Siihen aikaan olivat ihmiset hyvin jumalisia, mutta kummallista
jumalisuutta tuo oli. Kirkossa käytiin kuten ainakin, ja papit
pauhasivat taivaan ilosta ja helvetin vaivasta niin kovalla äänen
painolla, että se kuului loitos kirkon ulkopuolelle. Mutta vaikka pappi
löi välisti nyrkkinsäkin saarnastuolin laitaan, eivätpä sentään kaikki
sanankuulijat pysyneet valveilla. Noiden kovakorvaisten varalla kulki
suntio koko saarnan ajan pitkin käytäviä, pitkä, toisesta päästä ristiin
halaistu ruokosaikara kädessä. Kun hän havaitsi jonkun nukkuvan,
seisahtui hän ja löi saikaransa pään käytävän lattiaan semmoisella
jyräyksellä, että halottu latva räsähti kuin hevosräikkää olisi ympäri
pyöräytetty; olisipa siitä jyräyksestä luullut kuolleenkin heräävän.
Mutta elävien joukossa oli semmoisia, jotka eivät siitä onnahtaneetkaan,
vetelivät vaan makeata unta kaikessa turvassa. Niitä täytyi suntion
lyödä rämäyttää päähän, josta he joko säikähtyen heräsivät tai jäivät
konnusillaan muka heräämättomiksi. Se menettelytapa antoikin aihetta
usein monelle konnastelijalle moneen lystilliseen koukkuun. -- »Synti se
on, joka nukuttaa ihmisiä kirkossa», sanoivat tosivalppaat ja jumaliset
ihmiset.
Minä olin siksi valpas, ettei saikaramies päässyt minua koskaan niskaan
kopistamaan, mutta en tiedä, oliko minulle saarnasta enempää hyötyä kuin
niillekään, joita ei suntio saanut ollenkaan hereillensä. Minulla, näet,
meni aika niiden vehkeiden katsomiseen, joita suntio piti synnin unessa
makaavien kanssa. Kun se loppui, hajaantuivat ajatukseni ympäri maailmaa
ja tuskin kuulin kolmea sanaa koko saarnasta; kuuntelin sitä niinkuin
jotakin messinkikelloa, mutt'en mitään ymmärtänyt. Ajattelin, että kyllä
kai sekin on synti ja koetin koota ajatuksiani saarnaa kuulemaan, mutta
ennenkun huomasinkaan, olin lukemassa kirkkomme akkunoissa olevia,
lyijy-puitteisiin pantuja, pieniä akkuna-ruutuja tahi kattolautoja, ja
tohdinpa taata, ettei kukaan tarkemmin tiennyt, kuinka monta ruutua
taikka kattolautaa kirkossamme oli. Paras paikka koko saarnassa oli
amen, sillä sen kuultuani olisin vaikka kärpäsen surinan kuullut;
mieluinenpa se taisi olla synnin unta makaavillekin, koska he heti
kohottivat päänsä, oikoivat käsiään ja haukottelivat niin suuresti, että
varpunen olisi aivan helposti mahtunut lentämään heidän suuhunsa.
Kirkosta kotiin tullessa vanhemmat sanoivat lapsille tavallisesti:
»Jeesus lähetti kirkon armoja.» Illemmalla kokoontuivat vanhat ämmät
toisiensa tykö, jossa he sitten päin yhteen istuen niekuttelivat,
päästäen samassa syviä ja pitkiä huokauksia ja lausuivat:
»Voipa kuitenkin! Kyllä kaiketi sielun paimen koetti taaskin sanoa ja
neuvoa meitä, mutta ihminen on, Jumala paratkoon, niin kovakorvainen,
ettei hän liikahda enempää kuin kivi. Voi, voi! Oikein hiki tippui
nytkin pastorin päästä, kun hän koki tehdä työtä sielujemme puolesta.
Raskas on työ, raskas edesvastauskin, mutta otammekos vaaria siitä?
Emmepä, annamme synnin vaan pettää ja vietellä itseämme.» Näitä,
ja monta muuta semmoista he lorisivat vanhassa totutussa
ulkokultaisuudessansa, mutta elämän parannuksesta ja sisällisen ihmisen
korjaamisesta ei ollut koskaan puhettakaan.
Eräänä pyhänä saarnasi eräs nuori pappi Rikkaasta miehestä ja
Latsaruksesta. Mutta sinäkös pyhäiltana muorit oikein huokaillen
niekuttelivat itseään ja joku heistä sanoi: »Totisesti on siinä
nuorukaisessa Jumalan henki, sillä muutoin ei hän olisi voinut puhua
niin hyvin köyhyydestä ja rikkaudesta. Jumala vahvistakoon sitä poikaa,
että hän voisi noille rikkaille sen vietäville oikein antaa.»
Niinkuin ennen olen maininnut, olivat vanhempani hyvin jumalisia.
Tipakka-Vappukin oli jumalinen, ja aristelematta uskallan sanoa,
etteivät he olleet yhtään huonompia niekuttelijoita ja huokailijoita
kuin muutkaan ämmät.
Ei missään enempää harjoitettu jumalisuutta kuin miesjoukossa, silloin
kun oltiin »hienos kaasus.» Pitotiloissa kokoontuivat miehet aterian
jälkeen pitkän pöydän ympärille, jossa olivat viinapullot ja pikarit, ja
niistä otettiin tarpeen mukaan naukkuja. Kun sitten tultiin hyvälle
tuulelle, rupesivat raamatulliset kysymykset ja vastaukset lentelemään
tuiskuna ympäri pöytää. Semmoisia arvoituksia kuin: »Mitä Juditha teki
Holofernekselle?» ja: »Missä se pensas on ollut, joka paloi tulessa ja
ei kulunut?» Jos joku heiltä kysyi, mitä he jaarittelivat, sanoivat he:
»Me kahlaamme raamattua.»
Kun pappi oli pidoissa, puhui hän tavallisesti semmoisia emättömiä
valheita, joita ei uskonut kukaan.
Olkoon tässä pari esimerkkiä, jotka itse kuulin.
»Jumalaton mies tuo Salomonikin oli, kun hän tykeillä ampui ukonilmalla
taivaalle, sanoen: 'Jos sinä olet Herra taivaassa, niin minä olen herra
maassa'», alkoi pappi.
Joku muistutti, etteihän silloin vielä ollutkaan tykkejä.
»Puutykeillä ampui, puutykeillä ampui», sanoi pappi ja nauraa
virnisteli.
Eräissä peijaisissa sanoi hän taas ruokapöydässä:
»Minä näin Turussa ylioppilaana ollessani virstaa pitkän riihen.»
Samassa pukkasi vieressä istuva rouvansa pappia kylkeen.
»Kuinkas leveä se sitten oli, kun se oli niin pitkä?» kysyi joku
joukosta.
»Kahta kyynärää», vastasi pappi totisena.
»Kylläpä se oli kaitainen niin pitkäksi riiheksi», sanoi siihen joku.
»Olisi siihen leveyttäkin tullut, jos ei olisi rouva kylkeen töytännyt»,
sanoi pappi nauraa mutristellen.
Siihen aikaan olivat kaikki häät tanssi-häitä. Vaikka ne olisivat olleet
kuinka köyhien, vaikkapa vaan renkien ja piikojen, niin tanssia niissä
vaan piti. Tanssia ei saanut kukaan muut alottaa kuin pappi; hän se oli,
joka kaikkialla morsiamen kanssa juhlallisesti pani alkuun tuon yleiseen
suositun toimen.
Kerran kävi eräissä isoissa häissä niin, että pappi juopui eikä
kyennytkään tanssia alottamaan. Koetettiin tehdä mitä vaan voitiin papin
selvittämiseksi, mutta kaikki oli turhaa, hän makasi taidotonna isännän
kammarissa vuoteessa. Koko hääväki oli kovin hätäyksissään, kun ei saatu
tanssia alkuun, eikä yksikään uskaltanut sitä alkaa. Tosin oli Kivisen
Heikki nyt niinkuin ennenkin puhemiehenä, mutta hän oli tanssia
alottaissa tavallisesti toisena parina ja vasta papin jälkeen sai
kunnian tanssia morsiamen kanssa; ei siis hänkään tohtinut papille
tulevaa kunniata ryöstää.
Kun hätä oli pahimmallaan, eikä pappia saatu tointumaan, otti isäntä
edesvastauksen päällensä.
»Alkakaa vaan tanssi, minä vastaan kaikesta!» huusi hän suureksi iloksi
huolestuneelle hääväelle.
Heti sen kuultuansa panivat pelimannit sompansa liikkeelle ja Kivisen
Heikki lähti alottamaan tanssia papin sijassa.
Muitakaan tansseja ei saatu alkaa eikä pitää papin luvatta. Semmoisia
kun hankittiin, piti asiamiehet lähettää pappilaan lupaa pyytämään. Hän
kun antoi kirkollisen ja isällisen suostumuksensa, oli kaikki hyvin.
Mutta jos jolloinkin pidettiin tanssien tapaisia, vaikkapa vaan
»pökönhäitä» ilman papin luvatta, niin auta armias! Kyllä se
kinkerikunta sai sitten kinkerillä semmoisen löylytyksen, ettei suinkaan
toista kertaa tehnyt mieli yrittääkään. Silloin oli tavallisesti
katekismuksen kuulustelemisessa selitettävänä huoneentaulun-kappale
»Sanankuulijoille». Eikä silloin jäänyt suinkaan selittämättä kuinka
vanhimmat, jotka hyvin hallitsevat, pitää kaksinkertaisessa kunniassa
pidettämän, erinomattain ne, jotka sanassa ja opissa työtä tekevät ja
kuinka tulee opettajille olla kuuliaiset ja seurata heitä; sillä he
valvovat sieluja, niinkuin ne, joiden luku niistä tekemän pitää.
Ennenkun tuo selitys oli vielä oikein lopussakaan, ei ollut yhtään
kinkerimiestä, joka ei katsonut pitkin nokkaansa.
En tiedä kuinka lieneekin sattunut, mutta eräänä
pääsiäismaanantai-iltana oli tanssit eräässä talossa, josta ei ollut
pitkä matka pappilaan, ja tanssin lupaa ei oltukaan käyty papilta
pyytämässä. Kun päästiin parhaaseen vauhtiin, nähtiin papin kiireisillä
askelilla, sauva kädessä, astelevan tanssitaloa kohden. Mutta sekös näkö
nosti kiireisen ja yleisen hädän. Pelimannit juoksivat, viulu kourassa,
mistä kujasta pääsivät pakoon ja muu väki teki samoin.
Olipa joukossa joku, joka esitteli, että pitäisi pappia vastaan laittaa
kolmimiehinen lähetystö, jonka tulisi pyytää, että tanssia saataisiin
pitkittää; muutoin, jos pappi taloon asti pääsee, täytyy koko tanssin
homma heittää sikseen.
Esitys hyväksyttiin ja lähetystö valittiin hätäpikaa. Minut valittiin
johtajaksi ja puhujaksi. Se oli ensimmäinen luottamusvirkani.
Me lähdimme kiireen kynttä pappia vastaan, ja tunnustaa täytyy, että
sydän löi kovasti. Kaukana me jo otimme lakit pois päästämme ja
kävelimme pappia kohden, ehtimiseen kumarrellen.
Mutta emme olleet vielä päässeet häntä likellekään, ennen kun hän jo
alkoi äyvästää:
»Kuka, kuka, mitä, kuka on rohjennut, kuka uskaltanut, kenenkä luvalla
on tohdittu? Lurjukset, kanaljat -- kyllä minä teidät opetan minun
luvattani tansseja pitämään.»
Tuon nuhdesaarnan ajalla olimme ehtineet papin luo.
»Minä pyydän pastorin olemaan niin hyvän ja seisahtumaan, ja
kuuntelemaan meitä!» sanoin minä, astuen samassa avopäin ja nöyränä
hänen eteensä.
Pappi seisahtui.
»No, annas kuulla, mitä sinulla on sanomista», sanoi hän sitten.
»Me olemme erehtyneet, suuresti erehtyneet, jota pyydämme hartaasti
herra pastorilta anteeksi! Täällä on ollut pyhillä paljon toisen
pitäjään nuorta väkeä ja he ovat tanssit laittaneet. He eivät ole
tienneet meidän pitäjään hyviä, kristillisiä tapoja ja sen vuoksi eivät
he myös tienneet herra pastorilta tanssin lupaa käydä pyytämässä; me
taas luulimme asian kulkeneen tavallista rataa ja olimme koko asiasta
aivan suruttomina. Näin on erehdys syntynyt, ja pyydämme nöyrästi, ettei
herra pastori panisi sitä kovin pahakseen. Ja koska tämä on tullut
sulasta erehdyksestä, niin rohkenemme pyytää, että herra pastori antaisi
alottamaamme tanssia pitkittää. Me olemme kyllä pitkän paaston
kristillisesti viettäneet, mutta nyt olisi meillä sitä suurempi syy
toivoa myönnytystä kohtuulliselle pyynnöllemme», selitin minä
toimessani.
»Hoo! Sinäpä koko puhuja olet! Vai niin, vai toisen kylän pojat tanssit
ovat laittaneetkin! Eipä se sitten ole kummakaan, jos niin on käynyt.
Niinhän minä jo ajattelin, että todellako minun seurakunnassani löytyisi
niin uppiniskaisia? No, koska asiat niin ovat, niin tanssikaa vaan niin
kauvan kuin haluttaa, mutta tanssikaa kauniisti!» sanoi pappi leppyneenä
ja lähti kotiin.
Tuskin ikänä ihminen palaa suuremmalla voittoriemulla taistelutanterelta
kuin me palasimme papin tyköä. Meitä otettiin suositushuudoilla vastaan
ja minua tietysti ylistettiin. Sitten koetimme oikein uskolla nauttia
saatua tanssilupaamme.
Semmoinen oli kirkollinen sielunhoito, semmoinen papillinen
elämän-esimerkki! Kun seurakunnan paimenella oli tuommoiset
uskonnolliset käsitteet, oliko kumma, jos sanankuulijainkin uskonto
muodostui saman mukaiseksi? Tuosta seurasikin aivan helposti se, että
julkiset elämän paheet olivat aivan luvalliset ja oikeat, kunhan vaan
käytiin kirkossa, ylistettiin pappia ja ehtimiseen kujerrettiin omaa
syntisyyttään. Tuo sen aikainen totuttu ulkokultainen jumalisuus ja
julki jumalattomuus olivatkin niin sekaantuneet toisiinsa, ettei niitä
jokapäiväisessä elämässä voinut toisistaan erottaa muutoin kuin
katsomalla, kutka enimmän pappia ylistivät ja valittivat hänen suuria
vaivojansa, oivallista oppiansa ja kutka enimmän niekuttivat ja
enimmän puhuivat taivaasta, helvetistä, ihmisen huonoudesta ja
kovakorvaisuudesta. Jotka niin tekivät, he keksittiin kohta jumalisiksi.
Muutoin ei ollut mikään vika, jos hartain ja jumalisin äiti lähti
lastensa kanssa hakemaan tansseja pyhäiltoina eikä, jos hartain
niekuttaja, vanha ämmä, tuli tanssipaikkaan, ja piti sen suurimpana
onnenaan, kun sai jonkun kerran tanssia lopsottaa jonkun miehen kanssa.
Eipä ollut sekään mikään harvinainen asia, että mielestään hyvin
jumalinen ja muidenkin mielestä jumalinen isä istui juomapöydän ääressä
parhaana miehenä raamattua kahlaamassa, jonka jälkeen usein kävi niin,
että rupesi toisellaisia kysymyksiä ja vastauksia lentelemään pöydän
yli, ja useinkin niillä oli oikein näkyväinen muoto, sillä nivuksia
pölisi ilmassa yhtenä tuiskuna.
Jumaliset vanhemmat tyrkyttivät tuota jumalisuuden käsitettään jo
aikaisin lapsiinsakin ja nämät imivät sen itseensä polvi polvelta. Joka
ilta ja aamu piti panna kädet ristiin ja lukea määrätyt rukoukset,
samoin syömään ruvetessa ja päästyä. Tuo ei suinkaan ollut mikään
moitittava tapa, mutta kummallisinta oli se, kun lapset saivat sitten
elää miten tahtoivat. Kuitenkaan ei sallittu varastamista, tappelua ja
muuta semmoista lasten seassa, ei toki.
Aika rientää ja ajan kanssa kaikki muuttuu. Entinen pappi muutti pois ja
toinen tuli sijaan. Siinä ei ollut mitään outoa, mutta outoa oli se,
että Paavo Ruotsalaisen levittämä herännäisyys alkoi saada jalansijaa
meidänkin paikkakunnallamme ja että vastatullut pappi oli sen opin
kannattajia.
Heti ensitöiksensä otti hän suntiolta pois rytisaikaran ja pani sen
kirkonnurkkaan pystyyn, jossa se on vielä tänäkin päivänä. Hän rupesi
saarnaamaan aivan toisella tavalla kuin entinen pappi, ja kah kummaa!
ihmiset eivät joutaneetkaan nyt nukkumaan, vaikkei heitä rytisaikaralla
kopisteltu. »Heräjä sinä, joka makaat ja nouse ylös, niin Kristus sinua
valaisee!» kajahteli silloin voimallisesti kirkossa ja pappi osasi puhua
sydämeen.
Toiset kuuntelivat tuota outoa saarnaa suurella harmilla, kun heidän
vanha, hyvä kristillisyytensä ja hartautensa tehtiin nyt aivan
mitättömäksi ja kelpaamattomaksi, toiset taas kuuntelivat sitä niinkuin
jotakin uutta ja outoa. Mutta olipa joukossa niitäkin, jotka ahmimalla
nielivät joka sanan, sillä he olivat sydämissään tunteneet jonkun tyhjän
ja hämärän paikan, jota eivät voineet itsellensä selittää, ja nyt he
tunsivat löytävänsä sille täytettä ja valoa. Siinä syy, minkä vuoksi ei
nyt joudettu nukkumaan, eikä akkunaruutuja ja kattolautoja lukemaan.
Kyllä sen arvaa, minkälainen meteli siitä nousi. Kirkosta mennessä jo
riideltiin ja kiisteltiin uuden papin paremmuudesta tai huonommuudesta.
Vanhat jumaliset kokivat parjata pappia sekä hänen puoltajiaan niin
paljon kuin voivat.
Mutta ihmisiä alkoi ehtimiseen herätä ja järkiään he rupesivat
karttamaan kaikkia, mikä synniltä näytti. Lasten kasvatuksesta ruvettiin
pitämään huolta. Pyhäiltoina kokoonnuttiin nyt kuten ennenkin, mutta eri
henkilöt kuin ennen muodostivat nuot pienet seurat. Niissä ei nyt enää
niekuteltu eikä huokailtu, vaan niissä veisailtiin virsiä ja luettiin
joko raamattua tahi jotain muuta hengellistä kirjaa, ja lasten piti
istua siellä vanhempiensa kanssa.
Pitopaikoissa ei pappi ruokapöydässä puhunut enää turhanpäiväisiä satuja
ja valheita, mutta keskusteluaineena oli joko joku yhteiskunnallisten
olojen parannusta tarkoittava asia, tahi jonkun kirkollisen
epäjärjestyksen poistaminen. Pyhäiltoina piti pappi kotonansa
raamatunselityksiä. Sillä tavalla koki uusi pappi joka tilaisuudessa
kohentaa seurakunnan kuollutta ja kohmettunutta hengellistä tilaa, ja
ennen pitkää se rupesi kasvamaan hedelmiä. Vanha jumalisuus ja vanhat
tavat tekivät kyllä lujaa vastarintaa, jonka tähden nuot hedelmät olivat
kauvan aikaa heikkoja ja uusiin oloihin osanottajat olivat
harvalukuiset, mutta kun se pääsi oikein varttumaan ja juurtumaan, vei
se lumivyöryn tavalla kaikki mukanaan. Kaikki ylellisyystavarat ja
koreat vaatteet myötiin mistä hinnasta hyvänsä ja kotitekoisesta
vaatteesta tehtiin miehille niinkuin naisillekin körttiröijyt; seuroja
pidettiin, maallikot selittivät niissä sanaa, mentiin tainnuksiin ja
puhuttiin kielillä, näkyjä nähtiin ja suurin parvin kuljettiin paikasta
toiseen. Yleinen innostus sai niin vallan, ettei muusta puhuttukaan.
Arvattavasti oli tuossa ensirynnäkössä paljon liikaakin, mutta eipä
kummakaan, sillä kirkko puhdisti nyt itseään. Tuo puhdistus alkoi
sisältä päin; sinne oli aikojen kuluessa laskeentunut liian paljon
turmiollisia aineksia ja puhdistuksen ensi heltehessä ajaantui se
kuonana ulos. Mutta kun puhdistus oli läpi käynyt, muuttui se totiseksi,
syväksi ja vakavaksi kristillisyydeksi, tuottaen ja luoden siunausta
ympärillensä.
Äitinikin jumalisuus raukesi nyt perinpohjin, sillä hän oli ensimmäisiä,
jotka rupesivat miettimään tilaansa. Voi kuinka suuri muutos hänen
elämässään ja uskonnollisessa käsityksessään nyt tapahtui. Kaikki
entinen, suurella vaivalla ja työllä kokoon haalittu kristillisyys
raukesi niin kuin tina tuhkaan ja hän sai aivan alusta alkaen alottaa
uutta uskon elämää. Aivan pian kävi samoin äitini parhaan ystävän,
Tipakka-Vapunkin.
Nousipa kuitenkin pian myös kova vastarinta. Vanha, hyvä papisto nousi
täyteen raivoon noita vanhan, hyvän uskon ja heidän rauhansa
häiritsijöitä vastaan. Sekaantuipa viimein hallituskin tuohon asiaan ja
melkein vainomaisella tavalla koki estää liikettä. Ihmisiä vedettiin
oikeuden eteen, niinkuin suuria pahantekijöitä ainakin, ja jos he olivat
virkamiehiä, erotettiin he määräajaksi viroistaan ja maallikoita
tuomittiin suuriin sakkoihin! Mutta vaikka heitä vastaan nostettiin
semmoinen viha ja kiukku, ei se kumminkaan mitään auttanut, sillä liike
levisi vaan leviämistänsä.
Vanhat, jumaliset raamatun kahlaajat kadottivat vähitellen arvonsa; usea
heistä koetti mukaantua nykyisten olojen mukaan, jota vastoin toiset
pitivät lujasti kiinni luulo-uskostaan. En voi olla heistä kertomatta
paria valaisevaa esimerkkiä.
Eräs semmoinen, oikein jumalinen raamatun kahlaaja, tuli sairaaksi ja
hänen pyynnöstään noudettiin pappi hänen tykönsä. Yleiseen tiedettiin,
että pastori opetti kaikkien ihmisien olevan syntisiä Jumalan edessä.
Omituista siis oli kuulla papin ruvetessa sairaan tilaa kyselemään,
kuinka emäntä pani suunsa lähelle sairaan korvaa ja tämän huonon kuulon
vuoksi sanoi niin, että kaikki läsnäolevat sen kuulivat: »Sano itses
syntiseksi!» Papinkin suupieli meni vähän nauruun.
»No miten sielunne tilan laita nyt on?» alkoi pappi.
»Huonosti, hyvin huonosti: minä olen kovin suuri syntinen», selitti
sairas.
»Oikeinko todella?» kysyi pappi.
»Oikein todella; minä olen suurin syntinen», vakuutti sairas.
»Olette kukaties rikkonut Jumalan käskyjäkin?»
»Olen, olen, Jumala paratkoon.»
»Varastanut, valhetellut, huorin tehnyt, lepopäivän pyhittämisen
laiminlyönyt, Jumalan nimen turhaan lausunut, vieraita jumalia pitänyt,
ollut tottelematon vanhemmille ja heitä ylönkatsonut?» kaiveli pappi.
»Kaikkiin olen minä vikapää, kaikkia minä olen tehnyt», sanoi sairas
hyvin haikeasti.
»Siis se on ainakin tosi mitä olen kuullut», sanoi pappi.
»Mitä? Onko pappilassa käyty juoruamassa minun päälleni. Juoruaja pitää
heti minulle ilmoittaa, kyllä minä hänet opetan. Kyllä minä olen yhtä
hyvä ihminen kuin semmoiset juoruajatkin ja parempikin», sanoi sairas ja
nousi vuoteensa laidalle istumaan kauhistuksissaan ja oikein nyrkkejään
puristellen.
»Kukaan ei ole käynyt teidän päällenne juoruamassa, enkä minä tiedä
teidän entisestä elämästänne yhtään mitään, en hyvää enkä pahaa. Tahdoin
vaan tarkkaan tietää, oliko tuo syntisyytenne tunnustus oikeaa totta.
Nyt huomaan, että olette takertunut omaan verkkoonne, jolla aioitte
pettää Jumalaa, minua ja omaa itseänne, mutta muistakaa, että Jumala
katsoo sydämeen. Nyt minä ymmärrän, ettei teissä ole vielä synti
synniksi tullut, mutta kauhea ulkokullattu tekopyhyyden ja väärän
omanvanhurskauden musta vaippa varjoo vielä kurjaa sieluanne, joka, jos
ei muutosta tule, saattaa teille ikuisen perikadon. Onko teillä mitään
muuta sanomista?» puheli pappi.
»Ei mitään», koki sairas änkyttää hämillään. »Jos vastakin tarvitsette
minua, olen minä valmis tulemaan», sanoi pappi ja lähti pois.
Hänen mentyänsä rupesi sairas kovasti torumaan vaimoansa, kun hän
narrasi hänen tekemään itsensä syntiseksi, ja koko yrityksen nyt oli
käynyt noin huonosti.
»Eihän tuota enään tiedä miten sitä itsensä laittaa, sillä pappi on niin
juonikas, ettei hänelle kelpaa enään mikään. Toista oli entisinä hyvinä
aikoina, jolloin pappi antoi sairaille ehtoollisen vähemmin tinkimisin»,
koki vaimo selittää puolustuksekseen.
Yhtä huonosti kävi erään toisenkin jumalisen ukon, joka myös tuli
sairaaksi ja kutsui luoksensa papin.
»Mitä vasten olette minut tänne kutsunut?» kysyi pappi tultuaan
sairaalta.
»Saadakseni ehtoollista», sanoi sairas ja valitti haikeasti.
»Onko teidän omatuntonne herännyt, että tunnette kaiken synteinne
kauheuden? ja haluatteko niistä päästöä ja puhdistusta?» kysyi pappi.
»Ei minussa syntiä olekaan», sanoi sairas ja katsoi voitollisesti pappia
silmiin.
»Ei ollenkaan?» sanoi pappi ikäänkuin säikähtäen.
»Ei toki, Jumalan kiitos!» sanoi sairas luottavasti.
»Te ette ole tainnut pitää vieraita jumaliakaan, ettekä turhaan lausunut
Jumalan nimeä?» utasi pappi.
»Ei minulla toki ole ollut koskaan epäjumalia, niinkuin pakanoilla, ja
Jumalan nimeä en ole milloinkaan turhaan lausunut, hädissäni olen vaan
sitä avukseni huutanut, sekä kiittänyt ja ylistänyt, ja jos olen kuullut
sitä turhaan lausuttavan, olen siitä kieltänyt», selitti ukko.
»Kyllähän minä sen arvasinkin. Olette kai pyhittäneet lepopäivänkin?»
kaiveli pappi.
»Kun vaan olen suinkin kyennyt, olen käynyt kirkossa saarnaa kuulemassa
ja oppimassa; kun en ole sinne kyennyt, olen lukenut, ja sitä olen
tehnyt hyvin mielelläni», lisäili ukko.
»No nythän olemme menneet ensimmäisen taulun läpi, ja toivon että
toisenkin läpi samoin pääsemme», sanoi pappi.
»Niin minäkin luulen», sanoi sairas ja pelkästä ilosta kyyneltyivät
hänen silmänsä ja mielenliikutuksen tähden rupesi hänen leukansa
väkättämään.
»Te olette vissimmästi kunnioittanut vanhempiannekin?»
»Kyllä, kyllä, herra pastori, niin olen tehnyt; hyvyyteni ja
tottelevaisuuteni tähden kutsuivatkin vanhempani minua kultapojakseen»,
vakuutti sairas.
Nyt tuli asialle käännös, sillä papilta loppui kärsimys. Hän rupesi
aristelematta selittämään, kuinka viheliäisessä tilassa ukko oli. Hän
selitti, ettei yhtään ihmistä löytynyt, joka lain täyttämisellään olisi
voinut autuuden ansaita, sillä ei kukaan ollut voinut lakia pitää,
niinkuin ukko väärässä omassavanhurskaudessaan oli luullut sen
tehneensä. Paljon selitti hänelle pappi ja lopulta sanoi hän ukon olevan
kadotukseen uppoamaisillaan.
»En minä ole käskenyt teitä tänne haukkumaan, vaan ehtoollista
antamaan», sanoi ukko kiivastuneena, kun kuuli tuomionsa.
»Minä en voi rakentaa teille päänalaisia ijankaikkisuuteen mennessänne,
teidän ulkokullatun omanvanhurskautenne höyhenistä. Minun tulee sanoa
totuus ja se on muuttumaton totuus, ken sitä ei usko, hukkuu iäksi. Minä
en anna teille ehtoollista, sillä te ette ole pakanaa parempi. Jos
toisten minua tarvitsette, antakaa vaan sana, niin kyllä minä tulen»,
puhui pappi ja meni tiehensä.
Tuskin oli pappi kartanolta kerinnyt lähteä, niin ukko nousi jo ylös,
puki vaatteet päällensä ja sanoi: »Kyllä mä sinun, koiran, olisin tänne
käskenyt, jos tuon olisin tiennyt.» Siinä paikassa parani ukko aivan
terveeksi!
Hän oli kuullut kuinka hullusti toisen raamatun kahlaajan oli käynyt,
kun hän oli syntiseksi itsensä tunnustanut. Hänessä heräsi halu vähäisen
pahoinvoinnin aikana heittääntyä oikein sairaaksi ja koettaa, eikö hän
pääsisi papin suosioon, kun hän lähtisi toista tietä, nimittäin
synnitönnä ponnistamaan tuon oikullisen papin mutkaisien kysymysten
läpi; mutta siinä hän pettyi pahasti.
»Ei sille kelpaa syntisyys, eikä synnittömyys, eivätkä sairaatkaan saa
nyt enään Herran ehtoollista; jo nyt on aikoihin jouduttu!»
Seitsemäs luku.