Maunon sairaus ja kuolema olivat niin lannistaneet mammonan ja
oma-rakkauteni, etten koko aikana edes muistanutkaan kelloani, jonka
nojalla olin mielestäni niin paljon kohottanut arvoani; se riippui
seinällä koko ajan virittämättä ja käymätönnä. Nyt otin sen esille,
vedin ja panin arviolta niin oikeaan, kuin mahdollista oli. Sitten
lähdin astelemaan morsiameni luokse.
Aina muistan sen hetken, jolloin hänet taas kohtasin. Voi, kuinka
avosydämisesti, luottavasti, vilpittömästi ja rakkaasti hän otti minut
vastaan, minut, ylönkatsotun, köyhän olennon, jolla ei ollut edes kattoa
tarjota hänen päänsä päälle! Silloin rupesin ensikerran himmeästi
aavistamaan, mikä ääretön aarre ihmisellä on rakastavassa ja
vilpittömässä elämänkumppanissa.
Hän kyseli tarkkaan minun elämäni vaiheet poissaoloni ajalta, ja minä
kerroin vilpittömästi hänelle kaikki tapaukset. Hän hyväksyi käytökseni,
vieraassa paikkakunnassa ollessani. Siitä sain minä hyvän tilan esitellä
hänelle sillä matkalla ansaitsemani omaisuuteni; erinomattain näytin
kelloni hänelle suurella pontevuudella.
»Sinusta tulee säästävä mies, sen näen selvästi, mutta tuo kello olisi
saanut olla ostamatta», sanoi hän vakavasti.
»No, mutta herran tähden! Viidentoista ruplan kello kymmenellä
ruplalla», änkytin minä vastaukseksi hämilläni.
»Jospa vielä niinkin olisi, puhdas raha kumminkin on aina edullisempi
taloutta alkaissamme; ilman sitä ei meillä ole varoja panna mihinkään
korukaluun, olipa se vielä kuinka helppo tahansa», sanoi hän.
Tuo muistutus tuntui niin oikealta, ettei minulla ollut ainoatakaan
sanaa puolustuksekseni, vaan loin häpeällä silmäni maahan. Minä
huomasin, että hänellä jo oli huoli toimeentulostamme, jota minä en
ollut vähääkään ajatellut.
Kun hän huomasi minun joutuneen alakuloiseksi, sanoi hän: »Älä tuota nyt
sentähden murehdi, saattaahan kellolla sen hinnan saada; minä vaan
sanoin miten minun mielestäni paras olisi; annetaan sen asian olla
sinänsä.»
Voi kuinka hyvältä tuntui tuo hänen viimeinen lauseensa, kun huomasin,
että hän voi minulle anteeksi antaa erhetykseni, vaikken minä tuota
asiaa todesta erhetyksenä pitänyt, päinvastoin vaan hyödyllisenä
kauppa-asiana. Minä en ollut oppinut saamaan anteeksi, en olevia enkä
olemattomia erhetyksiä, pilkkaa ja naurua vaan, ja sentähden tuntui niin
hyvältä tuon mielestäni luullun erhetykseni anteeksi antaminen. Kaikesta
tuosta ilostuin minä ja tulin entiselleni.
Hupaiset olivat ne hetket, jotka yhdessä olimme ja avosydämisesti
ilmoitimme toisillemme sydäntemme tunteet. Kumpainenkin löysi toisessaan
jotakin niin jaloa, pyhää ja viehättävää, ettemme olisi onnellisuuttamme
vaihettaneet koko maailman kunniaan ja rikkauteen, ja me vahvistimme
rakkauden liittomme rakkauden ja uskollisuuden lupauksilla.
Iloisella ja toivorikkaalla sydämellä läksin hänen tyköänsä kylään,
jossa minun toimintani parhaasta päästä oli.
Oli pyhäpäivä. Ohjasin kulkuni erääseen taloon, jossa useinkin oli
pyhäilloin paljon väkeä koolla. Ennen sisään menemistäni otin kelloni
esille, tarkastelin sitä oliko se oikeassa, kuuntelin käypikö se,
hieroin sen periä, että ne paremmin kiiltäisivät, pistin sen sitten
lakkariini ja laitin perät näkösälle roikkumaan. Sitten astuin hyvin
pönäkkänä tupaan.
Niinkuin olin toivonut, oli tuvassa paljon ihmisiä. Muiden mukana oli
siellä kylän kelloseppä, jota kylän kesken sanottiin: »Rämppä-Mikoksi».
Hän oli oivallinen kellojen tuntija, niin ainakin sanottiin. Hänen
hallussaan oli koko pitäjään seinä- ja lakkarikellojen korjaaminen,
jonka tähden hänen huoneessaan ei näkynyt eikä kuulunut muuta kuin
kellojen tikittämistä ja nakuttamista ja epäsäännöllistä lyömisen
pärinää. Niiden seassa hän rapasi ja kynsi päiväkaudet, näkemättä ja
kuulematta mitään muuta, alahuuli lerpallaan ja nokkaansa tuhisten. Hän
oli niin perehtynyt kellomaailmassa, ettei hän nähnyt sitä kelloa
kenenkään seinällä eikä lakkarissa, jota ei hän tahtonut tirkistellä,
tarkastella ja arvostella. Kuinka paljon hänen käsissään kellot lienevät
paranneet, sen ties mikä. Semmoinen oli se mies, joka minut ensiksi
huomasi ja olinpa oikein mielissäni kun niin kävi; sillä tulihan nyt
kelloni ikäänkuin kruunatuksi.
»Onko Sakeuksellakin kello», sanoi hän, astellen minun luokseni ja
ojentaen jo kätensä vastaanottaakseen kelloani, »minkälainen kello
sinulla on?»
»Parhaan sortin engliska tämä on», sanoin minä ja vedin samassa kelloni
esille, tehden itseni hyvin ryhdikkään ja arvokkaan näköiseksi,
mielessäni iloiten, kun kello teki heti niin hyvän vaikutuksen.
Rämppä-Mikko otti kellon, avasi sen juhlallisesti suurella
arvokkaisuudella ja katsoa tirkisteli sen sisään. Minä katsoin häntä
kasvoihin ja näin, kuinka hänen huulensa putosi lerpalleen.
»Parasta sorttiako engliska, vai?» sanoi hän, kääntämättä päätään ja
silmiään pois kellosta.
»Niin», sanoin minä arasti, sillä eipä tuo huulen lerpahtaminen ja
kysymyksensä ennustanut mielestäni mitään hyvää ja kummallinen pelko
alkoi väkisinkin valloittaa mieleni.
»Tämä on kaikkea muuta, mutta ei engliska», sanoi hän ja katsoi minua
tuimasti silmiin.
»No mutta herran tähden! Mikä se sitten on?» sokersin minä kauheassa
hämmästyksessäni.
»Saksalainen.»
»Saksalainenko, kuinka?»
»Niin, ja huonointa sorttia sekin.»
»Huonointa sorttia saksalainen, niinkö?»
»Aivan niin ja tämä ei ole eheäkään.»
»Eheäkään -- no mutta käveleehän se.»
»Kyllä se sen vuoksi voipi kävellä, mutta tässä ei ole tauluntolppia, ei
rukkausta eikä kultausta enempää kuin tuohivirsussa; lerkku on tinalla
juotettu, ja kivi on kruunusta poissa. Tämä on erittäin vanha ja
raadeltu kello», luetteli tuo kaikkitietävä kelloseppä; tuntuipa siltä
kuin se olisi ollut oma syntirekisterini.
»Paljonko sinä olet tästä maksanut?» kysyi hän sitten minulta, sillä
minulla ei ollut mitään sanomista kelloni rikosluetteloon.
»Kymmenen ruplaa», sanoin minä häpeissäni.
»Kymmenen ruplaa! Ha -- ha -- ha -- haa! Kolme ruplaa on jo liiaksi koko
rämpälle», sanoi hän sitten ja ojensi samassa minulle kellon takaisin.
»Kymmenen ruplaa vanhasta saksalais-resusta! Eipä ole paljon miehellä
päässä pidettävää!» rähähti koko joukko nauramaan yhteen ääneen.
Sitten rupesi Rämppä-Mikko juhlallisesti minulle juurta jaksain
selittämään, mikä väli on engliskalla ja saksalaisella, ja siinä täytyi
minun seisoa kovassa koulussa, sillä pilkkahymy oli kaikkialla
ympärilläni. Nyt kyllä tiesin mikä väli niillä oli ja mikä minun kelloni
oli, mutta liian kallis oli tuo oppi sekä kunnialleni että kukkarolleni.
En voinut kauvemmin siinä viipyä, sillä kova häpeä ja hämmennys minun
käsitti. Tuo arvoni kohoaminen kelloni kautta, josta niin usein olin
mielikuvituksissani pöyhistellyt, raukesi yhdellä iskulla kuin tuhka
tuuleen ja häpeä oli vaan tullut sijaan.
Tuo tapaus koski minuun muutoinkin kovin kovasti. Pelko siitäkin, että
morsiameni asian kuultuansa hylkää minut, saatti joka luunsolmuni
vapisemaan. Nyt vasta huomasin todellisesti, kuinka oikeassa hän
kuitenkin oli, arvellessaan epäedulliseksi koko kellon kauppaa. Tuon
hädän ja pelon pakottamana palasin heti takaisin kertomaan hänelle miten
asiat oikeastaan olivat, kävipä sitten miten kävi.
»No, miksi sinä niin pian tulit takaisin?» kysyi hän naurusuulla, kun
tulin hänen luokseen.
»Voi, ei tämä kello olekaan engliska kello», sanoin tokaisin hänelle.
»Mistä sen tiedon olet nyt saanut?»
»Rämppä-Mikko niin vakuutti. Hän sanoi tämän olevan rikkeimen
saksalaisen ja korkeintaan kolmen ruplan arvoisen», tunnustin hänelle
avosydämisesti ja pelollani.
»Jotain semmoista minä aavistinkin; sinä olet antanut itsesi pettää.»
»Kuka tuota olisi uskonut, kun minulle niin moneen kertaan vakuutettiin
sen kelvollisuus ja arvo», koin minä änkyttää.
»Joko nyt uskot, että olisi ollut paljon parempi, kun et olisi koko
kelloa ostanutkaan?» kysyi hän melkein kovasti.
»Oi, älä puhu -- älä kysy enään; suurella häpeällä ja harmilla uskon
sen, mutta liian myöhään; älä kuitenkaan minua sen vuoksi hylkää»,
pyytelin häntä.
»Hylkää sinua! tuon onnistumattoman kellon kaupan tähdenkö? -- niinkö?
Kuinka saatatkaan minusta niin halvasti ajatella? Vika ei ole sinun,
vaan sinä olet antanut pettää itsesi. Sinä olet rehellinen poika ja
uskot muista samaa; siinä koko vikasi. Ei, ystäväni! Niin löyhillä
perustuksilla en minä ole sydäntäni sinulle antanut, että tuommoisen
tapauksen antaisin tyhjäksi tehdä hartaimman sydämeni toivon. Tuo luultu
rikoksesihan ei ole muu kuin tottumattomuus maailman menoon», sanoi hän
avosydämisesti.
Tuon puheen kuultuani heltyi niin sydämeni, että hyrähdin itkuun ja
kiersin käsivarteni hänen kaulaansa. Aina selvemmästi käsitin kuinka
jalo ja puhdas sydän hänellä oli. Hän voi anteeksi antaa ja näki paljon
syvemmälle ihmissydämiin, ja tunsi maailmaa paremmin kuin minä; vieläpä
hän toivoi minusta niin paljon.
Kyllä tiedän, että tuo tuntuu monen mielestä joutavalta, mutta olimmehan
luonnon lapsia. Ei meillä ollut mitään ennakkolaskuja, ei mitään
järkiperäisiä päätöksiä, ei mitään salaperäisen vaiti olemisen syitä;
sydän oli vaan löytänyt sydämen ja niitä elähytti totinen, puhdas ja
vilpitön rakkaus ja siinä oli kaikeksi kaikessa. Kun asiamme kerran niin
olivat, oliko kumma, jos siinä ei kysytty neuvoa lihalta eikä vereltä,
eikä muilta ihmisiltä? Oliko kumma, jos vähäpätöisimmätkin asiat
lapsellisella luottamuksella ja avosydämellisyydellä toisillemme
ilmoitimme, varsinkin semmoiset, joilla luulimme toisillemme surua
saattaneemme?
Tuo ensimmäinen elämämme haaksirikko ei vaikuttanut sen pahempaa, kuin
että me ensi sunnuntaina kuulutettiin avioliittoon.
Mutta nytkös konttimiehille työtä tuli, ei morsiameni, mutta minun
puoleltani. Kymmeniäkin huutajia oli, jotka suurella pontevuudella
kokivat hänelle päivän selkeästi toteen näyttää, kuinka hän muutaman
vuoden päästä kerjää, suuret, paikatut miehen pieksu-lohmat jalassa,
istuen takkakivellä ja anellen ruokaa. Semmoisiin ennustuksiin vastasi
hän vaan sävyisästi:
»Se on minun asiani, eikä teidän. Vaikka kepillä kelkkaa perään
lykkäisin, en sittenkään muuttaisi päätöstäni.»
Kun tuommoiset tuumat tulivat minun kuulooni, herätti se minussa
semmoista oman arvoni tuntoa ja itseeni luottamista, että minä oikein
kauhistuin niitä kuullessani. »Minunko vaimoni kerjäisi? Ei niin kauvan
kuin tämä käsi liikkuu», sanoin minä kättäni ojentaen, ja melkeinpä
olisin ollut valmis vaadittaissa vannomaan sen lisäksi.
Kaikki noiden kontinkantajain puuhat raukesivat kuin tuhka tuuleen, ja
ajan jouduttua vihittiin meidät ja niin olimme nyt aviopari.
Nyt tulivat meille toisenlaiset puuhat, sillä astuihan tosi-elämä myös
eteemme, ikäänkuin jonkun himeän esiripun takaa. Se toi tullessaan yhä
uusia kutsumisia ja velvollisuuksia. Elämän tarvetten monilukuinen ja
kirjava sarja, jos kohta niukempikin, oli joka-aikaisena kuvastimena
silmiemme edessä ja niiden kehittämiseen ryhdyimme ilman pelotta ja
varmalla toivolla, ja niin mentiin päivästä toiseen.
Palkolan Hannolla oli vielä vähän maanhintaa jäljellä. Näyttipä siltä
kuin tuo peritty omaisuus olisi hänellä alituisena kiusauksen,
turmeluksen ja synnin syynä. Tuolla viimeisellä omaisuudellansa osti hän
yhtätoista korttelia korkean oriin, vastoin minun ja muiden kieltoa,
vaikkei hänellä ollut maata senkään vertaa, että olisi jäärällekään
saanut heiniä. Sillä hän sitten hoijasi ja ajoi markkinoilta
markkinoille ja kaupungista kaupunkiin, syöttäen sille mitä irti sai.
Hänelle oli sitä ostaessa uskoteltu, että orhin veli on keisarin
tallissa, keisarin ajo- ja lempi-hevosena, ja siitä oli Hanno hyvin
ylpeä.
Jokainen ymmärtävä ihminen älysi miten siinä oli käypä ja kehotti häntä
oriinsa aikanansa myömään. Mutta Hanno ei ottanut niitä korviinsakaan;
hän toivoi vaan sen avulla kauheasti rikastuvansa kilpa-juoksuissa
vetoja voittamalla -- miksei semmoisella, jonka veli oli keisarin
tallissa. Kahdesti hän ajoi sillä kilpaa veikan päältä, mutta
kummassakin hän menetti, toisessa viisikolmatta ruplaa ja toisessa
kaksikymmentä.
Kuten oli arveltu, niin kävikin. Ei ollut kulunut vielä täyteen
puoltatoistakaan vuotta, ennenkuin ori oli syönyt Hannon varat, niin
ettei hänellä ollut maahan putoavaa. Siitä seurasi aivan pian, että ori
laihtui laihaksi kuin kaakinpuu ja Hannon täytyi se myödä melkein nahan
hinnasta.
Niin oli hänen rikastumisen yrityksensä taas rauvennut yhteen tyhjään
kuin tiasen laulu. Hänellä ei ollut enään enempää omaisuutta kuin
taivaan linnulla, mutta hän ei vaan surrut. En ikänä ole huolettomampaa
luonnetta nähnyt. Kävipä miten kävi, se oli hänestä ihan luonnollinen
asia, jonka piti niin käydäkin, huonosti tai hyvästi, yhtä kaikki.
Hannon vaimokin oli jo niin perehtynyt noihin alinomaisiin tappioihin ja
tavaran menetyksiin, ettei hänkään ollut niistä juuri millänsäkään. Hän
oli saanut semmoisen luottamuksen Hannoon, että tuskinpa hän olisi
vaihtanut elämäänsä minkäänlaiseen muuhun; olipa niinkuin heidän
luonteensa olisivat sulaneet yhdeksi luonteeksi.
Hanno olikin vaimollensa hyvin hellä ja hyvä; siinä vaimolle oli
kylläksi, olipa muut asiat miten hyvänsä, semminkin kun Hanno oli jo
aikoja sitten laannut ryyppimästä.
Vaikka Hanno olikin tuommoinen hutuli, ei hän koskaan joutunut, asiain
pahimmillaankaan ollessa, semmoiseen pulaan, ettei hän voinut vaimolleen
ja lapsilleen toimittaa riittävää toimeentuloa. Tuosta kaikesta seurasi
se, ettei vaimo ottanut korviinsakaan niitä juoruämmäin itkunsekaisia
parjauksia, joita he kokivat hänelle kantaa, kuinka muka hänellä on
kelvoton mies.
»Hanno on minun mieheni, ja kun me keskenämme sovimme, niin mitäpä
teillä on meidän kanssamme tekemistä?» sanoi hän tavallisesti
juoruämmille, ja se auttoikin.
Kun noin oli loppunut kaikki, ryhtyi Hanno innolla kovaan työhön ja se
kävikin laatuun noilla karhun voimilla, joita hänen leveissä
hartioissaan ja vahvoissa jäntereissään piili.
Niin, toisen huoneen nurkassa on vastahakoinen ihmisen olla. Sentähden
rupesimme mekin kaikin voimin puuhaamaan mökkiä itsellemme kylän
takalistolle. Hanno oli niin perehtynyt meihin, että hän katsoi hyväksi
rakentaa myös mökkinsä aivan likelle meitä; sillä tavoin tulimme
Tipakkalan likimmäisiksi naapureiksi.
Pian olivat kumminkin meidän mökkimme valmiit ja niin mentiin niihin
asumaan. Ei parempaa naapuria saata koskaan olla kuin Hanno perheineen.
Niin kauvan kun kummallakin jotain oli, ei ollut puutetta toisella tai
toisella perheellä; kävipä usein niinkin, että ainoa leipä pantiin
kahtia.
Tulipa kerran kova katovuosi ja Hanno tuli niin kovaan hätään perheensä
kanssa, ettei hänellä ollut mitään antamista nälkäisen perheensä suuhun,
eikä meilläkään ollut varaa heitä auttaa; olipa työtä omassakin
toimeentulossamme, vaikkei meillä isoa joukkoa ollut. Mutta Hanno ei
joutunut nytkään pahaan hätään; hänen itsearvonsa tunto nousi vaan
korkeimmalleen.
Minä satuin juuri silloin menemään Hannolle.
»Ruoka on loppunut perheeltäni; anna sinä heille niin kauvan, kuin
sinulla piisaa, kyllä minä jo viikon päästä maksan», sanoi hän minulle.
Sitten löi hän nyrkillään mökin seinään, niin että mökki tärisi ja
samassa hän huudahti kovalla äänellä: »Köyhyys, köyhyys!» ikäänkuin
olisi tahtonut kurittaa tuota suomatonta ja ahnasta vierasta. Samassa
hän otti kuokan ja lähti toiseen pitäjääseen, jossa hän oli kuullut
olevan kuokkatyötä.
Ei kulunut paljon aikaa, ennenkuin Hanno jo lähetti kymmenen ruplaa
vaimollensa ja silloin oli puute poissa. Niin paljon oli hän viikossa
ehtinyt ansaita, vaikkei suinkaan palkat olleet suuret.
Kun talvi tuli, jolloin muut makasivat nälillään ja työttöminä, rupesi
Hanno tekemään kyynärämittoja, jotka hän kiillotti hyvin kauniiksi, ja
niitä teki hän matkahäkittäin; eipä olisi luullut niiden paljouden
mihinkään mahtuvan, sillä tuntui siltä kuin koko maailma olisi ollut
kyynärämitoilla mitattava. Niitä hän sitten veteli ympäri maakuntia ja
kaupungeita. Ja vaikkei hän paljon kappaleella saanut, möi hän niitä
kuitenkin niin paljon, että hän keräsi niillä melkoiset summat ja --
köyhyys oli taas kaukana.
»Eikö totta, että minulla on hyvä mies?» kysyi Hannon Liisa silloin
meiltä ja me myönsimme sen sydämestämme.
Kymmenes luku.