JÄSSI.

Siihen aikaan koettiin saavuttaa kunniaa raamatun läpilukemisella ja

niitä ei ollut vähän, jotka voivat kerskata sen tehneensä kolmeen

kertaan. Mutta tuohon uskonnollisten kirjain alinomaiseen lukemiseen

kyllästyttiin ja väliaikoina koetettiin hakea huvitusta minkä mistäkin.

Iäkkäämpi nuoriso kulki pyhäiltoina tanssipaikoissa ja kylissä, mutta

poikasilla ja tyttösillä ei ollut niihin lupaa mennä. Meidän oli

luettava jumalan sanaa. Vasta kun olimme lukeneet sitä vanhempaimme

määräämän ajan, annettiin meille lupa mennä ulos. Jos oli talvi, mentiin

mäkeen, ja siihen kyllästyttyämme mentiin jonkun talon tupaan tahi

saunaan kätkökivisille tahi ihmetuolisille. Kesäisinä aikoina juostiin

leskeä tahi lyötiin pallia. Mutta kun vaan Jässi oli maissa, silloin

jäivät kaikki leikit ja kisat siihen, ja kaikin kokoonnuttiin hänen

ympärillensä, sillä hän oli lasten suurin ilo ja hupi.

Tuo Jässi oli kummallinen mies. Ei kukaan tiennyt mikä ja mistä hän oli.

Vanhat vaan muistivat, että hän oli nuorena ja kauniina miehenä tullut

kylään. Mitään muuta nimeä ei hänellä ollut kuin Jässi. Me lapset

pidimme tuota Jässi-nimeä tavallisena ristintänimenä ja erään kerran

väitin minä kivenkovaan, että muitakin Jässejä löytyy maailmassa, mutta

jäljestä päin tulin huomaamaan, että Jässillä ei ollut kaimaa.

Heti kylään tultuansa havaittiin hän umpi- ja salamieliseksi. Hän ei

ollut osoittanut mitään halua maantyöhön niinä muutamina vuosina, joina

hän oli ollut kylässä palveluksessa. Väliin ei hän tehnyt millään uhalla

minkäänlaista työtä, seisoi vaan päiväkaudet yksissä paikoin, selin

muihin ihmisiin. Silloin ei kukaan voinut katsoa häntä silmiin, sillä

hän pyörähti aina selin. Ja jos ei se auttanut, niin löi, puri ja kynsi

hän niinkuin villipeto. Aikojen kuluessa oli tuo tapa tullut niin

yleiseen tunnetuksi, ettei kukaan uskaltanut häiritä Jässiä sillä

tuulella ollessa. Siinä seisoi hän päiväkaudet, pää alaspäin riippuvana

ja kallellaan. Mutta jos joku onnistui salaa näkemään hänen kasvoihinsa,

havaitsi hän kyynelpisarain säännöllisesti valahtelevan hänen kalpeita

kasvojansa myöten; myös hänen hartiansa värisivät silloin.

Hän ei koskaan käynyt lukukinkereillä. Ripillä ei hän myös käynyt; eikä

hänellä ollut minkäänlaista kirjanlappua, josta olisi saatu tietää mikä

hän oikeastaan on. Että hän kuitenkin oli yksi niistä, jotka olivat

tarkoin lukeneet kaiken saatavissa olevan kirjallisuuden, nähtiin siitä,

ettei ollut sitä raamatunlausetta, jota hän ei tiennyt, missä kirjassa,

luvussa ja kuinka mones värsy se oli. Virsikirjan tunsi hän niin

tarkkaan kuin viisi sormeaan. Jos hänelle sanottiin vaikka minkä virren

alku, sanoi hän kohta sen numeron, jos numero, sanoi hän virren alun ja

montako värsyä siinä on. Katekismus oli hänellä myös tarkassa muistissa

raamatunlauseineen.

Kirkossa kävi hän ahkerasti, mutta hän tuli sinne vasta silloin kun

pappi oli minävaivaisen lukemisen lopettanut. Silloin hiipi hän

ovipenkin perään ja peitti ryysyillään päänsä ja kasvonsa, jonka vuoksi

hän näytti jonkunmoiselta ryysyko'olta. Kun pappi oli saarnansa amenen

sanonut, rupesi tuo ryysykoko liikkumaan ja Jässi hiipi kirkosta ulos.

Hän oli tuiki viinaan menevä. Kun hän sai jotakin kokoon, osti hän kohta

viinaa ja joi itsensä juovuksiin: siksi ei hänellä nuorempanakaan

ollessansa ollut koskaan vaatteina muuta kuin pelkkiä ryysyjä.

Juovuksissa ollessaan oli hän kovin raivoisa; silloin piti häntä pitää

mielillä. Jos joku ylimielinen rohkeni häntä loukata, saipa hän tulla

tuntemaan mistä tuulee, sillä vaikka Jässi oli risaton ja muutoin

vähäväkinen, oli hänellä senkin seitsemän temppua, joiden rivakalla

käyttämisellä hän lannisti vahvimmankin vastustajansa; sentähden sai hän

kaikilta hyvän rauhan.

Kun ei hän ollut seisomatuulella tahi juovuksissa, oli hän mitä iloisin

ihminen. Hän höysti puheensa kummallisilla ja vaikuttavilla komppa- ja

leikkisanoilla. Jos oli aikaa ihmisillä ja Jässillä, teki hän

kummallisia koukkuja, hyppyjä ja keikauksia, läsnäolevien suureksi

huvitukseksi.

Noiden raskaille talonpojan töille eduttomien Jässin ominaisuuksien:

työhön haluttomuuden, päivittäin seisomisen ja viinaan menemisen vuoksi

ei hän ollut mikään haluttu palkollinen, ja sentähden oli hän muutamien

vuosien kuluttua pakotettu muutoin henkeänsä elättämään. Hän rupesi

tekemään hakasia, joita sitten myöskenteli vaimoväelle. Myös valoi hän

tinanappeja ja miesten paidankauluksien kiinnipitimiksi ymmyrkäisiä

solkia, joita yleiseen silloin pidettiin. Olipa hänellä kolmaskin

teollisuuden haara. Hän valmisti, näette, nappineuloja neitosille, sillä

silloin ei ollut niitä monenkymmenen laatuisia neulakoristuksia, joilla

nykyajan neidot itseään kirjavoitsevat. -- Jos joku halusi Jässiltä

saada nappineuloja, piti antaa hänelle raaka-aineeksi alintaan pari

rautaisia tahi messinkisiä sukkapuikkoja. Nämät katkoi hän sitten keskeä

poikki, hioi toisen pään niissä teräväksi, löi toisen pään littuun ja

valoi siihen tinasta ison napin kokoisen, ruusuisen lotikan, jota hän

sitten jäljestä päin vielä siivoili ja koristeli. Tuolla tavalla tuli

nappineulasta jotenkin järeä kalu, eikä nykyaika sitä suinkaan pitäisi

minään koristuskappaleena, mutta tosi on, että usean sen aikaisen neidon

rinnassa loisti Jässin nappineula, eikä se yhtään himmentänyt heidän

poskiensa punaa.

Silloin kun minä tulin hänet huomaamaan, oli hän jo vanha mies,

pikkuinen ja kuivettunut kuin kuusen käpy. Hänen laihoissa kasvoissaan

ei näyttänyt olevan lihaa ensinkään, sillä isoissa laskoksissa riippui

vaan keltainen nahka, kulmikasten luiden päällä. Mutta sama elinkeino

oli hänellä vielä, samat seisomiset seisoi hän välisti vieläkin ja Jässi

oli sama Jässi vieläkin.

Hän oli alusta alkaen ollut oikea lasten ystävä ja niin oli vieläkin.

Yökaudet liikutteli hän kenenkään käskemättä kehdossa olevia, ja isompia

hän peitteli ja vaali. Jos hänelle siitä jotain maksua tarjottiin,

kääntyi hän kohta selin ja rupesi seisomaan. Kaiken tuon tähden oli hän

lasten lemmikki ja vanhemmat uskoivat hyvällä omallatunnolla lapsensa

Jässin huostaan.

Voi sitä iloa kun Jässi taloon tuli! Suurella touhulla menivät lapset

vanhempiensa luo, pyytämään lanttia tahi leipää, että Jässiltä

saataisiin noita hänen laittamiaan korukaluja ja harvoin vanhemmat

olivat antamatta. Sillä hän oli päällepäätteeksi semmoinenkin, ettei hän

ottanut lahjaksi mitään, vaikka olisi paikalle nälkään kuollut. Monta

kertaa tapahtui niin, että kun hän sattui ryyppimään mitä hän oli kokoon

saanut, eikä hän ollut syönyt moneen vuorokauteen, tarjosivat emännät ja

isännät kyynelsilmin hänelle ruokaa; mutta hän ei millään ehdolla

ottanut sitä vastaan; vasta sitten kun hän oli saanut kalua niin paljon

kokoon, että hän voi niillä ruokaa vaihtaa, rupesi hän jälleen syömään.

Hänen rehellisyyttänsä osoittakoon seuraava tapaus: Eräänä kertana tuli

Jässi meille, kun eivät vanhempani olleet kotona. Minä annoin leivän

Jässille ja pyysin saada siitä paidan soljen. Hän otti leivän vastaan ja

sanoi: »Kyllä minä illalla annan, minulla ei ole nyt valmiita».

Ilta tuli ja myös vanhempani. Jässi toi leivän heille ja sanoi: »Poika

toi tämän päivällä minulle ja pyysi saada paidan soljen, saanko tehdä

sen kaupan?» Vanhempani suostuivat tietysti, vaikkei heillä suinkaan

ollut leipiä liiaksi.

Hänellä ei ollut koskaan muuta vaatetta kuin jotkut monikertaan paikatut

ja yhtäkaikki rikkinäiset housuresut, joku vanha takkiriekale, jonka

hihainsuut ja helmat olivat kulumisen vuoksi toisin paikoin pitkissä

niemissä; musta hurstipaita sen alla ja sukansääryksistä ja vanhoista

sarkaresuista kursitut töppöset jalassa. Hänellä ei ollut koskaan

minkäänlaista liiviä ja kun tuo takkikulu oli vain yhdellä pitkällä

puunappulalla kiinni, paistoi hänen paljas rintansa aukosta. Hänelle

tarjottiin useinkin parempia vaatteita, mutta turhaan.

Joka taloon oli hän tervetullut, eikä niin köyhää mökkiä ollut, jossa ei

säälitty tuota kurjaa miestä. Kun hän tuli taloon, pyysivät emännät

tavallisesti illan kuluessa hänen veisaamaan jonkun virren. Jässi kun

oli saanut kuulla mitä virttä haluttiin, alkoi kursailematta veisata

virttä. Jos olisi käsketty, olisi hän veisannut vaikka koko virsikirjan,

eikä siinä suinkaan olisi kirjaa tarvittu. Vielä nytkin kaikuu

korvissani se surullinen, vähän värähtelevä, mutta heleä ja sointuva

ääni, jolla Jässi niinkuin huilulla veisaili virsiä. Moni nokkaviisas

koetti joskus häntä pettää virtten numeroilla ja aluilla, mutta se ei

koskaan onnistunut. Vaikka hän käskystä veisaili iltakaudet virsiä, ei

hän kuitenkaan koskaan tarjottaessa ottanut ruokaa, jos hänellä ei vaan

ollut millä maksaa. Hänelle tarjottiin aina vuodetta maatakseen, mutta

hän ei milloinkaan ottanut sitä vastaan. Usein hän makasi paljaalla

takkakivellä yhdessä käppyrässä niinkuin makkara, päänaluksetta ja pää

aina kohollaan kivestä.

Päivät teki hän mestarityötään, eikä koskaan nähty hänen silloin

istuvan. Ei mitään pöytää, ei mitään penkkiä, ei mitään lavitsaa tahi

tuolia ollut hänen edessään, jossa hän olisi pitänyt työkalujaan, vaan

piti hän ne hyppysissään ja musta, pieni hurstipussi oli hänen

vasemmassa kainalossaan, josta hän ihmeellisen pian otti mitä tarvitsi

ja johon taas pani mitä liiaksi oli. Tuota työtään teki hän

takkaloukossa liki seinää ja aina selin muihin. Eivät lapsetkaan saaneet

katsoa hänen työtänsä. Koetimme monta kertaa pyörtää hänen

etupuolellensa, mutta hän pyörähti aina selin pyrkijään ja kun ei muu

auttanut, pisti hän työnsä ja työkalunsa pussiin ja heitti kaikki

siksensä. Kun tuo tuli tunnetuksi, ei häntä enää pahoin häirittykään.

Pyhäiltoina se vasta ilo repesi, kun saatiin oikein vapaina olla Jässin

kintereillä, sillä arkina oli työtä sekä hänellä että meillä. Joukoin,

miehissä kokoonnuttiin sinne, missä hän oli, laulattamaan Jässiä. Jonkin

talon tupaan, jossa ei ollut kovin kärtyisiä vanhuksia, tai saunaan

kokoonnuttiin hänen ympärillensä. Siellä sitten pärevalkean valossa

vietettiin hupaista iltaa. Hän ei osannut kuin kolme laulua ja

luultavasti ei hän ollut muuta kuullut eikä nähnyt, sillä jos toisin

olisi ollut, olisi hän osannut vaikka kaiken maailman laulut, koska

hänellä oli niin verraton muisti. Ne laulut, jotka hän taisi, olivat:

Kustavi III:n murhalaulu, Laiskan lampaan laulu ja Kuoharein laulu. Nuot

laulut olimme kuulleet satoja kertoja ja taas kuulleet, mutta yhtäkaikki

viehättivät ne meitä Jässin heleällä ja sointuvalla äänellä laulettuina.

Olipa tuolla laulattamisella aineellinenkin puolensa, sillä Jässi otti

nyt maksun laulustansa ja se seikka kiihotti meitä enemmän kuin itse

laulu, kun saimme hänen jolloinkin jotain vastaanottamaan. Palkka

laulusta ei ollut suuri: jos se rahassa maksettiin, maksoi se

hopeaäyrin, mutta jos ei kuulija-yleisöllä ollut rahoja, kelpasi hänelle

muukin tavara maksuksi, niinkuin nappi, jänislangan- tahi tinanpalanen.

Luunappia ei hän ottanut vastaan, vaan se piti olla messinkinen, mutta

tervetullein oli, jos hän sai takaisin pilalle kuluneen tahi muuten

särkyneen oman valamansa tinanappikuolion. Koettiin tarjota hänelle

lyijyäkin maksuksi, mutta se ei kelvannut, »sillä», sanoi hän, »en minä

pane sekaa valutarpeisiini, se pitää olla puhdasta».

Useinkaan ei konsertin pitäjä päässyt kolmenkaan hopeaäyrin isännäksi,

mutta sen enemmän sai hän muuta kalua.

Laulun lopussa teki hän kurkullaan päätteeksi kummallisia kongotuksia ja

koijatuksia, jotka joka laulun päästä olivat aina erilaisia ja nuot ne

olivat jotain uutta ja kilvalla työnnettiin hänelle maksu etukäteen ja

mies se joka maksamansa laulun jälkeen sai komeimman ja oudoimman

kongotuksen.

Kun tiesimme, kuinka ahnas Jässi oli tinalle, kokoilimme laajasta

piiristä rahavaramme yhteen, joita olimme luiden keräämisellä ja minkä

milläkin hankkineet, ja ostimme eräästä talosta vanhan rikkeimen

tinakannun, jonka hakkasimme pieniin kipenihin ja jaoimme keskenämme.

Voi kuinka hyvät ajat nyt oli meillä ja Jässillä, sillä hän sai tinaa ja

meillä oli millä laulattaa. Tällä tavoin pääsi Jässi kun pääsikin tuon

kannukulun omistajaksi, jota hän kauvan oli halunnut omaksensa saada.

Messinkinapit vaihtoi hän aina tinaisiin, vaikka kuinka huonoja

jälkimmäiset olisivat olleet. Sillä tavoin keräsi hän raaka-aineita

pieneen tehtaaseensa, jossa tina-aine kiersi moneen kertaan hänen

kaavojensa lävitse, ja tuommoiset kopsaukset, kuin tinakannu, korvasivat

täydellisesti mitä oli tullut hukkaan. Jänislangan palaset puhdisti hän

siten, että haki saunan kiukaasta hohkaksi palanutta kiveä, hienonsi sen

vasaralla takkakivellä, pani sitä jonkun vanhan tallukan sisään,

silmusti jänislangan palasen takanotsakoukkuun, ja hankasi sitten

kivensoralla sitä niin kauvan, että se tuli aivan kirkkaaksi. Sitten

teki hän ne hakasiksi; saadun tinan valoi hän taas napeiksi,

paidansoljiksi ja nappineuloiksi.

Hän oli hyvin arka mestari työstänsä, jonka seuraava seikka osoittakoon.

Eräässä talossa tuli joukko tyttöjä jo varustettujen sukkapuikkojen

kanssa, pyytäen Jässin tekemään heille nappineuloja. Heti otti hän

puikot ja rupesi työhön. Kun hän oli ne saanut valmiiksi, jakoi hän ne

omistajilleen. Mutta olipa joukossa eräs suulas tyttö, joka piti itseään

muita parempana. Kun hän oli saanut osansa yleisessä jaossa, sanoi hän:

»Voi kun nämät ovat julmia! Miksi te teitte minulle noin rumia

nappineuloja?»

»Annasta ne minulle takaisin, minä en epähuomiossani tainnut laittaa

niitä oikein kauneiksi», sanoi Jässi ja ojensi kätensä niitä vastaan

ottaakseen.

Tyttö antoi hänelle uudet nappineulansa.

Jässi kun oli saanut ne käsiinsä, pisti ne heti hiilloksesta vedettyyn,

tulipunaisena hehkuvaan valinkauhaansa ja antoi nappien siinä sulaa

putipuhtaaksi; sitten kun se oli tehty, otti hän paljaat sukkapuikkojen

puolikkaat ja raapi niiden teroitetut päät takkakivessä ihan tylsiksi,

jonka tehtyä hän viskasi ne omistajalleen takaisin ja sanoi:

»Tuossa on omasi!» Tyttö häpesi tuon kuultuansa ja pötki sääriinsä,

semminkin kun hän huomasi, että kaikki muut pyrskähtivät nauramaan.

Mutta vaikuttipa se Jässiinkin, sillä hän pyörähti heti selin muihin

ihmisiin ja seisoi siinä kaiken sen loppupäivän, ja kun muut panivat

maata, oli hän yhä vielä liikkumatta.

Eräänä talvisena pyhäiltana olimme taas koko kylän poikaviikarit koolla

erään talon saunassa laulattamassa Jässiä. Kun hän oli kaikki tehtävänsä

tehnyt, kysyi joku:

»Osaatteko te satuja puhua?»

»En minä osaa kuin yhden sadun», sanoi hän ja kääntyi syrjäkareelleen

meihin.

»Voi Jässi kulta, puhukaa se meille, puhukaa toki, hyvä Jässi!» pyysimme

häntä yhteen ääneen.

»Teidän hyvyytenne vuoksi kerron sen, vaikken sitä ole vielä koskaan

ennen puhunut», sanoi Jässi ja hänen äänensä värähteli.

»Kaukana täältä», alkoi hän, »oli tyttö ja poika. He olivat lapsuuden

ystävät, sillä saman ikäisinä kasvoivat he rinnakkain, niinkuin kaksi

kaunista vesaa. Kaikki ilot ja surut, kaikki lapsien silloiset tavarat

olivat yhteiset ja yhteisetpä olivat heidän sydäntensä tunteetkin.

Lapset kasvoivat aikaihmisiksi, mutta nuot lapsuudesta juurtuneet

sydänten tunteet pysyivät yhtä vilpittöminä, yhtä puhtaina. Tultiinpa

silloin huomaamaan, että tyttö oli rikas ja ettei pojalla ollut mitään

muuta omaisuutta kuin puhdas sielu ja terve ruumis. Heidän välillään ei

tuo erotus vaikuttanut mitään, mutta kaikki ulkopuolella olevat maailman

voimat kokivat tuota erotusta tehdä niin isoksi ja syväksi kuin suinkin

mahdollista. Väärillä aseilla, kauheilla pakkokeinoilla, saivatkin he

tytön pakotetuksi eroamaan lapsuuden ystävästään ja ottamaan toisen

miehen, joka oli yhtä rikas kuin hän itsekin. Tuo väkivaltainen teko

murti tytön sydämen, ja vuoden kuluttua hääpäivästään makasi hän kylmänä

paarien päällä. Nuori, häntä rakastava lapsuutensa ystävä ei voinut

kestää kaikkea tätä; hän lakkasi olemasta ihmisenä ja muuttui puuksi.

Nousi myrsky ja tempasi tuon ihmisestä muuttuneen puun pyörteeseensä.

Salamain, raetten ja sadetulvan seassa kuljetti myrsky puun kauas pois

kotitienoiltansa. Vihdoin paiskasi se puun maahan, mutta siellä ei

tietty, ei koskaan, mistä tuo puu oli tullut ja mitä hän oli kärsinyt.

Puu kuivettui, riutui ja rypistyi, sillä tuo myrsky riehui aina hänen

sydämessään ja iski häneen hirmuisia haavoja ja arpia, eikä se lakkaa

sitä tekemästä niin kauan kuin puu on olemassa.»

Me kuuntelimme satua niin hiljaa, ettei hengähdystä kuulunut, sillä

olihan se jotakin uutta, jota emme ennen olleet kuulleet. Varsinkin se

kertomatapa, jolla Jässi sitä esitti, teki meihin syvän vaikutuksen.

»Onko tuo teidän oma satunne?» kysyin minä viimein häneltä

vaistomaisesti.

Jässi pyörähti sen kuultuansa heti selin meihin, eikä vastannut yhtäkään

sanaa. Me ymmärsimme hyvin mitä tuo merkitsi, ja hiivimme hiljaa pois.

Siinä seisoi hän sen yön ja seuraavan päivän; vasta seuraavana yönä oli

hän kenenkään tietämättä hiipinyt pois; ei koskaan oltu ennen nähty

hänen niin kauvan seisovan.

Vaikka Jässi oli joka paikkaan tervetullut, oli kylässä kuitenkin eräs

talo, jossa ei häntä kärsitty; se oli maanmittari Leiliinin talo. Siellä

oli hänelle eräänä kertana sanottu, että hän on laiska, joka ei ole

tehnyt työtä koskaan; sen erän perästä ei Jässi käynyt milloinkaan siinä

talossa.

Leiliinillä oli useita lapsia ja vanhimmat heistä olivat meidän

kanssamme leikkikisoissa; olivatpa he usein läsnä Jässin

laulajaisissakin.

Eräänä syksynä kävi niin, että Leiliinin viidennellä oleva lapsi eksyi

metsään. Silloin oli suuri hätä: hätäkelloja soitettiin, koko kylän väki

riensi lasta hakemaan ja lapsen vanhemmat voivottivat väännellen

epätoivossaan käsiään. Jässikin huomasi olevan jotain erinomaista

tekeillä ja kysyi: »mikä nyt on hätänä?»

»Maanmittari Leiliinin Minni on eksynyt metsään», sanoi hänelle joku.

Sen kuultuaan pyörähti hän heti selin muihin ja meni seinänviereen

seisomaan. Siinä seisoi hän sen päivän ja seuraavan yön, mutta aamulla

kun muut nousivat ylös, oli hän takkakivellä istumassa ja veisaili siinä

erinomaisen keveän näköisenä virttä: »Sun haltuus rakas Isäni».

Luultavasti oli hänellä joku ankara sisällinen taistelo ollut, ja että

hän oli tullut johonkin ratkaisevaan päätökseen, näkyi selvästi. -- Koko

päivän teki hän sitten iloisena työtänsä.

Lasta haettiin läheltä ja kaukaa, mutta turhaan. Kun hakijat palasivat

mainitun päivän illalla kotiinsa, kysyi Jässi heiltä: »Löytyikö lapsi?»

»Ei», oli lyhyt ja alakuloinen vastaus.

Heti heitti Jässi työntekonsa pois, mutta seisomaan ei hän ruvennut ja

koko iltana ei hän puhunut yhtäkään sanaa; yöllä oli hän kadonnut

tietämättömiin.

Päivänkoitossa jo saman yön aamuna oli Jässi tullut erääseen kylän

takalistolla olevaan köyhän lesken mökkiin, kantaen takkikuluunsa

käärittynä maanmittari Leiliinin kadonnutta lasta; molemmat sekä kantaja

että kannettava olivat hyvin heikkoja.

»Anna tuolle lapselle vähän maitoa ja muuta heikkoa ruokaa, että hän

vähän virkistyisi», sanoi Jässi, kun oli laskenut taakkansa lesken

syliin.

»Herra Jumala! Leiliinin kadonnut Minnihän se on, voi kuinka iloiseksi

vanhemmat nyt tulevat, kun saavat tietää, että heidän lapsensa on

löytynyt; pitää mennä heille heti ilmoittamaan», sanoi leski.

»Ei sillä asialla niin kiirettä ole, joutavatpa he vielä tämän päivän

tuta, minkälaista sisällinen myrsky on; ilman sitä lapsi on kovin

heikko, salli hänen saada olla rauhassa», sanoi Jässi ja pani maata.

Leski vaali lasta ja pikku Minni virkistyi. Koko päivän katsoi Jässi

maatessaan hartaasti lapseen, ja tämä, jos sattui joskus luomaan

silmänsä auki, pani ne jälleen kiinni niin turvallisesti ja sanoi tuskin

kuultavasti: »Jässi!»

Kun ilta alkoi hämärtää, nousi Jässi ylös ja sanoi leskelle: »Nyt saat

mennä Leiliinille ja sanoa siellä, että Minni on täällä, minä hoidan

lasta sillä aikaa.»

Kertomattakin tietää jokainen, mikä ilo vanhemmille tuli, kun saivat

kuulla jo kuolleeksi luullun lapsensa olevan hengissä ja terveenä. Heti

lähtivät sekä isä että äiti lesken kotiin lastansa noutamaan.

Kun he tulivat mökkiin, ei siellä Jässiä enään ollutkaan; vähää ennen

heidän tuloansa oli hän lähtenyt ja kadonnut. Vanhemmat sulkivat rakkaan

lapsensa syliinsä ja veivät hänet kotiinsa, palkittuansa lesken

runsaalla kädellä.

Ei Jässi koskaan puolellakaan sanalla virkkanut, miten hän lapsen löysi,

mutta pikku Minniltä saatiin se kuulla. Hän oli monestikin kuullut

hakijoita, mutta kun he suurella melulla huusivat ja hoilasivat, pelkäsi

hän heitä ja vetäysi piiloon; itkunsakin koki pidättää. Eräänä yönä oli

hän kuullut ihmis-äänen metsästä, jota hän rupesi kuuntelemaan. »Minä

olen Jässi, missä Minni on? Minä tulen Minniä viemään kotiin -- Minni

raukka! -- Kuuleeko Minni Jässiä?» oli ääni ehtimiseen hiljakseen

huihkaillut. Kun hän kuuli nimeään mainittavan niin hellästi ja kun hän

kuuli Jässin nimen, ei hän pelännyt yhtään, vaan hän oli ruvennut

vastaan ääntelemään: »Jässi, Jässi! Täällä minä olen, tulkaa tänne!»

Jässi oli sitten tullut hänen luoksensa ja sanonut: »Minni raukka! Jässi

viepi sinut kotiin.» Sitten otti hän takin päältään, kääri lapsen siihen

ja lähti kantamaan häntä.

Leiliini ei ollut mikään kiittämätön ihminen, ja hän haki kauan

tilaisuutta, saadaksensa palkita sen hyvän työn, jonka Jässi hänelle oli

tehnyt. Mutta kaikki oli turhaa, sillä Jässi puitti pois mailta

halmeiltakin, kun näki Leiliinin.

Eräänä kertana oli Jässi kirkossa ja Leiliini huomasi sen. Heti meni hän

kirkonportaalle odottamaan siksi, kun Jässi tulisi saarnan loputtua

ulos. Hän tulikin, mutta kun vaan huomasi Leiliinin, luiskahti tämän

sivuitse niinkuin ammuttu nuoli. Leiliini juoksi kuitenkin hänen

peräänsä, otti hänet kiinni ja sanoi: »Minä olen kauan tavoitellut

sinua, saadakseni palkita hyvän työsi -- he, tässä on rahaa», pistäen

samassa rahaa hänen kouraansa.

Tällöin Jässi pyörähti Leiliiniin päin, asettui suoraan ja ryhdikkääseen

asemaan ja sanoi:

»Halpa, kurja olento, sorrettujen ja hyljättyjen sortaja! Luuletko, että

minä palkintosi tähden lapsesi pelastin?» Näin sanoen viskasi hän rahat

Leiliinille vasten silmiä.

Sen tehtyään pyörähti hän poispäin, astui kiivaasti kulkemattomalle

paikalle kirkkomaata ja jäi siihen seisomaan, selin siihen suuntaan,

jolla väki kulki kirkosta pois. Siinä nähtiin hänen seisovan vielä

myöhään illalla.

Tuo seisominen oli Jässin viimeinen, sillä kun hän ilmestyi ihmisiin,

oli hän kovasti sairas, eikä kauvan viipynytkään, ennenkuin kuolema

katkaisi hänen kurjan ja salaperäisen elämänsä.

Kuvernöörin kiertokuulutuksen kautta koetettiin saada yli koko Suomen

tietoa, kuka ja mistä hän oli; turhaa, mitään selvää ei saatu, ja Jässi

vei salaisuutensa sinne, josta ei enään mitään tietoja saada.

Hänet haudattiin hiljaisuudessa, sillä kirkko kielsi häneltä

siunauksensa, kun hän ei ollut osallinen sen armonvälikappaleista. Hänen

haudallensa pystytettiin puinen taulu ja eräs ylimielinen poika leikkasi

siihen paidansoljen ja nappineulan kuvat.

Mutta me kävimme surunkaihoa tuntevilla sydämillä hänen haudallansa, ja

Leiliinin Minni istutti joka keväänä uusia kukkia kuihtuneitten sijaan

hänen haudalleen.

Kolmas luku.