Edellisistä tapauksista ei ollut kulunut paljonkaan aikaa kun Mauno tuli
meille ja pyysi minua rengiksi. Tuo uutinen meni läpi ytimieni, sillä
kuulinhan ensikerran elämässäni, että minunkin luullaan jotain voivan
tehdä elämän tositoiminnassa. Satoja kertoja oli Mauno käynyt meillä ja
minä heillä, mutta semmoisella asialla ei hän ollut koskaan ennen
käynyt. Kaksinkertaista ystävyyttä tunsin Maunoa kohtaan.
Kun ei vanhemmillani ollut mitään vastaan sanomista, lähdin minä jo
Maunon mukana ensimmäiseen palvelukseeni. Tuo äkillinen lähtöni kävi
kyllä laatuun, sillä vanhempani olivat siksi toimeliaita, että vaatteeni
olivat aina puhtaat ja eheiksi paikatut, jos kohtakin ne olivat vanhat.
Vaikeampi oli kuitenkin ero toisessa suhteessa. Vaikka vanhempani olivat
hyvillään kun pääsin leipää ansaitsemaan niin hyvään taloon, oli heidän
mielensä kumminkin apea, kun heidän piti laskea minut pois valvovan ja
huolehtivan silmänsä alta; mutta muu ei auttanut. Eipä lähtöni ollut
minuunkaan vaikuttamatta; huomasin, kuinka paljon kadotin, kun piti
luopua vanhemmistani, jotka olivat minua niin hellästi hoitaneet ja niin
monta hyvää neuvoa antaneet.
Eron hetken lähestyessä valtasi itku minut ja vanhempani, jonka vuoksi
ei kummaltakaan puolelta jaksettu puhua paljon mitään; ainoastaan
vanhempani sanoivat joitakuita varoittavia sanoja, mutta minä en voinut
muuta kuin puristaa hellästi heidän kättänsä, ja niin lähdin minä
tyrskien Maunon kanssa.
Siellä aukesi minun eteeni uusi elämä. Voi kuinka hyvältä tuntui, kun
valmis, hyvä ruoka oli pöydässä, johon sai murheetonna istua.
Terveellistä, kohtuullista työtä oli aina ja kun sitä sai vielä Maunon
kanssa tehdä, kului aika niin hupaisasti, etten tiennytkään, ennenkuin
ilta tuli.
Palkaksi luvattiin minulle antaa vaatetta ja pian rupesin saamaan yhden
ja toisen vanhentuneen ja riutuneen puvunosani sijaan uuden ja sillä
tavoin olin ennen vuoden loppua saanut ihka uuden ulkoverhon. -- Jos
milloinkaan, niin silloin muistuivat kauppiaan nuoren emännän ja muiden
sanat mieleeni: »Sinusta tulee kelpo mies.»
Minä olin pari vuotta Maunon kotona renkinä ja toisena vuotena jo
ruvettiin rahapalkkaakin minulle antamaan. Minä vaurastuin
ruumiillisestikin hyvin rohkeasti ja vaatteukseni tuli yhä
täydellisemmäksi. Vähitellen lakkasivat kaikki ihmiset pilkkaamasta
minua ja sitä myöten, kun he siitä lakkasivat, rupesivat he antamaan
minulle jonkunlaista arvoa. Piukka-Jaakko pysyi vaan entisellään ja hän
pieksää ruhmitti minua, missä vaan tilaa sai. Minä koetin usein pyytää
häntä olemaan ihmisiksi ja koin kaikin puolin olla alamainen ja pelätä
häntä, mutta ei se auttanut vähintäkään, sillä hän tahtoi oikein
näkyvällä ja tuntuvalla tavalla ylivaltaansa ylläpitää. Hänellä oli
vielä päälliseksi se ilkeä tapa, että hän tahtoi kynsiä kasvoja ja usein
se onnistuikin. Piukka-Jaakko oli totisesti elämäni aamun pahin kiusa ja
risti.
Usein kävimme Maunon kanssa Tipakkalassa, sillä Maija oli meidän
molempien ystävämme ja vanhuksetkin sen hyvin mielellään soivat, »koskei
meillä ollut mitään ilkeitä kureja», kuten he sanoivat.
Eräänä kertana kun taasen olimme siellä, katsoi Maija minua kauvan ja
totisesti silmiin; minä hälkyilin enkä voinut katsoa häntä yhtä
vakavasti, vaan loin silmäni maahan.
»Sinusta, Sakeus, tulee komea mies», sanoi hän sitten yht'äkkiä.
»Kerran sanoit sinä viisaan minusta tulevan», sanoin minä hämilläni.
»Sen parempi; viisas ja komea, ne eivät pilaa miestä», sanoi Maija,
samassa pyrskähtäen nauramaan, jonka seuraus oli se, että vyöliinan
nauha katketa rupsahti poikki ja röijyn selkäsauma ratkesi paria
tekotuumaa pitkältä auki. Sen johdosta pääsi nauru minulta ja
Maunoltakin, mutta Maija luuli meidän nauravan hänen lauseellensa ja
niin nauroimme me kolmikannassa oikein sydämen pohjasta.
Palkola oli aivan lähellä palveluspaikkaani, jonka vuoksi kummankin
talon väki oli melkein aina yksissä. Pian havaittiin että Palkolan nuori
isäntä oli turhamielinen. Ainakin hän haki mahtavien ja rikasten
ystävyyttä ja seuraa, eikä hänen ollutkaan vaikea niihin päästä,
kuuluisa ja rikas kun oli. Ja kaikki hevosensa, niiden valjaat ja
ajopelinsä laittoi hän niin loistaviksi, ettei paikkakunnassa oltu ennen
semmoisia nähty, eikä niitä laittaissa saanut hinta tulla kysymykseen.
Huonekalut ja koko huonejärjestys tuli niin perinpohjaisesti uusituksi
ja mullistetuksi, ettei voinut entisiksi uskoa.
Olipas pitäjäässämme eräs mies, Heikki Kivinen, jota tavallisesti
sanottiin Kivisen Heikiksi. Hän oli ollut ennen rekikauppias ja oli
sillä tavoin koonnut jonkun verran omaisuutta. Sitten oli hän nainut
mahdottoman rikkaan, lapsettoman lesken, jonka kanssa hän peri vahvan
talon irtaimineen ja vielä päälliseksi paljon rahaa.
Rekikauppiaana olonsa ajoilta asti oli Kivisen Heikkiin kiintynyt ankara
kaupan halu, ja sitä harjoitti hän yhdellä tai toisella tavalla.
Erittäinkin harjoitti hän hevoskauppaa ja hänellä oli aina parhaat
hevoset paikkakunnassa. Hän möi, vaihtoi ja osti hevosia, ja nuot
kaupat tehtiin aina niiden kanssa, jotka olivat tulleet hänen
vierasvaraisuuttaan tunnustelemaan. Myödessä ei tullut koskaan raha
kysymykseen, vaan tehtiin kaupan synnyttyä velkakirja. Sillä tavalla
tuli paljon ihmisiä hänelle velkaan. Ihmiset kuiskivat, että Heikki
juotti vieraat juovuksiin ennenkuin ruvettiin kaupantekoon.
Tämä mies oli saanut kokonaan valtaansa Palkolan Hannon. Hänen luonaan
vietti hän monta iltaa, monta päivää ja monta yötäkin. Sillä ajalla
ennätti hän ostaa Kiviseltä monta muka mainiota hevosta. Näihin hän
kuitenkin pian kyllästyi ja möi ne sitten puolesta hinnasta, ostaakseen
taas Kiviseltä uuden ja paremman. Tämän johdosta kuiskivat ihmiset:
»Mitenkähän siinä käypi?»
Niinkuin sanottu, oli Hanno erinomaisen ystävällinen ja verrallinen
minua kohtaan, eikä viiden vuoden erotuskaan ijässä näyttänyt tekevän
mitään haittaa. -- Minulla oli pieni, hyvin sievä luotipyssy; sitä teki
Hannon mieli ja hän pyysi sitä ostaa; minä tietysti suostuin ja hän
maksoi siitä hyvän hinnan. Minusta oli oikein kumma, kun hän sen maksoi,
sillä aivan helpostihan hän olisi voinut antaa minua selkään maksun
sijasta, niinkuin usein ennen oli käynyt, kun olin antanut jotain
velaksi ja mennyt sitten maksua tahtomaan. Usein kutsui hän minut
kotiinsakin, ja minun piti välistä laulaa hänen kamarissaan; hän näytti
hyvin ihailevan sitä. Jos minä joskus satuin sorron alle, piti hän aina
minun puoltani ja hälväsi sekä karkoitti sortajat.
Hänkin oli näkevinään minussa jonkunlaisen miehen alun ja tuota luuloaan
ei hän huolinut yhtään peitellä, vaan antoi sen hölönään tiedokseni
jokaisessa sopivassa ja sopimattomassa tilaisuudessa. Vaikka tuo Hannon
julisteleminen tuntuikin puoliksi vastenmieliseltä ja peruksettomalta,
kohotti se kumminkin itsearvoni tuntoa. Sanalla sanoen: minä miellyin
Hannoon. Mutta minä en osannut silloin vielä aavistaa, mitä kaikkea tuli
hänen elämässään tapahtumaan.
Tuo kauppamies, jolta olin käynyt Tipakka-Matille rommia lääkkeeksi
noutamassa, oli ostanut itselleen vankan talon, jossa hän asui nuoren ja
kauniin vaimonsa kanssa. Hänet oli tehty kihlakunnan lautamieheksi ja se
kohotti hänen mielestään sangen paljon hänen arvoansa. Sen johdosta
hankki hän merenruokoisen sauvan, jota hän rupesi alituisesti
käyttämään. Hän kuuli hyvin mielellänsä kutsuttavan itseänsä
herrastuomariksi ja kun tuo mieliteko tuli kerran tunnetuksi, ei häneltä
tuota arvonimeä kiellettykään, vaan kaikki järkiään kutsuivat häntä
siksi. Ja koska hänelle ei tässä kertomuksessa ole ennen tullut
annetuksi vakinaista nimeä, niin minäkin kutsun häntä tästäpuoleen
herrastuomariksi.
Niinkuin jo ennen olen maininnut, olin vaan kaksi vuotta Maunon kotona
palveluksessa. Ahkeruuteni, nöyryyteni ja rehellisyyteni kautta olin
tullut siihen maineeseen, että muutkin jo halusivat minua luoksensa.
Herrastuomari tuli ja tarjosi minulle isomman palkan kuin mitä Maunon
kotoa olisi annettu. Isäntäni kehoitti minua suostumaan tarjoukseen
semminkin kun hän ei minun palvelustani enään tarvinnut. Minä otin
pestin ja nyt olin herrastuomarin renki. Maunon tähden tuntui tuo muutos
raskaalta, mutta kun herrastuomarin talo ei ollut kaukana hänen
kodistaan, tasaantui surumme sillä, että lupasimme toistemme luona käydä
joutohetkinä.
Kun tuli muuton aika, menin minä herrastuomarille. Siellä aukeni eteeni
uusia näköaloja. Komeat, kookkaat ja komeilla huonekaluilla varustetut,
siistiksi laitetut huoneet hurmasivat heti silmäni. Minut otettiin hyvin
ystävällisesti vastaan; erittäinkin nuori emäntä oli kohtelias ja
iloinen. En kuitenkaan ollut vielä monta vuorokautta ollut talossa,
ennenkuin huomasin emännän ehtimiseen itkeskelevän. Minä koetin
mielessäni etsiä syytä tuohon suruun, mutta turhaan, sillä tässähän
ihminen näytti olevan onnen piirittämänä. Hän koki minkä voi salata
apeaa mieltänsä, mutta minä näin sen kuitenkin, sillä vieraan silmä on
tarkka.
Hän oli erinomaisen hyvä minulle ja hän piti minusta semmoista huolta,
kuin olisin ollut hänen oma lapsensa.
Olen unhottanut ennen mainita, että olin pienestä poikasesta pitäin hyvä
lukemaan; kirjoittaa tohlata osasin myös. Minä en pyhinäkään mennyt
koskaan kylään muualle kuin joskus Maunon luo, sillä minulla oli harras
halu jatkaa opintojani. Hankin siis kirjoitusneuvot ja harjoitin
lomahetkinä kirjoitustani, vieläpä opettelin ominpäini ruotsalaisen
oppikirjan avulla luvunlaskuakin.
Tuo nuori herrastuomarin emäntä luuletteli entisen ennustuksensa minussa
jo suuressa määrässä toteentuneen. Hän piti minun kirjoitus- ja
luvunlaskukokeitani erinomaisen suuressa arvossa, jonka vertaisia tuskin
muualla maailmassa löytyisikään. Kun minä numeroilla laskea sorkkasin,
kuinka vanhoja vanhimmat vuosiluvut olivat ja kuinka monta ohranjyvää
pääksytysten menee virstaan, piti hän tuota viisautta maailman
suurimpana ihmeenä, vaikka minä en voinut ensinkään vastata taitoni
tarkkuudesta. Poissa ollessani kaivoi hän käsiinsä kaikki minun
töhräykseni, ja näytteli niitä ihmisille. Hän vertaili kokeitani
painettuihin kirjoihin ja kas kummaa! hän oli huomaavinaan ne muka
lausettenkin puolesta aivan samanlaisiksi ja kirjaimetkin olivat muka
ihan paikoillaan. Erään kerran löysi hän painetusta kirjasta lauseen
katkelman perästä monta pistettä peräkanaa ja paikalla meni hän
katsomaan, oliko minun mestarityössäni semmoisia, ja kun niitä ei
löytynyt, meni hän oikein pahoille mielin ja sanoi: »Semmoisia sinun
pitäisi myös tehdä.»
Ollessaan noissa minun tieteilemis-aarteissani käsinä, oli emäntä aina
iloinen kuin lapsi; näyttipä siltä kuin ei hän olisi surun pisaraakaan
maistanut koko elämässään. Mutta kun hän tuli omaan elämäänsä, olivat
hänen silmänsä aina vetiset ja punaiset itkusta, ja minun kävi
sydämestäni sääliksi noin kauniin ja hyvän ihmisen sisällinen suru.
»Mikä teitä, hyvä emäntä, vaivaa, kun te aina olette noin surullinen?»
rohkenin häneltä eräänä kertana kahden kesken kysyä.
»Ketä, minuako? Eihän minua mikään vaivaa», sanoi emäntä säikähtäen.
»Mutta teidän silmänne ovat melkein aina itkusta punaiset», rohkenin
minä väittää.
»Mistä sen tiedät?» sanoi hän vähän levollisempana.
»Näenhän sen omilla silmilläni», vakuutin hänelle.
»Sinun terävä silmäsi tunkeentuu joka paikkaan. Minä en ole onnellinen.
-- Minulla ei ole sydäntä -- olen kuollut. Voi Sakeus! Sinä olet vielä
puoliksi lapsi, etkä tiedä turhuuden viettelyksistä. Jospa minäkin
saisin sen takaisin, mutta voi! kaikki on nyt jo mennyttä», sanoi emäntä
värisevin äänin ja, peittäen käsillään silmänsä, purskahti hän valtavaan
itkuun.
Minä en saattanut olla huoneessa, vaan hiivin hiljaa pois. Kummallisia
mietteitä virisi päähäni. Koetin etsiä syytä emännän surumielisyyteen,
mutta turhaan. »Minä en ole onnellinen -- minulla ei ole sydäntä -- olen
kuollut», pyörivät sekaisin mielessäni, ikäänkuin niiden olisi ollut
velvollisuus antaa minulle ilmi emännän surun syyt, ja ne olisivatkin
voineet sen tehdä, mutta minä olin liian nuori, voidakseni niitä
ymmärtää.
Jäljestä päin huomasin, ettei emäntä koskaan, ei vahingoissakaan,
puhutellessaan herrastuomaria, sanonut häntä sinuksi, ei teiksi, eikä
miksikään. Hänen puhuttelunsa oli tämmöistä: »tulee nyt syömään, menee
siitä maata -- kysyy Sakeukselta -- tuo tulee kotiin -- panee hänen
siihen», y.m.s.
Minä en tiennyt, huomasiko tuo vähänäköinen ja kopaantunut herrastuomari
nuoren ja kauniin emäntänsä itkuja, mutta onnelliselta ei näyttänyt
hänkään. Hän ei ollut tottunut minkäänlaiseen työntekoon, ja vaikka hän
oli nyt maan omistajana, ei hän kaivannutkaan minkäänlaista työntekoa,
istui vaan päiväkaudet komeassa kamarissaan synkän ja alakuloisen
näköisenä. Hän ei puhunut monta sanaa päivässä, istui vaan ja räpötteli
silmiänsä; vieraatkaan eivät saaneet häntä monasti elpymään. Ainoana
huvituksena hänellä oli viulu, jota hän oli vähän oppinut
kitkuttelemaan. Sen hän otti tavasta laatikostaan ja sanaa lausumatta
romuutti hän joka ikisen pelikappaleen ja jokaisen niiden osankin, mitä
hän vaan oli oppinut; ja tuota tehdessään ei häntä häirinnyt mikään
ulkonainen vaikutus, ei syrjästä puhuttelemiset eikä muut; herrastuomari
pelasi vaan loppuun kaikki. Kun ne olivat loppuneet, pani hän viulunsa
pois ja vaipui entiseen vaiteliaaseen elämäänsä.
Jonkun pitkän ajan perästä rupesi minulle vähitellen selkenemään syy
emännän surumielisyyteen. Hän ei rakastanut aviomiestään; hän ei voinut.
Nuori, kokematon sydämensä ei ollut tuntenut vielä todellista rakkautta,
silloin tuli hänen mielestään otollinen tarjous -- rikas tarjous; hän
suostui tuohon tarjoukseen paremmin tavan kuin sydämensä vaatimuksesta,
ja niin tuli tuo pyhä liitto tehdyksi ikäänkuin joku edullinen
aineellinen kauppa. Nyt oli hän varmistunut, varttunut ja kehkeentynyt
ja nyt hän käsitti, ettei hän voinutkaan rakastaa sitä miestä, jonka
kanssa hän oli yhdistänyt elämänsä kohtalon; siinä syy, minkä vuoksi hän
myötäänsä itki, minkätähden ei hän ollut _onnellinen_, minkä vuoksi ei
hänellä ollut _sydäntä_ ja miksikä hän oli _kuollut_. Niin, kenties oli
tuo löyhästi, päällisinpuolin harkittu liitto saattanut onnettomiksi
molemmat -- kenties! -- --
Kaupanpitoa harjoitettiin vieläkin, mutta herrastuomari ei näyttänyt
pitävän siitä mitään lukua, eikäpä juuri paljon emäntäkään; kuitenkin
kitkutettiin sitä -- vanhan tottumuksen vuoksi.
Kaksi vuotta olin minä herrastuomarilla renkinä. Mutta ennenkuin se aika
oli loppuun kulunut, oli talossa tapahtunut kummia muutoksia. Nuori
emäntä ei itkenyt enään ja herrastuomarilla oli vakinainen työ: hän
pelasi häissä, kuuliaisissa ja tavallisissa tansseissa ja sitä hän tehdä
kitkutteli pyhä- ja arkipäivät, kun vaan joku häntä vähäkin vaati. Ei
hän paljon palkkaa tahtonut ja välistä sai hän ylimielisiltä kuulla
pilkkaakin huonon soittamisensa vuoksi, mutta vähän huoli herrastuomari
siitä, kunhan vaan sai soittaa. Hänen kunniakseen täytyy mainita, ettei
hän koskaan maistanut mitään väkeviä juomia.
Emäntä päinvastoin joi nyt kuin mies, löi korttia niinkuin poika, kulki
tansseissa niinkuin tyttö ja tappeli tarvittaessa niinkuin sankari --
niin: hänellä ei ollut sydäntä, naisellinen siveys oli hänessä
todellakin -- kuollut ja tuon kuoleman kalveessa oli herrastuomarikin
hakenut työtä huvikseen -- soittamista.
Minua pyydettiin kolmannelle vuodelle palvelukseen, mutta kun elämä oli
tuollaiseksi käynyt, en ottanut enään siinä ollakseni.
Nyt pääsin erääseen herrastaloon rengiksi. Tuommoiset korotukset ja ne
muutamat imartelemiset, joita olin kuullut, kohottivat sokean
turhamielisyyteni niin korkealle, että todellakin luulin olevani jo
oikein aika mies. En ollut vielä kovin monta vuorokautta ollut uudessa
paikassani, kun taloon sattui tulemaan eräs paljon kokenut ja kulkenut
merimies. Hän rupesi väentuvassa iltasella puhumaan matkoistansa ja
nähdyistä ihmeistään; väki kuunteli häntä ihmetellen. Minä en tahtonut
olla huonompi häntä ja rupesin väittämään, että Tukholmaan pääsee
jalkaisin muualtakin kuin Pohjanperän kautta. Merimies intti kovasti
väitöstäni vastaan, mutta minä en antanut perään. Viimein toi hän
puolustukseksensa kysymyksen:
»No mitenkäs tästä merestä sitten laivat pääsisivät ulkomerille, jos
muualta kuin Pohjanperän kautta päästäisiin jalkaisin Tukholmaan?»
Minä jouduin tuon kysymyksen kuultuani jotenkin hämille, mutta selvenin
pian ja vastasin arvelematta: »Ettekö sitä tiedä?! Siltahan siinä on,
joka nostetaan pois, kun laiva tulee.»
Kun merimies huomasi yleisen mielipiteen olevan minun puolellani, lähti
hän jotenkin kummastelevan näköisenä pois, mutta hänen lähdettyään
sanoin minä: »Tuon verran ne merimiehet tietävät!»
Ei ollut kauvankaan tuosta tapauksesta kulunut, kun minut laitettiin
talon neitiä viemään likimmäiseen kaupunkiin. Se oli minulle iloinen
asia, sillä en ollut ennen nähnyt kaupunkia, niin paljon kuin olinkin
niistä kuullut puhuttavan. Enpä voinut nukkua sitä päivää vasten yöllä.
Kun päivä tuli ja kaikki oli valmiina, lähdimme matkaan. Välillä oli
eräs oikotie, jonka piti oikaista matkaamme kokonaista kaksi
peninkulmaa. Ensimmäisenä päivänä pääsimme tuon oikotien päähän ja
olimme juuri valtamaantielle tullessamme eräässä talossa yötä. Aamulla
lähdimme taas matkaan, mutta valtamaantielle päästyämme, lähdin minä
ajamaan päinvastaiseen suuntaan, sillä minä olin mielikuvituksissani
luulotellut kaupungin olevan sillä suunnalla. Niin ajaa hölköteltiin
ensimmäinen kestikievarin väli ja toista alotettiin. Kun olimme jo
likellä toista kestikievaria, jonka nimen minä kuulosta tunsin, rupesin
kummastelemaan: miksi virstan tolpat ovat päinvastaisella puolen tietä.
Silloin rengahtivat silmäni selälleen; huomasin, että ajamme poispäin
kaupungista.
Vaikka kyydittäväni neiti oli aika-ihminen, useat kerrat ennen
kaupungissa käynyt ja vielä päälliseksi sivistyneessä perheessä
kasvatettu, ei hänkään ollut minua etevämpi maantieteessä, sillä hän
istui vaan sanaakaan virkkamatta, hyvässä turvassa reenperässä, mutta
kun onnettomuus tuli ilmi, oli hän valmis minua siitä syyttämään.
Eihän meillä ollut muuta neuvoa kuin kääntää takaisin ja syöttää
hevostamme lähimmäisessä talossa. Sen tehtyä lähdettiin taas ajamaan ja
ennenkun olimme jälleen niillä paikoilla, joista olimme aamulla
lähteneet, oli jo pilkkosen pimeä; täytyi siis ruveta yöksi, mutta emme
kuitenkaan häpeän vuoksi ruvenneet samaan taloon, jossa viimeksi olimme.
Minun kunnialleni kävi kovin tuommoinen erehdys. Häpeän vuoksi en ollut
vastaantulijoiltakaan kysynyt, menemmekö kaupunkiin vai mihinkä, mutta
vaan: onko pitkältä kestikievariin. Mutta nyt oli minulla vasta oikein
suuri huoli, miten tuon harmillisen asian saisin yöpaikassa salatuksi,
siinä hädässäni pyysin neitiäkin, ettei hän virkkaisi koko asiasta
mitään ja hän lupasi olla vaiti.
Neiti meni ensinnä huoneeseen ja kun sain hevosen riisutuksi ja ruokaa
sille eteen, menin minä perästä. Heti huoneeseen tultuani musteni
maailma silmissäni, sillä tuo merimies-pahus istui takkavalkean valossa
käsitöitään tekevän väen keskellä, kertoelemassa halullisille
kuulijoille ihmeellisistä matkoistaan.
Minä koin kyyräytä pimeään nurkkaan, ettei vaan olisi huomattu, ja
toivoin sydämestäni tuon ikävän asian pysyvän salassa. Mutta
kyydittäväni neiti ei saanut mielestänsä vieroitetuksi sitä harmillista
matkatappiota, jonka väärään ajamisellamme olimme saaneet.
»Jopa se oli harmillinen seikka», alotteli hän, mutta minusta tuntui
kuin kylmä vesi-ämpäri olisi kaadettu niskaani.
»Mikä oli harmittava seikka?» häyhähti heti koko väkijoukko kysymään.
Neiti ei tosin alkupäästä tehnyt asiasta kiireesti selvää, mutta ennen
pitkää oli hän kumminkin selittänyt sen alusta loppuun asti.
»Hoh-hoh! Siitäpä pojasta tulee pian maanmittari, kun hän on niin hyvä
osaamaan», sanoi joku joukosta ja kaikki muut rehahtivat nauramaan. Usea
heistä otti pärevalkean käteensä, joiden valossa kaikki kääreentyivät
minua katsomaan, niiden muassa merimieskin.
»Hah, hah, hah! Tämähän on juuri se sama viisas, joka tuonnoisella
viikolla intti minulle vasten silmiä, että muunkin kuin Pohjanperän
kautta pääsee jalkaisin Tukholmaan! Olipa hyvä kun ma tapasin vielä
kerran maisterin, ennenkun menen kaupungissa olevaan kotiini», sanoi
merimies ja kaikki purskahtivat taasenkin nauramaan.
Minua ei naurattanut yhtään: oli niinkuin olisi taivas pudonnut
päälleni. En voinut syödä sinä iltana enkä nukkua seuraavana yönä, ja
tuntui kuin olisin maan alle vajonnut; ei ikänä minun omarakkauteni ole
saanut semmoista kolausta, mutta mihinkäpä meni, siinä täytyi olla.
Kun tuosta pulasta pääsimme, teimme kaupunkimatkamme mitään muuta
erinomaista tapahtumatta, mutta ennen kotiin tuloamme pyysin vieläkin
neitiä, ettei hän herran tähden kertoisi kotona tuota kolttosta; hän
lupasi sen nytkin, mutta vuorokauden kuluttua oli se jo tietona ja
nauruna ympäri kylää ja minä kadotin toisen puolen saadusta arvostani.
Tuo kolttonen pani minut moneksi aikaa alle päin, pahoille mielin, ja
yötä päivää mietin, miten päästä vähänkään viisaammaksi. Olisin sydämen
halulla lukenut opettavaisia ja hyödyllisiä kirjoja, mutta mitäpä siitä
kaipiosta oli hyötyä, sillä minkäänlaista kirjallisuutta ei ollut.
Eräällä arvokkaalla meidän kylän isännällä oli Euroopan kartta, jonka
sanottiin puitteissa riippuvan hänen kamarinsa seinällä. Tuosta ihmeestä
olin kauvan jo kuullut puhuttavan, ja monen onnellisen, joka sen oli
saanut nähdä, kuulin hymysuin kertovan, kuinka Eurooppa oli juuri kuin
hevosen kenkä, mutta Italia oli ihan saappaan muotoinen. Minä oikein
halulla halusin päästä näkemään tuota ihmeellistä karttaa, ettei vasta
niin nolosti kävisi maantieteessä, kuin tuon merimiehen kanssa oli
käynyt. Sehän selittäisi niin täsmällensä kaikki, ja eihän siinä muuta
liene kuin vaan silmänsä siihen luopi.
Tuon halun pakottamana rohkenin kun rohkeninkin viimein eräänä pyhänä
hiipiä isännän kamariin. Isäntä oli lukemassa avopäin raamattua,
nokkalasit päässä; voi kuinka arvokkaalta hän tuossa näytti! Hän ei
nostanut päätänsäkään, kun minä menin kamariin, luki vaan ääneensä
haikealla, mutta kaikuvalla nuotilla, vaikkei huoneessa ollut ketään
muita kuin minä ja hän. Tuota hän teki varmaankin pari tuntia ja selvään
kuulin, että hän sanoi paljon sanoja niin hullunkurisesti väärin, ettei
luetun ymmärtäminen olisi ollut kenellekään mahdollinen.
Minä seisoin ovipielessä yksissä jalkojen tiessä, enkä uskaltanut oikein
hengittääkään. Kun hän lopulta lopetti lukemisensa, oikaisi hän itsensä
suoraksi, otti punaliitu-kipeneen liivinsä lakkarista ja teki luvun
loppuun merkin. -- Kuinka monetta kertaa lienee hän lukenut raamattua
läpi, en tiedä.
»Mitä asiaa sinulla on?» sanoi hän sitten minulle, nousten seisaalleen.
»Ei mitään, tulin vaan karttaa katsomaan, jos ma saisin», sanoin ujosti.
»Ei koskaan pidä sanoa ei mitään, kun kumminkin jotakin on. Tuossa se on
seinällä, katso häntä nyt kylläksesi, mutta mitäpä sinä siitä ymmärrät»,
sanoi isäntä kyllä hyvällä syyllä ja meni pois.
Minä jäin avosuin seisoa töllöttämään ovipieleen, sillä tulin jotenkin
hämille isännän puheesta. Viimein rohkenin luoda silmäni seinälle ja voi
herranen aika! siellähän se kartta riippui kun riippuikin seinällä.
Mutta mitä ihmettä?! Eihän minun silmäni käsittänytkään mitään
hevosenkengän eikä saappaan muotoista, epävakaisia niemiä, mutkia,
repaleita ja pilkkuja vaan, eri väreillä piirusteltuna sinne tänne
valkoiselle paperille, josta en tullut hullua viisaammaksi.
Tuota tieteilemistäni tein oven suussa seisoen, sillä en uskaltanut
paikalta hievahtaa. Siitä aivan helposti seurasi se, etten sinne asti
nähnyt mitään nimikirjoituksia, joita kyllä olisin osannut lukea.
Juuri kun olin parhaassa ymmärtämättömyyteni tuskassa, tuli isäntä
kamariin.
»No mitä sinä nyt kartasta ymmärsit?» kysyi hän.
»Ymmärsinhän tuota, mutta -- -- --» änkytin hänelle.
»Mitä mutta?» kysyi isäntä ja katsoi kiivaasti silmiini.
»Mutta eihän tuossa näy mitään hevosenkengän eikä -- saappaan
muotoista», vastasin hänelle.
»Minkä pitäisi olla hevosenkengän ja saappaan näköinen?»
»On sanottu Euroopan olevan edellisen ja Italian jälkimmäisen näköisen»,
selitin minä vähän rohkaistuneena.
»Sinä sanoit karttaa ymmärtäneesi, mutta ei koskaan pidä sanoa jotain
ymmärtävänsä, kun kumminkaan ei mitään ymmärrä. Jos olisit ymmärtänyt,
olisit siitä kyllä löytänyt jotenkin saappaan muotoisen Italian, mutta
hevosenkenkää et sieltä ikänä löydä», sanoi isäntä.
»Jos minä saisin kartan ottaa seinältä alas, että mä saisin sitä
likempää katsella?» rohkenin pyytää pelosta vavisten.
»Kylläpä siitä pian teeri tulisi, kun antaisin sitä joka poropeukalon
rääpiä», sanoi isäntä ja katsoi ovea kohti, joka oli selvä viittaus,
että hän soisi minusta pääsevänsä.
Minä lähdin pois yhtä viisaana kuin tullessanikin; mutta viisastuin
siellä kumminkin sen verran, etten sanonut: »ei mitään» ja »ymmärsinhän
tuota», kun minulta jotain semmoista kysyttiin, jota en minä tietänyt.
Niin huonosti toteentuivat nuot ennustukset, joiden imelässä höyryssä
olin mielestäni kohonnut päätäni pitemmäksi. Silloin huomasin
mielipahalla, ettei tuo luuloteltu miehuuteni ja viisauteni ollut muuta
kuin turha unikuva, joka todellisessa toiminnassa haihtui kuin savu
tuuleen. Vaan eteenpäin oli silti haluni pyrkiä yhdellä tahi toisella
tavalla, kävipä miten kävi!
Viides luku.