Vaikka olinkin niin paljon arvoani kadottanut, en kuitenkaan kadottanut
sitä entisten ystävieni luona. He olivat minulle yhtä ystävälliset, yhtä
lempeät kuin ennenkin; sen turvissa voin minä taasen ruveta pyrkimään
ihmiseksi ja ennen pitkää unohtui tuo ikävä maantieteen juttu kokonaan.
Eräänä kauniina kesäisenä pyhäiltana olimme taasen Maunon kanssa
Tipakkalassa vieraina. Mauno, minä ja Maija olimme jo tulleet siihen
ikään, että lasten leikkikalut ja niiden muassa leikitkin, olivat
jääneet syrjään ja elämän todellisuus alkoi meille kaikille haamottaa,
vaikka kyllä hämärästi, ja samassa suhteessa eneni myös luonnollinen
kainoutemmekin. Maija olikin nyt jo täyttänyt kahdeksantoista vuotta.
Hän oli nyt jo kasvanut täyteen pituuteensa, mutta vartalonsa sen
mukaista luonnollista vahvistumista hän koki kaikin tavoin estää. Yhä
harvemmiksi kävivät röijyjen saumat ylellisestä pinnistyksestä, ja yhä
syvemmälle painuivat lujat ja piukalle kiristetyt vyöliinan nauhat.
Meitä pidettiin Maunon kanssa nytkin hyvinä vieraina. Vanhukset
puuhasivat meille ruokaa, ja siihen laitettiin mitä parasta talossa
löytyi. Samassa touhussa oli Maijakin ja tuota tehdessään käveli hän,
että lattia jytisi, ja oli punainen kuin nuotiosta temmattu kekäle. Kun
ruoka oli saatu valmiiksi, käskettiin meidät syömään, mutta me emme
ottaneet montakaan palaa. Oli mielestämme häpeä syödä niin paljon, että
talonväki olisi nähnyt jotain kuluneeksi. Näytimme siis olevamme
ikäänkuin semmoisia ihmisiä, jotka syömättä elävät.
Syömästä päästyämme käski Maija meidät kamariinsa. Se oli pesty
puhtaaksi kuin sipuli ja lattialle oli ripoteltu riivittyjä tuoreita
katajan havuja. Seinärakoihin oli pistelty parhaaltaan kukkivien tuomien
ja pihlajain oksia kukkaterttuineen. Akkunoille oli laitettu useampaan
astiaan poimituista kukista ja muista kasveista sidotuita kukkavihkoja
tyvillänsä vedessä seisomaan; kaikki nuot tekivät huoneeseen kesäisen
tuoksun. Huoneen tavarasto osotti asukasten uutteruutta ja siisteyttä.
Vuode seisoi yhdessä nurkassa, pulleine höyhenpolstareineen, valkoisine
ripsulaita-lakanoineen ja kuvikkaine ryijypeittoineen. Naulat olivat
täynnä puhtaita ja avullisia pitovaatteita ja orret notkuivat puhtaiden
ja sileiksi kaulattujen paitojen alla. Eipä kummakaan, sillä
sanottiinhan Tipakkalaisilla olevan rahojakin tuhansia lainassa ja
arvattavasti oli tuon varallisuuden avulla autettu Maijan omaa
ahkeruutta vaatetten hankkimisessa.
Lieneekö tuo kaikki vaikuttanut jotain Maunon mieleen, koska hän sitä
iloisesti haastellessamme yht'äkkiä sanoi:
»Mutta olisipa tässä talossa vävyn paikka.»
Tuon lauseen kuultuansa purskahti Maija heti valtavaan nauruun, silmieni
eteen paljastui hirveän leveä rivi pitkiä ja leveitä lostikka-hampaita,
sillä hän ei huomannut nyt koota suutansa, eikä panna kättänsä sen eteen
niinkuin ennen, mutta pahin seuraus oli se, että Maijan röijyn
selkäsauma ratkesi niskasta vyötäreen paikkaan asti. En tiedä lieneekö
Mauno huomannut kumpaakaan tapausta, koska hänkin nauroi sydämen
pohjasta ja katsoi hartaasti Maijaa.
Minä olin tuntenut pitkin elämääni syvää myötätuntoisuutta ja
jonkunlaista vetoa Tipakkalaisten, erittäinkin Maijan tykö, sen
sisarellisen ystävyyden vuoksi, jota hän oli ylönkatsottunakin ollessani
kohtaani osoittanut, ja sen vuoksi kävin siellä niin usein. Mutta tuon
tapauksen perästä tuli luontooni jotain vastenmielisyyttä kaikkia
Tipakkalaisia, mutta erittäinkin Maijaa kohtaan, ja vaikka koetin sitä
kaikilla keinoilla vieroittaa, ei se onnistunut.
Kotiin mennessämme puheli Mauno Tipakka-Maijan rikkaudesta,
kätevyydestä, toimeliaisuudesta, lihavuudesta, punaisuudesta ja muusta
komeudesta, mutta minä en voinut ottaa osaa hänen puhelemiseensa kuin
muutamalla myöntyvällä ja ilottomalla sanalla, sillä sisällinen tunteeni
oli niin kummallisen hajanainen. -- Mauno oli rakastunut Maijaan.
Tulimme suoraan Maunon kotiin. Kartanolla oli paljon koolla kylän
nuorisoa, muiden muassa Piukka-Jaakkokin. Heti hänet nähtyäni lensi
vereni kylmäksi, sillä mieleeni jolkahti, ettei nuoriso pääse
hajaantumaan koteihinsa jotakuta kommellusta tapahtumatta, kun tuo ilkiö
taas on joukossa. Eipä kauvan tarvinnutkaan odottaa, ennenkuin tuo
aavistukseni liiankin hyvin toteentui, sillä emmepä päässeet vielä
oikein likellekään toisia, kun jo Piukka-Jaakko sanoi:
»Mistäs nämät maisterit tulevat?»
»Eipä meidän ole pakko sinulle retkiämme selittää», sanoi Mauno hänelle
tyynesti vastaukseksi.
»Mitä sinä ruomahuuli ja kanttipää ylpeilet, vai tahdotko kalloosi niin,
että joku kantti siitä tasaantuu?» räyhähti heti Piukka-Jaakko, ja
Maunon kävi se niin sydämelle, että hän rupesi itkeä tihistämään.
Tyytymätön murahdus kuului silloin joukosta; mutta kovimmasti tuo kävi
minun oikeudentunnolleni, sillä se oli hirveä asia mielestäni, kun tuo
kaiken pahuuden alku ja juuri sätti ystävääni Maunoa niistä vioista,
jotka eivät olleet hänen omat ottamansa vaan joita Luoja saattoi antaa
kenelle tahansa meistä.
»Aina sinä mokoma Piukka olet ilman asiatta jokaisen silmillä!» sanoin
minä tuon totuuden tunnossa, ennenkuin itsekään huomasin.
Muuta ei tarvinnut. Juoksujalassa törmäsi hän nenäni eteen tiuskuen:
»Mitä sanoit? sanoppas toinen kerta!»
Minä en vastannut mitään, mutta sydämeni oli erinomaisen synkkänä.
»Kylläpä minä kuulin mitä sanoit», huusi hän raivossaan ja samassa
kihisi kuuma korvapuusti korvissani!
Minä en nyt paennut, enkä ollut tietävinäni mitään koko lyönnistä. Mutta
tuokos vasta Piukka-Jaakon vihaksi kävi, sillä hän oli oppinut näkemään
aina minut pakenevana ja välttelevänä, kun hän katsoi hyväksi kurittaa
minua. Hän raivostui tuosta uhkamielisyydestäni niin, että rupesi kaikin
voimin käymään minun päälleni. Minä tietysti kävin torjumaan hänen
rynnäköitään. Viimein kävi ottelumme niin ankaraksi, että minä en enään
tyytynytkään puolustamiseen, vaan rupesin vuorostani päälle käymään ja
nujersin monta kertaa vastustajani alleni, löylyttäen häntä joka
kerralla oikein kelpolailla. Mutta vaikka hän jo itsekin huomasi, ettei
hän enään voinut koko sotataidollaan minulle niin mitään, ei hän
lakannut kumminkaan yrittämästä; sillä tuntuipa hänellä olevan
jonkunlainen pelko siitä, että yksi hänen nöyrä alamaisensa, ja kukaties
muitakin, luopuu hänen vallan-alaisuudestansa, jos hän nyt vaan menettää
tappelun. Kun ei tuosta loppua tullut, kaasin minä Jaakon taaskin
alleni, myskytin häntä hyväsesti, enkä laskenut altani ennenkuin hän
teki lupaukset, ettei hän enään tule päälle. Ne lupaukset tehtyään,
päästin minä hänet ylös. Kaikki nuoret nauroivat Piukka-Jaakon huonoa
sota-onnea, mutta hän lähti kovin häpeissään pois. Mennessään hän
kuitenkin uhkasi tämän kyllä vielä kerran muistavansa. Mutta tuo
uhkaaminen kääntyi peräti toisenlaatuiseksi kuin me olimme sen
otaksuneet, sillä kun hän ensikerran tapasi minut, kutsui hän
kahden kesken puheillensa, jossa hän innokkaasti esitteli, että tästä
eteenpäin tappelisimme aina yhdestä puolen ja tekisimme ikuisen
sovinnon. Jälkimmäiseen ehtoon suostuin mielelläni, mutta edellisen
hylkäsin inholla.
Tuo tapaus lisäsi sanomattoman paljon rehtevyyttäni ja itsearvoni
tuntoa, sillä olinhan pakottanut suurimmasti pelätyn viholliseni
pitämään minua yhtä isossa arvossa kuin itseäänkin ja vieläpä kenties
pelkäämäänkin minua, jossa tapauksessa hän ei enään tohtisi Maunoakaan
sortaa; tuntuipa siltä kuin olisin pudistanut orjankahleet päältäni ja
tullut vapaudensankariksi ystävänikin puolesta.
Pian sain nauttia haaveksimiani etuja; usein kuulin muiden toverieni
ylistelevän tekoni oikeutta ja urhoutta, ja yleinen rauha rupesi
vallitsemaan nuorison keskuudessa, sillä Piukka-Jaakko ei uskaltanut
enään kenenkään silmille mennä. -- Niin, minua ruvettiin kunnioittamaan
urhoollisena, voimakkaana miehenalkuna -- aikamiehen ehto.
Ystävässäni, Palkolan Hannossakin, oli tuo onneni käänne vaikuttanut
aina suurempaa mieltymystä minuun. -- Eräänä iltana esitteli hän
minulle, että lähtisin hänen kanssaan Kivisen Heikille. Oikein minä
säikähdin tuon kuultuani ja tunnustaa täytyy, että saavuttamani miehen
arvo tuntui kovin vähäiseltä sen kutsun rinnalla.
»Minä en lähde, en voi, en kehtaa», änkytin Hannolle vastaukseksi.
»No kaikkia, olethan jo mies ja hän on niin hyvä ja kohtelias kaikille,
semmoista miestä ei löydy monta; lähde vaan, minä takaan, että tulet
hyvästi vastaanotetuksi ja vieraana pidetyksi ja ettet kadu kauppaasi»,
puheli hän.
Hannon kehotus kutkutti kovin itserakkauttani ja ajattelin:
»Kukapaties!» -- Minä lähdin.
Kun tulimme Kiviselle, oli isäntä jo ovessa vastassamme.
»Hoho -- hoo! Tulitpa toki, Hanno veli, tänne iltaa viettämään, tulitpa
kuin kutsuttu, sillä minulla on niin hiton ikävä; ajattelin jo mennä
johonkin kylään, mutta mihinkäpä täällä menisi, jos ei juuri teille. Ja
entä sitten? Sinulla on veres toverikin mukanasi, Sakeus, joka
Piukka-Jaakolle on niin kunnollisesti antanut selkään! Sinä olet kunnon
poika. -- Käykää peremmäksi istumaan!» touhusi isäntä, ennenkuin ehdimme
suutammekaan avata.
Me menimme istumaan, ja isäntä meni toiseen huoneeseen. Hanno kuiskasi
minulle: »Enkö minä sitä sanonut?» mutta minä tunsin itseni niin
huonoksi, halvaksi ja miehettömäksi tuon varallisuutta kaikkialla
osoittavan asumuksen ja yleisesti kunnioitetun viisaan, rikkaan ja,
niinkuin luultiin, siveän miehen rinnalla.
Isäntä tuli, käsissä täysinäinen pullo ja pikareita, jotka hän pani
pöydälle ja täytti ne pullosta.
»Tulkaat, vieraat, ottamaan suun avausta!» esitteli isäntä ja Hanno
tarttui yht'aikaa isännän kanssa lasiin, nousten seisalleen, mutta minä
en hievahtanutkaan.
»No, Sakeus! Tuleppas ottamaan!» kehotti isäntä.
»Minä en ryyppää», sanoin minä paikalta liikahtamatta.
»No, kuinkas muutoin? Eihän vieraissa-olo ilman miltään tunnu, kun ei
ota naukkuja -- olethan sinä jo mies -- kursailematta, poikaseni!»
kehotti isäntä.
»Minä en ryyppää», toistin minä vaan vakavasti.
»No, kun et ryyppää, niin ole ryyppäämättä», sanoi isäntä jotenkin
nyrpistyneenä.
Hannon kasvot synkistyivät ja hän loi minuun tylyn katseen.
Molemmat he ottivat ryyppynsä, toisen ja kolmannenkin, pitämättä enään
minusta mitään lukua.
He tulivat iloisiksi ja isäntä sanoi: »Tarvitseisi panna ovet lukkoon ja
akkunat tukkoon, etteivät ihmiset tänne näkisi, eivätkä pääsisi, mutta
voiko tuohon poikaan luottaa niin paljon?»
»Kyllä häneen kuitenkin voit luottaa, vaikkei hän ryyppää», vakuutti
Hanno.
Sutii, heti laskettiin akuttimet alas ja avaimet otettiin suulta pois,
mutta minä ajattelin: »Mikseikähän meitä saisi ihmiset nähdä?»
Vähän ajan päästä toi talon vanha ja paljon tavaraa koonnut emäntä
lämmintä vettä, sokuria ja taasen täysinäisen pullon. Hän oli surullisen
näköinen ja loi minuun niin läpitunkevan ja pitkän katseen, että se meni
läpi ytimieni; selvästi luin minä tuossa silmäyksessä: »Tuokin raukka!»
Silloin en tuntenut itseäni mieheksi, vaan väärässä paikassa olevaksi,
mitättömäksi nuorukaiseksi. Emäntä meni pois, lausumatta yhtäkään sanaa,
ja huokasi raskaasti. Olin huomaavinani, että hän tuota vierasten
palvelemista teki kovasta pakosta, vaikka ulkonainen, näennäinen rauha
vallitsi talossa.
Kun emäntä oli mennyt, tekivät isäntä ja Hanno lasit ja alkoivat
maistella; minulle eivät he enään tarjonneetkaan, kun olin niin jyrkästi
kieltänyt. Tuota tehdessään tulivat he yhä iloisemmiksi, yhä
ystävämmiksi keskenään. Veljellisyys, verrallisuus ja vapaa sananvalta
yhä varttui heidän välillänsä. Voi kuinka pieneksi tunsin itseni heidän
rinnallansa.
Kauvan ei viipynyt, ennenkuin isäntä toi viritetyn soittorasian ja pani
sen eteeni pöydälle.
»Eikös se soita koreasti?» kysyi isäntä minulta.
»Soittaahan tuo», vastasin minä.
»Etkö tahdo ostaa tätä? Minä myön sen halvasta hinnasta, viidestä
ruplasta, vaikka se olisi kymmenenkin arvoinen», kaupitteli hän
soittokonettansa.
»Milläpä minä semmoisia ostaisin», sanoin minä karttelevaisesti.
»Kyllä minä uskon velaksikin; ei tarvitse muuta kuin vaan annat luvan,
että minä saan palkastasi periä viisi ruplaa, niin soittokone on sinun;
ajatteles: viidellä ruplalla kymmenen ruplan maksavan kalun -- mikä
voitollinen kauppa!» kehotti isäntä.
En voi kieltää, ettei tuo edulliseksi selitetty kauppa miellyttänyt
minua. Voitonhimo rupesi palamaan mielessäni ja lensipä päähäni
tämmöinenkin ajatus: »Mikä mies vasta olisit, kun sinä olisit tuommoisen
taidekalun omistaja?» Mutta samassa muistin, etteivät kaikki ihmiset
pitäneet Hannolle hyvänä enteenä hänen ja Kivisen välillä tehtyjä
kauppoja, ja sen avulla voin tulla siihen päätökseen, etten osta tuota
tarpeetonta kalua. Mutta selvästi tunnen vielä nytkin, etten olisi
voinut tuota liehakoivaa viettelystä välttää, jos olisin ollut vähäkin
hujakassa.
»En minä osta soittokonettanne, sillä minä tarvitsen palkkakipeneeni
vaatteisiini ja köyhille vanhemmilleni elatuksen avuksi», sanoin minä
viimein jyrkästi.
»Sinä olet kummallinen otus, et sinä taivu mihinkään, mutta sen minä
sanon sinulle: sinä et ymmärrä vielä omaa etuasi. Mitä sinun tarvitsee
vanhempiasikin elättää, kyllähän kylä heistä huolen pitää», sanoi isäntä
närkästyksissään ja siihen se asia jäi.
Minun mieleni meni kovin pahaksi. Yleensä oli tämä kokemus kovin suuri
kolaus luuloilleni noista miehistä.
Isäntä ja Hanno tekivät uusia laseja ja olivat iloiset.
»Nyt on jo kaikki ihmiset nukkumassa, nyt ei meitä sissi enään kukaan;
sinun pitää, Sakeus, laulaa meille», sanoi Hanno minulle sammaltavin
kielin.
»Niin, niin, saakuta rallaa! Pojalla kuuluu olevan hyvä ääni, hänen
pitää laulaa meille», säesti isäntä.
Minä tenäsin ja estelin minkä voin, mutta he pitelivät minua kiinni,
halailivat ja taputtelivat, ja sanoivat, että he ovat »miritty», jos he
päästäisivät minut, ennenkuin minä laulaisin. Kun huomasin, etten
päässyt heidän käsistänsä mihinkään, lauloin minä häpeästä punehtuneena
pari värssyä, mutta en ennen enkä jäljestä ole niin ylenkatseellisesti
laulanut kuin silloin.
»Saakuta rallaa! Se oli laulua se. Poika olisi laulustansa aika
totilasin ansaitseva, mutta kun hän on niin jörö, ettei ota mitään, niin
minkäpä sille tekee», höpisi isäntä.
Minulle tuli hirmuisen ikävä. Tällaisiako nämä miehet ovatkin? Pöydällä
oli joku hengellinen kirja; otin sen käteeni ja rupesin sitä
katselemaan. Luultavasti se oli talon emännän kirjallisuutta. Isäntä,
kun sen huomasi, nakkasi korttipakan eteeni pöydälle ja sanoi: »On
täällä parempiakin kirjoja, kuin tuommoiset nurrasunterit.» Minä aivan
kauhistuin semmoista jumalattomuutta, sillä vanhempani olivat aina
opettaneet minua Jumalan pelkoon. Kumminkaan en rohjennut puhua mitään.
Isäntä ja Hanno rupesivat korttia lyömään. Tuossa tilassa ei minun
käynyt lukeakaan. Uni voitti vihdoin minut ja minä väännyin johonkin
nurkkaan nukkumaan. Siitä herätettiin minut puoliväkisin ylös. Kun
silmäsin herättyäni talon kaapillista, lyöpää seinäkelloa, läheni se
aamu-kolmea. Minulle rupesi isäntä ja Hanno selittämään, että minun
pitäisi heidän välilleen kirjoittaa velkakirja; molemmat olivat
silmisikana juovuksissa. Minä väitin, etten osaa sitä kirjoittaa, mutta
isäntä ja Hanno inttivät, että se kyllä käypi laatuun, sillä eihän sen
niin täysikelpo tarvitse ollakaan, koska se tulee vaan ilman aikojaan --
muistoksi. Minä en päässyt puuhun en pitkään, vaan minun piti kirjoittaa
Hannolta Kivisen Heikille sadan ruplan velkakirja, johon Hanno pani
puumerkkinsä ja yksi talon rengeistä herätettiin toiseksi
vieraaksimieheksi.
Kun se oli tehty, lähti Hanno minun kanssani kotiinsa hoipertelemaan.
»Tue minua, Sakeus, pidä minua kiinni! Minä en pysy pystyssä -- se
saakelin rommi», änkytti Hanno minulle mennessämme. Minä koin häntä
tukea minkä voin, mutta yhtäkaikki kaaduimme välistä molemmin.
»Mistä se velkakirja tuli?» kysyin häneltä.
»Niin se velkakirja -- kyllä se oikeasta tuli, oikeasta se tuli. Mutta
älä puhu siitä kenellekään mitään -- minulla ei ole nyt rahoja käsillä
-- sinä lauloit saakelin hyvästi -- eikös ollut hyvä siellä olla?
Avullinen mies tuo Kivisen isäntä -- se lempparin rommi --», höpisi hän.
»Minä inhoon koko tuota taloa ja sen isäntää; ei ikänä se ole rehellinen
mies», rohkenin muistuttaa.
»Kyllä hän rehellinen on ja hyvä mies, mutta sinä et ymmärrä, olet vielä
kovin nuori», vakuutti Hanno.
Kun tulimme hänen kotikartanolleen, katselivat kauniin naisen kasvot
akkunasta ulos ja minua hävetti, että ihmiset näkivät minut nyt Hannon
seurassa. Nuot kasvot olivat Hannon vaimon, joka ei ollut siihen asti
yhtään nukkunut, levottomana miehensä poissa-olosta.
Minun täytyi Hanno viedä huoneeseen asti, sillä ei hän sinne olisi omin
voiminsa päässyt.
Kun odottava vaimo näki, missä tilassa hänen miehensä oli, vapisi hän
niinkuin kahila virrassa. Olikohan tuolla sydämessä täristämässä jo
entisiäkin elämän kokeita, tunteita ja havainnoita, vai olivatko ne vaan
tämän hetken tuottamia? Sitä en voinut itselleni selittää, sillä Hannon
ryyppäämisestä ei koskaan puhuttu.
»Voi, missä sinä, Hanno, olet ollut koko yön? ja tulet taas näin
juovuksissa kotiin», sanoi vaimo surullisesti värisevällä äänellä.
»Älä nyt suutu minuun. En minä missään huonossa paikassa enkä seurassa
ole ollut, olen ollut Kivisellä vieraana», selitti Hanno sammaltaen.
»En minä suutu, enkä vihasta tätä sano, mutta suuresta rakkaudesta sinua
ja perhettämme kohtaan. Usko minua, rakas Hanno, Kivisen kanssa
seurustelemisesi ei lopu hyvään», sanoi vaimo.
»Sinä puhut niinkuin sinä ymmärrät -- mi-minä annan sinulle anteeksi --
en minä ole sinulle paha», höpisi Hanno ja rötkähti puku päällä maata.
»Vaikken minä paljon ymmärräkään, niin ymmärrän kuitenkin rakastaa ja
surra sinun kunniaasi ja perheemme perikatoa», sanoi vaimo
katkonaisesti.
Hanno ei vastannut mitään, sillä hän rupesi oksentamaan ja minä lähdin
pois.
Kenties olin minä ensimmäinen, joka rupesin täydellisesti käsittämään
Hannon todellista perheellistä ja taloudellista tilaa, ja paljas
ajatuskin, että ystäväni joutuisi perikatoon, kauhistutti minua.
»Mitenkä nyt asiat ovat?» kysyin Hannolta, ensikerran tuon tapauksen
perästä tavattuani hänet.
»Mitenkä niiden sitten pitäisi olla?» kysyi Hanno vuorostansa
huolettomasti.
»Etkö kadu viimeistä Kivisellä käyntiäsi?»
»Mitä minä siitä katuisin, niin vapaata taloa ei ole koko pitäjäässä»,
sanoi Hanno.
»Mutta mitä sinä sait sitä velkakirjaa vastaan, jonka siellä annoit
Kiviselle?» (Hanno oli vaatinut minua kutsumaan häntä sinuksi.)
»Niin, niin, se velkakirja! Minä en tosiaankaan saanut sitä vastaan
mitään! Hän voitti sen korteilla, vaan kyllä minä sen pian takaisin
voitan. Mutta vieläkin varoitan, ettet puhu siitä kenellekään.»
»Minä luulisin olevan parhaan keinon kun et koskaan enään menisi
Kiviselle.»
»Miksi?»
»Minä pelkään, että hän peijaa sinut putipuhtaaksi.»
»Joutava pelko; ikään kuin en minä osaisi eteeni katsoa. Sinä saat olla
aivan huoletonna minun asioistani», sanoi Hanno vähän närkästyksissään.
»Vaimosikin suree kovin», rohkenin muistuttaa.
»Hän on yhtä ymmärtämätön kuin sinäkin, ja nyt ei siitä asiasta enään
mitään», sanoi Hanno puolituimasti. Minä olin pitänyt aivan varmana,
että Hanno katuisi hartaasti, selvittyänsä, mielestäni niin tavatonta
kohtausta, kuin Kivisellä käynti oli, mutta petyinpä siinä luulossani
surkeasti.
Hanno kulki Kivisellä tästä eteenpäin kuten ennenkin; teki hevos- ja
muita kauppoja ja herra tiesi mitä hän siellä tekikään. Hannon vaimon
kauneus katosi sitä myöten eikä pitkää aikaa kulunut, kun hän oli yhtä
surkastunut kuin syksyn kellastunut lehti.
Vuoden ajan kesti tuota menoa ja silloin oli Hanno -- maaton mies!
Kivisen Heikki oli hakenut häneltä velkansa ulos ja minunkin tekemäni
velkakirja kävi vaan täydestä. Siinä kävivät ihmisten kuiskeet toteen.
Olisi luullut Hannon peräti kukistuvan ja hänen vaimonsa henkensä
heittävän tuon kovan lankeemuksen tähden; mutta kumma kyllä, niin ei
käynyt! Hanno oli yhtä iloinen, yhtä rehtevä ja ponteva kuin ennenkin,
juuri kuin ei olisi mitään tapahtunut. Yhdessä asiassa oli hän vaan
saanut toisen mielen kuin ennen: hän vihasi nyt Kivisen Heikkiä
kiivaammin kuin ennen rakasti. »Se perhana, se roisto», sanoi hän usein,
»kyllä minä vielä laitan semmoisen koston, että piisaa.» Niin, Hanno
raukka oli nyt saanut silmänsä auki. Hän vannoi nyt usein, ettei hän
enää koskaan ryyppää väkeviä juomia eikä pelaa korttia. Tuon voimasta se
tuli, että Hannon vaimo voi pysyä lankeematta kokonaan epätoivon
valtaan, että hän toivoi vielä.
Kuudes luku.