TAAVETTI ANTTILAN KOHTALO
Y.m. kertomuksia Amerikan suomalaisten elämästä
Kirjoittanut
KONNI ZILLIACUS
Suomentanut
JUHANI AHO
Werner Söderström, Porvoo, 1898.
SISÄLTÖ:
Taavetti Anttilan kohtalo
Elias Möykän Ameriikan matka
Översti Beckridge ja hänen gorillansa
Kun Eerikki Käykkä särki pankin
Pastori Lahti
Antti Ulukka
Taavetti Anttilan kohtalo.
Vapaa metsäläiselämä Yhdysvaltain kaukaisessa lännessä on nyt jo
melkein kokonaan luettava entisyyteen, siihen, joka on mennyt eikä
koskaan palaja. Täyttä vapautta, samassa merkityksessä kuin ennen
rajamaissa, ei nykyään Tenää ole edes vuoristojen sisimmissäkään
louhikoissa, ei luoteisen Ameriikan synkimmilläkään saloilla eikä
etäisimmillä, autioimmillakaan aavikoilla, missä naapuruksien väliä
lasketaan kymmenissä penikulmissa.
Kaikki on merkitty karttaan, kaikki on mitattu, kaikkialla on
voimassa joku laki, vaikkapa sitä valvoisivatkin vaan itsensä
valinneet tuomarit. Joka paikassa, missä ihminen ennen oli oma
herransa, hallitsee nyt yhteiskunta, ja sen vallan alaisiksi ovat
pakotetut pääasiassa alistumaan kaikkein raaimmatkin entisistä
rajalaisista.
Muutos on ollut uskomattoman nopea ja uskomattoman suuri kolmen,
neljän viimeisen vuosikymmenen kuluessa. Intiaanit, -- se mikä
heitä vielä on jälellä, ovat puserretut kokoon suuren lännen
eri osiin, ja heitä vartioidaan heille jaetuilla alueilla niin
tarkkaan, ett'eivät nykyään enää voi aikaansaada mainittavaa
pahaa. Metsänriista, sellainen, jonka pyytäminen edes jossain
määrin olisi kulttuuri-ihmisille kannattava, on kadonnut metsä- ja
vuoriseutujen umpinaisimpiin sopukoihin. Itse ilottomat, vedestä
köyhät aromaat, joilla vielä muutamia vuosia sitten kymmen- ja
satatuhantiset karjalaumat kuleksivat melkein yhtä vapaasti kuin
muinoin puhvelihärät, ovat tätä nykyä jo jaetut lohkoihin. Ja
lohot ovat säännöllisesti aidatut kymmeniä penikulmia pitkillä
teräslanka-aidoilla, niin ett'ei ruohoaavikkoa enää jokapaikasta voi
vapaasti tienäkään käyttää.
Se romanttinen seikkailuelämä, joka loi rajamaan elämään niin
viehättävän tarumaisen valon, se on melkein kokonaan kadonnut, mutta
vaaroja ja vaivoja tarjoo rajamaa vielä tänäkin päivänä yllin kyllin.
Hurja, kiihottava, huumaava kilpailu elämästä ja kuolemasta on
siellä lakannut, mutta taistelu toimeentulosta, kireä, jokapäiväinen
ponnistus luontoa vastaan, on yhtä kova tänään kuin ennenkin, vieläpä
kovempikin niille, joilla tuskin on muita aseita tai varustuksia
mihin luottaisivat kuin sitkeät jänteet ja jäsenet ja lannistumaton
kestävyys.
Uudisasukkaan elämä tuolla kaukana aroilla, viljelyksen viimeisillä
takamailla, on ensi vuosinaan äärettömän rasittavaa -- ja ne ensi
vuodet eivät ole niinkään harvat. Tavallisesti ei ole yhtään naapuria
penikulmain päässä, ei jälkeäkään puusta tahi pensaasta tai muusta
sellaisesta, missä silmä voisi levähtää. Silmän kantamattomiin
ainoastaan aroa ja taivasta, eikä monestikaan viikkoihin, eipä
kuukausiinkaan mitään merkkiä eläimistä tai ihmisistä tai muusta
elollisesta olennosta. Siellä niinkuin muuallakin on ensimmäinen
yhtyminen sivistyksen kanssa tuonut tullessaan kuolemaa ja hävitystä
kaikelle sille, mikä ennen eli ja liikkui näillä laajoilla
lakeuksilla.
Ainoastaan keväisin on aavikolla elämää. Silloin se pukeutuu kukkiin
ja vihannuuteen: hienoon, pehmeään vihreyteen, jossa on jotain
neitseellistä kainoutta ja joka tuulen, valon ja kesäisten pilvien
mukana väreilee tuhansissa vienoissa värivivahduksissa. Mutta sitä
kestää vaan muutamia viikkoja. Aurinko polttaa pian kaiken vihreän
harmaaksi, jossa lukemattomat värimuunnokset ruskeasta viheriään
sulautuvat yhdeksi ainoaksi, sanomattoman hienoksi harmaansinerväksi
pohjaväriksi, mutta joka kuitenkin aina on harmaata, sellaista
harmaata, missä uudisviljelijän, joka ei ole aron asukas, on mahdoton
huomata minkäänlaista kauneutta.
Hänestä se on kaikki kolkkoa ja yksitoikkoista, sitä kolkompaa ja
ikävämpää kuta myöhäisemmäksi vuodenaika käy, kuta enemmän tasanko
muuttuu auringon paahtamaksi ruskeanharmaaksi ilman mitään vaihtelua
äärimmäisen näköpiirin perille saakka.
Mutta kaikista ikävin on aavikko silloin, kun se pukeutuu
talvipukuunsa, joka on kiiltävä, häikäisevän valkea ja jossa
ainoastaan siellä täällä on joku heikko, sinertävä varjopaikka. On
mahdotonta etäämpää eroittaa noita yhdessä jonossa olevia, mataloita,
pehmeänpyöreitä kumpuja, jotka muodostavat aron, harjumuodostuksia,
jotka ikäänkuin kivettyneet hyökylaineet tekevät aavikon melkein
vielä säännöllisemmän ikäväksi kuin jos se olisi aivan tasainen.
Mutta ne taittavat kuitenkin jossain määrin valon, ja onhan jo sekin
vaihtelua siinä kauhean ikävässä yksitoikkoisuudessa, joka muuten
vallitsee niin pitkälle kuin silmä kantaa.
Se on se, joka ennen kaikkea vaikuttaa painostavasti uudisasukkaan
mieleen. Kesällä hänellä on kova loppumaton työnsä, mutta talvi
pakottaa hänet päivittäin ja viikottain toimetonna odottamaan,
pääsemättä vaihtamaan ainoaakaan sanaa kenenkään ihmisen kanssa;
usein saa hän olla vuorokausia maakuoppaansa suljettuna, kun
hirmumyrsky riehuu yli aavikon ja uhkaa jokaista, joka ei ole suojaa
löytänyt, varmalla kuolemalla. Ainoastaan lannistumattoman sitkeä
kestävyys ja laimentumaton rohkeus, joita harvoilla on, voivat
auttaa häntä ensimmäisten vuosien läpi, kunnes uudisasunnosta on
tullut oikea talo monenmoisine toimineen, jotka eivät anna aikaa
aprikoimisiin, ja maaluola on paisunut rakennukseksi, jossa on tilaa
vaimolle ja lapsille. Mutta jos uudisasukas niin pitkälle kestää, on
hänen palkintonsa tavallisesti suurempi kuin mitä hän milloinkaan
olisi osannut toivoa "vanhassa maassa" -- jota hän ajattelee
sanoessaan "kotona".
Melkoisesti toisellaisia, vaikk'ei ollenkaan pienempiä ovat ne
vaikeudet, joita uudisasukkaan täytyy voittaa metsäseuduissa,
asettukoonpa hän sitten etäisimpään luoteeseen, Oregoniin tai
Washingtoniin, tai alkakoon raivata tilaansa ylhäällä pohjoisessa
Minnesotassa.
Suuri osa Minnesotaa kuului muinoin -- ja "muinoin" ei tarvitse
merkitä kovinkaan kaukaista aikaa Ameriikassa -- raivaamattomimpiin
ja vaikeimmin luopäästäviin metsäseutuihin Yhdysvalloissa. Siellä
elää vieläkin miehiä, jotka eivät ole läheskään yli-ikäisiä, mutta
kumminkin varsin hyvin muistavat viimeisen verisen intiaanisodan
sellaisissa seuduissa, jotka nyt tuntuvat kokonaan vanhalta
asutukselta. Sillä vielä kuusikymmenluvun alkupuolella panivat nuo
aina levottomat Sioux-sotilaat, ollen liitossa muutamien muiden
heimojen kanssa, autioksi monen neliöpenikulman alan uudisviljelystä
Minnesotassa, surmaten armotta miehet, vaimot ja lapset ja polttaen
heidän talonsa -- kaikki siinä tarkoituksessa, että saisivat takaisin
oman oikeutensa maahan, jossa he ennen olivat ainoina haltijoina
herrastelleet.
Sen jälkeen on kumminkin viljelys ottanut omansa takaisin. Kaukana
pohjoisessa ovat uudisasukkaat raivanneet peltoja ja niittyjä ja
rakentaneet iloisia kyliä muinaiseen erämaahan, jossa nykyään enää on
jälellä korkeintaan joku satanen varsin rauhallisia puna-ihoisia.
Ainoastaan kaikkein kauvimpana pohjoisessa ja koillisessa, Kanadan
rajalla, ovat Minnesotan metsät vielä melkein koskemattomat.
Tukinhakkaajat tosin tunkeutuvat joka vuosi yhä syvemmälle erämaan
sydämmeen, mutta vielä se ei ole kokonaan heidän hallussaan. Vielä
ovat metsät siellä kaukana täynnä riistaa ja vesistöt kalaa. Ne vaan
ovat kadonneet, joiden ainoa tulolähde ennen oli metsänkäynti ja
kalastus. Ja siitä syystä on metsä siellä ylämaissa vielä autiompi,
hiljaisempi ja salaperäisempi kuin ennen, jolloin lähimmät uudistalot
vielä olivat monta päivänmatkaa etelämpänä.
Kesällä kyllä sattuu varsin usein, että kaupunkilaiset samoavat
jonkun matkaa erämaahan viikoksi tai pariksi hätyyttelemään
metsäneläviä ja leikkimään rajamaan elämää. Mutta he eivät koskaan
pääse varsin etäälle pohjoiseen. Virrat, suot ja järvet ja metsä itse
estävät heitä. Leikistä syntyy niin uskomattoman pian täysi tosi, jos
uhalla pyrkii hiukankaan syvemmälle salojen sisään.
Talvisaikana voittaa viljelys parhaat voittonsa salomailla. Silloin
tunkee se neitseellisen metsän sydämmeen kaikuvin kirveeniskuin ja
silloin kaatuvat ryskyen maahan nuo metsän jättiläiset, jotka olivat
eläneet nuoruutensa parhaat vuodet jo silloin, kun ensimmäiset
uudisasukkaat tuhat penikulmaa idempänä astuivat maihin meren
rannalla ja taistelivat erämaata vastaan ensimmäiset taistelunsa
sivistyksen puolesta. Kun pakkanen on tehnyt siltojansa jokien,
järvien ja soiden yli ja lumi rakentanut tiettömiin seutuihin tien,
ilmestyvät tukinkaatajat suurin joukoin ja pystyttävät talvileirinsä
jonkun matkan päähän koskemattoman aarniometsän reunasta. Ja kun he
keväällä vetäytyvät takaisin, on ikimetsän raja taas siirtynyt vähän
matkaa pohjoisemmaksi.
Jonkun ajan kuluttua saapuvat sitten uudisasukkaat, mutta heillä on
vielä ankara työ, ennenkun ensimmäinen siemen voidaan kylvää maahan.
Suuri tukkimetsä on kaadettu, mutta kannot ovat jälellä, ja niiden
välissä kasvaa tavallisesti jo toinen metsä niin taaja, että tulta
ja kirvestä tarvitaan avuksi pellon perkkaamiseen. Se on paljon
kovempaa työtä kuin aavikon kyntäminen, mutta vaivan palkka on siltä
yhtä epävarma. Minkä kuivuus tekee aroilla, sen tekee usein halla
metsämailla, etenkin ensi vuosina, jolloin on vaikea valita sopivaa
kylvöaikaa ja raivaukset vielä ovat liian pienet saadakseen tarpeeksi
valoa ja lämpöä.
Metsä antaa yllin kyllin tarve- ja polttopuuta, eikä menoja ole
juuri muita kuin ne, mitkä tarvitaan huoneiden rakentamiseen ja
työkaluihin. Mutta kun ensimmäiset, vaikeimmat vuodet ovat ohitse, ei
metsä-uudistalo edistykään yhtä nopeasti kuin uusi talo aromaalla.
Metsässä tulee kunnon mies helpommin toimeen ilman muuta suurempaa
pääomaa kuin omia käsiään, jota vastoin hän arolla välttämättä
tarvitsee jotain muutakin alkuun päästäkseen. Mutta mitä kovaan
työhön ja vaikeaan puutteeseen tulee, ovat ensimmäiset vuodet
kaikkialla toistensa kaltaisia, kun täytyy elää kaukana kotimaasta,
ystävistä ja ihmisten seurasta -- sanalla sanoen kaikesta, joka
jossain määrin lieventää elämän vaivoja.
Aavikolla.
-- Jumalan kiitos, tuolla on vihdoinkin talo!
Mutta sen sijaan, että jouduttaisi kulkuaan syvässä lumessa,
seisottuu Tuomas Anttila hengähtämään hiukan ja lähemmin tarkastamaan
sitä savupiippua, joka nousee näkyviin mäenrinteestä vasemmalta. Se
se on, joka herätti hänessä luulon, että hän on saapunut johonkuhun
taloon, sillä mitään muuta jälkeä ihmisistä tai inhimillisestä työstä
ei ole huomattavissa.
-- Kyllähän tässä maassa on monenmoisia taloja, huomautti Anttilan
seuralainen, jääden hänkin samalla katselemaan savutorvea, joka on
hyvin yksinkertaisesti kyhätty neljästä laudanpätkästä. -- Mutta jos
tuo on talo, niin ei siinä ainakaan ketään asu. Kyllä niillä olisi
tuli tällaisessa pakkasessa.
-- Saattaa olla, myöntää Tuomas ja lähtee savupiippua kohden, --
mutta voimmehan siellä toki maata yön. On siellä ainakin parempi kuin
hangessa.
Toinen, joka on Anttilan poika, seuraa perästä mitään puhumatta.
Hänestä on aivan yhdentekevää, missä he saavat katon päänsä päälle
ja onpa yhdentekevää, saavatko ollenkaan. Siihen määrin on hän jo
kyllästynyt Ameriikkaan, vaikka on vasta kulunut pari kuukautta
siitä, kun hän isänsä lähettämällä vapaapiletillä saapui sinne.
Mutta isä -- Tuomas Anttila -- oli jo kaksi vuotta työskennellyt
kultamaassa. Vaan ei hän ollut onnistunut tekemään sen isompia
säästöjä kuin että juuri parahiksi sai ostetuksi piletin pojalleen,
jonka hän kotoa lähteissään oli jättänyt melkein oman onnensa nojaan.
Ja nyt oli tullut huonot ajat Ameriikkaankin.
Poika oli tuskin ehtinyt Nebraskaan, missä Tuomas Anttila oli
työssä, kun työansio jo loppui. Yhtiö, joka oli ryhtynyt suureen
viljelysyritykseen kastelujärjestelmällä, oli mennyt kumoon. Ja
samalla olivat luonnollisesti myöskin menneet myttyyn kaikki toiveet
oman farmin saamisesta tuolla viljelykselle avatulla alueella. He
eivät olleet saaneet edes täyttä työpalkkaansakaan, eikä mitään
muutakaan ansiota ollut toivottavissa niillä seuduilla, kun niin
suuri joukko työmiehiä yhdellä kertaa oli jäänyt joutilaaksi. Heillä
ei siis ollut muuta neuvoa kuin lähteä työn hakuun jossain muussa
osassa maata. Aina Omahaan saakka oli yhtiö kulettanut ne, jotka
tahtoivat lähteä itäänpäin, mutta siitä oli heidän jatkettava matkaa
omin neuvoin.
Tuomas Anttila oli poikineen vaeltanut pitkin Iowan rajaa ja ollut
työssä siellä täällä farmareilla, joilla viljanpuinti oli vielä
kesken, tai jotka muuten olivat jääneet takapajulle syystöissään.
Mutta ei siitäkään ollut mitään mainittavaa ansiota.
Siinä oli syy, miksi Tuomas lopulta oli päättänyt pyrkiä niin
suoraa tietä kuin mahdollista ylös Minnesotaan, jossa hän kerran
ennen oli talvisaikaan saanut tuottavaa metsätyötä. Ja poika oli
tietysti lähtenyt mukaan. Hän oli alkanut saada kyllänsä siitä, että
teki päivän työtä yhdessä farmissa, pari toisessa ja sillä välin
vietti pari kolme päivää kurjilla maanteillä, jotka eivät olleet
hituistakaan parempia kuin huonoimmat kylätiet kotona. Mutta niitäkin
myöten oli kulkeminen hauskempaa kuin tämä polviaan myöten lumessa
kahlaaminen, jota he nyt olivat tehneet koko pitkän päivän, näkemättä
merkkiäkään teistä tai poluista.
Kolme päivää sitten olivat he aamulla lähteneet erään uudisasukkaan
turvemajasta, missä olivat olleet yötä ja olivat saman päivän illalla
saapuneet toiseen samallaiseen asuntoon, jonka sen omistaja oli
jättänyt autioksi. Yöllä oli heidän siellä ollessa noussut lumimyrsky
sellainen, ett'eivät he voineet ajatellakaan edemmäksi kulkemista,
vaan oli heidän täytynyt pakosta viettää kokonainen vuorokausi tuossa
kurjassa maakuopassa, jossa ei ollut edes polttopuita, millä olisivat
lämmitelleet itseään.
Myrsky oli seuraavana yönä tyyntynyt, mutta raivotessaan oli se niin
perinpohjin peittänyt kaikki tiet, että he nyt olivat eksyneet.
Sillä sen mukaan mitä heille oli sanottu, olisi heidän pitänyt kaksi
päivää kulettuaan tulla erääseen asuttuun uudiskylään, eikä enää
mihinkään autioksi jätettyyn maaluolaan, niinkuin nyt oli tapahtunut.
Ja myrskyä seuraava pakkanen kiristyi joka hetki, kun aurinkokin oli
mennyt mailleen. Ei ollut siis ihme, jos sekä Tuomas Anttila että
hänen poikansa Taavetti tunsivat mielensä masentumistaan masentuvan
kahlatessaan pehmeän lumen läpi neljästä laudanpalasta kyhättyä
savutorvea kohti.
Ensiksi koettivat he polkea lunta niin paljon, että olisivat päässeet
ovelle. Mutta lunta oli siinä aivan liika paljon sillä tavalla
sotkettavaksi, ja sen vuoksi ponnisteli Taavetti suurella vaivalla
kinosten läpi ylös savupiipun juureen, koettaen reväistä irti
laudanpaloja lapioiksi. Siinä toimessa ollessaan luuli hän kuulevansa
jotain ääntä aitansa maakuopasta.
Hän kuunteli tuokion, jolloin kaikki tuolla alhaalla oli hiljaista.
Mutta sitten se kuului taas. Se oli kuin pienen lapsen itkua, heikkoa
ja vaikeroivaa.
Taavetti Anttila mursi irti koko savupiipun yhdellä repäisyllä ja
hyppäsi alas isänsä luo.
-- Siellä sisällä on lapsi, joka itkee, sanoi hän ja alkoi luoda
lunta, niin että se pyrynä pölisi. -- Eikä niillä ole tulta, vaikk'on
näin kylmä!
Tuomas tuumi päätään pudistaen, että poika varmaan oli kuullut
väärin, tai saattoipa se olla joku ennekin. Mutta hän auttoi sentään
lumen luomista, kunnes he hetken kuluttua pääsivät ovelle, joka ei
ollut edes lukittu.
Aluksi he eivät voineet nähdä mitään hämärässä huoneessa ja itkukin
oli lakannut. Mutta kun Taavetti kysyi, onko siellä ketään, alkoi
itku uudelleen. Ja silloin näkivät he jotain liikettä vuoteen
kohdalla vastapäisellä seinällä.
He menivät itkevää kohti ja huomasivat sen pieneksi tytöksi, joka
puoleksi istuen, puoleksi maaten nojasi jotain esinettä vastaan, jota
he eivät voineet eroittaa. Tyttö kääntyi heihin päin.
-- Mama so sleepy, sanoi hän pelon ja uteliaisuuden puoleksi
tukehduttamalla nyyhkytyksellä.
Silloin huomasivat he naisen kasvot pienokaisen takana, niin jäykät
ja sinisen vaaleat kasvot, että he heti paikalla arvasivat hänet
kuolleeksi.
-- Mama get up! kehoitti lapsi hätäillen ja silitteli kädellään
jäykkiä kasvoja. Kun ei vastausta kuulunut, kääntyi hän taas
vierasten puoleen.
-- Mama cold! sanoi hän vakavana. -- Katie cold too!
-- Herra Jeesus! huudahti Taavetti katsellen neuvotonna ympärilleen.
-- Kuinkahan kauvan tuo pieni raukka on jo ollut täällä yksin!
Majassa ei ollut mitään polttopuuta, mutta savupiipun laudat olivat
nyt hyvään tarpeeseen. Parin minuutin kuluttua oli Taavetti vuollut
kasan lastuja laudasta ja pian leimusi valkea liedellä, joka oli
tehty kivistä ja savesta maaluolan nurkkaan.
-- Tule lämmittelemään! kehoitti Taavetti pienokaista suomenkielellä,
heti kun pystyvalkea oli niin paljon syttynyt, että alkoi levittää
lämmintä, ja hän kumartui nostamaan häntä vuoteelta.
-- Mama too, sopersi tyttö, joka ei kyllä ymmärtänyt hänen sanojaan,
mutta hyvin käsitti ystävällisen äänen. -- Get up mama! lisäsi
hän ja siveli taas kuolleen äitinsä kasvoja. Mutta kun äiti pysyi
liikkumatonna, ojensi hän kätensä Taavettia kohti.
-- So sleepy -- mama so sleepy, sanoi hän pelokkaasti ja ihmetellen
ja antoi Taavetin kantaa itsensä pystyvalkean luo.
Hetkisen istui hän hiljaa Taavetin polvella likistäytyen kiinni
häneen, mutta pian kävi hän taas levottomaksi.
-- Hungry, sopersi hän. -- Katie very hungry.
-- Se tahtoo ruokaa, tulkitsi Tuomas, joka taisi englanninkieltä
vähän paremmin kuin Taavetti. Ja samalla alkoi hän kopeloiden
tarkastaa pientä kaappia, joka oli tulisijan vastaisessa nurkassa,
ja muutamia sen viereisellä seinähyllyllä olevia kuppia ja
keittoastioita. Mutta etsiminen oli turhaa. Koko asunnossa ei
ollut minkäänlaista syötävää, jonka tähden hän kauhistuen kuiskasi
pojalleen ajatuksensa, että vaimo oli mahtanut kuolla nälkään.
-- Se antoi varmaan viimeiset ruuantähteet lapselle, arveli hän yhä
kuiskaten, ikäänkuin peläten, että kuollut voisi kuulla hänen sanansa.
Taavetti ei vastannut mitään, vaan meni tyttö käsivarrellaan
ovensuuhun, mihin hän oli laskenut kokoon käärityn villapeitteensä.
Mytystä otti hän leivän, mursi siitä tytölle palan ja asetti hänet
rahille takan viereen. Tytön nakertaessa leipäpalaansa täytti hän
pienen padan lumella ja asetti sen tulelle, jonka tehtyään hän
murenteli osan leivästä ja pani palat pataan.
-- Hän tarvitsee jotain lämmintä, sanoi Taavetti isälleen toimiensa
selitykseksi. Ja kun leipä oli tarpeeksi pehminnyt, alkoi hän syöttää
pienokaista, joka nähtävällä mielihyvällä ryömi uudestaan hänen
syliinsä. Mutta ennenkun hän oli ehtinyt montakaan lusikallista
maistaa, taukosi hän, juuri kuin olisi yht'äkkiä muistanut jotakin.
-- Mama too eat! sanoi hän kääntäen suuret, harmaansiniset silmänsä
kysyvinä uuteen ystäväänsä, joka ei tietysti ymmärtänyt hänen
sanojaan, mutta kyllä käsitti, ett'ei kaikki ollut, niinkuin olisi
pitänyt.
-- Se tahtoo antaa äidilleenkin, selitti Tuomas asiantuntijana, yhä
kuiskaten. Ja sitten kokosi hän kaiken parhaansa sekamelskaisesta
englanninkielestään vietelläkseen lasta uskomaan, että äiti kyllä
pian heräisi ja söisi sitten vuorostaan. Hän ei ollut koskaan puhunut
niin paljon englanninkieltä yht'aikaa, mutta palkinnoksi siitä saikin
hän lapsen lopulta jatkamaan ateriaansa. Ja syötyään kyllänsä,
nukahti tyttö heti Taavetin polvelle. Tämä kääri hänet varovasti
peitteesensä ja asetti hänet rahille valkean luo. Vasta sitten otti
hän esiin piippunsa povitaskustaan, täytti sen miettivänä ja alkoi
polttaa.
Isä seurasi koneentapaisesti esimerkkiä. Ja niin tupakoivat he hetken
kumpikin äänettöminä, Taavetti vaan silloin tällöin heittäen katseen
vuoteelle, josta kuolleen vaimon sinisenvaaleat kasvot häämöittivät
joka kerta, kun pystyvalkea hiukan loimahti. Vihdoin nousi hän
ylös, laski piippunsa liedelle, meni vuoteen luo ja veti peitteen
huolellisesti kuolleen päälle.
-- Kun nyt tietäisi, mitä tekisi lapsen kanssa, sanoi hän, puhumatta
suorastaan isälleen, kun oli taas istuutunut ja virittänyt piippunsa.
-- Mitäpä hänelle osannee. Kai on sillä isä, joka kohta palannee
kotiinsa. Tuolla nurkassahan on hänen saappaansa.
-- Kun meillä vaan olisi tarpeeksi ruokaa häntä odottaaksemme,
tuumiskeli Taavetti. Mutta leipä ei riitä kuin huomiseksi päiväksi.
Tiesi milloin hän tulee kotiin.
-- Minä en ajatellutkaan että odottaisimme, selitti isä tuumaansa,
vaikka tosin empivällä ja vielä entistään matalammalla äänellä. --
Jos me vielä huomen aamuna annamme ruokaa tytölle, niin kestää hän
kyllä siksi, kunnes isä tulee. Ja voisihan sille sitäpaitsi jättää
hiukan leipää.
-- Me emme voi jättää häntä tänne yksin kuolleen äitinsä kanssa,
saneli Taavetti varmasti. -- Eihän tiedä, kuinka kauvan hänen täytyy
olla yksin.
-- Ei ole isä voinut etäällekään mennä. Eikähän tuo liene meidän
syymme, jos hän viipyykin vähän kauvemmin.
-- Sitten olisi parasta iskeä tyttö hengiltä heti, virkkoi Taavetti
vihastuen. -- Ennen kuin jätän hänet tänne, kannan minä hänet
selässäni vaikka kuinka kauvas.
-- Mihinkäpähän hänet kantanet? Kun ei ollenkaan tiedä, minä päivänä
saa itse ruveta nälkää näkemään, niin ei kannata ottaa vieraiden
lapsia hoitoonsa.
Taavetin mielestä ei nähtävästi kannattanut sellaisiin puheisiin
mitään vastata. Hän kiskasi irti oven ja pari hyllyä kaapista, lisäsi
kituvaa takkavalkeata ja keitti vielä padallisen leipävelliä isälleen
ja itselleen. He söivät illallisensa yhä vaiti ollen ja heti sen
tehtyä paneutui Taavetti majan maalattialle levätäkseen siinä niin
hyvin kuin taisi. Sen oli hän päättänyt, että lasta ei jätettäisi
tänne nälkään nääntymään ja kuoliaaksi paleltumaan, eikä hän tällä
kerralla voinut enempää tehdä. Mutta Tuomas Anttila poltti vielä
yhden piipullisen, ennenkun pani maata -- niin lähelle poikaansa,
että voi vetää toisen puolen villapeitettä hänen ylitsensä.
-- Oletko yöllä saanut uusia tuumia? kysyi hän aamulla, kun Taavetti
oli sytyttänyt viimeiset pienet puunsiruset.
-- En, vastasi tämä lyhyesti. Hän oli päätöksensä tehnyt ja katsoi
sen vuoksi tarpeettomaksi ryhtyä pitempiin keskusteluihin siitä
asiasta.
-- Onhan sinulla tarpeeksi ikää tekemään niinkuin tahdot, mutta kyllä
sinulla vielä on paljon opittavaa, ennenkun tulet toimeen maailmassa,
päätteli isä. -- Pitää osata auttaa itseään, ennenkun alkaa muita
auttaa.
Mutta ei hän sentään kieltäytynyt olemasta tulkkina, kun täytyi
taivuttaa tyttö heitä seuraamaan. Päinvastoin pani hän parastaan
vakuuttaakseen lapselle, että äiti oli lähtenyt ulos. Mutta vasta
sitten, kun hän oli keksinyt sen, että äiti muka oli mennyt tapaamaan
isää, saatiin Katie rauhoittumaan ja lähtemään maakuopasta.
-- Voisit ottaa ainakin äidin nutun ja kääriä sen hänen ympärilleen,
ehdotti Tuomas Anttila, kun he olivat valmiina lähtöön. Mutta
Taavetti vilkasi vaan kuollutta puolittain pelästyneenä ja kietoi
lapsen omaan villapeitteesensä.
Siitä tuli raskas päivä molemmille miehille, raskas varsinkin
Taavetille, joka ei syvässä lumessa voinut kävellyttää pienokaista
ainoatakaan askelta, vaan kantoi häntä iltaan saakka. Aamiaiseksi
olivat he syöneet ainoastaan hiukan leipävelliä, eikä ollut heillä
päivälliseksikään muuta kuin palanen leipää. Sen he söivät eräällä
auringonpaisteisella rinteellä, missä yksi noista matalista
harjanteista tarjosi edes jotain suojaa tuulta vastaan, joka ei enää
ollut perin vinha, mutta kuitenkin läpitunkevan kylmä ja pureva
koillistuuli, joka tuli aina jäämereltä saakka ylitse alastomain
tunturien ja aavikoiden, kohtaamatta metsää tai vuorta, jotka
olisivat voineet sen kärkeä tylsyttää.
Vasta illan suussa, kun aurinko jo oli mennyt mailleen ja pakkanen
taas puri läpi luiden ja ytimien, saapuivat he erääseen asuttuun
uudistaloon, jossa oli oikea rakennus. Siinä he pyysivät yösijaa ja
Tuomas teki parhaansa mukaan selkoa siitä, kuinka he olivat löytäneet
kuolleen vaimon, lisäten, että he olivat ottaneet lapsen mukaansa,
kun eivät voineet odottaa niin kauvan, että joku olisi tullut
ottamaan sen hoitoonsa. Ja farmin väki kertoi vuorostaan, että lapsen
isä oli kolme päivää aikaisemmin kulkenut siitä ohitse paluumatkalla
kylästä, missä hän oli käynyt hankkimassa ruokaa itselleen ja
joukolleen.
Kun oli ollut jo myöhäinen ja ilma näyttänyt uhkaavalta, olivat he
houkutelleet häntä jäämään yöksi, mutta hän oli arvellut ennättävänsä
kotiin, ennenkun rajuilma puhkeisi, ja jatkanut matkaansa. Vaimonsa
oli hän sanonut olevan kipeän ja heikon ja tyttärensä vielä liian
pienen hoitamaan itseään. Varmaankin oli lumimyrsky hänet yllättänyt
ja palelluttanut kuoliaaksi. Ei yksi tuhannesta voi pelastua
hirmumyrskyn käsistä, eikä hän näyttänyt erittäin vankkatekoiselta.
Herrasmies mikä lie ollut, joka oli lähtenyt kauvas länteen, mutta ei
ollenkaan kelvannut uudisraatajaksi, sanoivat he.
He lähettivät kuitenkin sananviejän kylään ilmoittamaan, mitä oli
tapahtunut ja pyytämään paria miestä avuksi kadonnutta etsimään,
koska viestin tuojat olivat päivämatkansa jälkeen liian väsyneitä
lähteäkseen uudestaan liikkeelle. Heti kun apumiehet vähän jälkeen
puolenyön olivat saapuneet, lähti uudistalon isäntä itse heidän
kanssaan matkalle. Ainakin parin englannin penikulman päähän oli
kadonneen täytynyt ennättää, ennenkun myrsky hänet saavutti, ja kun
he olivat tulleet niin etäälle, ei enää voinut olla pitkältä päivän
nousuun, jolloin he saattoivat ruveta häntä todenteolla etsimään.
Epäilemättä oli mies kuollut, mutta he eivät kuitenkaan tahtoneet
jättää häntä susien syötäväksi. Joll'ei olisi ollut niin paksulta
lunta, olisi se ehkä nytkin ollut liian myöhäistä.
Etsijät palasivat vasta seuraavan päivän iltana ja toivat mukanaan
sen jauhosäkin, jota onnettomuuden kohtaama oli kantanut kotiin
kulkeissaan. He olivat löytäneet hänet vajaan puolen penikulman
päässä maakuopasta, jossa vaimo oli häntä odottanut viimeiseen
hengenvetoonsa saakka. Joll'ei olisi lunta tuiskuttanut, olisi hän
voinut nähdä kurjan kotinsa siitä paikasta, mihin oli suistunut.
Kohoneva kohta lumessa oli johtanut vainajan jälille. He olivat
kantaneet hänet maakuoppaansa ja asettaneet vaimonsa viereen, ja
sitten naulanneet oven kiinni ja peittäneet savupiipun aukon. Kun maa
tuonnempana sulaisi, aikoivat he haudata heidät.
Mutta majassa ei löytynyt mitään, ei paperia eikä muuta, joka olisi
ilmaissut, keitä vainajat olivat, tai mistä he olivat länteen
muuttaneet. Turhaan oli haettu joka nurkka ja sopukka. Ne harvat
naapurit, jotka joskus olivat sattuneet tekemisiin miehen kanssa
niinä kahdeksanatoista kuukautena, jotka hän oli paikkakunnalla
asunut, eivät koskaan olleet kutsuneet häntä muulla nimellä kuin
"gentleman Jack". Hän ei ollut koskaan puhunut itsestään mitään muuta
kuin että hän oli kotoisin itävaltioista, jonka ilman sitäkin kuka
tahansa saattoi kuulla ja nähdä. Vaimosta tiettiin vielä vähemmän,
ainoastaan se, ett'ei hän näyttänyt kuuluneen samaan säätyyn kuin
mies. Oli aina luultu, että mies oli hänen tähtensä jättänyt.
kotiseutunsa. Mutta kukaan ei tiennyt, oliko hänellä edes sukulaisia
tai ystäviä, jotka olisivat halunneet tietää missä ja millä tavalla
hän oli kuollut.
Ja ainoa kysymys oli nyt vaan se, mitä tehtäisiin lapsen kanssa,
mutta siinä olikin hyvät neuvot tarpeen. Kylän harvalukuiset farmarit
olivat hekin tulleet saapuville kuulemaan näitä uutisia ja ottamaan
osaa neuvotteluun, mutta heidän joukossaan ei ollut ketään, joka
olisi voinut tai tahtonut ottaa lasta hoitoonsa. He olivat itsekin
kaikki uudisasukkaita ja oli heillä kaikilla tekemistä tullakseen
toimeen omine joukkoineen. Muuta he eivät siis voineet kuin ehdottaa,
että tyttö olisi vietävä kreivikunnan pääpaikkaan, missä sheriffi
asui. Hän saisi pitää huolta siitä, että tyttö tulisi vaivastaloon,
joll'ei kukaan yksityinen siellä tahtoisi ottaa häntä vastaan. Sitä
mieltä olivat he kohta kaikki.
Neuvottelun aikana istui Katie ihan hiljaa Taavetin polvella,
katsellen ja ihmetellen noita monia miehiä, jotka kaikki tupakoivat
ja puhuivat jotain, mutta kaikki saapuville tulleet naiset, jotka
koettelivat päästä hänen suosioonsa, työnsi hän pois luotaan.
Hän painautui vaan lähemmäksi suojelijaansa, kohta kun joku
lähestyi, ja joka kerta laski Taavetti jykevän kämmenensä varovasti
hänen päänsä päälle, ikäänkuin vakuuttaakseen tyttöä siitä, ett'ei
kukaan saisi tehdä hänelle mitään pahaa, niinkauvan kun hän oli
hänen luonansa. Hän ei olisi itse voinut millään tavalla selittää
tunteitaan tuota vierasta lasta kohtaan ja kaikkein vähimmin olisi
hän tullut ajatelleeksi sitä, että ainoastaan lapsen täydellinen
avuttomuus veti häntä sen puoleen. Sen vuoksi ei hän myöskään
tiennyt, mistä hänessä heräsi liikutuksen tunne, kun neuvottelu
vihdoin oli, loppunut ja isä selitti hänelle sen päätöksen. Sen hän
vaan tunsi, että hänen mielensä katkeroitui koko seuraa kohtaan, ja
että ne olivat kuin loukanneet häntä itseään.
-- Vai niin! sanoi hän, -- vai vaivastaloon? Eivätkö ole
voineet muuta keksiä? Ja kuka välittää tuosta pienestä raukasta
vaivastalossa? Parasta on, että hän seuraa meitä.
-- Seuraako meitä? toisti isä vihaisesti. -- Nyt sinä olet varmaan
tullut ihan hulluksi. Minä en ainakaan tahdo enää olla missään
tekemisissä hänen kanssaan.
-- Ehkäpä voin tulla yksinänikin toimeen, vastasi Taavetti tyynesti
-- aivan niinkuin eilen. -- Sanokaa heille, että jos he antavat
minulle pariksi viikoksi työtä, niin että voin vaatettaa lapsiraukan
ja saada vähän evästä kokoon, niin otan minä hänet mukaani
Minnesotaan ja pidän hänestä huolen. -- Vai niin, vai tahtovat he
laittaa sinut vaivaistaloon, kääntyi hän taas pienokaisen puoleen
ja silitteli hänen hiuksiaan -- silloin varmaankin tulet kernaammin
minun kanssani?
Katie ei ymmärtänyt mitään muuta hänen sanoistaan ja liikkeistään
kuin että oli saanut ystävän, johon voi luottaa. Mutta sitä paremmin
ymmärsivät ne, joiden päätettävänä oli hänen kohtalonsa, että he
nyt olivat päässeet ikävästä vastuunalaisuudesta, -- sitten kun
Tuomas Anttila monien estelemisien perästä vihdoin oli suostunut
tulkitsemaan heille poikansa mielettömän päätöksen. Mutta sitä
ystävällisempiä he sitten olivatkin siitä hyvästä, sillä niin aivan
varmaa ei sentään ollut, että sheriffi olisi pitemmittä mutkitta
ottanut turvattoman huostaansa.
Senpätähden ei kestänytkään kauvan, ennenkun kokoontuneet miehet
olivat antaneet niin paljon apua sekä lapsen vaatteihin että
eväitten hankkimiseen, että he varsin hyvin voivat hankkiutua
matkalleen Minnesotaan. Taavetin itsensä ei tarvinnut muuta kuin
tehdä leveäjalaksinen kelkka, joka ei uppoaisi lumeen, ja varastaa se
selkänojalla ja laidoilla Katieta varten.
Jo seuraavana päivänä lähti hän heti auringon noustua matkalle,
kelkan jukko vyötäistensä ympärillä, niin että hän tuskin ollenkaan
tunsi holhottinsa ja runsaan evässäkin painoa. Ja Tuomas Anttila
seurasi mukana. Huolimatta kaikista vastaväitteistään Katien suhteen
ei hänellä sentään ollut mitään sitä vastaan, että edes muutamaksi
päiväksi pääsisi leipähuolista. Ja Minnesotaanhan hänkin pyrki.
Metsässä.
Tiheän metsikön sisässä on pitkä, matala rakennus, salvettu pyöreistä
kuorimattomista hirsistä, saumat täytetyt sammalilla. Toisessa
päätyseinässä on kummallakin puolen matalaa ovea kaksi pientä
ikkunaa, ja oven edustalta on metsä hakattu maahan muutamia syliä
joka taholle, mutta muilla puolin tunkeuvat jykevät hongat ihan
rakennukseen kiinni. Ne on jätetty rauhaan kevättalveen saakka,
jolloin hakkuutyö alkaa loppua, sillä ne suojelevat melkoisesti
pakkaselta ja lumelta. Ikkunoita eivät asukkaat tarvitse useampia
kuin nuo kaksi pahaista. Lasi on haurasta tavaraa, joka helposti
särkyy matkalla uudisasutuksilta, ja sitäpaitse asutaan huoneessa
oikeastaan vaan yön aikaan.
Päivillä ei siellä ole muita kuin kokki, joka pitää huolta
työkunnan ruumiillisista tarpeista, ja on siellä sen vuoksi aamusta
iltaan. Toiset ovat auringon noususta sen laskuun saakka ulkona
hakkuuksillaan, sunnuntait niinkuin arkipäivätkin. Ainoastaan
silloin, kun lumimyrsky pauhaa yli metsän, huojuttaen vanhoja puita
kuin ruokoja ja pannen ne huokailemaan, ryskymään ja valittamaan
niinkuin viimeisen tuhon tullessa, tapaa tukinhakkaajat kotosalla. Ja
silloin he makaavat kuin karhut konnussaan.
Sisältä ei huone näytä paljon hauskemmalta kuin ulkoakaan.
Lattiana ei ole muuta kuin kovaksi poltettu maa, ja pitkin seiniä
on halastuista laudoista kyhättyjä makuusijoja, jotka ovat yhtä
yksinkertaiset kuin pöytäkin niiden keskessä ja maahan isketyt rahit
kahden puolen pöytää. Karkeita vaatekappaleita, vilttejä ja peitteitä
sekä muutamia taljoja on huolimattomasti heitetty makuusijoille, ja
vielä karkeampitekoisia saappaita on hajallaan vähän jokapaikassa.
Mutta ilma tuolla sisällä ei ole läheskään niin huono kuin voisi
luulla, sillä ensinnäkin on useimmissa vuoteissa tuoreita, hienoja
havunoksia, jotka tuoksuvat pihkalle, ja toisekseen ovat seinät siksi
hatarat, että ilmanvaihto on parhainta laatua.
Matalan huoneen toisessa päässä on senlaatuinen rautauuni, jonka
tulee olla tulipunaisen, ennenkun siitä lähtee lämmintä vähänkään.
Huoneen toinen pää, se, jossa on ovi ja ikkunat, on kyökkinä, joka
ei ole millään tavalla erotettu muusta huoneesta, mutta varustettu
tulisijalla, melkein suuren, täytetyn laatikon näköisellä hiekka- ja
kivikasalla. Siinä palaa valkea vapaasti mahdottoman suuren,
halastuista palkeista tehdyn savutorven alla.
Kokki valmistelee parhaallaan illallista, ja sitä on varustettu
oikein kunnioitusta herättävässä määrässä. Työkunnassa on
kaksikymmentä miestä, kaikki mitä vahvinta ja sitkeintä tekoa
ja kaikki parhaassa ijässään olevia, sillä ainoastaan sellaiset
kelpaavat talvitöihin erämaassa. Mutta sellaiset miehet tarvitsevat
runsaasti ruokaa. Kokonaista siankylkeä kokki nytkin parhaallaan
paistaa pannuksi käännetyllä rautalevyllä. Ja yht'aikaa paistaa hän
toisella levyllä ohuita vehnäkakkuja, joita siinä jo on jommoinenkin
pino, vaan ei hänen mielestään vielä tarpeeksi. Suuressa, avonaisessa
padassa kiehuu jotain mustaa lientä, jonka haju ilmaisee sen kahviksi.
Kokki, jonka luiseva, jäntevä ruumis ei ollenkaan ole sopusoinnussa
hänen ammattinsa kanssa, saa vihdoin illallislaitteensa valmiiksi.
Silloin pistää hän piippuunsa ja asettuu avonaiselle ovelle
hetkiseksi vilvoittelemaan, odottaessaan työkuntaa, joka ei enää voi
kauvan viipyä, kun aurinko juuri menee mailleen.
Huomaamatta vielä mitään merkkiä työkumppaneista, kuulee hän silloin
hiljaista jalan astuntaa lumessa aivan vastapäiseltä suunnalta ja
heti sen jälkeen ilmestyy metsästä mies. Kokki tarkastelee häntä
vähän kummastellen, vaan ei liikahda paikaltaan, eikä virka sanaakaan
tervehdykseksi. On vallan tavatonta saada vieraita näin erämaassa,
ei ainakaan oikeita vieraita. Luultavasti on se vaan joku kuleksija,
joka etsii yösijaa ja ruokaa. Vaikk'eivät nekään ole tavallisia
ilmiöitä täällä metsässä.
Mutta silloin huomaa kokki äkkiä kummallisen mytyn kelkassa, jota
mies vetää perässään vyötäisilleen sidotusta nuorasta. Sehän on --
eihän toki -- onpa sittenkin, niin totta kuin jumala auttakoon,
ett'eikö se ole lapsi, joka puoleksi makaa, puoleksi istuu kelkassa
ja nukkuu yhtä turvallisesti kuin omalla vuoteellaan.
-- Herra Jeesus! sanoo kokki puoliääneensä ja ottaa piipun suustaan.
-- Mikä hullu te olette, joka tuotte pienen lapsen tänne jylhään
erämaahan? tervehtää hän miestä. Ja lisää sitten muutamin mehevin
sanoin, että kyllä hän aikoinaan jo on jotakin nähnyt, mutta ei vielä
mitään näin hurjaa.
-- Minä olen Taavetti Anttila, Sotkamosta, enkä mikään hullu,
vastaa tulija tyynesti kysymykseen, panematta mitään huomiota hänen
lisämuistutuksiinsa. -- Ei ollut ketään kenelle olisin jättänyt
tytön, ja senvuoksi otin hänet mukaani.
Hän oli pysähtynyt oven eteen ja kaivoi miettivän näköisenä piipun
taskustaan, kopautti sen tyhjäksi vasempaan kämmeneensä ja koetteli
varmuuden vuoksi kerran imasemalla, oliko varsi auki. Mutta ennenkun
hän ehti pitemmälle, keskeytti hänet kokki, joka ei ollut kääntänyt
silmiään pois nukkuvasta lapsesta.
-- No et mahda olla vallan viisaskaan, arveli hän, -- kun et edes
ymmärrä tuoda lasta lämpimään.
-- Kun ei kukaan ole kutsunut meitä sisään -- -- alkoi Taavetti
ja pisti piipun takaisin taskuunsa. Mutta muuta ei kokki kuullut,
sillä sen pitemmittä mutkitta nosti hän maasta koko kelkan ja kantoi
sen huoneeseen, Taavetin seuratessa kintereillä, kelkkanuora vielä
vyötäisten ympärillä.
-- Ohhoh, sinua lapsi rukka, millainen isä sinulla on, mutisi kokki
avatessaan myttyä, jonka sisällä pienokainen oli, ja kantoi hänet
sitten lähimmälle vuoteelle niin varovasti, ett'ei lapsi edes
herännyt.
Se Taavettia jo suututti ja päästellessään kelkkanuoraa
vyötäisiltään, virkkoi hän jyrkästi.
-- En minä ole sen isä. Hänet löydettiin eräästä mökistä, kuolleen
äitinsä vierestä, ja minä otin hänet mukaani.
-- Missä? kysyi kokki, keskittäen kaiken epäilyksensä tuohon yhteen
ainoaan lyhyeen sanaan.
-- Dakotassa.
-- Ja sieltäkö sinä olet vetänyt häntä kelkassa tänne saakka?
Hänen äänensä ilmaisi vielä epäilystä, matta ilmeni siinä samalla
jonkunlainen tiedoton kunnioitus.
-- Kun en voinut saada muualla työtä, sanoi Taavetti ikäänkuin
puolustuksekseen ja otti uudestaan piipun taskustaan. -- Ja isäkin
auttoi tiellä.
-- Missä hän on?
-- Hän sai työtä tuolla ulkomaalaisten työmaalla muutamia peninkulmia
täältä. He olivat menettäneet yhden miehen, mutta eivät tahtoneet
ottaa minua lapsen kanssa.
-- Ne p--leen pakanat! kuului kokin arvostelu lähimmistä naapureista
metsässä. -- Ja mihin toimiin aijot nyt ryhtyä sen raukan kanssa?
-- Kunhan täällä vaan olisi työtä minulle, niin voisin kai minä pitää
huolta hänestäkin, sanoi Taavetti, katsellen epäillen ympäristöään,
joka ei suinkaan ollut ylen viehättävä.
-- Ja pitää ehkä häntä mukanasi hakkuulla ollessasi? -- koko lailla
löyhkäpäinen sinä sittenkin näyt olevan, päätteli kokki sydämmellisen
suorasti, vaan ei ollenkaan epäystävällisesti. Ja samalla oli hän
itse hyvin miettivän näköinen.
Taavetti ei voinut estää alakuloista tunnetta mieleensä tunkeumasta
ajatellessaan kaikkia niitä vaikeuksia, jotka asettuivat hänen
eteensä. Mutta ennenkun hän ennätti mitään vastata, kuului jalkain
töminää ulkoa ja ovi reväistiin auki.
-- Kaikki ruoka pöytään! huusi joku ääni. -- Me -- -- --
-- Suusi kiinni! ärjäsi kokki keskeyttäen ylen hämmästyneen huutajan
äänellä, joka koetti olla hillitty. -- Täällä on lapsi, joka nukkuu.
-- Lapsi? -- Sen sinä varmaan valehtelet! Mutta hänen puheensa
muuttui samassa kuiskaukseksi, ja koko seurue astui sisään
varpaillaan ja niin vähällä kolinalla kuin mahdollista.
Yksi toisensa perästä hiipivät he makuusijalle, missä pienokainen
nukkui. Ja sittenkun jokainen omin silmin oli tullut vakuutetuksi
siitä, että siinä todella oli lapsi, joka oli joutunut sinne
erämaahan, jäivät he kaikki seisomaan sen ympärille, ihmetyksestä
vallan sanattomina katsoa ällistellen outoa ilmiötä. Useimmat
heistä olivat jo pari vuotta olleet työssä täällä kaukana metsissä,
kaataen talvet tukkia ja kesät niitä uitellen. Lapsi yleensä oli
käynyt heille harvinaiseksi ilmiöksi ja oli se vielä oudompi ja
harvinaisempi varsinkin näin keskellä talvea synkällä salolla.
-- Ruoka on valmiina, virkkoi kokki keskeyttäen heidän äänettömän
ihmettelynsä -- te vielä herätätte lapsen, joll'ette tule pois
sieltä. On täällä sinullekin, sanoi hän Taavetin puoleen kääntyen.
-- Se on tämä mies, Taavetti Anttila, joka on tuonut tytön tänne
kelkassa Dakotasta, lisäsi hän ikäänkuin esitellen vierasta
tovereilleen.
Sianliha, vehnäkakut ja kahvi katosivat uskomattomalla nopeudella
pöydältä, monen ihmettelevän katseen kääntyessä aina tuon tuostakin
etumaiseen vuoteeseen päin. Ei kuitenkaan monta sanaa lausuttu,
ennenkun ateria oli melkein lopussa. Sitten vasta alettiin kuurtain
kaartain tehdä kysymyksiä Taavetille siitä, kuinka hän oli tytön
löytänyt ja sen kanssa kulkenut, niin että koko juttu lopulta tuli
selville. Eikä se asia kysyjäin mielestä näyttänyt olevan aivan yhtä
luonnollinen kuin se oli Taavetille itselleen, että hän kenenkään
pyytämättä oli ottanut huostaansa vieraan lapsen.
-- Taidat sinä kuin taidatkin olla vähän hassahtava, mutta huonompia
miehiä on nähty, virkkoi lopulta Aapeli Korhonen, joukkueen esimies
-- hän, joka jo viisi vuotta oli tehnyt työtä metsissä ja jonka
sanottiin ansioillaan ostaneen talon Saarijärveltä. -- Kun me vaan
voisimme antaa sinulle työtä, niin kyllähän asia sitten jollain
tavoin selviytyisi. Mutta meitä on täysi määrä.
-- Kyllähän siitäkin ehkä selvittäisiin, jos hän vaan tahtoisi ottaa
minun toimeni, arveli kokki, niinkuin tämä tuuma nyt juuri olisi
pistänyt hänen päähänsä. -- Työkunta voisi hänelle siitä maksaa ja
minä rupean sen sijaan hakkaamaan. Se työ miellyttää minua enemmän
kuin tämä hääriminen patojen keskessä.
Niin paljon oli Taavetin hullu teko kumminkin vaikuttanut koko
seuraan, ett'ei yksikään miehistä edes mutistanut suutaan kokin
ilmeiselle valheelle. Kokin toimihan oli erittäin kadehtittava, --
sai olla helpolla työllä huoneessa ja kantaa täyden osuuden palkkaa
yhteisestä urakkatyöstä. Se oli toista kuin seista ja hakata kaikissa
säissä ja tuulissa, kunnes selkää kolotti. Mutta kukaan ei sanonut
sanaakaan, paitse Taavetti itse.
-- Huonosti taitaisi minun keittämiseni käydä, esteli hän -- en ole
tottunut semmoiseen toimeen.
-- Miksikä parooneiksi sinä näitä herroja luulet, ett'ei sinun
keittosi heille kelpaisi? kysyi kokki mahtavasti. -- Kyllä minä voin
näyttää, mitenkä täällä keitetään.
-- Ei täällä syödäkään joka päivä kananpaistia kermakastikkeen
kanssa, huomautti. Kalle Lehtinen, joka oli parantumaton hutilus,
mutta joukkueen leikinlaskija ja kaikkien suosikki.
Toiset suostuivat siihen äänettömällä hymähdyksellä, paitsi Aapeli
Korhonen, joka otti arvellakseen, ett'ei Taavetti näkynyt olevan
oikeaa miestä Ameriikassa kelvatakseen.
-- Tässä maassa otetaan vastaan, mitä on tarjolla, selitti hän
ajatuksensa, -- ja tehdään niin hyvin kuin osataan. Ei Koivumäki
ole meitä niin ruualla pilannut, ett'emme tulisi toimeen sinun
keitoksillasi.
-- Ei, lihavaksi ei ole tultu, vakuutti Kalle Lehtinen. Mutta
ennenkun hän ehti mitään lisätä, kuului itkun ääntä vuoteelta. Katie
oli herännyt ja hämmästynyt oudosta ympäristöstään, niin ett'ei hän
heti rauhoittunutkaan, vaikka Taavetti kohta riensi hänen luokseen.
He istuivat kaikki hiljaa kuunnellen, sill'aikaa kun Taavetti kaivoi
leipäpalan eväslaukustaan. Mutta se oli kuiva ja kova, eikä voinut
lohduttaa pienokaista.
-- Kuinka ihanasti se itkee, ilmaisi Korhonen matalalla äänellä
miesten tunteet. Ja se sai kokin liikkeelle.
-- Kyllähän se on kaunista, myönsi hän -- mutta ei se suinkaan ole
hauskaa sille itselleen. Ehkä se pitäisi hiukan siirapista leivän
päällä? kysyi hän Taavetilta.
Hän kaatoi vähän siirappia läkkikuppiin ja kun Katie kerran oli
saanut maistaa sitä herkkua, unohti hän pelkonsa siihen määrin, että
antoi vielä Koivumäen kantaa itsensä pöydän luo. Mutta ennen ei hän
tyytynyt kuin sai Taavetin viereensä istumaan.
Toinen toisensa perästä kävivät muutkin lähemmä, kunnes seisoivat
taajana kehänä hänen ympärillään. Kukaan ei puhunut sanaakaan, mutta
joka kerta kuin tyttö jokelsi jotain Taavetille, vilkasivat he toinen
toistaan. Ja kun tyttö siirapistaan ihastuneena nauroi, vetäytyivät
heidän parransänkiset naamansa yhtaikaa leveään hymyyn, niinkuin
komennon mukaan.
Kun tyttö koetti pistää Taavetinkin suuhun siirappiin kastettua
leivänpalaa, nousi heidän ihastuksensa korkeimmilleen.
-- Uncle Dave eat too, kehoitti tyttö -- it nice.
-- No, enpä ole vielä mokomaa nähnyt! naurahti yksi ihailijoista.
-- Tuollaisen tytön olisin minäkin ottanut, virkkoi toinen.
Mutta kun Katie loi hämmästyneen katseen parrakkaihin miehiin,
jotka olivat tulleet yhä lähemmä, vetäytyivät he äkkiä pari
askelta takaisin. Ja naurahtelivat ikäänkuin anteeksi pyytäen
tungettelevaisuuttaan.
Ainoastaan Kalle Lehtinen näytti käsittävän, että tarvittiin muutakin
kuin pelkkiä ihastuksen ilmauksia. Hän tyhjensi ensin vaatteet ja
kaiken muun sisällön siitä vuoteesta, jossa Katie oli maannut. Ja
sitten alkoi hän poimia muilta makuusijoilta kaikkein tuoreimpia
ja hienoimpia havunoksia, kunnes sai tytön vuoteen täyteen parasta
tavaraa, mitä talo siinä suhteessa voi tarjota.
-- Ota minun vilttini hänen maatakseen, se on ihan uusi, kehoitti
miehistä muuan.
-- Ja minun nahkaseni peitteeksi, sanoi toinen.
-- Ei, vaan minun ryijyni, jonka akka kesällä lähetti Koivumäen
muassa, kehoitti kolmas.
-- Me otamme molemmat, ratkaisi Lehtinen asian -- ja ripustamme
ryijyn seinälle, niin ett'ei tuuli pääse häneen koskemaan.
Ja pian oli hän, toistenkin apuna hääriessä, valmistanut Katielle
paremman makuupaikan kuin mitä hänellä luultavasti oli ollut sitten
kuin hänet länteen tuotiin. Ja siitä syystä katsoi Lehtinen itsellään
varmaankin olevan täyden oikeuden auttaa pienokaista, kun hänet
asetettiin makuulle.
Omakätisesti veti hän kengät tytön jalasta ja katseltuaan niitä
tarkoin, asetti hän ne pöydälle toisten eteen.
-- Katsokaapa näitä!
Ja ukot katselivat itsekseen hymyillen kauvan ja perusteellisesti
noita somia kappaleita, jotka olivat tarkoin muodostuneet pikkutytön
jalkain mukaan.
-- Nyt on parasta, että teemme selvän asiasta sinun kanssasi, sanoi
Aapeli Korhonen Taavetille, kun tämä Katien nukuttua liittyi muihin
miehiin. -- Olen ajatellut, että antaisin sinulle puolentoista
dollaria päivässä ja ruuan. Me ansaitsemme kyllä enemmän, mutta
meillä on summatyö, ja se on raskaampaa kuin kokin toimi.
-- Kyllähän vähempikin riittäisi, arveli Taavetti, -- ainakin siksi,
kunnes opin edes keittämään.
-- Siihen sinun pitää oppia kahdessa päivässä, selitti Koivumäki.
Tämän loppuviikon keitän minä ja sinä saat katsella, mutta sitten
pitää tulemasi omin päisi toimeen.
-- Entä lapsi? Siitä minun tietysti tulee maksaa?
-- Mitä vielä! Ei tämä ole mikään hotelli, jossa joka suupalasta
maksetaan. Syököön hän kernaasti, minkä jaksaa. Eipä siltä, että
olisin kysynyt toisten mieltä, lisäsi esimies -- mutta luullakseni
ajattelevat he kaikki samoin.
Ja kaikki rykäsivät hiljemmin eli kovemmin, ilmeisesti suostuen
asiaan.
Ensi päivinä oli kyllä Taavetin keitto sellaista, että tuskin nekään,
joille hän sitä laittoi, olisivat tyytyneet siihen muuten kuin
Katien vuoksi. Mutta hän oli valloittanut heidät väkirynnäköllä,
jokaisen yhtaikaa ja ilman erotusta. Oli melkein niinkuin he kaikki
poikkeuksetta olisivat katsoneet itsellään olevan osaa häneen, ja
senvuoksi olevansa velvolliset tekemään hänen elämänsä erämaassa niin
hauskaksi kuin mahdollista.