niitä voi vain noin 'sivuuttaa'? Joo, sepä olisi somaa. Miksei sitten
'sivuuteta' Euroopan valtioita myös? Ne eivät ole niin tärkeitä
kuin monestikin ovat olevinaan, poikaseni — ei Ranska kaikkine
ministerijaarituksineen, eikä Saksa sen jälkeen kun Bismarck ajettiin
ulos ovesta, eivätkä muutkaan. Pohjois-Amerikan valtiot! Pidä varasi,
Bech, ennen kuin aavistatkaan, saattaa olla vähemmän syytä 'sivuuttaa'
niitä kuin kaikkia muita valtioita yhteensä sekä Euroopassa että
Aasiassa! Hoh! Sivuuttaa!
— Mutta ne ovat niin hankalat.
— Jaa hankalat! Siinä on sinun kanssasi yhtä mieltä moni muu, sekä
herra Salisbury Englannissa että espanjalainen. Mutta mielestäni ei ole
aihetta sittenkään sivuuttaa niitä.
— Mehän voimme lukea ne ensi vuonna!
— Oi, antakaa meidän jättää ne! Jättää ne! Jättää! kuului luokan
alapäästä.
— Meillä on niin hirveän paljon lukemista tutkintoon tänä vuonna.
— Oletteko hulluja, pojat! Minä sanon teille, mitä teidän on tehtävä.
— No, sanokaa! Sanokaa jotain!
— Kysykää muilta opettajilta, joita teillä täällä on, saksan ja latinan
ja piplianhistorian miehiltä, eikö heidän sopisi antaa teidän jättää
vähän pois niistä aineista — kun teillä on niin paljon maantiedettä
luettavana! Kysykää heiltä, ja kuulkaa mitä he vastaavat!
Tyytymättömyyden murinaa.
— Niin, luuletteko te, että kannattaa opetella saksaa ja kaikkia muita
tämän maailman aineita, niin kauan kuin ette tunne maailmaa itseänsä.
Ensin maantieto, pojat, sitten muu. Ensin tulee tuntea tupansa, sitten
sopii alkaa sitä koristaa ja tehdä hauskaksi. Se on minun mielipiteeni,
nähkääs, enkä minä ole tyhmä.
Paksu Wiers oli hyvällä tuulellaan tänään, ja pojat nauttivat.
— Mutta sitä ei kannata sanoa muille opettajille.
— Jaa, ei kannata! Sanokaa heille minulta terveisiä ja toistakaa se,
mitä olen sanonut.
— Eivät ne suostu kuitenkaan.
— Luuletteko että teidän kannattaa enää kysyä minulta? Tehän olette
hulluja, pojat!
— Kannattaa, sillä te olette paljon kiltimpi kuin muut! sanoi Simon
Selmer.
Tätä ei Simonin olisi pitänyt sanoa. Hyväntuulisuus ja leikkisyys
hälvenivät äkkiä Wiersin naamasta.
— Mitä sinä sanoit, Simon Selmer? kysyi hän jylisevästi.
— Minä sanoin — sanoin vain — että te — olette kiltimpi...
— Simon Selmer! Mene hakemaan rottinki!
— Mutta...
— Mene hakemaan rottinki, sanoin minä. Se on kuudennella luokalla.
Simon Selmerin oli mentävä. Wiers istui kateederilla odottaen synkkänä
ja rummutteli sormillaan sanaakaan sanomatta. Vihdoin tuli Simon
takaisin espanjanruoko kourassaan.
— Tuo se tänne! So — seiso tuossa — likemmäksi so!
Rottinki sivahti ilmassa ja paukahti Simonin selkään.
— Näytän sinulle, kuinka paljon kiltimpi!
Isku lisää — toinen — kolmas — neljäs.
— Sinä saat tuntea minun kilttiyttäni, senkin mokoma! — Mene istumaan!
Voivotellen Simon meni paikalleen.
— Muita kaupunkeja Espanjassa, nulkki!
— Sevilla. Granada. Cadiz.
— Kuka ne sinulle tällä välin opetti? Vastaa! Kuka kuiskasi?
Morten Johnsgaard tunsi paksun Wiersin. Kun hänestä puhalsi vihainen
vastatuuli, oli paras tunnustaa heti.
— Paal Grundersen kuiskasi! sanoi hän surkeasti.
— Viitosen saat. Mene istumaan.
Paksun Wiersin tunnit olivat harvoin synkkiä, mutta milloin niin
sattui, olivat ne suorastaan kaameita.
— Viitosen saat! mörähti hän yhdelle toisen jälkeen, ja tunnin
päätyttyä hän otti hattunsa ja pani päällysnuttunsa ylleen ilman apua,
mikä oli hänen syvimmän paheksumisensa merkki.
Seurasi yliopettaja Sömmen norjan tunti. Hän saapui sirona ja hienona
kuten aina, kiiltävänvalkoinen paidanrinnus, pitkät kultaperät, suuret
kalvosinnapit, kaikki tarkoin ennallaan samoin kuin käsien erinomainen
puhtaus. Hän istui paikalleen ja löysi katederilta Wiersin rottingin.
Hän otti sen kahden sormen väliin ja kysyi:
— Kuka — kuka teistä sai tänään?
— Minä, vastasi Simon Selmer nousten pystyyn.
— Sinäkö, Simon, Pietari — eli kallio! Niinkö? Vai on suuttunut Mooses
lyönyt sinua sauvallaan! Annoitko vettä itsestäsi?
Luokka mylvi naurusta.
Vaan samassa syntyi haudanhiljaisuus. Ovi aukeni selko selälleen ja
aukon keskellä seisoi paksu Wiers.
— Anteeksi, herra yliopettaja!
— Tehkää hyvin, herra Wiers!
— Te voitte jättää Pohjois-Amerikan valtiot, pojat! sanoi Wiers, käänsi
valtavan vartalonsa ja meni. Yhden pojista oli mentävä sulkemaan ovi
hänen jälkeensä.
* * * * *
Vihdoin oli sitten tutkinto käsissä.
Norjan ja saksan kielen kirjallinen oli takana päin. Aineen nimenä
oli "Hauska päivä", ja siitä pojat suoriutuivat hyvin, yksinpä Sören
Manddraberkin, joka muuten itkeä tihuutti melkein koko hauskan päivänsä!
Saksan kirjoituksessa hän oli saanut apua. Anton Bechin oli onnistunut
saada lappu kulkemaan miehestä mieheen Sörenille. Mutta se oli ollut
niin vaarallista — pari kertaa oltiin vähällä joutua kiinni —, että
sitä keinoa ei enää uskallettu koettaa.
Nyt oli matematiikan koe, ja Sören Manddraber piteli vatsaansa
levottomuudesta odottaessaan Langen laskutehtäviä. Tänään muuten tunsi
moni muukin levottomuutta, eikä vähimmin Sven Hankatuuli. Anton Bech
lohdutti Manddraberia: hän oli keksinyt keinon, jonka hän selitti.
Tehtävät tuotiin, Lange lähti. Vanha Bugge oli valvomassa ja käveli
edestakaisin pulpettien välissä, jotka oli siirretty kauas toisistaan.
Kaikki päät kumartuivat tutkimaan kysymyksiä; oli niin hiljaista,
että olisi voinut kuulla neulan putoamisen ukko Buggen askelten kaiun
välissä.
Sitten joku alkoi kirjoittaa. Toinen käänsi päätään miettiväisenä
kattoa kohti, joku kolmas huokasi.
Neljännestunnin kuluttua koko luokan kynät rapisivat. Sören Manddraber
tohisi ja kirjoitteli, raapi päätänsä ja ajatteli valtavasti. Hänen
silmänsä seurasivat pulpettinsa ääressä tyyneen työhön ryhtyneen Anton
Bechin selkää.
Parin tunnin kuluttua oikaisi Anton Bech selkäänsä ja katseli
ympärilleen. Hän seurasi ukko Buggen astuntaa edestakaisin. Hän otti
varovasti esiin pienen paperilapun ja alkoi kirjoittaa siihen pieniä,
tiheitä numeroita. Tämä toimitus kävi sangen hitaasti. Joka kerta kun
Bugge tuli lähelle, hän pani lapun pois.
Vihdoin se oli valmis. Silloin Anton Bech tuli vieläkin varovammaksi.
Hän irrotti pidinhelan kynänvarrestaan, kiersi paperilapun lieriöksi
yhä tiiviimmin ja tiiviimmin, sovitti sen sitten kynänvarren
metallihelaan ja pisti varren paikalleen, ja vielä muutamien temppujen
jälkeen oli paperi helassa aivan näkymättömänä.
Sitten Anton niisti nenäänsä suurella tohinalla.
Hetkistä myöhemmin kuului perimmäiseltä pulpetilta raksahdus. Sören
Manddraber nousi ylös:
— Minun kynäni meni poikki.
— No sinä tomppeli! sanoi Bugge ja katsoi käyttökelvotonta pätkää, jota
Sören näytti. Hän seisoi hetken miettien mikä neuvoksi, kun Anton Bech
nousi ylös ja astui paperi kourassaan katederin luo.
— Valmis!
— Kas, kas, joko nyt, sanoi Bugge, — jätä se sinne katederille.
— Sören voi saada minun kynäni.
— Mainiota! Ja ukko Bugge otti itse Anton Bechin kynän ja vei sen
Sörenille.
— Kas tässä, ystäväni, nyt olet autettu, sanoi hän ystävällisesti.
— Paljon kiitoksia, sanoi Sören Manddraber.
Kello yhdeltä joka koepäivänä kokoontuivat pojat koulunportille
vertailemaan konseptejansa. Ryhmittäin he seisoivat pihamaalla tai
koulun takana olevalla mäenrinteellä kukin luokka erikseen. Mutta
leipuri Hansenin nurkka-akkunan ääressä vastapäätä koulua istui
seitsemän ylimmän luokan oppilasta konsepteineen. He olivat tietysti
perin tärkeän näköisiä, joivat kuohuvesiä, söivät leivoksia, parilla
heistä oli edessään puolikas olutta, jota pidettiin akkunalla
tavallisten poikien kateeksi. Polttivatpa vielä savukkeitakin mokomat.
Jos joku opettajista sattui kulkemaan ohi, katosi tietenkin olut
ikkunalta ja tupakan savu kääntyi leipuri Hansenin sisäkamaria kohti.
Sven Hankatuuli ei ollut koskaan mukana näissä neuvotteluissa. Hän
riensi suoraan kotiin joka kerta. Kun kotona kysyttiin, kuinka oli
käynyt, vastasi hän säännöllisesti:
— No, auttavasti luullakseni!
Konseptia hänellä ei koskaan ollut näytettävänä.
— Ei — niin — tietenkin minulla oli konsepti, mutta kirjoitin sen
puhtaaksi niin toisella tavalla — ja — konseptia oli lopulta melkein
mahdoton lukea, niin että minä heitin sen pois.
Hänen mielestään oli parasta, ettei itse tietäisi mitään! Hänellä
oli jonkinlainen vastenmielisyys ruveta penkomaan omia virheitänsä..
Hän tiesi joka kerta, että hän epäilemättä oli suoriutunut, ettei
hän ainakaan ollut kirjoittanut nelosta. Ja niinpä se sai olla
todistuksestahan sen sitten näkee.
Joskus hän saattoi kuitenkin tuntea levottomuutta. Jos hän sittenkin
oli kirjoittanut aivan päin mäntyä! Olihan sattunut, että hän oli
varmasti luullut saavansa jostakin aineesta noin yhdeksän, ja sitten
siitä olikin tullut vain kuutonen tai viitonen.
Mutta yhtä kaikki, nyt oli epätietoisuus parempi. Siihenhän sisältyy
aina toivoa, ja toivoa piti olla suullisen tutkinnon jännitystä ja
huolia huojentamassa!
Suulliset tutkinnot tulivat, ja Sven Hankatuuli oli iloinen. Sören
Manddraber _oli_ päässyt kirjallisessa. Sören tuli koko luokan
yhteisasiaksi. Jopa nekin, jotka olivat peränpitäjän arvossa Söreniä
lähinnä, pitivät hänestä isällistä huolta. He olivat juoheita,
väkeviä poikia, joiden pyrkimyksenä oli vain saada keskikoulunkurssi
suoritetuksi, ja sitten suoraa päätä merille! Jens Kock, Sivert
Smörkake ja pari muuta.
Sören oli hintelä ja heiveröinen ja hyvin säälittävän näköinen. Hänen
_piti_ sitä paitsi kulkea tämän maailman läpi kirjatietä, kymnaasin
ja yläluokkain kautta yliopistoon. Se oli hänen isänsä, kanttorin,
järkähtämätön tahto.
Ensimmäinen suullinen tutkinto oli historiassa. Sören Manddraber oli
siinä kokonaan oman onnensa varassa, sillä rehtorin tunnilla ei kukaan
uskaltanut kuiskata. Sören oli viheriäinen naamaltaan.
Mutta Sven Hankatuulella oli yllään pyhävaatteet: uudet harmaat
kesähousut, kaksi kiiltävää nappia polvien kohdalla, hienot nurja- ja
oikeakuteiset sukat, liivit ja pyöröreunainen nuttu, puhdas kaulus
ja oikein etumuskin ja äidin kaunein kaulahuivi, ja ranteissa isän
kalvosimet puolitoistakertaisella kierteellä nutunhihoissa. Vaalea
tukka oli vastaleikattu, ja niin hän istui hienona miehenä paikallaan,
aikaisin tulleena, pää kallellaan, ja katseli hankatuuliasennossaan
rehtori Holstia, joka istui tutkintopöydän ääressä. Hänen edessään
oli pohjoismaiden historia, yleinen historia ja paksu muistikirja,
johon hän itse oli nyt kertauksen aikana merkinnyt yleissilmäyksiä,
kuningasluetteloita ja varsinkin kaikki liittosodat Ranskaa vastaan
vuodesta 1791 vuoteen 1815.
Rehtorin kuulustelu kävi tasaisesti ja hillitysti. Joka 20. tai 30.
minuutti kolisi tuoli, valmis meni, seuraava tuli. Hitaasti mutta
varmasti edistyi toimitus.
Paal Gundersen, joka edelsi Sven Hankatuulta numerojärjestyksessä,
kutsuttiin esiin. Sven Hankatuulesta tuntui kuin olisi pohjaton kuilu
auennut hänen eteensä sillä puolella, missä Paal Gundersen oli istunut.
Paal Gundersenia kuulusteltiin Fredrik III:sta ja yksinvallan
julistamisesta.
Sven Hankatuuli hengähti helpotuksesta. Siispä häntä luultavasti
kuulustellaan yleisessä historiassa, kun nyt on esillä pohjoismaiden.
Sven osasi kyllä pohjoismaiden historian hyvin, mutta se oli niin
ikävää, ahdaspiirteistä ja yksiväristä.
Paal Gundersen suoriutui koko hyvin. Nansen ja Svane ja Gabel ja 1660.
Sitten rehtori meni hiukan taaksepäin, sotaan ruotsalaisten kanssa,
Kaarle X Kustaaseen, Roskilden rauhaan, rynnäkköön Kööpenhaminaa
vastaan. Tässä joutui Paal Gundersen pahasti kiinni. Hän ei muistanut
Kronborgia, ei Hollannin laivastoa ja amiraali Opdamia — ei edes
rynnäkköyötä, jolloin ruotsalaiset lumipyryn takia pukivat paidat
vaatteidensa päälle.
Ennen kuin Sven Hankatuuli suuressa jännityksessään huomasikaan, kuului
rehtorin hillitty:
— Riittää.
Paal Gundersen siirsi tuolia taapäin, nousi ja lähti. Samassa seisoi
Sven Hankatuuli tuolin luona ja kumarsi.
— Tee hyvin! sanoi rehtori katsomatta ylös papereistaan, ja Sven
Hankatuuli istuutui.
Tuntui omituiselta istua rehtoria näin lähellä. He olivat vastapäätä
toisiaan pienen pöydän ääressä ikään kuin tuttavallisessa keskustelussa.
Hetkeksi kuohahti veri Sven Hankatuulen päähän. Nyt häntä kuulustellaan
varsinaisessa tutkinnossa! Ja nyt oli ratkaistava, saako hän rehtorilta
kympin. Nyt se oli. Jos kävisi huonosti! Jos hän sekaantuu... eikä saa
sitten päästä kiinni!
Rehtori teki merkintöjä papereihinsa hyvän aikaa. Sven näki kaikki
nimet peräkkäin, jokaisen kohdalla aina häneen saakka oli merkki. Se
oli arvosana, mutta sitä ei ollut kirjoitettu numerolla, vaan jollakin
salamerkillä.
Vihdoin katsahti rehtori ylös.
— Jaha — sinäkö se olet Sven! Mutta — etkö ole aivan terve?
— Kyllä — kiitoksia!
— Juo kuitenkin vähän vettä, sinä näytät sitä tarvitsevan.
Aivan hämillään Sven Hankatuuli joi vettä, vaikka häntä ei lainkaan
janottanut. Mutta hyvää se teki kuitenkin.
— No. Meillä oli Kaarle X Kustaa, joka kuoli milloin?
— 1660, vastasi Sven Hankatuuli alakuloisena. Siis sittenkin
pohjoismaiden historiaa.
— Ja häntä seurasi?
— Kaarle XI:n holhoojahallitus.
Niin jatkui kuivia kysymyksiä ja kuivia vastauksia kuten tavallisesti
pohjoismaiden historiassa. Fehrbellinin taistelun kohdalla alkoi
näköpiiri kuitenkin valjeta, tuli puheeksi Brandenburgin suuri
vaaliruhtinas, Preussi, Fredrik I, edelleen Fredrik II Suuri, ja tässä
asetuttiin rauhaan.
Sven Hankatuuli sai selittää tilanteita, kertoa Maria Teresiasta,
Katariina II:sta, Ranskasta, Voltairesta, Ludvig XV:stä ja marski
Soubisesta, Englannista ja suuresta Pittistä — kaikista näistä
monivivahteisena ja valtavana kehyksenä suuren preussilaiskuninkaan
ympärillä. Näytti kuin rehtori Holstin suurissa tutkivissa silmissä
olisi väikkynyt hymyä kun hän vain istui ja kuunteli Sven Hankatuulen
matalaäänistä, innokasta kaunopuheisuutta. Varovasti Sven sovitti
tuolloin tällöin kuninkaasta itsestään tai William Pittistä jonkin
piirteen, jota ei ollut kirjassa, ja rehtori kysyi:
— Mistä olet sen onkinut? Luulenpa, että olet kurkistellut Macaulayta?
— Olen vähän, vastasi Sven Hankatuuli ja loi katseensa maahan.
Sven Hankatuulta oli kuulusteltu kolme neljännestuntia, ennen kuin
rehtori sanoi "riittää"!
Kymppi oli epäilemättä saavutettu, ja Sven meni kotiin juhlatuulella!
Maanantain päivälliseksi oli livekalaa ja kaljakeittoa, mutta hän söi
niitä kuin olisi saanut häränpaistia ja mehukeittoa, ja kertoi laajasti
tutkinnosta.
Suulliset tutkinnot seurasivat sitten peräperää. Sören Manddraber
oli alkanut surkean onnettomasti historiassa. Hän antoi Kaarle
XII:n hävitä Pultavan taistelun Napoleonia vastaan; Kristian IV oli
taistellut piispa Absalonin kanssa Fenernin luona, ja paljon muuta
hyvää. Paavinvallan rappioaikana, sanottiin kirjassa, "oli kaksi
häikäilemätöntä naista vallannut paavinistuimen; he asettivat ja
erottivat paaveja ihan oikkumäärin". Tämän osasi Sören; mutta kun hän
lopetti, että nuo häikäilemättömät "asettivat ja erottivat paaveja
ihan oikein ja väärin", ei rehtori Holstkaan voinut hillitä itseään,
vaan purskahti heleään nauruun ja lopetti tutkinnon. Sitten oli
Sören kuiskauksilla ja sormikielellä autettu ainakin suoranaisesta
skandaalista.
Sven Hankatuuli meni tutkinnosta tutkintoon kuin nuorallatanssija —
kuin Blondin Niagaran yli. Hänen allaan kohisi saksa, norjan kielioppi,
matematiikka, uskonto, fysiikka ym. ja salainen nelosten ja viitosten
pelko. Mutta hän pääsi maihin joka kerta ja tuli kotiin taakseen
katsomatta, ajattelematta ja arvailematta, minkä arvosanan oli mahtanut
saada.
Pari luokan rohkeinta toimeenpani erään päivän iltapuolella
tarkastusmatkan tyhjään opettajainhuoneeseen, jossa tutkintapöytäkirjat
olivat. Mutta he näkivät vain nuo salaperäiset käsittämättömät merkit
numeroiden sijasta — ja Sven Hankatuuli oli hyvillään.
Tulevathan ne esiin aikanaan — päättäjäisissä.
* * * * *
Oli heinäkuun yhdeksäs, häikäisevän kirkas aamupäivä. Koulumäkeä ylös
kulki juhlallista, pyhäpukuista väkeä.
Siellä tulivat tuomari Bech ja hänen rouvansa, Anton välissään.
Kulmassa he tapasivat kanttori Manddraberin pitkässä, mustassa
hännystakissa, korkea kiiltävä silkkihattu päässä ja Sören
käsipuolessa. Vähän alempana tuli kamreeri Ingebrigtsen viiden
poikansa kanssa; seurueeseen kuului vielä rouva ja kolme tytärtä.
Kamreeri Ingebrigtsen saapui nyt kuten aina täyden saattueen kanssa,
vaikka kaikki viisi poikaa olivat mitä hartaimmin pyytäneet, ettei
tyttöjä otettaisi mukaan. Siellä tuli rouvia mustissa silkkihameissa,
päivänvarjot pystyssä, matameja vaaleat helmat tärkättyinä ja
wieniläissaalien pitsit selässä pompottaen; kaupungin kaksi pappia
liperit kaulassa ja mustat silkkihatut päässä, virkamiestä, kauppiasta,
laivuria, suutaria ja räätäliä, kaikki parhaissa tamineissaan.
Oltiin kuin menossa kirkkojuhlaan suurena sunnuntaina, vaikka olikin
tiistai — koulun lopettajaispäivä! Pojat kulkivat äitien, isien, tätien
ja isovanhempien mukana kammattuina ja juhlallisina, ja ellei heidän
joukossaan olisi ollut kaiken ikäisiä ja kokoisia, olisi voinut luulla
olevan ripillepääsypäivä.
Sven Hankatuuli tuli isänsä ja äitinsä kanssa. Hänellä oli kotona ollut
kestettävänään kova kamppailu, sillä molemmat sisaret olivat saaneet
äidiltä luvan päästä mukaan, ja sitä ei Sven olisi mitenkään tahtonut.
Niin kuin ei poikien kesken jo muutenkin olisi ollut tarpeeksi
pilkkapuhetta, että hän "leikki tyttöjen kanssa", oli "tyttöjen
lellipoika" jne.
Koulumäessä he tapasivat räätäli Johnsgaardin vaimonsa ja poikansa,
Mortenin, kanssa. Hetken päästä yhtyi joukkoon myös kauppias Selmer
mukanaan Simon ja tämän kaksi nuorempaa veljeä.
— Teillähän, herra Selmer, on tähän juhlaan meno kuin voittokulkua,
sanoi räätäli Johnsgaard. — Ovathan teidän kaikki kolme poikaanne
priimuksia!
— Oi, vastasi herra Selmer hymyillen, — Simonista kyllä olen varma
siinä suhteessa, mutta molemmat toiset poikani ovat sentään epävarmoja.
— Vai on Simon niin pätöinen poika, sanoi Sven Hankatuulen isä.
— Kyllähän, herra maaherra, hän tavallisesti on ensimmäinen joukossaan.
Sven Hankatuuli puraisi huuliaan. Niin ehdottoman varma ei Simon
Selmerin sentään sopinut olla. Saattoi tapahtua, että Anton Bech ottaa
häneltä sen ensimiehen paikan helpostikin! Simonin norjan kirjoitus
esimerkiksi ei ollut läheskään yhtä hyvä kuin Antonin! Sven Hankatuuli
oli lukenut ne molemmat.
— Sehän on suuri ilo, herra Selmer, sanoi maaherra.
— On kyllä, sanoi herra Selmer ja kääntyi Sven Hankatuulen puoleen,
sillä hän arveli vuorostaan velvollisuudekseen sanoa jotain maaherran
pojasta: Eikös tunnu hauskalta, Sven, saada lomaa?
— Tuntuu kyllä, kiitoksia, vastasi Sven Hankatuuli.
— Jaa, jaa, ihanaa aikaa kouluaika pitkine lomineen, sanoi herra
Selmer. Ja lomalle pääsee jokainen, sai tutkinnossa minkä arvolauseen
hyvänsä!
— Niin, hymähti maaherra, — se on kuin Herran sade, joka lankeaa sekä
vanhurskaiden että syntisten päälle.
Sven Hankatuuli toivoi herra Selmerin ymmärtävän, että isä laski
hänestä leikkiä — hänen koppavuutensa vuoksi. Oi kuinka hän toivoi,
että Anton Bech tulisi ensimmäiseksi!
Voimistelusali oli koristettu vihreillä köynnöksillä. Keskellä
peräseinää, rehtorin katederin yläpuolella, riippui koulun lippu.
Koulupenkit oli asetettu kahteen riviin, joiden väliin jäi avoin
käytävä. Ne alkoivat vähitellen täyttyä. Etumaisella penkillä istui jo
kamreeri Ingebrigtsen vaimonsa ja kahdeksan lapsensa kanssa. Muutoin
olivat useimmat vaatimattomasti asettuneet perimmäisille penkkiriveille.
Maaherra antoi vaimonsa ja Sven Hankatuulen istuutua keskimmäiselle
penkkiriville. Itse hän meni katederin ääressä olevien nojatuolien luo,
missä opettajilla ja kaupungin arvohenkilöillä oli paikkansa. Tuomari
Bech istui jo siellä, samoin Svenningsen, Bugge ja Lange.
Kauppias Selmer ja hänen kolme poikaansa marssivat mahtavasti esiin ja
istuutuivat ensimmäiseen penkkiriviin kamreeri Ingebrigtsenin viereen,
mutta käytävän toiselle puolelle.
Oli yhtämittaista kulkua, paikan etsintää, tervehtimistä ja
nyökkäilyä, mutta kaikki hillittyä ja juhlallista kuin kirkossa.
Pojatkin istuivat mykkinä ja painostavan tunteen vallassa. Oli
kuin heidän voimistelusalistaan olisi äkkiä tullut jonkinlainen
temppeli, jossa vallitsi aivan toisenlainen meno kuin tavanomainen
peli voimistelunopettaja Olsenin kanssa. Kaikki vanhempien keskinen
kuiskattu ja ystävälliset sanat heille itselleen kesälomasta ym. meni
heidän korviensa ohi. Juhlatunnelmaa hillitsi vielä jakamaton todistus.
Vielä oli koulu varmalla otteella heissä kiinni, vielä he istuivat
jännityksestä väristen.
Ensin tulivat ylimmän luokan oppilaat, kaikki yhtenä rykelmänä,
sopimuksen mukaan ylioppilaslakit kainalossa aivan nojatuolien ääreen,
missä istujat onnittelivat heitä koko yleisön nähden. Vanhemmat kukin
paikallaan salin penkillä — nousivat puoliksi ylös, nyökkäsivät silmät
kosteina ja hymyilivät mukana sitä mukaa kuin ylhäällä nyökkäiltiin ja
hymyiltiin...
Paksu Wiers saapui saapastaen. Hän katkaisi juhlavuuden juttelemalla
isolla äänellä nahkuri Svendsenin kanssa, joka kovin hämillään kulki
hänen rinnallaan. Juhlallisuus häiriytyi tuolloin tällöin muidenkin
vuoksi; esimerkiksi kun rouva Beeren tuli valmistavalla luokalla
olevien valkotukkaisten kaksospoikiensa kanssa ja toinen pojista huusi
kaikkien kuullen, että hän tahtoo "mennä istumaan tuon laatikon päälle"
— viitaten katederia.
Yhä tuli sisään väkeä suurta ja pientä, sali täyttyi, supateltiin ja
kuiskailtiin...
Tasan kello 10.30 nousi katederiin rehtori Holst, kuten
kutsumakirjeissä oli painettuna. Salissa syntyi haudanhiljaisuus ja
vahtimestari Ibenfeldtillä oli täysi työ saada varpaisillaan astuen ja
kuiskaten järjestetyksi tila muutamille myöhästyneille.
Rehtori Holst seisoi hetken tavalliseen tapaansa heilutellen itseään ja
tutkien suurilla silmillään yleisöä. Kun myöhästyjät ja vahtimestari
Ibenfeldt olivat asettuneet ja hiljaisuus oli ehdoton, hän rykäisi ja
alkoi.
Rehtori Holst ei koskaan pitänyt pitkiä puheita. Lyhyesti, hillitysti
ja järkähtämättömän vakavasti hän lausui muutamia yleisiä näkökohtia
koulusta ja sitten pari kehotuksen sanaa uusille ylioppilaille, jotka
nyt lähtevät "ulos elämään". Ja nämä seisoivat lakkiensa silkkitupsua
hypistellen pää kumarassa.
Sitten siirryttiin seuraaviin luokkiin.
Rehtori lausui pari sanaa jokaisen luokan ahkeruudesta ja menestyksestä
yleensä, ja sitten luettiin todistusten keskiarvo julki. Pojat tulivat
esiin yksitellen numerojärjestyksessä ja seisoivat katederin edessä,
kun edistyksen keskiarvo ynnä ahkeruuden ja käytöksen arvolause kajahti
heidän enemmän tai vähemmän syyllisen päänsä päällä.
Keskikoulututkinnon suorittanut kuudes luokka sai eri huomautuksensa.
Sven Hankatuuli alkoi tuntea ahdistusta vatsassaan.
— Viides keskiluokka! luki rehtori.
Sekunnin hiljaisuus. Sven Hankatuulen täytyi kumartua pitelemään
vatsaansa — vielähän oli pari sekuntia, ensin yleiset sanat, sitten
Simon ja Anton ja...
Hän hätkähti. Rehtorin ääni lausui hänen nimensä, ilman vähäistäkään
alkupuhetta...
Hän ei päässyt heti tajuihinsa. Hänen mieleensä välähti, että rehtori
aikoo koko yleisön kuullen pitää hänelle nuhdesaarnan kaikesta
tämänvuotisesta...
— No, Sven! huusi rehtori uudelleen ja tähysteli etsiskellen pitkin
salia. Maaherra nousi nojatuolistaan ja katsoi ankarasti Sven
Hankatuulen paikkaa kohti.