Minä olin jo siksi varttunut mieheksi ruumiillisessa suhteessa, että
minussa heräsi itsetoiminnan halu. Vieraaseen paikkakuntaan, jossa piti
olla paremmat työpalkat, paloi mieleni. Puhuin tuota haluani Palkolan
Hannollekin ja hän ei ainoastaan hyväksynyt mietteitäni, vaan vieläpä
aikoi itsekin lähteä kanssani hakemaan parempaa työn ansiota. Hän
joutikin siihen nyt aivan hyvin, sillä hänellä ei ollut enään
minkäänlaista talouden pidintä; ainoastaan vähäinen osa viimeistä maan
maksoa oli vielä saatavana ja sekin vasta tulevina vuosina. Sitä ei hän
tahtonut millään ehdolla muka vähentää, vaan päinvastoin enentää ja
vieläpä niin suureen määrään asti, että ostaisi taasenkin talon. Siinä
syy, jonka vuoksi hän oli niin kernas tekemään seuraa, ja niin tehtiin
matkaliitto.
Minä en voinut lähteä kotitienoilta ensin ystävieni ja tuttavieni luona
käymättä. Ensin menin Maunon tykö ja kyynelsilmin jättelimme toisemme
hyvästi, toivossa molemmin puolin, että vielä toisemme näkisimme, ja
mielemme oli eriomaisen apea erotessamme. Luonnollistahan oli, etten
saattanut olla Tipakallakaan käymättä, sillä olivathan he aina olleet
minulle niin hyvät.
Kun minä tulin sinne ja ilmoitin mielipiteeni, hämmästyivät he suuresti.
He puhelivat minulle, kuinka täälläkin olisi onnea sitä haluavalle,
hakematta sitä maailmalta; erittäinkin Maija oli ahkera sitä minulle
esittelemään. Minä sanoin tahtoni olevan järkähtämättömän, sillä minä
tahdoin saada rahaa kokoon.
Maija käski minut kamariinsa ja minä seurasin kutsua. Siellä istuimme
kumpikin saman pöydän vastakkain olevia päitä ja puhe ei luistanut
kummaltakaan. Hän oli nyt erittäin raskaannäköisellä ololla, vaikka oli
yhtä pullea ja punainen kuin ennenkin. Vihdoin pääsimme puoliväkisin
jonkunmoiseen puheen alkuun.
»Milloin sinä, Sakeus, aiot naida?» kysyi Maija yht'äkkiä, punastuen
samassa korvia myöden, mutta mikään nauru ei häneltä nyt päässyt, eikä
mikään nauha katkennut, sillä hän oli nyt niin totinen.
»Minäkö? -- Sitä en ole tullut koskaan ajatelleeksi. -- Miksi sitä
kysyt? -- Milloinkas itse aiot miehelään mennä?» änkytin hänelle
vastaukseksi.
»Silloin kun sinäkin nait», sanoi Maija jo paljon levollisempana.
»No, mutta herran tähden! Missä suhteessa minun naimiseni ja sinun
miehelään menosi olisivat yhteydessä?» kysyin yhä ollessani hämilläni.
»Etkö tuota ymmärrä? Sinä ottaisit minut ja minä sinut», sanoi Maija
rohkeasti; mutta nyt katkesi vyöliinan nauha ja tuo hirmuinen hammasrivi
tuli näkyviin, sillä hänen täytyi nyt nauraa, vaikka väkisinkin.
Minun vuoroni tuli nyt punastua, sillä nyt vasta käsitin Maijan
tarkoituksen. Minä en ollut osannut aavistaakaan, että Maijan ajussa
semmoisia tuumia liikkui, ja nyt käsitin, mistä tuo Maijan vanhempienkin
hyvyys minulle vuoti. Jos vaikka olisin halunnutkin, en olisi uskaltanut
antaa semmoisen ajatuksen tulla mieleenikään. Sitäpaitsi oli minulla
semmoinen kylmä vastenmielisyys Maijaa kohtaan. Kuitenkin olin tuon
vastenmielisyyteni huolellisesti salannut, sillä sopihan minun olla
ystävä ystävälleni, vaikkei sen enempää.
Minä jouduin kiusaukseen noiden ristiriitaisten tunteitteni ja käsillä
olevan asian vuoksi. Rikkautta olisi kyllä tarjona, jota ei kenties
toista kertaa enään tarjota, mutta se ei tuntunut miltään, sillä olinpa
jo herrastuomarin ja Hannon esimerkeistä huomannut, ettei rikkaus
yksistään tee ihmistä onnelliseksi. Enpä oikein tiennyt, miten tuosta
pulasta pääsisin Maijaa loukkaamatta.
»Niinkö sanot, Maija? -- Se ei sovi, se on mahdoton», sokersin viimein
hätäyksissäni.
»Minkätähden ei?»
»Sinä olet rikas, minä köyhä. Mitä sanoisivat ihmiset ja vanhempasi?
Rikkaus ja köyhyys eivät tule onnelliseksi, eivät menesty, siis se on
aivan mahdoton», koin minä kierrellä.
»Ihmisten puheesta ei meidän tarvitse huolia ja vanhempani kyllä
suostuvat, sillä he sanovat sinun olevan viisaan ja kelpo pojan»,
selitti Maija.
»Minä en voi täällä enempää aikaa olla, sillä sydämeni on kovin täynnä
ja mieleni sekaisin», sanoin äkkiä, ojentaen käteni Maijalle
hyvästi-jätöksi. Hän tarttui käteeni ja katsoi mykkänä surullisesti
silmiini. Maija raukka!
Poismennessäni olivat niin monenlaiset tunteet ja ajatukset sydämessäni,
etten tiennyt miten minun asiani oikeastaan olivat. Vuoden ajan oli jo
sydämessäni asunut erään pienen ja köyhän talon kuudes sisarus. Me emme
olleet sanaakaan toisillemme siitä asiasta puhuneet, mutta kumminkin
luulettelin silmäystemme vaihtelosta huomanneeni, että hänen sydämessään
on tilaa minulle. Tuon nykyisen pakottavan sieluni häiriön voimasta tuli
tuo salainen, kaukainen haave minulle nyt ihka eläväksi ja tuon tunnon
ja sisällisen taistelon pakottamana ohjasin suoraan askeleeni Kosken
Liisun luokse, ennenkun sitä itsekään huomasin. Minä avasin hänelle
sydämeni ja minä en erehtynyt, sillä hänen sydämessään oli jo kauvan
valmistettu sija minulle. Me teimme kohta ikuisen liiton ja minä
kihlasin hänet elämäni kumppaniksi.
Me aioimme pitää salassa asiamme siksi kun minä palaisin työnansiolta,
mutta kun se kerran tuli tiedoksi niin isolle sisarusjoukolle, oli se
ennen pitkää tietona ympäri kylää. -- Tipakka-Maija sai heti pahan
reväisimen, kun sai kuulla tuon uutisen, sillä se oli laillansa selvä
vastaus hänen naimapuuhiinsa.
Niinkuin olimme päättäneet, lähdimme Hannon kanssa, reppu selässä,
matkalle. Me päätimme mennä erääseen maamme läänin pääkaupunkiin, jossa
sanottiin olevan hyvät työpalkat. Voi kuinka ikävältä ja pahalta tuntui
ero kotikylästä. Tuntuipa siltä kuin olisin ollut vaan niinkuin pienin
hyönteinen tuolla avaralla mierolla. Hanno, joka oli varttuneempi ja
paremmin tottunut maailman menoihin, ei tuosta ollut juuri millänsäkään,
vaan oli iloinen ja levollinen kuten ainakin.
Kun olimme kahden oudossa maailmassa, tulin yhä enemmän tuntemaan Hannon
luonnonlaatua, sillä ulkomaailma ei häirinnyt aatevaihteloamme eikä
keskusteluamme tiellä eikä talossa. Hänellä oli suuret aatteet
tulevaisuudestansa ja tämä matka tuntui varmasti tuottavan hänelle
tuhansia markkoja. Entisestä vahingostaan ei hän huolinut mitään, se
tuntui olevan niinkuin sen ollakin piti, mutta Kivisen Heikin
konnamaisuutta ei hän voinut unhottaa. Puhelipa hän aristelematta useat
kerrat, kuinka hän täältä palattuansa ostaa erään ison, kauniilla
paikalla olevan talon, ja kuinka hän laittaa siihen ison ja kauniin
puutarhan järveen päin olevalle vierulle.
Kun kävelimme erään talon ohitse, kuulimme kuinka työssä olevat miehet
arvostelivat meitä.
»Tuommoiset miehet saattavat aivan helposti tarkastella ihmisien aittoja
ja rahavaroja pimeinä aikoina», sanoi ensimmäinen.
»Missähän he ovat viime yönä olleet tarkastuksilla?» sanoi toinen.
»Heidän ei pitäisi antaa mennä, vaan pitäisi ottaa kiinni», neuvoi
kolmas.
»Miehet hoi! Onko teille passia?» huusi neljäs jälkeemme.
»Tuhat tulimmaista! Niinkö te kohtelette kunniallisia ihmisiä? Kun minä
saan teidät kiinni, niin kyllä minä teille passit näytän ja takaanpa,
ettette niitä halua toista kertaa nähdä», ärjyi Hanno ja lähti heitä
kohden juoksemaan kiiluvin silmin ja nyrkki pystyssä.
Nähdessään tuon vihastuneen miehen tulevan, pötkivät miehet kaikin
pakoon ja Hanno palasi jatkamaan matkaansa. Hänen kunniantuntoaan
loukkasi kovin noiden miesten epäkohteliaat lauseet, ja eipä se paljon
muuten ollut minullakaan ja minua oikein kummastutti, kun ihmiset
saattavat olla niin ilkeitä.
Niin tavoin tulimme kaupunkiin ja rupesimme työhön. Mutta kauvan emme
siellä viihtyneet olemaan, sillä tuo kaupungin epäsiveellinen ja
työkansaa halveksiva elämä oli meille maanmoukille niin silmään pistävä,
että pari päivää siellä oltuamme pötkimme takaisin maalle. Eipä
sielläkään tuntuneet kypsät kärpäset suuhun eikä rahat kukkaroon
lentelevän. Vihdoin kyllästyimme siihenkin ja Hanno lähti pötkimään
kotipuoleen, paljon köyhempänä kuin oli sieltä lähtenyt, sillä
matkavarat olivat loppuun kuluneet.
Niin kävi Hannon isojen rikastumisen tuumien, mutta mitä hän huoli siitä
enempää kuin muustakaan, sillä hän oli luonnon ja hetkien lapsi.
Minun kunniantuntoni ja häpeämiseni oli niin suuri, etten voinut Hannon
kanssa palata kotiin, vaikka olikin vaikea hänestä erota ja jäädä
ypöyksin vieraaseen paikkakuntaan, outojen ihmisten keskelle.
Minä rupesin kesämieheksi erääseen taloon, joka oli noin kolmen
peninkulman päässä kaupungista. Onneksi oli tuon vanhan talon isäntäväki
hyviä ihmisiä, ja ennen pitkää pääsin minä ahkeruudellani ja
rehellisyydelläni heidän suosioonsa.
Kun ensimmäisenä iltana panin maata, näin minä unta, että olin olevinani
rakkaiden vanhempieni luona. He varoittivat minua, että välttäisin
kaikkia semmoisia, jotka saattaisivat turmella ja pahentaa minua ja
viedä perikatoon. -- Oliko heidän henkensä varaamassa minua, vai
olivatko ne opetukset, joita he olivat minulle pitkin elämääni jakaneet,
heränneet sielussani nyt, kun olin heitetty niinkuin pisara mereen?
Miten lieneekin, mutta suurena tukena ja lohdutuksena olivat nuot
unissakin annetut varoitukset minulle.
No mitäpä siinä muuta: tavallisia talontöitä tehtiin läpi vuoden ja niin
tuli niityn-aikakin. Kun ruvettiin heinäntekoon, havaitsin minä, että
niittyjen laidoilla, saarilla ja niityilläkin kasvaviin paju- ja
koivupensaisiin oli sinne tänne sidelty punaisia, sinisiä, viheriäisiä,
mustia, valkeita ja kaikenvärisiä lankoja ja rihmanpätkiä tahi muita
resunriepaleita; paikoin oli myös solmeiltu Minä pensasten latvoja
kummallisiin ja monimutkaisiin solmuihin. Ne rupesivat herättämään
minussa huomiota. Ja kun en ymmärtänyt, mitä nuot merkitsevät, aloin
kysellä niiden merkitystä.
»Minkätähden puiden vesoja on niityllä sidelty monenvärisillä langoilla
ja resuilla?» kysyin minä eräänä ruoka-aikana isännältä.
»Puiden vesoja sidelty! -- Onhan vielä jotain muutakin tehty», sanoi
isäntä ja katsoa muljautti jokaista erikseen silmiin, ikäänkuin peläten,
että joku vaarallinen keskustelu olisi syntymäisillään.
»Niin ja pensasten latvoja on vedelty kummallisiin solmuihin», lisäsin
minä.
»Ne ovat tarpeellisia laitoksia ne», sanoi isäntä umpimielisesti.
»Mihin ne ovat tarpeellisia?» kiilasin yhä.
»Ne ovat sutten pelättimiä ne», selitti isäntä jo avonaisemmin.
»Sutten pelättimiä! Kuka niitä on laittanut?»
»Susivouti.»
»Oikea virallinen susivoutiko?»
»Ei. -- Mitäs lintu saa mitään semmoista aikaan.»
»Minkälaista? Ettäkö voisi pensaita sidellä ja solmuja tehdä?»
»Ei, mutta että sudet pelkäisivät.»
»Mitä ne sitten pelkäävät, susivoutiako, vai mitä?»
»Noita susivoudin laitoksia.»
»Mitenkä sudet tuommoisia pelkäävät, eihän nuot peloita ihmistäkään?»
»Niin, etteivät tohdi tulla maille halmeillekaan.»
»Kuka ja mikä hän sitten oikeastaan on, joka saapi sen aikaan, että
sudet pelkäävät noita resuja ja solmuja?»
»Niinkuin jo sanoin, on hän susivouti ja vaikka hän ei ole oikea
susivouti, on hän kuitenkin paljon parempi häntä. Hän se on, joka sen
saapi aikaan, etteivät sudet tohdi tulla näille maille eläimiä
haaskaamaan», selitti isäntä toimessaan.
»Kuka hänen on laittanut tuohon työhön?»
»Laittanut! Häntä ei ole laittanut kukaan, hän tekee sen itsestänsä.»
»Pelkäävätkö sudet sitten noita kujeita?»
»Pelkäävät.»
»Mistä sen tietää?»
»Siitä kun ei susia näy koskaan ja eläimet saavat hyvän rauhan
laitumilla.»
»Entä jos ei susia näkyisi sen enempää, vaikkei tuota mokomaa susivoutia
olisi olemassakaan?»
»Ei se ole niin, koska ennen häntä sudet ovat kaataneet paljon karjaa.»
»Onko hänen hallussaan susien karkoitus mualta kun tästä pitäjäästä?»
»On, hänen hallussaan on monta pitäjästä.»
»Ilmaiseksiko hän tekee tuota kauhean isoa hyvää työtään?»
»Ei; mitäs mahdotonta.»
»No, mitenkäs sitten?»
»Hänelle maksetaan kapat.»
»Kapat! Jyväkapatko?»
»Niin.»
»Joka talosta koko piiristään?»
»Joka talosta, missä hän vaan käypi kapoillaan.»
»Hän on sitten rikas?»
»Eipä niinkään.»
»Mihin se hyvyys sitten joutuu?»
»Hän on juoppo.»
»Mutta jos ei huolisikaan maksaa hänelle kappoja?»
»Hän kostaisi.»
»Miten?»
»Hän syöttäisi karjan susilla.»
»Joutavia! Mistä hän ottaisi sudet karjoja syömään, koska ei niitä ole
olemassakaan näin metsättömillä mailla ja koska hän luulee sudet
karkoittaneensa pois mailta halmeiltakin, kenties aina Viron maalle
asti?»
»Kyllä hän sudet saa löytymään vaikka maanraosta, silloin kun hän niitä
tarvitsee», arveli isäntä toimessaan.
Kun ma huomasin vastaanväittelemiseni aivan turhaksi, heittäysin
hiljaiseksi ja puhe tuosta ihmeitätekevästä susivoudista jäi siihen. Oli
jo myös aterian aika loppunut ja lähdettiin niittämään.
Tuo juttu rupesi kuitenkin kangastamaan kummalliselta mielessäni.
Tuntuipa siltä, ettei tuo koko susivuodin juttu ole toki tosikaan, ja
etteivät he usko sitä itsekään, vaan että he kokivat minua outoa narrata
ja kiusata niin perinpohjin kuin vaan voivat. Mutta nuot pensaisin
solmetut langat ja resut, kummalliset solmut pensasten latvoissa, sekä
isännän totinen selitys asiasta osottivat taas toiselta puolen, että
jotain siihen suuntaan oli olemassa. Kummalliselta tuntui silloinkin jo
mielestäni, kun täällä näin laajassa piirissä mokoma susivouti menestyi,
jonkamoista en ikään enkä missään ollut nähnyt, en kuullut. Kummallisen
raskas paino tuntui noita ajatellessani rasittavan sieluani, vaikken
voinut vielä silloin itselleni selittää mikä se oli.
Juuri kun olin noita itsekseni miettimässä, tuli meitä kohden pitkin
niittyä eräs mies. En häntä tuntenut, vaikka paikkakunnan ihmiset
läpeensä tunsin. Hän oli pieni, vanhanpuoleinen mies ja selässä oli
hänellä täyteen pakattu vanha ja hyvin kulunut hylkeennahka-laukku;
oikeassa kädessään pyöritteli hän pitkävartista piippua. Kun hän tuli
niin ulottuviin, että hänen voi selvään erottaa, huomasin heti, että
koko väki tunsi tulijan, sillä jokainen heistä otti salakähmäisen,
arkamaisen ja kunniaa osottavaisen aseman. Vieras teki kummallisen ja
umpikuljuisen tervehdyksen, ja käytti itsensä muutoinkin oudosti ja
salaperäisesti.
»Mistä tämä vieras on?» kysyin häneltä, sillä uteliaisuuteni oli noussut
korkeimmallensa.
»Oletkos ainoa muukalainen, joka et näitä tiedä?» vastasi tullut
päätänsäkään kääntämättä.
»Todellakin olen muukalainen, enkä tunne teitä», vakuutin hänelle.
»Tuuli minulla on tupana, meri peltona, aallot aurana ja metsänpedot
palvelijoina», vastasi tuo kummallinen mies.
»Mitä tuo nyt oli?» kysyin.
»Joka ei ymmärrä puolesta sanasta, se ei kokonaisestakaan», sanoi hän,
pyörähtäen samassa hyvin ryhdikkäästi ympäri, ja astellen väkiryhmää
likemmäksi, joka työstä lakattua oli kerääntynyt yhteen, katsellakseen
ja kuunnellakseen tuota kunnianarvoista vierasta. -- Luultavasti ei
minun uteliaisuuteni ollut salaperäiselle vieraalle mieliksi.
Kun hän oli umpikuljuun puhellut joitakin sanoja jonkun kanssa, lähti
hän niittyä myöten kävelemään pois, oudosti silmäillen kahtapuolta
mennessään.
»Tuopa nyt vasta kummallinen mies oli!» arvelin toisille vieraan mentyä.
Toviin aikaan ei kukaan vastannut mitään, katselivat vaan vuoroon
toisiansa silmiin, vuoroon sitä suuntaa, jota vieras meni.
»Hänhän se olikin susivouti», sanoi isäntä melkein kuiskaamalla,
ikäänkuin peläten, että tuo salaisuuksia tietävä ja ihmeitä tekevä mies
sen kuulisi, vaikka hän oli jo hyvän matkan päässä.
»Olisitte voineet ennen sen minulle sanoa», arvelin melkein
mieliharmissani.
»Mitä hyvää sinulle siitä tiedosta olisi ollut?»
»Olisinpa näyttänyt teille, kuinka vähän tietävä ja voipa susivouti
teillä on», vastasin.
»Sen on hyvä niin sanoa, jolla ei ole eläimiä, eikä muutakaan
kadottamista», sanoi isäntä ja loi samassa minuun yrmeän ja mahtavan
katseen.
Tuo isännän viimeinen lause ja katse selitti paljon minun nykyistä
asemaani. Minulle oli usein jo sanottu, että minä olen mies, semmoisena
pidin itsekin itseäni ja isännältänikin olin useammasti kuin kerran
saanut sen kunniannimen. Minua oli pidetty miehenä, mutta minkälaisena
miehenä? Koneena vaan, semmoisena, josta on jotain aineellista hyötyä,
mutta aatteellisena ihmisenä, itse toimivana miehenä ei ollut minulla
mitään arvoa. -- Mitäpä siitä. Vähäväkinen kuin olin, täytyi minun
vaieta, mutta kumminkaan ei se voinut poistaa sitä kummastusta, että
näin lähellä läänin pääkaupunkia voisi mokoma susivouti menestyä.
Siihen loppui susivoudin juttu.
Mitään erinomaista ei tapahtunut siitä eteenpäin. Minä koin täyttää
velvollisuuksiani ja kun isäntä huomasi, että hänen työkoneensa oli
hyvässä voimassa, unohtui tuo vähän karsas asia kokonaan. Hän olisi
mielellään pitänyt minut vielä toisenkin vuoden, mutta minulla oli niin
hirmuinen ikävä kotipuoleen, etten suostunut paikoilleni jäämään millään
ehdolla. Koetettiin lisätä palkkaakin, mutta ei sekään auttanut. Minulla
oli palkkaa kaksikymmentä ruplaa, jota en ollut vuodenpitkään kuluttanut
yhtään kopeekkaa, sillä minä tahdoin mennä rahamiehenä kotiin; häpeähän
muutoin olisi ollut, kun kerran kumminkin olin rahan tienestissä. Minä
sain Kekrinä kaiken palkkani kerralla käteeni puhtaissa kolikoissa. En
ikänä ollut ennen saanut olla niin ison rahasumman omistajana, kun nyt
olin, ja voi kuinka nuot kolikot olivat minusta mieluisia. Kun oli
tilapäätä, katselin ja ihaelin niitä salaa; tunsinpa silloin että
kelpaisi se minullekin tuo ajallinen tavara.
Useaan paikkaan kylässä oli römpän aikana laitettu jos jonkinlaisia
rahan onkia, sillä kaikki salakapakoitsijat näyttivät niinkuin
kuolleista vironneen, vietelläkseen palkollisilta pois näiden hiellä ja
väellä ansaitsemat rahat, ja moni raukka menettikin niissä parissa
vuorokaudessa kaiken vuosipalkkansa. Minuakin koeteltiin viekotella
niihin ja minulle ilmestyi nyt senkin seitsemän tuttua ja ystävää,
kaikilla oli jotakin ansiota ja tehtyä, hyväätyötä minua kohtaan, joita
minun olisi nyt pitänyt palkita runsailla ryypyillä, tahi muilla
suunavauksilla. Mutta kun minä en tuntenut olevani heille missään
kiitollisuudenvelassa, enkä sen vuoksi ruvennut heidän janoisia
kurkkujansa liottamaan, tuli toinen ääni kelloon ja he rupesivat minua
haukkumaan ja herjaamaan kaikella lailla ja tuo iso ystävyys oli
loppunut siihen paikkaan! Jopa asia meni niinkin kauvas, että he
miettivät antaa minua miehissä selkään, mutta kun minä älysin heidän
hankkeensa, kalpin minä sääriini ja heitin koko suu-ystävät pitkille
nokin ja kuivin suin. Olin hyvin mielissäni, kun voitin kiusauksen.
Olipas kylässä iso taskukellojen kauppias ja vaihtaja, jota kutsuttiin
Kello- eli Helu-Pekaksi. Hän oli lyhyenjäntevä, punakka mies. Hänen
kaikista lakkareistaan roikkui parvittain kellojen peräsimiä ja hänen
rintansa ylitse juoksi ristiin rastiin kellojen kaularihmoja niin paljon,
ettei luultavasti mikään Keisarin käskynhaltia ole niin paljon kerralla
nauhoja pitänyt. Noista kaikista hänen nimensäkin. Hänen ei nähty
koskaan nauravan, ja pyhäaikoina ei hänellä ollut muuta työtä, kuin
hiipiä miesjoukosta miesjoukkoon, hakemaan kellon ostajaa tahi
vaihtajaa. -- Nyt oli hän varsin ahkerana.
»Eikö poika osta kelloa?» kysäisi hän, seisahtuen minunkin eteeni.
»En», vastasin minä lyhyesti ja jäykästi.
»Minulla olisi erinomaisen hyviä ja halpoja kelloja», sanoi hän,
vetäisten samassa lakkaristaan esille erään kellon.
»Onko tuo paras kelloistanne?»
»On, paras se on.»
»Mitä sorttia se on?»
»Engliska, parasta sorttia engliska.»
Engliska! ajattelin minä. Engliska-kelloahan ei ole kun harvoilla,
parhailla miehillä, ja minä olen meidän lukkarinkin monasti kuullut
ylpeilevän engliska-kellollansa; mitähän jos minäkin ostaisin semmoisen,
varsinkin kun sen nyt saisin helpolla? Ja minun rupesi tekemään sitä
mieleni.
»Paljonko te siitä tahtoisitte?» kysyin minä sitten.
»Minä myön tämän aivan halvasta hinnasta, kalun hyvyyteen katsoen, mutta
mennään vähän syrjään, etteivät muut kuule kauppaamme, sillä minä en
saisi silmiäni auki, kun he saisivat tietää kuinka helpolla tämän myön»,
sanoi Kello-Pekka kuiskien ja katsoi vinoilla silmillänsä viekkaasti
ympärillensä.
Kaksinkertaisesti mieheltä tunnuin nyt mielestäni, kun niin ylevä mies
minua noin ystävällisesti kohteli ja me vetäydyimme huoneitten taa
kellonkauppaa tekemään.
»Paljonko te tuosta vaaditte?» toistin minä siellä kysymykseni.
»Olisin minä tällä jo _muilta_ saanut viisitoista ruplaa, mutta
_sinulle_ myön minä tämän kahdestatoista ja puolesta ruplasta.»
»Ettekö myö tuota kymmeneen ruplaan?»
»En. En voi niin paljoa ottaa häviötä päälleni.»
»Mutta minä en otakaan sitten koko kelloa», sanoin minä ja aloin kävellä
pois. Minäkin olin mielestäni viisas ostaja ja arvasin tinkiä; kuinkas
muutoin?
»Älä häntä nyt mene -- mietitään», sanoi hän. Sitten hän luki sormiaan
hiljaa mutisten itsekseen. »No, en tuossa paljoa häviä, sillä kello on
monien kauppojen kautta tullut minulle helpoksi. Hae rahat, niin tehdään
kauppa.»
Minä annoin hänelle kymmenen ruplaa ja hän minulle kellon ja nyt olin
minä kellopoika.
Tuskin kukaan on maailmassa enemmän ollut mielissään, kuin minä nyt
olin, sillä olinhan saanut niin edullisen kaupan -- viidentoista ruplan
kellon kymmenellä ruplalla. Tuo voittokauppa antoi minulle semmoista
intoa, että lähdin paikalla tallustelemaan kotipaikkaani kohden, mieli
ilosta sykkivänä, kymmenen ruplaa rahaa kukkarossa, viidentoista ruplan
kello lakkarissa ja Kosken Liisu -- sydämessä.
Kahdeksas luku.