linnoituksen äärellä. Pari väkevintä poikaa kummaltakin puolelta alkoi
nalkutella pilkkasanoja ja ärsyttelyjä. Anton Bech seisoi hiljaa ja
kuunteli, kunnes äkkiä Simon Selmer ja pari muuta alkoi kyhniä häntä
kylkeen:
— Anton, tuolla on Makkara-Niku! Etkö näe häntä! Käy kimppuun!
Mutta Anton ei liikahtanut. Silloin alkoivat toiset huutaa:
— Kuule, Nikken, etkö lämmitä kenellekään joulusaunaa? Tuolla seisoo
Bechin Anton. Hän pelkää sinua!
— Pelkää! huusi Anton, — käy päälle vain, Makkara!
Niku vain paikkaili linnanmuuria nuoskalumella eikä nähtävästi halunnut
tapella, vaikka hänen kumppaninsa ärsyttelivät ja yllyttivät ja Anton
tuli yhä lähemmäksi. Silloin sanoi Anton äkkiä:
— Makkara-Niku pelkää hienoja housujaan!
Kaikki pojat nauroivat, sillä he tunsivat, että Makkara-Nikulla oli
Anton Bechin vanhat housut. Mutta samassa oli Makkara-Niku kuin
salama Antonin kimpussa iskien nyrkillään nenään, niin että Anton
kellahti selälleen ja veri purskui nenästä. Makkara-Niku antoi uusien
iskujen sataa salamannopeasti ja niin raivokkaasti, että Anton oli
aivan pökerryksissä ja Makkara-Niku makasi hajareisin hänen päällään
mukiloiden häntä yhä naamaan, minkä kerkesi.
Jokainen tietää, että keskellä tappelua saattaa syntyä seisaus,
hiljaisuus, josta eivät tiedä muut kuin molemmat asianomaiset. Niku
läähätti kuumasti aivan Antonin verisen nenän vieressä ja lakkasi
lyömästä.
Tällä sekunnilla tunsi Anton, että hän voisi helposti vääntää
Makkara-Nikun päältään, päästä itse päällepäin ja maksaa saamansa iskut
takaisin korkojen kanssa. Hän nimittäin näki, että Niku itki raivosta
ja oli melkein pyörällä päästään. Mutta hän jäi makaamaan alalleen.
Hän irrotti vain toisen kätensä ja sai sen pistetyksi liivintaskuunsa
ottaakseen sieltä 25-äyrisen.
— Hellitä, senkin mokoma!
Ja Makkara-Niku hellitti. Pojat makasivat vielä hetken päälletysten
ja Anton sai salaa livautetuksi 25-äyrisen Makkara-Nikun kouraan.
Sitten Anton nakkasi äkkiä Nikun päältään ja hypähti pystyyn. Toiset
huutelivat ja kirkuivat minkä mitäkin, mutta Makkara-Niku lähti
juoksemaan katua ylös.
Anton seisoi ja paineli nenäänsä lumella. Hän ei sanonut mitään, mutta
sen erän jälkeen hän ei enää koskaan tapellut Makkara-Nikun kanssa.
No, jollakin tavalla oli tämä 25 äyrin juttu tullut luokan poikien
tietoon. Simon Selmer oli lähettänyt tunnilla Vilhelm Gabrielsenille
lapun, että Anton Bech oli antanut Makkara-Nikulle 25 äyriä päästäkseen
enemmistä selkäsaunoista. Tämän lapun sai Anton Bech käsiinsä ja siitä
oli seurauksena hänen ja Simon Selmerin välinen suuri tappelu Nagelin
rannassa.
Tämä oli tapahtunut toissa talvena. Silloin sai kyllä Zelootti
selkäänsä. Mutta siitähän oli jo puolitoista vuotta ja siinä ajassa oli
paljon saattanut muuttua.
* * * * *
Jo puoli neljältä oli suuri joukko poikia koolla Nagelin rannassa.
Nagelin molempien makasiinien välissä oli suuri lautasilta. Pitkin
makasiinien seiniä oli kaksinkertainen rivi tyhjiä tynnyreitä,
joiden päälle pojat istuutuivat rummutellen koroillaan kumisevia
tynnyrinkylkiä. Sillan päästä johtivat portaat rantaan. Portaiden luona
puuhaili Sören Manddraber muutamien muiden kanssa näkkien onginnassa.
Kaikki rantalaiturit olivat tähän aikaan poikien mukavia
kokouspaikkoja. Ne olivat melkein kaikki tyhjinä, mutta varsinkin
Nagelin laituri, joka oli syrjässä, kaupungin eteläisimmässä laidassa.
Ja lisäksi oli Nagelin siltavahti, Hans Bentsen, harvinaisen mukava
mies.
Vihdoin tuli Simon Selmer Otar Ingebrigtsenin saattamana. Hän oli
vähän kalpea, mutta ei ollut millänsäkään vaan istahti erään tynnyrin
päälle alkaen naureskella ja jutella. Kun Sören Manddraber ja muut
rannalla olleet pojat kuulivat, että Simon oli saapunut, jättivät he
pyydystyksen ja riensivät joukkoon.
Kirkontornin kello kaukana kaupungissa löi neljä, ja juuri silloin
saapui Anton Bech. Hänen saattajanaan oli Sven Hankatuuli.
— Nuo kaksi ovat viime aikoina ruvenneet tavattoman paljon olemaan
yhdessä, sanoi Morten Johnsgaard Vilhelm Gabrielsenille.
— Etkö ole huomannut sitä, että Sven Hankatuuli on viime aikoina
selvästi saanut apua kirjoituksissaan Anton Bechiltä? sanoi Vilhelm
Gabrielsen.
— Jaa, niin se varmaankin on!
Anton Bech astui sen tynnyrin luo, jolla Simon Selmer istui
potkiskellen.
— Saat viimeisen kerran valita peruutatko väitteesi, että minä olen
tehnyt vilppiä.
— Minä en ole sanonut mitään. Sitä paitsi en peruuta mitään.
— Semmoinen lörpöttely, ettet muka ole sanonut mitään, ei kelpaa. Minä
kysyn siis...
— Suusi kiinni kysymyksistä! huusi Simon Selmer ja hyppäsi tynnyriltä
alas. Samalla hän töykkäsi Anton Bechiä vatsaan.
Anton Bech väistyi askelen taapäin. Hän heitti nutun päältään ja seisoi
paitahihasillaan. Pojat kertyivät tiheään ympärille.
— Nyt voit käydä päälle! sanoi Anton Bech. Mutta Vilhelm Gabrielsen
astui esiin joukosta ja sanoi juhlallisesti:
— Ensin sovitaan, että jalkakamppia, takaiskuja ja taivepotkuja ei
hyväksytä.
— Niin, sanoi Morten Johnsgaard asettuen Vilhelmin rinnalle, — ja jos
joudutte sylipainiin, pitää yliote ja aliote olla tasan.
— Ei — se saa olla kuinka sattuu! huusi Otar Ingebrigtsen.
— Niin minustakin! hyväksyi pari muuta. Anton ja Simon seisoivat
kädet nyrkkiin puristettuina ja tuijottivat toisiinsa muiden vielä
riidellessä yli- ja aliotteista. Kaiken keskeltä kuului Vilhelm
Gabrielsen yhä toistavan:
— Sen pitää tapahtua sääntöjen mukaisesti. Sääntöjen mukaisesti!
— Totta kai, mutta yliote ja aliote...
— Nyt saatte alkaa! huusi Otar Ingebrigtsen. — Me asetumme kaikki
kehään ympärille. Tietenkin pitää kaiken tapahtua oikein, vääryyttä ei
hyväksytä. Noin — ei, kauemmas taapäin, noin. Minä luen nyt kolmeen.
— Yks... kaks... ko...
— Hei, odotas poika! Sven Hankatuuli hypähti esiin. — Simonilla on kivi
nyrkissä! Hyväksytäänkö sellaista?
Tulipunaisena täytyi Simonin pudottaa pyöreä kivi kummastakin kädestään.
— Yks — kaks — kolme!
Silloin iskettiin yhteen. Simon Selmer hyökkäsi pää kumarassa,
kyynärvarret edessä ja pyöritellen nyrkkejään kuin laivan potkuria.
Mutta Anton Bech antoi paukun alhaalta ylös keskelle naamaa. Sen tempun
hän taisi hyvin.
Molemmat olivat taitavia miehiä ja kamppailu kävi yhä kuumemmaksi. He
iskivät oikealla ja puolustivat vasemmalla kädellä, eikä kumpikaan
päässyt tepsivään nenäiskuun. Tulisessa tuoksinassa he siirtyilivät
sinne tänne, ja poikien piirin täytyi yhtä mittaa väistellä ja tehdä
tilaa.
Vahingossa Anton Bech kompastui. Salamana syöksyi Simon Selmer hänen
päälleen.
— Ei, sitä ei hyväksytä! huusi Sven Hankatuuli ja hypähti luo
kiskoakseen Simonin irti. Mutta samassa tarttui Otar Ingebrigtsen hänen
nuttunsa liepeeseen:
— Auttamaanko sinä menet, lurjus!
— Sitä ei hyväksytä, hänhän vain kompastui, huusi Sven Hankatuuli
raivostuneena, riuhtaisi itsensä irti ja yritti taas Simonia kohti.
Silloin tuli Vilhelm Gabrielsen Otarin avuksi. Morten Johnsgaard
asettui väliin...
Vain silmänräpäyksen oli Simon Selmer Antonin päällä. Anton Bech
väännähti ympäri, käänsi Simonin alleen ja piti hänet siinä.
Mutta silloin oli heidän ympärillään semmoinen mylläkkä, ettei kukaan
kerinnyt katsoa heitä. Koko luokka tappeli lopulta sikin sokin yhtenä
ryöppyävänä kasana, jossa alimmaisina olivat Sven Hankatuuli ja
pikkuinen Sören Manddraber. Julma möly ja mylvinä nousi ilmoille, minkä
keskeltä kuitenkin kuului Vilhelm Gabrielsenin lakkaamaton huutelu:
— Sen pitää tapahtua sääntöjen mukaisesti! vaikka hän itse oli
kiivaassa ottelussa Morten Johnsgaardin kanssa...
— No, no, pojat, pojat! Mitä perhanan peliä tämä on...?
Hans Bentsen, Nagelin siltavahti, tuli juosten rannalta. Hän yritti
tunkea poikien joukkoon erottamaan heitä, huusi ja komensi, mutta
mikään ei auttanut eikä kukaan kuullut. Hans Bentsen joutui aivan
ymmälle, juoksi kadulle ja tuli hetken kuluttua takaisin mukanaan pari
kolme miestä.
Heti syntyi hiljaisuus. Kaikki pojat päästivät toisensa irti, seisoivat
puuskuttaen ja läähättäen, muutamat verissään, toiset voivotellen,
yksi nenäänsä pidellen, toinen kylkeänsä painellen, ja kaikkien
jaloista ryömivät vihdoin esiin Sven Hankatuuli ja Sören Manddraber. He
näyttivät noloilta.
Sören itki ääneen ja piti vatsaansa. Sven Hankatuulen nenästä valui
verta virtana ja hänen oikean silmänsä yläpuolella oli tulipunainen,
hohtava läikkä.
Mutta kaikki seisoivat suorina kuin kynttilät. Yhdellä Hans Bentsenin
hakemista miehistä oli kultareunus lakissa. Hänet tunsivat kaikki.
Hän oli poliisi Loe.
— Parempien ihmisten poikia ja pitävät semmoista metakkaa, että kuuluu
yli koko kaupungin, sanoi poliisi Loe. — Keitä kaikkia te olette?
Poliisi Loe katsoi poikia, otti esiin muistikirjansa ja alkoi
kirjoittaa nimiä.
— Ei teidän tarvitse ilmoittaa muita kuin minut ja Simon Selmer, sanoi
Anton Bech astuen esiin. — Me tappelimme.
— Sinäkö, itsensä tuomarin poika! Etkö edes häpeä? sanoi vanha Loe
päätänsä pudistaen.
— Ilmoittakaa vain minut, niin...
— Ohoh, luulenpa että otan teidät joka sorkan. Ja nyt pois sillalta ja
vikkelästi!
Poliisi Loe ajoi laumaa edellään kadulle. Kun oli kuljettu jonkun
matkaa kaupungilla, tuli opettaja Svenningsen vastaan tätä omituista
kulkuetta: viidennen luokan pojat, konstaapeli Loe perässä.
— Mutta mitä tämä merkitsee?
Kaikki pojat seisoivat lakit kädessä. Mutta Loe astui esiin ja kertoi
koko asian.
— Arvelisin sen riittävän, että koulun viranomaiset saavat tämän
tietää, tuumi Loe lopuksi nostaen kättänsä lakinreunustaan.
— Kyllä. Kiitoksia, Loe, se riittää kyllä!
* * * * *
Kun Sven Hankatuuli tuli kotiin, herätti hänen nenänsä ja nyt jo
vihertävänsinertäväksi käynyt läikkä oikean silmän yläpuolella suurta
kauhistusta. Lopuksi hänen täytyi kertoa koko juttu. Äidin mielestä se
kaikki oli tuhmaa ja sopimatonta, mutta isä nauroi partaansa:
— Jaa, näetkös poikani, sanoi isä — se selkäsauna oli sinulle kohtalon
sallima. Niinpä voit ottaa sekä minun että rehtorin anteeksiannon
paremmalla omallatunnolla!
— Niin, sanoi Sven melkein juhlallisesti ja katsoi isää suurin vakavin
silmin, tai oikeammin sanoen yhdellä suurella ja yhdellä pienellä,
sillä oikea silmä vihreänsinisen laikan alla oli käynyt kovin pieneksi.
* * * * *
Seuraavan päivän toisella tunnilla seisoi rehtori katederissa ja piti
jyrisevän nuhdesaarnan koulun häpäisemisestä, poliisista ja metelistä.
— Rangaistukseksi saa koko luokka jälki-istuntoa kello kahdesta kolmeen.
Svenningsen oli juorunnut! No, se oli sitten aina yhtä katala! Aina!
Kun Svenningsen kello 12 tuli saksantunnille, oli koko luokka
yksimielisesti tehnyt lujan päätöksen. Petturilla oli odotettavissaan
selkäsauna, jollaista hän ei vielä ennen ollut saanut. Ehdotus oli
Simon Selmerin, ja Anton Bech oli sitä heti innokkaasti kannattanut.
He olivat nyt taas hyviä ystäviä, tietenkin! Riita oli ratkaistu...
luokassa vallitsi jälleen sula sovinto!
Svenningsen tervehti kuten tavallisesti. Luokka vain nousi, kaikki
synkkinä ja hillitysti muristen. Svenningsen alkoi kuulustella. Kaikki
pysyivät happamen näköisinä ja vastasivat mahdollisimman lyhyesti,
toinen toisensa jälkeen.
Svenningsen ei ollut huomaavinaan mitään. Hän alkoi tapansa mukaan
vitsailla ja tehdä pilaa ensin Hans Otterbechista, sitten Sören
Manddraberista, mutta kaikki pysyivät nyrpeinä. Kukaan ei nauranut edes
silloinkaan, kun Sören Manddraber yksinkertaisuudessaan käänsi lauseen:
"Die Schweisstropfen traten auf seiner Stirn vor": — Sveitsiläisjoukot
astuivat tähtensä eteen.
Svenningsen piti tästä suurta iloa, nauroi ja pilkkasi, mutta pojat
eivät hymähtäneetkään. Parin heistä täytyi tosin painaa nenäliinalla
kasvojaan peittääkseen naurunsa. Kaikki huomasivat hyvin, että
Svenningseniä lopulta raivostutti.
Kello kahdelta tuli sitten Svenningsen taas luokkahuoneeseen
vartioimaan poikien jälki-istuntoa. Siellä ei ollut sieluakaan.
Svenningsen etsi sekä ylhäältä että alhaalta, koulunpihasta ja
voimistelusalista. Ne kanaljat olivat nähtävästi menneet kotiinsa!
Suutuksissaan hän veti päällysnuttunsa ylleen ja lähti. Koulunovi
paukahti hänen mennessään.
Tuskin hän oli lähtenyt, kun luokka pyrähti täyteen poikia. Se
jälki-istunto kului hupaisesti kaikin tavoin. Joku käytti tilaisuutta
saadakseen laskunsa tai latinankirjoituksensa korjatuksi jonkun
taitavamman avulla, toiset penkoivat katederilla päiväkirjaa. Muutamat
toivat käytävästä lakit sisään, asettivat ne riviin seinälle ja
rupesivat lakkipallosille.
Kun kello löi kolme, asettuivat kaikki paikoilleen ja Hans Otterbech
lähetettiin rehtorin luo.
— Saammeko me nyt lähteä?
Rehtori saapui luokalle Hans Otterbechin mukana aivan suunniltaan:
— Mutta rakkaat pojat, eikö herra Svenningsen ole täällä?
Ei, kukaan ei ollut nähnyt Svenningseniä.
— Hm! Sangen kummallista. Aivan yksiksennekö te sitten olette istuneet?
— Niin.
Rehtori ei näyttänyt hyvältä. Hän puraisi huultaan:
— No, saatte mennä sitten.
Seuraavana päivänä heillä ei ollut saksaa. Mutta jo ensimmäisellä
tunnilla, joka oli yliopettaja Sömmen norjan tunti, tuli Svenningsen
luokkaan aivan punaisena.
— Anteeksi herra yliopettaja, että häiritsen silmänräpäyksen! Minun
täytyy kysyä teiltä, pojat, minne te eilen katositte?
Pojat katsoivat viattomasti kummastuneina toisiaan ja herra
Svenningseniä.
— Vastatkaa heti! Olin täällä teitä odottamassa, mutta luokka oli tyhjä.
Simon Selmer nousi.
— Herra opettaja tarkoittaa ehkä juuri sitä hetkeä, jolloin kello oli
lyönyt kaksi?
— Niin tietenkin.
— Jaa, silloin olimme luullakseni silmänräpäyksen pihalla.
— Joutavia, minä katsoin pihalle!
— Jaa — ei, minä tarkoitan _pihalla!_
Yliopettaja Sömme, joka ei oikein ymmärtänyt asian ydintä, naurahti
ääneen. Mutta Svenningsen loi häneen raivoisan silmäyksen ja kysyi taas:
— Olitteko te kaikki siellä? — _Koko luokka?_
Simon Selmer katsoi kysyvästi poikiin:
— Jaa, en tiedä — kyllä siellä oli aika monta...
— Minä olin! nousi Anton Bech ilmoittamaan.
— Minä olin!
— Minä olin!
— Minä olin!
Vastaukset kajahtelivat peräkkäin kuin laukaukset pitkin penkkirivejä.
Yksi toisensa jälkeen nousi ja ilmoitti: "Minä olin". Lopulta kaikki
pojat seisoivat pystyssä.
Yliopettaja Sömme arvasi kyllä, että tässä oli takana jokin juoni,
mutta hänen täytyi kääntyä seinätauluun päin ja niistää nenäänsä hyvin
kuuluvasti kolme neljä kertaa.
Svenningsen katsoi hetken edessään seisovaa luokkaa. Sitten hän kumarsi
lyhyesti Sömmen selkää kohti ja sanoi:
— Anteeksi.
Ja hän meni ulos.
Yksi toisensa jälkeen istuutuivat pojat taas paikoilleen. Salattu
voitonriemu aaltoili heidän keskuudessaan. Sven Hankatuuli oli kouluun
tullessaan sattunut kuulemaan pari sanaa rehtorin ja Svenningsenin
välisestä keskustelusta käytävässä. Rehtori oli ollut hyvin tyytymätön.
Pari kuulemaansa sanaa, kuten "nurinkurista — minä tulen kello kolme
ja tapaan pojat yksinään luokassa!" oli Sven Hankatuuli heti kertonut
luokassa todistukseksi, että kosto Svenningsenille oli täydellisesti
onnistunut.
Nuhteet rehtorilta — yksinkertaisesti!100 13
TUTKINTO
— Muistakaa tutkintoa, pojat! Vain kaksi viikkoa jäljellä!
— Mutta, hyvät pojat, kuinka tässä käy — tutkinto on ovella...
— Ei tällä tavalla ikinä päästä tutkintoon!
Tutkinto, tutkinto! Tuo sana kieppui nyt kesäkuun päivinä polttavana
poikien päitten yllä kuumottaen kilpaa ikkunan läpi paahtavien
kahdenkymmenen lämpöasteen kanssa. Painettiin päälle kuin hengen
edestä, joka aineessa edettiin pikamarssia, jäljessä oltiin, ja perille
oli päästävä mistä hinnasta hyvänsä —! Poikkeuksen teki vain rehtorin
opettama historia, jossa kirja oli päästy loppuun sievästi jo kesäkuun
alussa, joten viimeiset tunnit saatettiin käyttää tyyniin levollisiin
yleiskertauksiin ilman varsinaisia läksyjä.
Pahin kaikista oli Svenningsen. Hän oli ollut kiukkuinen ja äreä koko
viime ajan, kuten saattoi ymmärtääkin, ja nyt hän hoputti lukukirjaa ja
kielioppia, antoi päivämatkojen pituisia läksyjä tunnista toiseen.
Saksan tunnit olivat kuin ukkossäitä: Svenningsen jyrisi, "tutkinto"
leimahteli ilmassa, ja aina oli pari itkevää poikaa lunttauspenkillä.
Arvosanat iskivät rakeina — nelonen yhdelle, viitonen toiselle —, ja
kaiken lopuksi uusi läksy, jonka loppupäätä tuskin näkyi!
Otar Ingebrigtsen sai kerran sanattoman, mutta sapekkaan selkäsaunan
Svenningseniltä. Tämä oli juuri lopettanut tunnin antamalla
läksyksi seitsemän sivua kielioppia, johon sisältyi viisi pitkää
ulkolukukappaletta. Pelkästä kauhistuksesta unohtaen kaiken
varovaisuuden Otar huudahti ääneen penkiltään:
— Sehän on pähkähullu!
Sanaakaan sanomatta säntäsi Svenningsen suoraan hänen kimppuunsa. Ja
Otar Ingebritsen oli niin suunnattoman säikähtynyt omista sanoistaan,
että unohti huutaa, mikä oli ainoa keino Svenningsenin pieksäntää
vastaan, vaikka hän jälkeenpäin sai koota lattialta aikamoisen kasan
hiuksiansa.
— Anna ne Svenningsenille voitonskalpiksi! neuvoi Simon Selmer.
Surkeimmin kävi Manddraberin näinä kuumina päivinä. Vaikeaahan hänen
oli muutoinkin pysytellä joukon mukana, mutta kun nyt kuudessa
aineessa joka päivä oli luonnottoman pitkät läksyt ja ajettiin
täyttä laukkaa pitkin tiedon kirjavaa moninaisuuden kenttää, oli hän
aivan pökerryksissä, ja kun sana "tutkinto" mainittiin, hän pelkästä
säikähdyksestä unohti senkin vähän, minkä tiesi. Ja Svenningsen oli
armoton. Sören Manddraber itki ja ruikutti, mutta Svenningsen ilmoitti
hänelle vain, ettei tutkinnosta päästä kyyneliä vuodattamalla. Hän
neuvoi Söreniä menemään kaupungin vesilaitoksen palvelukseen tänä
kuivuuden aikana — se on aina parempaa kuin saada reput tutkinnossa ja
istua samalla luokalla toinen vuosi!
Ja Manddraber kamppaili nenäliina naamalla ja nyyhkytys kurkussa eikä
mitenkään voinut oppia "die Angst, die Axt, die Bank, die Braut..."
saatikka konjunktiivin sääntöjä.
Välitunneilla olivat kaikki hiljaisia. Kerran sanoi kuitenkin
Morten Johnsgaard, ettei ollut sentään henki kysymyksessä — niin
kovalle kuin ottikin. Mutta Sören Manddraberia se ei lohduttanut.
Hän ajatteli hukuttautua mereen ja olisi ehkä tehnytkin sen, ellei
Anton Bech olisi eräänä päivänä rohkaissut häntä luvaten kuiskata
suullisessa tutkinnossa ja — jos suinkin mahdollista — lähettää lappuja
kirjallisessa.
Tämä oli nyt Sören Manddraberin ainoa elämänankkuri.
Sven Hankatuuli ihmetteli tänä aikana itsekseen, miksi tutkinto ei
oikeastaan ollenkaan pelottanut häntä. Hän ei tahtonut uskaltaa
tunnustaa itselleenkään sitä, että hän melkein vain — iloitsi!
Reppuja hän ei voinut saada. Kandidaatti Lange oli iskenyt matematiikan
niin selväksi hänen päähänsä, että siitä hän kyllä suoriutuisi. Ja
muista aineista hän aina selviytyy jotakuinkin — niin että läpi hän
todennäköisesti pääsee.
Siitä hän myös oli selvillä, että yhdessä aineessa, historiassa, hän
koettaa kymppiä. Ja vaikka muissa aineissa olisi pelkkiä seitsemiä
ja kuutosia, hän olisi pelastunut, jos hänellä vain on rehtori
Holstilta kymmenen. Ja tämän tutkinnon jälkeen oli vuosi lopussa, pitkä
kesäloma edessä ja sen jälkeen uusi kouluvuosi, uusi luokka ja uusi
alku kaikissa suhteissa, niin ulkonaisesti kuin sisäisesti! Tutkinto
silittää tämän vuoden synnit ja surut. Hän tiesi kyllä, ettei voinut
välttää huonoa arvolausetta ahkeruudessa tänä vuonna ehkäpä alennetaan
käytöstäkin; mutta varsinainen koulunkäynti oli lopussa: yksi aine
päivässä ja muuten lomaa! Ja sitä paitsi oli itse tutkinnossa sinänsä
jotain jännittävää...
Tutkintoluku oli täydessä käynnissä. Joka aamu ilmoitti toinen
toiselle: päässyt kolmekymmentä sivua historiassa! Lukenut koko
norjan kieliopin! Kerrannut ihmisestä kavioeläimiin jne. Muutamat
olivat liittyneet yhteen ja lukivat ulkona, joko jossakin kaupungin
ulkopuolella tai jossain makasiinissa — pänttäsivät päähänsä ja
kuulustelivat toisiaan. Sören Manddraber oli kaksi tuntia päivässä
Anton Bechin luona, joka kävi hänen kanssaan läpi saksan ja
matematiikan.
Mutta Sven Hankatuuli ei saattanut osallistua tähän. Hän koetti pari
kertaa olla mukana kaupungin ulkopuolella; sittemmin hän istui yksin
Naessin puutarhassa. Kaikki häiritsi häntä, sekä toiset pojat että
yksinäisyys, pieni kärpänen, tuulen suhina koivussa, jopa pelkkä
ulkonaolon tunne. Hänen täytyi lukea neljän seinän sisällä, missä
kirjat olivat kuin kotonaan. Luonto oli hauskuutta, vapautta ja leikkiä
varten...
Ja niin hän istui päivät pääksytysten kamarissaan ja luki aineen
toisensa jälkeen, merkitsi joka päivä paljonko oli lukenut, ja laski
paljonko oli jäljellä. Hän tunsi olevansa kuin Stanley matkallaan
mustien maanosassa, varmasti ja tarkasti raivaten tietänsä päivämatkan
kerrallaan. Monesti se tuntui raskaalta. Hän oli niin kummallisen
tottumaton lukemaan tällaista — ja ulkona paistoi aurinko...!
Vihdoin, eräänä päivänä toi rehtori painetun ohjelman, joka
sisälsi koko koulun kirjallisen ja suullisen tutkintojärjestyksen
yläluokilta aina pikkukouluun saakka, jonka kohdalla oli pari viatonta
merkintää kuten "sisälukua”, ”laskentoa" ja "uskontoa" viimeisinä
tutkintopäivinä. Se oli tuntuva helpotus jopa Sören Manddraberillekin —
sillä nythän tiesi, milloin mikin aine oli esillä, mikä siis ensin oli
luettava valmiiksi jne.
Ohjelma oli tuotu maantiedetunnilla ja paksu Wiers oli heiluttanut
kädellään rehtorille hyvästiä. Hän oli niin lihava että hänen oli
hankala nousta ja sitä paitsi niin vanha ja hyväntahtoinen, että
kädenliike oli rehtorista ja jokaisesta muusta riittävä.
Oli syntynyt sellainen painetun paperin kahina ja poikien välinen
supina, että paksu Wiers löi nyrkkiään katederiin.
— Pankaa heti pois ne paperit ja suu poikki samalla sekunnilla!
— Oi, mutta sehän on tutkintojärjestys! vastattiin rukoilevasti.
— Ei auta. Muita kaupunkeja Espanjassa, poika! Morten Johngaard oli
kuulusteltavana ja hän oli käyttänyt tilaisuutta rehtorin käydessä
luokalla saadakseen ensimmäiseltä penkiltä pari valaisevaa kuiskausta.
— Vanelcia.
— Va — mikä?
— Ei — Valencia.
— Sinä tunnet siis Valencian, poika! Siellä nakellaan lumipallojen
sijasta appelsiineja. Tiedätkö, mitä valencialaiset tekivät 1811, kun
heillä ei enää ollut kanuunankuulia ampuakseen ranskalaisia? Jaa, ne
vasta olivat poikia, ne! Latasivat kanuunansa appelsiineilla, sekä
mädillä että raakileilla, ja ranskalaiset saivat naamansa täyteen
mäskiä. Eräs espanjalainen merimies kertoi minulle kerran, että
kun Napoleon juuri töllisteli tapausta suu auki, mäiskähti yksi
appelsiini suoraan hänen kitalakeensa ja tarttui siihen — ja siitä
Napoleon lopulta kuoli St. Helenassa. Uskotko sinä sitä juttua, Morten
Johnsgaard, poika?
— E-en.
— En minäkään. Ensinnäkään ei keisari Napoleon koskaan töllistellyt, ja
toiseksi hän ei elämässään milloinkaan ollut Valencian edustalla. Niin
että sen täytyy olla valetta. No, mitä Valenciasta viedään?
— Appelsiineja.
— No, se oli sinun helppo arvata. Muita kaupunkeja Espanjassa?
Morten Johnsgaard ei tiennyt enää muita eikä uskaltanut sanoa niitä,
joita näki Simon Selmerin sanovan huulillaan. Hän ei saanut niistä
oikein selvää, ja olisi saattanut sattua aivan hullusti.
— Miten sinun käy tutkinnossa, poika?
— Minä en ole vielä ehtinyt kerrata maantiedettä, änkytti Morten.
— Etkä lukea tämänpäiväistä läksyäsi, lurjus!
— Mutta meillä on niin julman paljon maantiedettä tänä vuonna! kuului
luokan alapäästä.
— Niin, vahvisti ääni keskeltä — kaikkea ei saa mitenkään luetuksi.
— Vai niin, Otar-poika, vai et sinä saa sitä luetuksi?
— Mahdotonta! Voi, emmekö saisi jättää jotakin pois?
— Niin, jättää jotakin pois! huudettiin muualtakin.
— Kyllä, pojat, kyllä! Niin paljon kuin vain tahdotte.
— Oo!
— Mutta sitten saatte viitosen tietenkin.
— Niinkö? Oih!
— On kuitenkin eräs kohta, jonka herra Wiers tosiaan voisi antaa meidän
sivuuttaa, sanoi Anton Bech.
— Mikä sitten?
— Kaikki Pohjois-Amerikan valtiot.