Erään kerran sulattiin erästä vesimyllyä jäästä vapaaksi, että se olisi
saatu pyörimään. Minä menin muiden poikasien kanssa sinne. Heti ottivat
ylimieliset nuoret työmiehet minut niskasta kiinni ja rupesivat minua
jaloista riiputtamaan kuohuvan juovan päällä, tuikaten välisti niin liki
kuohua, että pääni koski veteen. Minä huusin ja paruin, että sydämeni
oli haljeta. Tuosta hirveästä rääkkäyksestä teki viimein lopun se
seikka, että lakkini putosi kuohuun. Silloin heittivät he minun irti ja
eräs heistä juoksi alapäähän juovaa, jään partaalta seiväs kädessä
vahtaamaan lakkini tuloa. Se oli kumminkin turha vaiva, sillä kuohuva
virta oli kymmentäkin kertaa joutuisampi häntä ja lakki oli jo aikaa
ennen hänen tuloansa huilannut jään alle.
Maunokin oli siellä; hän itki sydämen pohjasta, niinkuin minäkin, ja
uhkasi mennä sanomaan vanhemmilleni; hän oli ainoa joukosta joka ei
hyväksynyt tuota ilkitekoa. Lieneekö Maunon uhkaus, vai mikä,
vaikuttanut heihin, mutta asia muodostui siksi, että kolme kiusaajaani
juoksi kotiinsa, kukin heistä toi lakin, ja antoi minulle kadonneen
sijaan, kovasti pyytäin, etten sanoisi vanhemmilleni. Nyt oli minulla
kolme lakkia yhden sijasta, mutta se tuntui mielestäni hyvin vähäiseltä
sovitukselta niin kovasta rääkkäyksestä. Minä tulin sairaaksi ankaran
pelästyksen tähden. Kova kuume valtasi minut ja minä olin alati
riippuvinani, pää alaspäin, kuohuvan kosken päällä, joka hetki siihen
putoamaisillani. Äkkinäisiä pudistelemisia ja vavahtelemisia, kovan
parkaisemisen kanssa, ilmestyi tiheästi ja niistä toinnuttuani vapisi
joka luunsolmuni. Mauno oli joka hetki äitini kanssa vuoteeni vieressä
hoitelemassa minua ja se teki minulle kovin hyvää, sillä minä tiesin
varmasti, etteivät he sortaneet minua. Heidän valppaan ja huolellisen
hoitonsa avulla paranin minä viimein kummankin suureksi iloksi, ja siitä
hetkestä pitäin huomasin minä, kuinka kallisarvoinen tosi-ystävä on.
Totta kyllä on, etteivät puoletkaan ihmisistä tehneet minulle kiusaa,
eivätkä osoittaneet mitään ylönkatsetta, mutta kuitenkin vaikuttivat
silloiset elämänoloni minuun hyvin masentavaisesti. Sitäpaitsi oli
Jässin surullinen elämänkohtalo edessäni kammottavana tulevaisuuteni
kuvana. Minä tulin kärkkääksi ja luulevaiseksi; joka paikassa luulin
itseäni loukattavan ja sorrettavan.
Ei se ollut kaukana edellä kerrotusta ajasta, kun minä sain ensimmäisen
luottamustoimen. Erään mökin mies, jota sanottiin Tipakka-Matiksi,
sairasti kotonaan. Hänen vaimonsa, Vappu, tuli meille ja pyysi
vanhemmiltani, että minä saisin mennä kylässä asuvalta maakauppiaalta
ostamaan korttelin rommia, lääkitykseksi sairaalle miehellensä.
Vanhempani suostuivat pyyntöön, sillä he ja nuot mökkiläiset olivat
ylimmäisiä ystäviä. Rahat ja lasi annettiin minulle ja minut laitettiin
matkaan. Mutta lähtiessä varoitettiin minua kovasti, ettei saa missään
tapauksessa maistaa pullosta, sillä sen sisällä on myrkkyä.
Voi kuinka minä hämmästyin, astuessani maakauppiaan huoneesen, sillä en
ikänä ollut semmoista loistoa nähnyt. Lattia oli yleensä matoitettu
kaunisrantuisilla, komeilla matoilla ja seiniä peittivät kauniit
paperit. Keskellä valkeaksi maalattua kattoa riippui iso messinkinen
kruunu, jossa valmiiksi laitetut kynttilät odottivat iltahämyä,
päästäksensä loistamaan. Pöydän edessä oli leveä, kahden istuttava
keinutuoli; siinä istui kauppias, poltellen hyvänhajuisia tupakoita
pitkävartisella, hopeahelaisella merenvahapiipullansa.
Siihen aikaan ei ollut semmoisia kauppapuoteja kun nyt, vaan kukin, jota
halutti, tahi jolla oli kykyä siihen, harjoitti kauppaa maksamatta siitä
minkäänlaista veroa. Mutta vaikka niin oli, ei rihkamatavaran kauppiaita
ollut kuitenkaan monta, eikä meidänkään pitäjäässä ollut muita kun tuo
yksi.
Kun minä seisoin ovensuussa hämmästyksissäni, tuli kamarista nuori,
pitkänsolakka ja ihmeen kaunis nainen; hän oli kauppamiehen nuori vaimo.
Mikä vastakohta minun mielestäni: kauppamies oli keski-ikäinen, pieni,
laiha, melkeinpä ennenaikaansa ryppyiseksi kuivettunut, kipeäsilmäinen
mies-rääppänä, ja hänen vaimonsa: parhaassa kukoistuksessaan oleva, mitä
ihanin olento! Mutta olihan kauppamies rikas, jota vastaan vaimolla ei
ollut niin mitään, ja rikkaushan tasoittaa jyrkimmänkin vastakohdan.
Nuori emäntä tuli minun luokseni ja kysyi:
»Mitäs pojalla on asiaa?»
»Minä lähdin täältä rommia noutamaan», sanoin minä.
»Paljonko?»
»Korttelin.»
»Onko sinulla lasi?»
Minä kiskoin pullon takkini lakkarista ja ojensin sen hänelle
vastaukseksi.
»Entäs rahaa?»
Minä pudistin rahat lapaseni peukalosta ja annoin nekin hänelle.
Sitten meni hän kaapille, pani määrätyn osan rommia pullooni ja toi
pullon sekä rahanjäännökset minulle. Senjälkeen otti hän kaapistaan
pikarin, kaasi siihen rommia ja käski minun tulla ryyppäämään.
»En minä ryyppää», sanoin minä, tukkiessani rahojen jäännöksiä lapasen
peukaloon.
»No miks'et?»
»Se on myrkkyä.»
»Kuka sen on sanonut? He ovat narranneet sinua», sanoi hän
vakuuttavaisesti.
»Sen on äiti sanonut ja hän ei narraa», sanoin minä vakavasti.
»Kenelle sinä rommia ostit?»
»Tipakka-Matille lääkkeeksi.»
»Onko hän sairas.»
»On, hän on kovasti kipeä», selitin minä.
Sitten antoi hän makeisia minulle kaupanpäällisiksi ja sanoi:
»Se on oikein, ettet maistele mitään väkeviä, sillä jos kohtakaan ne
eivät ole kuolettavaa myrkkyä, tuottavat ne kumminkin pahaa. Ole vaan
aina niitä maistelematta, niin sinusta tulee kelpo mies.»
»Kelpo mies!» toistin minä hiljaa ajatuksissani, sillä tuo sana tuntui
mielestäni paremmin pilkalliselta kuin todelliselta toivottamiselta.
Sitten lähdin rommipulloineni pois. Koko matkan soivat korvissani nuot
hänen sanansa: »Sinusta tulee kelpo mies!» Tulisikohan minusta
todellakin mies? Niin tulin huomaamattani kotiin. Tipakka-Vappu oli
siellä odottamassa minua; minä annoin hänelle rommipullon koskematonna
ja rahojen jäännökset; sitten tein vanhemmilleni ja hänelle tarkan tilin
retkestäni, jonka jälkeen Tipakka-Vappu lähti kotiin.
En tiedä lieneekö noutamani rommi vai muu auttanut, mutta summa vaan oli
se, että Tipakka-Matti parani aivan terveeksi.
Nuot Tipakkalaiset, vaikka vaan torppareita, olivat kumminkin
varakkaita, sillä he olivat ahkeraa ja säästäväistä väkeä. Heillä oli
hyväetuinen ja vähillä päivätöillä oleva torppa, joka oli perintönä
heille tullut, ja oli semmoisena meneväkin heidän kuoltuansa; tuon
torppansa olivat he panneet hyvään kuntoon ja elivät siinä kuin »herran
kukkarossa». Heillä ei ollut muita lapsia kun yksi, Maija niminen tyttö,
joka oli jo muutamia vuosia minua vanhempi. Hän oli lyhyt ja lihava
tytön pullukka ja hyvin hän näkyi älyävän sen. Sen vuoksi piti hän
kaikki nauhansa ja röijynsä niin piukalla, että vähimmässäkin
poikenpuolisessa tapauksessa nauhat pärskähtelivät poikki ja röijyn
saumat repeilivät.
Ennen olen maininnut, että Tipakkalaiset olivat vanhempieni kanssa
ylimmäisiä ystäviä; nyt he tulivat minunkin ystävikseni. Jos milloin
kävin Tipakassa, ruokkivat he minua, eivätkä koskaan sanoneet
halveksivaa sanaa. Erittäinkin oli Maija ystävällinen ja jakoi
voileipänsä minun kanssani. Kaikki leikkikalut olivat yhteisiä, ja
kotiin lähteissäni antoi hän minulle mukaan minkä mitäkin.
»Sinusta tulee, Sakeus, viisas mies», sanoi Maija eräänä kertana minulle
ja katsoi niin lempeästi silmiini.
»Mies», sanoin kummastuksissani ja katsoa ällötin hänen silmiinsä.
»Juuri niin», vakuutti Maija.
»No mutta, Maija! Olenhan köyhä ja kaikki minua ylönkatsovat», sanoin
hänelle vastaväitteeksi.
»Köyhyys ei estä sinua mieheksi tulemasta ja mitä ylönkatseeseen tulee,
ei sekään; he tekevät siinä väärin, kun he sinua ylenkatsovat, mutta
minäpä en katsokaan.»
»Minä tiedän ettet sinä sorra minua, Maija», sanoin ja sydämessäni
tuntui syvä myötätuntoisuus Maijaa kohtaan.
Siinä Palkolassa meidän kylässä oli niin kaunis tyttö, ettei maassa
mointa löytynyt. Hänellä kulki kosijoita idästä ja lännestä ja maailman
kaikilta kulmilta, rikkaita ja köyhiä, ylhäisiä ja alhaisia, läheltä ja
kaukaa. Erittäin rikas ei hän ollut, vaikka hän oli hyvän talon tytär;
sillä hänellä oli kaksi muuta sisarta; mutta luonto oli hänelle sitä
suuremmassa määrässä jakanut kauneutta. Armotta ja erotuksetta hän
hylkäsi kaikki kosijansa, ja näyttipä siltä, kuin ei hänen sydämessään
olisi ollut sijaa kenellekään. Vihdoin tuli toisesta pitäjäästä vankan
talon ainoa poika Palkolan Liisua kosimaan. Hän oli kaunis ja sorja kuin
harjun honka ja se naula veti. Heti kun hän teki tarjouksensa, suostui
Liisu ehdottomasti. Seuraavana pyhänä kuuluttaa pöläytettiin Kerosen
Hanno ja Palkolan Liisu avioliittoon ja juorutäditkään eivät ennättäneet
virkkaa mitään koko asiasta, niin äkkiä se oli tapahtunut. Pian
pidettiin isot ja komeat häät. Minäkin olin toisien poika-rehvanain
kanssa nurkkimassa, eli kuokkimassa, sillä se oli sen ajan tapa. Uljaana
ja ylevänä leiskui siro ja pulskea sulhanen palavissa päin kauniin
morsiamensa kanssa raivokkaassa kansallistanssissa. Luulenpa että
melkein kaikki mieltyivät häneen. Kun hän tuli porstuaan
jäähdyttelemään, kysyivät nurkkarit häneltä:
»Mitä me nyt teemme, sillä meiltä on työ kaikki?»
»En velikullat tiedä; tehkää mitä parhaiten jaksatte», vastasi hän ja
yleinen riemastuksen nauru palkitsi vastauksen.
Hän möi kotipitäjäässään kilunsa kalunsa, maansa mantonsa ja tuli
Palkolaan kotivävyksi; hänen vanhempansa tulivat myös sinne asumaan, ja
Palkolasta tuli nyt mahdottoman rikas talo.
Palkola oli aivan lähellä kotiani, jonka vuoksi minä melkein joka päivä
olin nuoren, ylistetyn isännän saapuvilla. Kumma kyllä, oli hän minulle
niin erinomaisen hyvä, ettei koskaan lausunut yhtään pilkka- tai
ivasanaa, mutta päinvastoin kohteli hän minua, niinkuin jotain arvokasta
aikamiestä.
Tuommoiset tapaukset johdattivat mieleeni usein sanat: »Sinusta tulee
kelpo mies», ja vaikken niitä uskonut, tunkeentuivat ne yhä useammasti
mieleeni.
Eräänä pyhäiltana olimme ihmetuolisilla erään talon tuvassa. Silloin oli
juuri kyläämme tullut eräs merimies ja hänkin oli joukossamme. Kuinka
lieneekin niin sattunut, mutta hän joutui minun kanssani ihmeitä
noutamaan tuolissa istujalle. Voi kuinka minusta oli kummaa, kun
merimies mustissa verkavaatteissa, anturakengissä ja valkoisessa
kauluksessa, tuli, otti minua kädestä kiinni ja lähti taluttamaan minua
ulos, ihmeitä noutamaan! En laannut mielessäni sitä kummailemasta, kun
hän lähti matkaan niin halvan olennon kuin minun kanssani. Semmoisissa
tilaisuuksissa olin tottunut paremmiltani kuulemaan: »En minä sinun
retuksen eli kerjäläisen kanssa viitsi lähteä», ja nyt tuommoinen onni.
Ja kun merimies porstuassa kallisti korvansa suutani liki,
kuunnellaksensa mitä minulla olisi sanomista, sopotin minä puoli
hurmauksissani hänen korvaansa: »Minä ihmettelen ja koko maailma
ihmettelee sitä kun minustakin tulee mies».
Merimies kertoi nuot sanani koko seuran kuulten ihmetuolissa istujalle.
Heti kuului joukosta monenlaisia ääniä; eräs sanoi: »Mitäs linnusta»,
toinen: »Kas vaan!» kolmas: »Eipä vähää!» ja joku joukosta: »Eihän se
olisi mikään mahdottomuus»; mutta Piukka-Jaakko, joka oli nyt joukossa,
sanoi: »Et sinä piisaa ikänä minulle tappelussa».
Neljäs luku.