylmä käskyläinen ja täyttää kylmästi tehtävänsä; hän tempasi Maunon
pois ja Maija jäi taas entiseen tyhjyyteensä.
Maija raukka! Hän koki kaikella siveellisellä tavalla pyrkiä
kutsumuksensa perille, mutta luonto oli jakanut hänelle niin vähän
suloa, ettei se onnistunut. Kristillisesti kasvatettuna oli hän
puhdas- ja jalosydäminen, ja sen valossa hän tarkalla aistilla ja
silmällä näki toisen sydämeen; siksi hän inholla hylkäsi kaikki
semmoiset kosijat, jotka eivät olleet vapaat pahoista tavoista. Hän
olisi itse tahtonut valita sydämensä mukaan ja Maunossa kadotti hän
viimeisen toivonsa.
Yhdeksäs luku.