mainiosti tuossa omituisessa ympäristössään ja noissa omituisissa
oloissa. Jo muutaman päivän kuluttua piti hän sen aivan itsestään
selvänä asiana, että kaikki nuo rotevat miehet antoivat hänen tehdä
mitä hän itse halusi ja koettivat puolestaan kaikin tavoin olla
hänelle mieliksi.
Pari viikkoa hänen saapumisensa jälkeen leiriin tuli Koivumäen lähteä
ihmisten ilmoille tavanmukaisen kuukausimuonan hankkimista varten, ja
kun hän alkoi laittautua matkalle, nykäsivät miehet toinen toisensa
perästä hänet syrjään. Heillä oli useimmilla joku yksityinen asia
uskottavana hänen toimitettavakseen ja jokainen ilmaisi sen kaikessa
salaisuudessa.
Mutta siitä olikin sitten seurauksena se, että Koivumäellä
palatessaan oli kahdeksan nukkea ja kuusi erikokoista ja erimuotoista
hevosta, Katien sanomattomaksi ihastukseksi. Sillä se ei pälkähtänyt
kenenkään päähän, ei hänen itsensä, ei ostajan eikä anteliaitten
lahjoittajainkaan, että suurempi vaihtelevaisuus olisi ehkä ollut
suotava. Joka kerta, kun uusi hevonen tai nukke otettiin esille,
yleni vaan hänen äänekäs ilonsa, ja antajien tyytyväisyys nousi
silminnähtävästi samassa määrässä.
Mutta illemmalla samana päivänä sai hän viattomasti ja tahtomattaan
aikaan pahanlaisen epäsovun miesten kesken, jotka olivat nyt,
niinkuin aina ennenkin tapansa mukaan, toimituttaneet kuukautisten
muonavarainsa mukana jommoisenkin varaston whiskyä. Ja entisten
tapainsa mukaan ryhtyivät he sitä maistelemaan heti illallisen
jälkeen.
Se oli ainoa huvitus, mitä heillä oli talvisaikana tarjolla, ja
kun sitä ei sattunut useammin kuin kerran kuukaudessa, niin eivät
edes säntillisimmätkään heistä olleet koskaan sitä vastaan mitään
muistuttaneet, vaikka useat ilonpitäjistä päätyivätkin penkin
alle. He riensivätkin väliin ainoastaan siinä tapauksessa, että
syntyi tappelu, joka ei sekään tapahtunut juuri vallan harvoin, kun
pojat olivat alkaneet lämmitä ja tunsivat tarvitsevansa höystää
yksitoikkoista huvia pienellä käsikähmällä.
Katie oli ollut niin mielissään uudesta, lukuisasta perheestään ja
hyvästi täytetystä tallistaan, ett'ei häntä saatu menemään levolle,
ennenkun kauvan jälkeen tavallisen ajan. Lopulta hän sentään oli
nukkunut kaikkien nukkiensa ja niin monen hevosen keskeen kuin
vuoteelle oli sopinut, häiriytymättä aluksi ollenkaan jo tavallisen
äänekkäästä metelistä pöydässä.
Ei hän kuitenkaan ollut ennättänyt nukkua puolta tuntiakaan, kun
Kalle Lehtinen viritti laulun niin repäisevällä voimalla, että tyttö
kirkaisten heräsi.
Taavetti oli paikalla vuoteen vieressä ja laulaja vaikeni itsestään,
vaikka hän jo oli ehtinyt aika pitkälle tavallista ilotuulensa loppua
kohti. Mutta kun itku yhtäkaikki jatkui, pisti hänen päähänsä toinen
ajatus.
-- Pitää antaa vähän lapsiraukallekin, mutisi hän ja meni horjuvin
askelin vuoteen luo läkkituoppi kädessä.
-- Tässä on vähän sydämmen lämmikettä, lisäsi hän -- juo, sinä pikku
ryömijä, niin tulet iloiseksi.
-- Anna olla! tiuskasi Taavetti vastaan ja työnsi pois hänen kätensä.
-- Sitä sinä et saa tehdä.
-- Sinäkö tässä alat komennella? räyhäsi Lehtinen. -- Parempi mies
pitää olla sanomaan, mitä minä saan tehdä.
-- Parempi tai huonompi, mutta sitä sinä et tee.
Ja kun Lehtinen sittenkin koetti tunkeutua tytön luo, sysäsi hän
hänet jotensakin tiukasti sivulle.
-- Vai niin, sinä alat survia, sanoi tämä äkäisesti. -- Mutta tässä
on mies, joka voi antaa takaisin, jos tahdot tapella!
Samassa iski hän kiinni Taavettiin, mutta tämä, joka tuskin oli
maistanut whiskyä lainkaan, pudisti hänet helposti luotaan. Ja sen
hän teki niin tuntuvasti, että Lehtinen menetti tasapainon ja kaatui
pöytää vastaan.
Mutta eräs toinen, joka myöskin jo oli ennättänyt melkoisesti
lämmitä, iski Taavettia kaulukseen. Se oli kokonaan toisellainen
vastustaja kuin Lehtinen, niin että Taavetilla puoltaan pitäessään
oli täysi työ. Sillä välin ennätti Lehtinen nousta ylös ja tuli
uudestaan, täytetty tuoppi kädessä, Katien luo, joka oli niin
ihmeissään ja samalla niin pelästyksissään, ett'ei edes enää itkenyt.
-- Nyt sinun pitää saaman tilkkanen, mutisi Lehtinen epäselvästi,
unohtaen kaiken muun paitsi ensimmäisen, humalaisen ajatuksensa.
Mutta ennenkun hän ennätti tehdä siitä totta, oli Koivumäki parilla
pitkällä harppauksella vuoteen luona, ja paiskasi hänet syrjään
niinkuin tyhjän säkin, niin kovasti, ett'ei hän vähään aikaan voinut
nousta ylös, eikä liikauttaa jäsentäänkään.
Se kiihoitti muuta seuruetta ja useat näkyivät taipuvan Lehtisen
puolelle Taavettia vastaan, joka oli riuhtaissut itsensä irti
vastustajastaan ja nyt koetti rauhoittaa pienokaista. Koivumäki
pidätti toiset loitompana.
-- Elkää tulko tänne, varotti hän. -- Tapahtuu jotain ihmeellistä,
jos koetatte.
Aapeli Korhonen astui myös väliin.
-- Hävetä teidän pitäisi kaikkien, sanoi hän -- näettehän, että tyttö
parka on säikäyksestä puolikuollut. Ja Lehtinen tarvitsisi selkäänsä,
kunnes selviää. Koetappas juottaa whiskyä pienelle lapselle ja
rupeappas sitten tappelemaan!
-- Eihän se oikein sovellu, että lapsen nähden tapellaan, myönsi yksi
niistä, jotka juuri äsken olivat olleet kiivaimpia. -- Sitä ei kukaan
tullut ajatelleeksi. Eikä Lehtinenkään mikään paha mies ole -- ei hän
mitään pahaa tarkottanut.
-- Se on aivan sama, mitä hän tarkotti tai oli tarkottamatta. Joll'ei
Koivumäki olisi ehtinyt hätään, niin olisi lapsi voinut olla kuollut
nyt -- aijoppas juottaa lapselle kokonainen tuopillinen whiskyä!
-- Oi, voi, voi! vaikeroi Lehtinen, johon toveriensa kovakourainen
piteleminen ja esimiehensä vakava vihastuminen oli vaikuttanut niin,
että hänen mielensä oli läikähtänyt raivosta itkuun. -- Nyt ne
luulee, että minä aijoin sen surmata -- lapsen, jota en, tahtoisi
sormellanikaan koskettaa. Enhän toki ole lapsenmurhaaja, jos
lienenkin hiukan humalassa.
Ja hän itki ääneensä tunnonvaivojen ja whiskyn yhteisestä
vaikutuksesta.
-- Oih, mene maata ja herkeä siinä ölisemästä, sanoi Korhonen. --
Riittää se sinulle jo yhden illan juonniksi -- ja kyllä meille
muillekin.
Siitä seikasta ei syntynyt ainakaan mitään äänekkäämpää
erimielisyyttä, vaan kaikki seurasivat vähitellen Lehtisen
esimerkkiä, niin että koko seurue ennen pitkää oli vaipunut sikeään
uneen.
Kun toiset seuraavana aamuna menivät hakkuulle, jäi Lehtinen kotiin.
Hän tunsihe niin masentuneeksi illallisen käytöksensä johdosta,
ett'ei tahtonut jättää uutta kokkia ja hänen turvattiaan, vaan
valitti olevansa kipeä.
Mutta kun ilma päivemmällä seestyi kirkkaaksi auringonpaisteeksi,
niin että metsä säkenöi ja loisti, kysyi hän, antaisiko Taavetti
hänen vetää Katien kelkassa sinne, missä toiset olivat työssä.
-- Ei tuule ollenkaan, sanoi hän -- ja varmaan olisi niistä kaikista
hauskaa nähdä hänet siellä. Mutta hän ei maininnut, tuskin sitä
selvästi ajattelikaan, että se tavallaan kohottaisi hänet entiseen
arvoonsa sekä omissa että muiden silmissä, jos ne näkisivät, että
pienokainen oli uskottu hänen huostaansa.
Eikä Taavetilla ollut mitään sitä vastaan, hän kun ei ollut
pitkävihainen, eikä epäillyt, ett'ei Lehtinen parhaansa mukaan
hoitaisi lasta.
Mutta siitä päivästä loppuivat suuremmoiset kuukausijuomingit aivan
kuin äänettömän suostumuksen kautta. Ainoastaan ensimmäisellä
kerralla, kun Koivumäki palasi kylästä ilman tavanmukaista
whiskynassakkaa, kuului vähän murinaa. Mutta Aapeli Korhonen
tukahutti tyytymättömyyden kapaloonsa.
-- Jotka tahtovat juoda itsensä humalaan, hankkikoot whiskynsä
itse ja juokoot metsässä, sanoi hän lyhyeen ja selvästi. Siellä
sopii reuhata ja tapella niin paljon kuin haluttaa. Mutta täällä on
elettävä niin, ett'emme säikäytä hengiltä lapsiparkaa, jonka olemme
ottaneet hoitoomme.
Ja siihen se jäi.
He olivat kaikki alkaneet pitää Katieta yhteisenä holhottinaan,
erittäinkin sen illan jälkeen, jolloin he olivat joutua
tukkanuottasille hänen tähtensä. Ja hän oli yhtä hyvä ja ystävä
heille kaikille, paitsi että hän aina jonkun vastahakoisuuden
sattuessa turvautui Taavettiin ja muuten useimmin pysyttelihe Kalle
Lehtisen kanssa. Tällä oli erinomainen kyky huvittaa ja hauskuuttaa
häntä ja aina keksi hän lapselle uusia leikkejä.
Sitä mukaa kuin talvi kului, alkoi Taavetti Anttila yhä vakavammin
ajatella, mihin hänen olisi ryhtyminen, sittenkun metsänhakkuu
loppuu. Päivätöihin ei käynyt rupeaminen, kun ei koskaan tiennyt,
kuinka kauvan sellaista työtä riitti, eikä hän voinut ruveta vetämään
Katieta perässään ympäri maailmaa. Ja hän oli kuullut, ett'ei kukaan
pitänyt vuosirenkejä tässä maassa. Kunpa hän voisi päästä edes
torppariksikaan, mutta ei hän tiennyt, oliko niillä täällä edes
torppia.
Vihdoin päätti hän keskustella Korhosen kanssa asiasta. Sehän oli
ymmärtäväinen mies ja tiesi kaikki, mitä oli tarpeellista tietää
Ameriikasta.
-- Torppariksiko? toisti esimies, kun Taavetti esitti asiansa.
-- En ole kuullut torppareista mitään Ameriikassa. Parempihan
olisi yrittää omallaan kuin toisen maalla. Tukkiyhtiöt myyvät aina
maata halvasta, sittenkun metsä on kaadettu pois ja kelvollista
peltomaata on täällä yllin kyllin missä tahansa, kun vaan voi saada
sen viljelykseen. Mutta ehkä me voisimme vähän auttaa, niin että
pääset alkuun. Se käy sinulle vaikeaksi yksin, kun sinulla on tyttö
vaalittavanasi.
Oli helppo löytää sopiva uudistalon paikka seudussa, missä valinnan
varaa oli kaikkialla. Parin peninkulman päässä työmaalta itään päin
yhtyi puro, joka juoksi siitä ohitse, isompaan jokeen erään kosken
alapuolella. Puron toinen ranta kasvoi ainoastaan lehtimetsää,
ja maa siinä oli melkein kivetöntä, niin että se mainiosti
soveltui pelloksi. Ja vähän alempana sen varrella oli suoperäistä,
harvametsäistä maata, joka varmaankin kasvaisi runsaasti heinää
kesäiseen aikaan. Siinä oli melkein valmis niitty yhdelle talolle.
Vielä helpompi oli saada lunastetuksi maa, joka oli vielä niin
kaukana kaikista viljellyistä seuduista, että se oli melkein
arvotonta. Kauppa tehtiin hät'hätää ensimmäisenä tilipäivänä, kun
yhtiön kassööri oli kiertomatkallaan metsähakkuuksilla. Hän toi
seuraavalla kerralla mukanaan kaikki tarpeelliset asiapaperit, niin
että Taavetti jo ennen kuukauden kuluttua oli melkoista suuremman
maa-alan omistajana kuin mitä hän ensi aluksi saattoi ajatellakaan
voivansa viljellä.
Se oli Aapeli Korhonen, joka oli neuvonut, että hänen pitäisi
empimättä katsoa etuaan, kun siihen vielä oli tilaisuutta.
-- Paikka on niin hyvä, että sinne muutaman vuoden kuluttua vielä
tulee toisia. Sinne saattaa vielä aikoinaan kasvaa kokonainen kyläkin
myllyineen ja muine laitoksineen kosken partaalle. Ja olethan siksi
nuori, että sinulla kyllä on aikaa odottaa.
Vaikka tilukset olivatkin noin laajat, riitti Taavetin säästö hyvästi
ensimmäiseen osuusmaksoon, joka nousi ainoastaan viiteenkolmatta
centiin acrelta, ja sitäpaitsi vielä parin hevosen ostoon, jotka
kyllä olivat jotensakin lamautuneet talviajossa, mutta siltä kyllin
hyvät hänen tarpeihinsa. Hän oli ollut kokkina vähän yli neljän
kuukauden puolestatoista dollarista päivän eikä ollut liikuttanut
palkkaansa muuhun kuin tupakkaan, niin että häneltä vielä riitti
lehmäänkin ja muihin välttämättömimpiin tarpeihin.
Mutta niine keinoineen ei hän kumminkaan olisi pitkälle päässyt,
ell'ei koko työkunta olisi tullut häntä auttamaan. Odotellessaan
jäiden lähtöä tekivät he kymmenen päivää työtä uudistaloon. Ja
sen kuluessa rakensivat he pirtin ja porstuan peräkammarineen ja
kaatoivat pelloksi aijotulta kohdalta metsän.
-- Pitäähän lapsiparalla olla katto päänsä päällä, virkkoi Aapeli
Korhonen, kun asia ensikerran tuli puheeksi, -- eikä Anttila yksinään
voi rakentaa ja tehdä kaikkia muita tehtäviään.
Ja niin rakensivat he hirsistä koko rakennuksen, yksin porstuankin.
Puista ei ollut mitään puutetta, ja kun hirret veistettiin
sisäpuolelta, niin tuli huoneista melkein yhtä siistiä kuin
höylätyistä laudoista tehden, ja paljon vahvempia.
Sittenkun uudistalon homma kerran oli päätetty, oli Taavetti itse
käyttänyt jokaisen hetken, mikä hänelle keittotoimistaan liikeni,
valmistaakseen kaikenmoisia talouskaluja. Ja siinäkin olivat toiset
auttaneet häntä suuressa määrin sekä iltapuhteilla että huonon sään
aikana huoneessa ollessaan. Kun metsäleiri vihdoin hajaantui, olivat
Taavetti ja Katie jotensakin hyvin varustettuina muuttaessaan uuteen
pirttiinsä.
Työtoverit jättivät tähteeksi jääneet ruokavaransakin hänelle,
niin että niitäkin nyt hyvin riitti pariksi kuukaudeksi eteenpäin.
Eikä ainoakaan jäähyväisiä heittäessään laiminlyönyt kömpelön
salaperäisellä liikkeellä pistämästä jotain Katien pienen takin
alle. Ei kukaan tahtonut tarjota rahaa suorastaan Taavetille, "mutta
lapsihan on niinkuin meidän yhteinen", tulkitsi Koivumäki heidän
ajatuksensa, "ja se tarvitsee yhtä ja toista, jota pitää ostaa."
Uudisasukkaan elämää.
Niin jäi Taavetti Anttila yksinään koko joukosta uudisasukkaaksi
erämaahan, eivätkä hänen päivänsä suinkaan olleet helpot.
Toiset olivat kyllä auttaneet häntä eteenpäin, mutta työtä siinä oli
yhtäkaikki sittenkin, enemmän kuin yksi mies voi tehdä. Todellista
lepoa hän ei koskaan voinut suoda itselleen, vaan katsoi levoksi ne
hetket, jolloin hän puuhaili huoneessa Katien tarpeita.
Mutta ei hän monta hetkeä levännyt silläkään tavalla. Katie
tavallisesti leikki kaiket päivät hänen läheisyydessään ulkona
työmaalla, tai nukkui jonkun kannon juurella hänen kokoonkäärityn
takkinsa päällä, ja sillä välin seurasi häntä joka askeleella
niinkuin pieni koira. "Uncle Dave", joksi hän kutsui Taavettia
vielä sittenkin, kun oli unohtanut muun vähän osaamastaan
englanninkielestä, oli hänelle kaikki kaikessa.
Ensimmäinen pelto joutui kuntoon hyvissä ajoin keväällä. Eihän se
ollut suuri, ja kannotkin oli pitänyt jättää siihen kasvintiloilleen
pystyyn, mutta neitseellinen maa oli sen sijaan niin väkevää, että
oras pian peitti pellon paksuna, viheriänä mattona. Siemenen oli
Koivumäki tuonut käydessään viimeistä kertaa ruokavaroja hankkimassa.
Niittymaassa oli vähemmän vaivaa, siinä kun oli niin runsas
heinänkasvu, että ne muutamat puut, joita siinä kasvoi, voivat aluksi
vahingotta jäädä pystyyn. Hän kaatoi ainoastaan niin paljon kuin
tarvitsi sen alan aitaamiseen, jonka aikoi niittää. Loput maasta jäi
laitumeksi, ja se olisi riittänyt monta vertaa useammalle elukalle
kuin mitä hänellä oli.
Suurimman osan kesää raivasi hän uutta peltoa, niin että hänellä
jo ennen kevätvehnän ja kauran korjuuta oli aika komea kappale
syyskylvöä varten valmiina. Mutta heti kun hän oli aumannut
kevätviljansa ja tehnyt touvon, alkoi hän rakentaa talven suojaa
lehmälle ja hevosille.
Alku oli kaunis ja hän oli tähän erittäin tyytyväinen. Sato oli ollut
parempi kuin hän olisi voinut toivoakaan, elukat menestyivät vallan
erinomaisesti ja uusi kylvö, joka oli saanut sadetta oikeaan aikaan,
työnsi äkkiä vankan, tummanvihreän oraan.
-- Se olisi oikein kaunis pelto, jos vaan olisin voinut juuria kannot
pois, jutteli hän Katielle, joka suurimmalla tarkkaavaisuudella
aina kuunteli hänen pakinoitaan uudistalon asioista, ja näytti niin
viisaalta kuin olisi täydelleen ymmärtänyt, mistä oli kysymys.
Taavetin oli nimittäin hyvinkin usein vaikea keksiä keskustelun
ainetta, joka olisi huvittanut Katieta, ja niin oli hän vähitellen
tottunut puhumaan hänelle kaikki uudistaloa koskevat ajatuksensa ja
aikeensa. Ja kun se aina huvitti Katieta, eikä hän koskaan tehnyt
mitään vastaväitteitä, oli sellainen keskustelujärjestys kaikin
puolin tyydyttävä.
Eräänä iltana syksyllä, kun Katie raukka ilman vuoksi oli mennyt
tavattoman aikaiseen levolle, oli Taavetti vielä hämärässä uuden
ulkohuoneensa puuhissa, joka ei valmistunut läheskään niin nopeasti
kuin hän oli toivonut. Kun hän parhaallaan halkasi pyöreätä hirttä
kattoaineeksi, näki hän miehen tulevan taloon pitkin oraspellon
piennarta. Hän heitti työnsä, mutta katseli vierasta liikkumatta
paikaltaan. Vasta kun mies oli tullut aivan lähelle, tunsi Taavetti
hänet Kalle Lehtiseksi.
-- Terveisiä Michiganista, sanoi Kalle päästyään Taavetin luo.
-- No mitä sieltä kuuluu? tervehti Taavetti vastaan. Ja sitten
kättelivät he toisiaan niin veltosti kuin olisivat olleet
siipeenammuttuja kumpikin.
-- Nooh, eipä juuri mitään. Huonot ajat on sielläkin, niin että
tuskin ansaitsee ruokansa.
-- Vai niin, onko huonoa sielläkin? kysyi Taavetti, juurikuin
Michiganin olot olisivat olleet hänelle mitä tärkeimpiä, vaikk'ei hän
koskaan ollut siellä käynyt, ja tuskin tiesi missä päinkään se oli.
-- Ja mitenkä eletään täällä? alkoi Kalle Lehtinen pitkän vaitiolon
jälkeen, jolloin molemmat tyynesti ja taitavasti olivat täyttäneet
piippunsa ja ne sytyttäneet.
-- Hiljalleenhan tuo menee, mutta eipä tässä ole juuri
välitettävääkään mitään.
-- Eivät täällä ainakaan naapurit tee mitään haittaa, sanoi Lehtinen
leikillään. -- Ja riivatun kaunis oras sinulla on. Kyllä siitä lähtee
vahvasti viljaa ensi vuonna.
-- Kyllähän tuo kasvoi kevätvilja, myönteli Taavetti, -- vaan eihän
tuota tiedä taata ensi kesään mennessä.
-- Ja mitenkä tyttö jaksaa? kysyi Lehtinen, joka luuli jo
osoittaneensa kylliksi huomiota tärkeämmille seikoille ja nyt
voivansa ottaa sen asian puheeksi, jolla hän oikeastaan mieluimmin
olisi alkanut, jos se olisi ollut soveliasta.
-- Hän voi hyvin ja varttuu vahvasti. Nyt hän jo nukkuu.
Sitten tupakoivat he taas äänettöminä hetken, kunnes Taavetti
vuorostaan kysyi vieraaltaan, kuinka hän oli näille maille joutunut.
-- No, minä arvelin, että täällä ehkä taas talvella tulee
työnansiota. Ja siihen mennessä voin ehkä saada työtä jossakussa
farmissa, vaikkapa ruokapalkoilla. Onhan tästä taloja tuonnempana.
Mutta ensin halusin nähdä, kuinka täällä eletään.
-- Työtähän tässäkin olisi tarpeeksi, vastasi Taavetti kautta rantain
tulleeseen kysymykseen heidän astellessaan verkalleen tupaa kohti --
mutta ei ole varaa maksaa palkkaa.
-- No, siitä me kyllä sovittaisiin. Näihin aikoihin ei makseta paljoa
maantyöstä missään. Eikä tullut Hancockissakaan juuri mitään säästöön
pannuksi, että voisi kuleksia ympäri ja hakea suurempia ansioita.
Olihan jotenkin selvä, että Lehtinen tapansa mukaan oli huijannut
koko kesäisen ansionsa, ja nyt ajatteli vaan sitä, kuinka voisi elää
siksi, kunnes metsähakkuu taas alkaisi. Ja Taavetti kyllä tarvitsi
apua, minkä vaan voi saada, mutta hänestä oli vastenmielistä käyttää
vanhan toverinsa pulaa hyväkseen ja saada ilmaista apua.
-- Ehkä voimme sopia palkasta jollain tavalla, päätti hän senvuoksi
asian. -- Joll'ei ennemmin, niin sitten kun voin myödä vähän viljaa.
-- Siitä ei kannata puhua, pani Lehtinen vastaan. -- Tänä syksynä
ovat maantiet miehiä täynnä, jotka olisivat iloisia kylläkin, jos
voisivat ansaita ruokansa. Täällä erämaassa ei tiedetä, kuinka ajat
ovat huonot.
Seuraavana aamuna seisoi hän Katien herätessä tämän vuoteen vieressä.
Tyttö katseli häntä ihmetellen hetkisen.
-- Kalle! sanoi hän sitten hiljaa. Kalle on tullut. Hyvä Kalle!
-- Se siunattu lapsi tuntee minut vielä, puhkesi Kalle Lehtinen
puhumaan, paljoa enemmän ihastuksissaan kuin mitä katsoi sopivaksi
näyttää. -- Eihän Kallella ole suuria tuomisia sinulle, mutta on
hänellä sentään vähän makeisia!
Koko aamun kantoi hän tyttöä olallaan katsastellessaan, mitä Taavetti
oli kesän kuluessa saanut aikaan.
-- Kyllä tästä vielä tulee vankka talo, vakuutti hän heidän
syödessään murkinaa. Sinähän voit pitää kokonaisen karjan tällaisilla
niittymailla kuin täällä on. Laihoiksi ajetut hevosesikin ovat koko
muhkeat nyt.
-- Niitä ei kukaan tuntisi samoiksi, myönsi Taavetti hyvillään.
-- Ne ovat varmaan neljä kertaa sen arvoiset kuin mitä sinä niistä
maksoit. Niillä voit vielä ansaita kauniit rahat talvella. Tukkien
ajo kannattaa paremmin kuin hakkuu.
-- Ehkäpä kylläkin. Mutta enhän minä voi jättää lasta tänne
yksikseen, enkä liioin ottaa häntä mukaanikaan, niin että ne rahat
saavat jäädä ansaitsematta.
-- Eipä tiedä. Jos tahdot antaa minun ajaa, niin tasaamme ansion.
Viikon yhdellä hevosella ja toisen viikon toisella, niin kestävät
paremmin. Rahaa siitäkin tulee, kun ei rehu ole ostossa.
-- Ei ole huono tuuma se. Onhan hevosilla aikaa talvella.
-- Ja keväällä voit ottaa niitä vaikka kymmenen kesäruokolle, jatkoi
Lehtinen. -- Tukinvetäjät kyllä maksavat mieluummin parikymmentä tai
parikymmentäviisikin dollaria kappaleesta, ennenkun myyvät melkein
ilmaiseksi.
Taavetti muhoili tyytyväisenä. Hänen tapansa ei ollut ulottaa
ajatuksiaan pitemmälle kuin siihen työhön, mikä oli milloinkin
ensiksi tehtävä, mutta kun joku toinen ehdotti jotain, käsitti hän
yhtä nopeasti kuin kuka tahansa, oliko se edullista vai ei. Ja juuri
siitä hänellä oli ollutkin suurin huoli, että raha-ansion toiveet
olivat niin tavattoman pienet.
Kalle Lehtinen teki työtä, niinkuin uudistalo olisi ollut hänen
omansa, ja aikaa voittain alkoi kyllä näkyä, että työvoima oli
kasvanut kahdenkertaiseksi. Yhdistetty talli- ja navettarakennus oli
ennen talven tuloa vallan valmis ja sitäpaitse oli tehty koko joukko
muuta työtä, jonka alkuun panoa ei Taavetti yksin ollessaan olisi
tullut ajatelleeksikaan.
Aapeli Korhonen oli ensimmäinen, joka saapui talven tultua. Hän oli
tehnyt suuren hakkuusopimuksen ja määrännyt uudistalolla yhtymään
niin monta mitä vanhasta työkunnasta kuin hänen tiedossaan oli ja sen
lisäksi vielä koko joukon uusia miehiä.
Tuli aika vilkas elämä "Anttilassa" miehistön saavuttua sinne
odottelemaan talven vakautumista. Taavetti sai koko joukon töitä
tehdyksi, kun useimmat heistä olivat vallan tyytyväisiä ansaitessaan
ravinnon niinä talvipäivinä, jotka heidän oli pakosta oltava
toimettomina. Hän oli Lehtisen kanssa kaatanut metsän jotensakin
suuren uudispellon päältä, niin että rakennusainetta oli yllin
kyllin. Sauna valmistui muutamissa päivissä ja sen jälestä riihi ja
lato, johon miehet siirsivät Taavetin heinäpieleksen, saadakseen
mukavamman makuupaikan. Uudispaikka alkoi omistajansa suureksi
mielihyväksi muodostua oikein muhkeaksi taloksi.
Melkein vielä tyytyväisempi oli Katie, jolla taas oli seuraa ja
vaihtelua kaiket päivät. Ja kaikki häntä kilvan lellittelivät.
-- Kyllä hänelle tulee ikävä, kun täällä paikat taas käyvät tyhjiksi,
sanoi Taavetti iltaa ennen aarniometsään lähtöä.
-- No, tullaan kaiketi sitä jonkun kerran tänne päin talvellakin,
arveli Korhonen -- joll'ei muuta, niin saunaan. Sitä ei ole ennen
ollut tarjona näillä seuduin.
Hän suostui kaikin puolin Lehtisen tukinajoa koskevaan esitykseen.
-- Sillä tavalla voi sinustakin tulla oikea mies, sanoi hän, --
varsinkin jos annat Anttilan ottaa haltuunsa teidän molempain rahat.
Olisipa melkein parasta, jos sitten jäisit tänne kesäksikin, vaikk'et
saisikaan muuta kuin ruuan. Sinä olet tuhlannut jok'ikisen dollarin
niinä kolmena vuotena, joina minä olen sinut tuntenut, niin ett'ei
sinulla ole mitään säästöä, vaikka oletkin niin vankka työmies.
-- Noh, sepähän nähdään, kun talvi on mennyt. Kyllähän se voisi käydä
päinsä niinkin, myönsi Lehtinen.
Lähinnä seuraavan ajan huvitteli hän paraasta päästä Katieta,
joka oli kuin itsestään haihduksissa, kun talo yht'äkkiä kävi
niin tyhjäksi ja hiljaiseksi. Mutta jo parin viikon kuluttua tuli
pysyväinen talvikeli, niin että hän voi alkaa ajonsa.
Sittemmin tuli hän vaan pyhiksi uudistaloon ja toi säännöllisesti
joka tilin jälkeen melkein koko ansion Taavetille, joka ei
milloinkaan voinut kyllin ihmetellä sitä rahan paljoutta, mikä sieltä
lähti. Ja joulun edellä huomasi hän olevansa niin rikas, että lähetti
Lehtisen kylään ostamaan toisen lehmän, pari porsasta ja kaikellaista
muuta pientä tarvetta pyhiksi.