Tietysti minä olin syntynyt ja kasvanut hyvän aikaa, ennenkun
ulkomaailmasta huomasin mitään. Syntymisessäni ei liene mitään
erinomaista ollut, koska ei siitä ole minulle mitään kerrottu, se vaan,
että olin kovasti parkunut. Vanhempani olivat tahtoneet, että heidän
esikoisestaan tehtäisiin Sephanias, mutta enoni, joka oli isäkummina,
oli sanonut: »Sakeuksena tämä täältä palaa», ja niin olen nyt Sakeus. --
Ensimmäinen havaintoni oli semmoinen, että viheriäisellä kedolla käveli
edelläni pikkunen, sangen vääräsäärinen poika. Hänellä oli yllä
tummanvärinen santelitakki, mutta ei mitään housuja. Siinä asussa
kävellä veivasi hän edelläni, vetäen perässänsä rukiin-olkea, tähkäpuoli
jäljessä. Sitä tehdessään hän ehtimiseen äänteli: »kut, kut, kut»,
joista joka toinen »kut» oli koroton. Minä koetin mennä perässä minkä
voin, ja tavottelin tähkää kiinni. Tuo oli minusta niin hauskaa, että
nauroin niin paljon kuin voin.
Huomioni oli silloin vielä niin pieni, etten tuona ensimmäisenä
havaintoni hetkenä arvannut pitää missään arvossa sitä kaunista
nurmikenttää, jossa kävelimme, enkä sitä mahtavaa virtaa, joka aivan
lähitsemme luikerrellen juoksi avarien ja lainehtivien viljavainioiden
halki, muhkeain talojen ohitse.
Muistavammaksi tultuani kyselin vanhemmiltani, missä ijässä silloin
olin, ja sain heiltä tietää, että olin kohta täyttänyt kolmannen
ikävuoteni. Tuo santelitakkinen leikkitoverini oli jo viidennellä, mutta
hän, raukka, oli kovin kivuloinen, ja siitä hänellä nuot väärät sääret
ja pienikasvuisuus.
Mauno -- se oli pojan nimi -- tuli sittemmin pitkäksi aikaa
kumppanikseni. Hän oli rikkaan talon ainoa poika, minä taas ensimmäinen
köyhien vanhempieni kuudesta lapsesta. Isälläni ei ollut mitään muuta
elinkeinoa kuin kättensä työ tavallisessa talonpojan maatyössä. Mutta
mitäpä silloin vielä ymmärsimme mikä väli on köyhyydellä ja rikkaudella.
Vanhempani asuivat niillä piirteillä kauvan aikaa ja sekin edisti
laillaan yhdessäoloamme.
Molemmat vaurastuimme samassa suhteessa ruumiin kuin iänkin puolesta.
Kun olimme sen verran kummassakin edistyneet, että kykenimme
mäenlaskuun, oltiin siellä ahkerasti, ja se näkyi Maunon huonolle
terveydelle tekevän hyvää. Avaran ja tiheän kylän läpi juoksevan joen
törmissä ei ollut niin jyrkkää, korkeaa ja juonikasta kohtaa, josta emme
laskeneet toisella suksella, niin oppineiksi olimme tulleet pitkällisen
harjoituksen kautta. Äitini torui usein minua, kun kulutin vaatteitani,
mutta kun Mauno tahtoi minua kumppanikseen, unehtuivat useinkin äidin
torat ja mäkeen sitä vaan mentiin. Pappilan törmä oli kaikista
laskupaikoista korkein ja paras, varsinkin kun alotettiin jokitörmällä
olevalta kellarin katolta. Mutta pappilan herrasväki ei suvainnut siitä
laskea, sillä siihen kokousi silloin paljon kylän poikaviikareita.
Vaikka tiesimme aivan hyvin, etteivät pappilaiset salli siitä
laskettavan, otimme kuitenkin siitä välisti oikein aika huiluja,
ikäänkuin varastamalla.
Eräänä iltana menin Maunon kanssa pappilan väentupaan. Siellä oli paljon
ihmisiä, jotka iloisesti jutellen tekivät käsitöitä. Mitään pahaa
aavistamatta, yhdyimme me joukkoon. Yht'äkkiä tarttui takaapäin vahva
miehen käsi tukkaani. Samassa kohosin minä maasta ylös ja menin sitä
kyytiä ulos: portaille päästyä tipautettiin minut porrasten päähän.
Siinä kun töllistin portaille, oli vastassani pappilan isäntärenki, joka
sanoi kolkolla äänellä: »menepäs vasta mäkeen!» -- Se oli rangaistus
kellarin katolta laskemisesta. Mauno paheksui tuota tekoa niin, että hän
rupesi täyttä kurkkua itkemään, vaikkei hänelle mitään pahaa tehty. Me
lähdimme kotiin ja minä koin lohduttaa Maunoa, mutta hän ei voinut
tyyntyä kaukaan aikaan, niin syvästi loukkasi se hänen kunniantuntoansa.
Vaikka asiat olivat niin, menimme kuitenkin muutaman viikon kuluttua
jälleen koettamaan. Ollen hidaskulkuisempi, jäi Mauno mäen alle
odottamaan, ja minä menin onneani koettelemaan. Juuri kun minä pääsin
kellarin harjalle toisen sukseni kanssa, ilmestyi portille eräs herra,
joka näytti minulle jotain puhuvan. Minä en joutanut pitkin
kuuntelemaan, vaan lähätin itseni alas ja menin mäkeä niin että
korvissani vinkui, sillä minä pelkäsin saavani pahemmin tukkaani kuin
viimeksi. Olimme jo vastakkaisella jokitörmällä täydessä paon touhussa,
kun herran luo ilmestyi eräs pappilan piioista ja huusi: »Älä mene,
Sakeus, tule vielä laskemaan! Herra haluaa katsoa kuinka sinä lasket.»
Kun minä kuulin, että nyt on hyvä lupa, palasin heti takaisin kellarin
katolle; herra ja piika tulivat lähelleni. »Laskekaa nyt mäkeä, herra
sanoo olevan hauskan sitä katsella», kehotti piika.
Nyt aloimme laskea hujautella, mutta Mauno ei pysynyt pystyssä niin
hyvin kuin minä. Tovin aikaa laskettuamme, käski piika minun tulemaan
herran luo. Tämä pisti kätensä taskuun, otti sieltä kourallisen
vaskirahoja ja antoi ne minulle. Piika selitti rahat annettavan minulle
sen vuoksi, kun minä olen niin uljas mäkeä laskemaan. Minä kiitin.
Sitten kysyin piialta: »onko tuo herra mykkä?» »Ei ole, mutta hän ei
osaa puhua suomea.» »No, onpa kumma, kuin ei hän osaa, ja minäkin
osaan», arvelin minä. Herra ja piika vaihtoivat muutamia outoja sanoja
keskenänsä, jonka tehtyä herran suu vetäysi nauruun; kaiketi piika
tulkitsi hänelle minun arveluni kieliseikassa.
Kun Mauno näki minulle annettavan niin paljon rahaa, purskahti hän taas
täyttä kurkkua itkemään. Herra tarjosi hänellekin vaskirahoja,
tyydyttääksensä häntä, mutta Mauno ei ottanut niitä vastaan. Koetettiin
tyynnyttää häntä ja herra koki piian kautta selittää, ettei hänelle ole
mitään vääryyttä tapahtunut. Kun oli vähän tyyntynyt, sanoi Mauno
itkunsa seasta:
»En minä sitä itke, kun en mitään saanut, vaan sitä, kun Sakeus sai niin
paljon lantteja ja kun häntä ei tukasta revitty, vaikka laskimme
kellarin katolta mäkeä.»
Piika tulkitsi Maunon sanat ja herra taputti häntä päähän ja puristaen
kaiken suomenkielensä sanoi: »paljo hyve poike, paljo hyve poike».
»Saammeko vastakin, Mauno ja minä, laskea mäkeä kellarin katolta?»
pyytelin minä.
»Saatte, kun ette vaan kokoa kovin paljoa kylän poikasia ympärillenne»,
selitettiin meille.
»Eikö minua enää viedä tukasta kohona?» kysyin vielä, sillä tahdoin
turvata vielä tukkanikin.
»Ei ole siitä enää pelkoa, kun vaan kiltisti laskette mäkeä»,
vakuutettiin jälleen.
Nyt lähdimme kiitellen pois, ottaen vielä mennessämme kelpo huilun. Hei!
Mieli oli nyt niin hyvänä: rahaa oli taskussa ja etuoikeus kellarin
katolta laskemiseen.
Välillä tarjosin kourakaupalla puolia rahoistani Maunolle, mutta hän ei
ottanut niistä äyriäkään, sanoihan vaan: »sinä ne paremmin tarvitset ja
sinunhan ne ovat ansaitsemasikin».
Silloin olin rikkaimmallani mitä elämässäni koskaan olen ollut. Ei
mitään velkaa, ei mitään menoja, enkä ollut vielä joutunut kavalain
maailman veijarien käsiin.
Eihän muuta. Minä menin suoraa päätä rahoineni äidin luo. »Katsokaapa,
äiti! Onpa mäenlaskustakin jotain hyvää, sillä nämät rahat olen sillä
ansainnut», sanoin riemastuksissani, ojentaen rahat äidille.
»Todellako?» kysyi äiti hämillään.
»Todella; kysykää vaan pappilan piika Annalta tahi herralta, joka ne
antoi, -- paha vain, ettei hän osaa puhua», selitin minä.
»Vieras herra on hyvä, sen näen, ja kyllä hän myös puhua osaa, vaikka
toista kieltä», sanoi äiti.
»Onko hänellä sitten kaksi kieltä?» kysyin ällistyneenä.
»Ei hänen suussaan ole kahta kieltä, mutta hän ilmoittaa ajatuksensa
toisenlaisilla sanoilla kuin me, ja semmoista puhetapaa sanotaan myös
kieleksi», sanoi äitini naurahtain. Se selitys tyydytti minua, ja nyt
ymmärsin minkätähden herra ja piika vaihtelivat outoja sanoja keskenään.
»Saankos, äiti, käydä vastakin Maunon kanssa mäkeä laskemassa pappilan
kellarin katolta joelle, kun me saimme luvan siitä laskea?» rohkenin nyt
pyytää äidiltä.
»Mauno on siivo poika ja liikkuminen ulkoilmassa tekee hänen heikolle
terveydellensä hyvää; sen vuoksi saat kyllä hänen kanssaan käydä», sanoi
äiti.
Voi kuinka hyvin nyt kaikki asiat kävivät; heti juoksin Maunolle
ilmoittamaan ilosanomaa.
Siinä meidän piirteillämme asui vanhempiensa kanssa huonemiehenä eräs
Maunoa ja minua vähän vanhempi poika, jota pahan luontonsa vuoksi jo
aikaisin ruvettiin nimittämään »Piukka-Jaakoksi». Hän oli erinomaisen
pahaluontoinen ja haki joka tilaisuudessa riitaa ja tappelua toisten
poikasien kanssa. Hän ei koskaan saattanut puhua siivolla ja sättimättä,
ja kaikille toisille poikasille oli hänellä pilkka- ja haukkumanimet.
Mutta jos joku rohkeni hänelle muistuttaa pikkusenkaan Piukka-Jaakosta,
tunsi muistuttaja kohta korvapuustin kihisevän korvuksillaan. Parhaalla
tuulellakaan ollessaan ei hän puhunut muusta kuin siitä, kuinka hän
senkin ja senkin pieksi ja löylyytti. Noita urostekojaan kertoi hän
vanhemmillensakin, eivätkä he koskaan häntä niistä nuhdelleet, vaan
pikemmin mielistyivät niihin.
Tuo Piukka-Jaakko tuli nyt ainaiseksi vastukseksi Maunolle ja minulle
mäenlaskussamme. Jos kuinka salaa koetimme sinne mennä, piti
Piukka-Jaakko aina varansa, niin että hän oli siellä samassa kun mekin.
Hän teki kaikkea ilkeyttä ja kiusaa. Jos hän oli mäen päällä, polki hän
meidän suksiemme päälle alas lähtiessämme tahi töytäsi meidät kumoon.
Mäen alla ollessaan pani hän sauvansa ladulle poikkipuolin, ja kun
kohdalle tulimme, kieppasi hän meidät kumoon. Me pyysimme hänen olemaan
siivolla, mutta siitä yltyi hän vaan pahemmaksi, lasketellen suustaan
rumia sanoja.
Eräänä kertana olimme taaskin mäenlaskussa ja Piukka-Jaakko tuli myös.
Ensi työkseen kaasi hän Maunon kovin pahasti mäessä. Mauno rupesi
itkemään ja sanoi: »Kumma kun tuo riiviö ei koskaan saata olla
siivolla!»
»Mitä sinä puhut?» sanoi Piukka-Jaakko ja löi samassa Maunoa. Tuo teko
kävi niin kunniantunnolleni, että heti paikalla tartuin kaksin käsin
Piukka-Jaakon tukkaan. Siinä tuli kova ottelu, mutta kun vastustajani
oli vanhempi ja harjaantuneempi minua, sai hän vihdoin minut alleen ja
sitten hän suksen sauvalla huimi meitä molempia niin ettemme tienneet
missä olimmekaan. Kun viimeinkin toivuimme, oli Piukka-Jaakko jo mennyt.
Mauno ei itkenyt enää yhtään, sillä hän sääli vaan minun tilaani, joka
olin muka tullut hänen tähtensä muokatuksi. Mutta minä itkin vielä
kauvan, itkin, kun vääryydellä on niin iso valta. -- Kuhmuisilla ja
verisillä kasvoilla mennä nyrryttelimme sitten kotiimme, jossa
vanhemmillemme piti kertoa koko tapaus. He kielsivät meitä pitämästä
seuraa Piukka-Jaakon kanssa ja siitä hetkestä kartoimme häntä niinkuin
ruttotautia, mutta mäenlaskummekin piti uhrata siksi vuodeksi.
Maunon kotona olin minä usein. Maunon vanhemmat pitivät minusta paljon,
siksi kun Maunokin piti. Usein hän jakoi ruoka-osansa minun kanssani,
niin mieltynyt hän oli minuun; tuntuipa siltä, ettemme voisi toisittamme
koskaan toimeentulla.
Mauno oli jo niin virkistynyt, että hän alkoi kyetä hevosta jälkiin
ajamaan, vaikkei hän ollut vasta kuin kymmenennellä. Pienestä
poikanulikasta alkanut monivuotinen ulkoilmassa mähkiminen oli suuresti
vaikuttanut häneen, mutta ei tuo ainoa tarjona oleva apukeino voinut
kumminkaan oikaista hänen vääriä sääriänsä eikä ohentaa hänen paksuja,
törselöisiä huuliansa ja liian isoa konttista päätänsä.
Vanhempani muuttivat puolen pitkän virstan päässä olevaan torppaan
huonemiehiksi ja minä tietysti heidän muassaan. Torppa oli juuri sen
tien vieressä, jota Mauno kulki hevosta ajaessaan. Joka metsäreissulla
kävi hän minua tervehtimässä.
Erään talvipäivän aamuna oli oikein aika pakkanen. Mauno tuli nytkin
meille ja iso pystyvalkea paloi takassa. Minä otin heti Maunoa kädestä
kiinni ja vein hänet lämmittelemään. Mauno otti kintaat pois käsistänsä
ja avasi takkinsa, saadaksensa paremmin lämmintä. Minä istuin häntä
vastapäätä ja katselin hartaasti.
»Voi herranen aika, kun tuolla Maunolla on noin rumat huulet ja väärät
sääret», sanoa mällistin minä yht'äkkiä, katsoen häntä silmiin.
Mauno lipasi sukkelaan kielellään huuliansa, loi sääriinsä, minuun ja
äitiini surullisen silmäyksen ja lähti heti pois.
Maunon mentyä sanoi äiti: »Sinäpä nyt olit oikein ajattelematon, kun
semmoisia puhuit».
»Enhän puhunut mitään väärin», puolustin itseäni.
»Miksi sanoit, että Maunolla on rumat huulet ja väärät sääret?» kysyi
äiti.
»Ovatko ne teidän mielestänne sitten kauniit, äiti?» vastasin.
»Eiväthän ne juuri ole.»
»No silloinhan puhuin totta.»
»Ei ole aina tarpeellinen totta puhua.»
»Pitääkö minun opetella valehtelemaan?»
»Ei juuri niinkään. Totta meidän pitää puhua semmoisissa tiloissa,
joissa lähimmäisen etu sitä vaatii, mutta semmoisen totuuden voipi aivan
hyvällä omallatunnolla jättää sanomatta, josta lähimmäisellemme on
vahinkoa ja mieliharmia. Mitä luulet Maunon ajattelevan tuosta
puheestasi? Hän itsekin kyllä hyvin tietää, ettei hän ole kaunis ja kun
hän sen muilta kuulee, loukkaa se kovin hänen tuntoansa.»
Nyt huomasin, että olin Maunoa syvästi loukannut. Voi kuinka mielelläni
olisin antanut vaikka yhden sormen kädestäni, kun vaan olisin saanut
hänet hyvitetyksi. Minä kuljin joka päivä ulkona katselemassa, eikö
Maunoa näkyisi tulevaksi, mutta häntä ei vaan näkynyt, ja äiti sanoi:
»Nyt sen näet». Minä en saanut moneen yöhön unta silmiini, niin huoletti
ajattelematon puheeni minua. Tuskissani tartuin äitini kaulaan ja
sanoin: »Enhän minä, äiti kulta, sitä pahassa tarkoituksessa tehnyt».
Kahden viikon kuluttua tuli Mauno. Minä juoksin häntä vastaan ja vedin
häntä kädestä huoneeseen. Siellä vedin kintaat pois kädestänsä ja takin
päältänsä ja vein hänet lämmittelemään. Sitten tartuin häntä kaulaan ja
sanoin: »Anna anteeksi, Mauno kulta, minä olen loukannut sinua».
»Eihän se ole minun oma syyni», sanoi Mauno surullisesti.
»Niin, eihän se ole sinun syysi. Jumala meille kaikille kaikki antaa --
annathan minulle anteeksi, Mauno kulta; -- minulla on ollut niin ikävä
sinua, etten ole paljon nukkunutkaan», hoin minä hänelle.
Silloin Mauno laski kätensä käteeni ja sanoi: »Ollaan ystävykset
niinkuin ennenkin», ja hänen muodottomat kasvonsa kirkastuivat. -- Voi
kuinka minun oli nyt hyvä olla.
Toinen luku.