Rehtorin rouva aukaisi.
— Saisinko vähän puhua rehtorin kanssa.
— Kyllä, heti.
Rehtorin rouva saattoi hänet eteisen kautta rehtorin huoneeseen.
— Istu, hän tulee pian.
Rouva siirsi korkeaselkäisen tuolin hänen viereensä ja lähti.
Sven Hankatuuli istuutui kovalle tuolille.
Rehtorin huone oli pitkä ja kapea ja sen ikkuna oli päätyseinässä.
Seinillä oli vain hyllyjä, tai paremmin sanoen seinien sijasta oli
hyllyjä lattiasta kattoon kirjoja täynnä.
Sven Hankatuuli istui ja tuijotti kirjoja, ja vähitellen näyttivät
hänestä kapean huoneen seinät alkavan lähestyä toisiaan yhä likemmäksi
ja likemmäksi ikään kuin uhkaisivat puristaa hänet väliinsä, painaa
kovat, kankeat kirjojen selkämykset hänen sisäänsä...
Hän lipui alas tuolilta pysyen pelosta tuskin seisomassa, hiipi
ulko-ovelle ja tarttui ripaan. Ovi oli lukossa. Ja toinen ovi vei
eteiseen!
Samassa hän huudahti, kun ovi aukeni ja rehtori astui sisään.
Hänellä oli yllään sama kotinuttu, jonka Sven Hankatuuli oli nähnyt
jälki-istunnossa.
— No, Sven, sinä tahdoit puhua kanssani.
— Niin.
Rehtori seisoi hänen edessään, katsoi ja odotti.
Mutta ei tullut enempää kuin se "niin". Sven Hankatuuli seisoi silmät
pyöreinä tuijottaen rehtoria. Tuijotti, tuijotti, eikä sanonut mitään.
Vihdoin rehtori sanoi:
— No, mitä se oli? — Hän meni ikkunan luona olevan suuren työpöytänsä
ääreen, istui siihen ja viittasi Sven Hankatuulta istumaan
vastapäiselle tuolille.
— Se oli — se on — että minä se olen tehnyt vilppiä.
— Oletko sinä tehnyt vilppiä, Sven?
— Olen. Minä, eikä Anton Bech.
— Selitä minulle, poikaseni.
Sven kertoi lauantaiaamusta. Laskukonsepti oli ollut irtaimena Anton
Bechin vihkon välissä, häneltä oli kaatunut mustetta sen päälle ja
silloin hän oli kopioinut Simon Selmerin laskun, jonka hän luuli olevan
oikein kuten tavallisesti.
— Anton Bech oli siis suorittanut laskut?
— Oli, konseptiin. Hän sanoi edellisenä päivänä, ettei hänellä ollut
aikaa kirjoittaa niitä puhtaaksi. Hän oli kirjoittanut vihkoon vain
itse kysymykset.
Rehtori Holst istui ja katsoi ulos ikkunasta kauan aikaa. Vihdoin hän
sanoi:
— Eikö hän sitten huomannut, että konsepti, jonka hän kirjoitti
puhtaaksi, oli toinen kuin hänen omansa?
— Ei. Minä koetin tehdä sen niin samanlaiseksi kuin osasin.
Rehtori oli vaiti kauan aikaa ja katsoi ulos. Sitten hän kääntyi Sven
Hankatuulen puoleen:
— Sinäkö siis teit vilppiä?
— Niin.
— Mutta, mutta, rakas Sven, sinullahan on kandidaatti Winther...
Sven Hankatuuli katsoi vielä kauhistuneempana rehtori Holstia ja
pudisti päätään.
— Eikö hän auta sinua, kun otat tunteja häneltä?
— En minä ota tunteja Wintheriltä.
— Kuka sinua sitten opettaa? Sinä sanoit, muistaakseni...
— Minä en ota tunteja keneltäkään.
— Mutta minähän kirjoitin isällesi...
— Minä en antanut isälle kirjettä.
— Et antanut isällesi minun kirjettäni!
Sven Hankatuuli istui yhä silmät kankeina ja pudisti päätään. Rehtori
Holst katsoi häneen tutkivasti, sitten taas ulos ikkunasta. Vihdoin hän
taas kääntyi Svenin puoleen:
— Mutta kuinka sitten saatoit kertoa saavasi yksityisopetusta
matematiikassa, kuten minä olin kirjoittanut?
Sven Hankatuulen huulet liikkuivat alkaen väristä yhä enemmän ja silmät
kävivät yhä kosteammiksi. Hän veti henkeä, ja vihdoin tuli hänen
suustaan:
— Minä aukaisin kirjeen ja luin sen.
Rehtori Holst nousi ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla. Sitä
jatkui kauan. Sitten hän seisahtui Sven Hankatuulen eteen, katsoi häntä
tarkkaan tutkivasti ja sanoi:
— Vai sellainenko sinä olet?
— E-ei, oi ei! En minä — en minä ole sellainen, huusi Sven Hankatuuli,
ja samassa purskahti aamupäivästä asti patoutunut itku valloilleen.
Rehtori Holst antoi hänen itkeä pitkän aikaa. Kun nyyhkytys vihdoin
vaimeni, hän kysyi:
— Sano minulle, Sven, tietääkö Anton Bech tämän?
— Ei — mutta — minä — menen sanomaan hänelle — hänelle sen nyt.
— No niin. On parasta, että teet sen kohta.
Sven Hankatuuli otti lakkinsa ja lähti. Kun hän oli jo miltei ulkona
ovesta, kääntyi hän, tuli takaisin ja kumarsi rehtorille. Hän oli sen
unohtanut.
Sitten hän lähti kulkemaan tuomari Bechin taloa kohti.
Kun vain saisi sanotuksi Anton Bechille kaiken, niin sitten saisi olla
koko surkeus. Tietenkin hänet erotetaan koulusta. Ja kotona tulee
kysymys konepajasta tai kauppaan tai merille menosta.
Mutta olkoon se nyt ajattelematta, siihen on kyllä aikaa sitten kun hän
ensin on ollut Anton Bechin luona. Hän kiiruhti. Matka kävi kodin ohi.
Hän hiipi ikkunain alitse...
Puoli tuntia myöhemmin oli kaikki sanottu ja tehty Anton Bechin
huoneessa. Sven Hankatuuli istui Antonin sängyn laidalla ja katsoi
maahan. Anton Bech istui pöydällä ja heilutteli jalkojaan katsellen
kattoon.
— Ja kaiken tämänkö sinä sanoit rehtorille?
— Niin tein. Tuntui paremmalta saada sanotuksi kaikki yhdellä kertaa.
— Kuule Sven, sinä saat huomenna rottinkia.
— Mitäpä siitä, jos sillä pääsisi...
Seurasi pitkä vaitiolo. Vihdoin Sven Hankatuuli sanoi katsettaan
nostamatta:
— Oletko kovin vihainen minulle, Anton?
— Mokomastakin! vastasi Anton Bech.
Sven Hankatuuli alkoi heilutella ruumistaan edestakaisin sängynlaidalla
istuessaan.
— Niin, näetkös, jos vain sinä et ole vihainen...
— Minusta sinä olet ollut suurenmoisen reilu —. Menithän suoraan
rehtorin luokse...
— Niin, no sitten on hyvä ollakseni yhtä kaikki. Käyköön muuten miten
tahansa, kunhan vain sinä et ajattele pahaa minusta — kun olen poissa.
— Menetkö sinä pois?
— Eihän minulla nyt ole muuta keinoa, näetkö. Minun täytyy karata.
— Ka... karata?
— Niin, minä karkaan kotoa. Ajattelin tehdä sen ensi yönä.
— Oletko hullu!
— En jaksa tätä kaikkea. Jos minut erotetaan koulusta, tulevat sekä
isä että äiti onnettomiksi häpeästä. Ja heidän täytyy kuitenkin ryhtyä
ajattelemaan, mihin panna minut. Heidän on lähetettävä minut jonnekin
pois, ja siksi on yhtä hyvä, että lähden itse, jo ennakolta. Sillä minä
en jaksa tätä enempää.
— Mutta — miten sitten aiot karata, poika?
— Mitä vaikeuksia siinä on? Ainahan pääsee jonnekin, jossa voi
piileksiä, kunnes unohtavat. Menen niin pitkälle, että tulen johonkin
eteläiseen kaupunkiin, josta lähtee laivoja Amerikkaan.
— Sinä joudut vain kiinni!
— En, jos pysyttelen ylämaassa. Kuljen talosta taloon, kunnes olen
perillä.
— Entäs rahat?
— Minulla on 20 kruunua omaa rahaa.
— Niillä et pitkälle potki, poikaseni! Tulet vain näkemään nälkää.
— Ehkäpä niinkin. No, jos kuolen nälkään tuntureilla, niin sittenhän
olen ainakin poissa tästä kaikesta.
Sven Hankatuulen ääni alkoi värähdellä itkua ja hän nousi ylös.
— Jos minä huomenna olen poissa, niin sinä et tietenkään tiedä mitään!
— En tietysti, mutta...
— Ja ehkä sinä kirjoittaisit minulle, jos saan lähetetyksi sinulle
osoitteeni. Sinä — sinä olet ainoa ystävä, joka minulla on, Anton. No,
no hyvästi sitten!
Anton Bech hypähti alas pöydältä.
— Oikeinko sinä vakavasti — toden teolla — aiot karata?
— Ymmärräthän, ettei minulla ole muuta mahdollisuutta. Minulla, joka on
erotettava koulusta...!
— Ei, sitä minä en saa päähäni! sanoi Anton Bech. — Ei sen puolesta,
ettei karkaaminen tietysti olisi helkkarin komeaa. Mutta entä jos
kertoisit kaiken ensin isällesi nähdäksesi, miten hän siihen suhtautuu?
— Minä — minä en saata! Ei — en minä voi!
Sven Hankatuulen ääni petti. Hän puri hampaitaan yhteen ja koetti
vastustaa.
— Hei vain! hän sanoi ja lähti kiireesti ovesta.
Hän käveli kotiin päin.
Karkaamisen ajatus oli jo kauan sitten väikkynyt hänen mielessään
yhtenä mahdollisuutena, mutta vasta nyt Anton Bechin kanssa
keskustellessa se oli muuttunut äkkiä varmaksi ja lujaksi...
Entä jos kertoisit kaiken ensin isällesi nähdäksesi, miten hän siihen
suhtautuu!
Niin, kunpa vain olisi rohkeutta!
Hänellä oli sentään ollut uskallusta mennä rehtorin luokse, mutta isä...
Ei, hän tunsi, ettei hän kykenisi enää toista kertaa kertomaan, ja
kaikkein vähimmin isälle. Ja äiti tulisi siihen, sisaret saisivat
tietää!
Nyt hän oli kotikadulla ja näki talon. Hän pysähtyi äkkiä.
Edessään hän huomasi levollisesti, omituisesti nytkähtelevin polvin
kulkevan miehen: rehtori Holst! Selästä saattoi ikään kuin aavistaa
tummien kasvojen vakavuuden.
Sven Hankatuuli seisoi kuin katuun naulattuna tuskallisen pelon
vallassa.
— Niin — niin totisesti! Herra Jumala! Rehtori meni heille kotiin! Hän
meni ilmoittamaan sitä isälle!
— Oh, oh! Sven Hankatuuli ähkyi vaistomaisesti puoliääneen. Hän kääntyi
ja lähti kulkemaan toiseen suuntaan pitkin katuja.
Hän kulki ja kulki. Suonet tykyttivät päässä, koko ruumis hoippui.
Hän tuli maantielle ja käveli sitä pitkin niin pitkälle kuin jaksoi.
Sitten hän istuutui tienviereen.
Istuminen helpotti vähän, mutta vain hetkeksi. Pian alkoi kauhea
tuska ja epätoivo taas ahdistaa häntä. Hän istui ja tuijotti eteensä
ajatellen vain yhtä asiaa:
Hän oli sellainen, joista kuuli puhuttavan: hyvien vanhempien poika,
joka häpäisi heidät, kotinsa ja itsensä; jonka "kävi hullusti" ja jonka
täytyi lähteä Amerikkaan ja joka usein päätyi kuritushuoneeseen.
Sven Hankatuuli pani kätensä ristiin ja rukoili Jumalaa.
Mutta Jumala ei varmaankaan välittänyt siitä, että häntä rukoiltiin
vasta nyt! Mikä silloin on rukoillessa, kun hätä ja surkeus ovat
käsissä! Hänen olisi pitänyt ajatella Jumalaa rehtorin kirjettä
polttaessaan. Sillä vain pelko pani hänet nyt rukoilemaan, ja Jumala
pitäisi häntä katalana ja tuhmana, jos hän luulisi, ettei Jumala sitä
huomaa.
Hän katsoi ympärilleen. Kaikkialla oli hiljaista. Hän oli sangen
kaukana.
Hän oli nyt siis vaeltamassa. Hän _oli_ siis nyt karannut! Hän kulkisi
yhä edelleen, eikä palaisi koskaan takaisin.
Mutta hän ei ollut saanut mitään mukaansa. Ei kahtakymmentä kruunuansa
laatikosta eikä voileipiä, jotka nyt olivat kotona hänen huoneessaan
ja jotka hän oli aikonut ottaa mukaansa eväiksi. Hän tulisi näkemään
nälkää ja tuntemaan hätää!
Mutta se oli aivan oikein. Hänen tuli kärsiä puutetta. Ei hyödyttänyt
vain ilman muuta ruveta rukoilemaan Jumalaa. Ei, täytyi kokea ensin
jotain todellista, nälkää, hätää ja rahattomuutta. Hänen kärsittyään
niitä pitkän ajan, ainakin muutamia päiviä, voisi Jumala kenties antaa
hänelle _hiukan_ armoa...!
Niin, hän kävelee vain eteenpäin! Ensi yön hän piileksii metsässä.
Piilottautuminen on helppoa, he eivät löydä häntä. Tultuaan
ensimmäiseen kaupunkiin hän kirjoittaa isälle ja sanoo, ettei häntä
pitänyt ruveta etsimään, vaan hänen tuli antaa mennä itsekseen. Hän
vain _tahtoi_ kärsiä ja kamppailla. Hän tulisi kotiin vasta silloin,
kun hän mielestään olisi sovittanut syyllisyytensä ja omin voimin
tullut joksikin. Hän kirjoittaa niin vakavasti ja päättävästi, että isä
ymmärtää häntä ja antaa hänen noudattaa omaa tahtoansa.
Sitten muutaman vuoden kuluttua hän palaa takaisin isän, äidin,
Johannan ja Drean luo kunnioitettuna miehenä.
Niin, hän lähtee heti eteenpäin!
Hän katsoi taivaalle, joka oli kirkas ja sininen. Aurinko alkoi
lähestyä tunturia. Tehtyään nyt päätöksensä hän tunsi tulleensa ikään
kuin paremmaksi ihmiseksi. Hän ajatteli taas Jumalaa. Hän ei tahtonut
pyytää Jumalalta mitään apua, sillä se olisi vain halpamaista. Mutta
Isämeidän hän sentään rukoilee. Siitä Jumala kyllä ymmärtää hänen
tarkoituksensa.
Sven Hankatuuli luki ääneen Isämeidän. Sitten hän nousi ja taivalsi
edelleen.
* * * * *
Kello puoli yhdeksän illalla tuli Sven Hankatuulen isä tuomari Bechin
luo.
— Onko Sven tänään käynyt täällä?
— On. Iltapäivällä viiden aikana hän oli täällä noin puoli tuntia. Sen
jälkeen emme ole nähneet häntä. Eikö hän ole tullut kotiin?
— Ei, poika on ollut poissa kotoa koko päivän.
Sven Hankatuulen isä lähti. Hänen kuljettuaan katua vähän matkaa juoksi
joku hänen peräänsä:
— Anteeksi, herra maaherra!
— Sinäkö, Anton?
— Niin — minä — minä tahdoin vain, minusta tuntui, että minun pitäisi
sanoa teille että — että Sven oli minun luonani tänään...
— Niin, poikaseni, minä tiedän sen ja tiedän syynkin. Rehtori Holst on
ollut luonani ja kertonut koko asian.
— Niin, mutta Sven — hän sanoi — että hän pelkää niin...
— Pelkäsi, niinkö?
— Niin, niin kamalasti. Sitten hän sanoi, ettei hän uskaltanut mennä
kotiin. Tai oikeammin sanoen, että hän aikoi — aikoi...
— Mitä hän aikoi? Herran nimessä...
— Karata kotoa.
Tuntui kuin Sven Hankatuulen isä olisi odottanut jotain pahempaa, sillä
hän näytti melkein keventyneeltä. Mutta sitä kesti vain hetken. Hän
kysyi:
— Tiedätkö minne? Sinähän ymmärrät, rakas Anton, että minun täytyy
saada se tietää.
— En. Hän sanoi vain kulkevansa, kunnes tulee johonkin etelänpuolen
kaupunkiin. Sieltä hän lähtee laivalla Amerikkaan. Hän sanoi
kävelevänsä talosta taloon.
Oli valoisa toukokuun ilta. Sven Hankatuulen isä seisoi hetken ja
mietti.
— Kuule, rakas Anton, tahdotko tehdä minulle suuren palveluksen?
— Mielelläni.
— Juokse ajuri Olen luo ja tilaa minulle mahdollisimman pian kaksi
hyvää hevosta rattaineen. Pyydä että hän tulee heti taloni edustalle!
— Kyllä.
Anton Bech juoksi. Sven Hankatuulen isä palasi kotiin.
Vähän myöhemmin seisoivat kahdet rattaat maaherran oven edessä. Toisiin
istuutui hän itse, toisiin hänen ensimmäinen apulaisensa.
— Niin, Molstad, sanoi Sven Hankatuulen isä apulaiselleen, — ajakaa
te siis pohjoiseen päin puoliyöhön saakka ja kyselkää poikaa kaikista
taloista ja kaikilta kohtaamiltanne ihmisiltä. Ellette siihen mennessä
ole saaneet mitään tietoa, käännytte takaisin.
Molstad lähti. Sitten sanoi Sven Hankatuulen isä hyvästi vaimolleen ja
molemmille tyttösilleen, jotka seisoivat ovella itkien.
Sitten hän lähti ajamaan sillan yli.
Ajettuaan noin tunnin maantietä etelään hän tapasi vihdoin jonkun, joka
"luuli" nähneensä sellaisen pojan maantiellä. Myöhemmin hän kohtasi
erään vaimon, joka oli tavannut pojan vähän aikaa sitten.
Rattaat ajoivat edelleen.
Viimein tuli vastaan eräs heinäkuorma. Ajomies asteli sivulla.
— Et suinkaan sinä ole sattunut näkemään erästä kaupunkilaispoikaa
täällä maantiellä?
— Kyllä, herra maaherra! Tässä se makaa heinäkuorman päällä. Se
nukkui niin koreasti. Minä otin hänet tuolta tiepuolesta, se istui
siinä surkean näköisenä ja sanoi olevansa väsynyt. Onko se ehkä hänen
poikansa?
— On, niin on.
— Se kun vain sanoi, ettei hänellä ole kotia eikä kontua, raukalla.
Heinäkuorman päällä nukkui Sven Hankatuuli sikeästi.
— Pyysikö hän saada ajaa sinun mukanasi?
— Ei, ei se siltä tuntunut. Hän sanoi aikovansa kulkea eteenpäin. Se
vain pyysi saada istua heinissä ja levähtää sillä välin, kun minä kävin
siellä Smedstadin talossa. Se tarjoutui sillä välin katsomaan hevosta,
vastapalvelukseksi, kuten hän sanoi. Kun tulin takaisin nukkui se
tuossa, kuten hän itse näkee. Ja minä annoin sen nukkua!
* * * * *
Seuraavana päivänä tuli rehtori luokkaan matematiikan tunnilla.
Kandidaatti Lange tervehti ja hymyili. Rehtori hymyili vastaan ja astui
katederiin.
— Minun on sanottava sinulle, Anton Bech, että me teimme eilen
sinulle vääryyttä. Sinun toveriesi tulee tietää, että sinä et ollut
harjoittanut petosta kuten luulimme. Lisään, että olen erittäin iloinen
saadessani tällä tavoin takaisin entisen varman uskoni, ettet sinä
antaudu mokomiin halpoihin kepposiin. Ole hyvä ja astu esiin, Anton
Bech!
Anton Bech seisoi katederin edessä.
— Pyydän sinulta anteeksi, että olen tehnyt sinulle vääryyttä. Anna
kätesi merkiksi siitä, että saan.
Anton ojensi kätensä. Rehtori tarttui siihen ja taputti häntä toisella
kädellään päälaelle.
— Jaa, jaa pojat, sanoi rehtori, kun Anton Bech taas oli paikallaan,
— seuratkaa te kaikki Anton Bechin esimerkkiä ja pitäkää kilpenne
kirkkaina.
Lähtiessään sanoi rehtori ovella:
— Sven, tulisitko vähän tänne!
Sven Hankatuuli nousi ja seurasi rehtoria käytäviä pitkin
rehtorinhuoneeseen.
— No Sven! sanoi rehtori, — olet kai jokseenkin joka lauantai kopioinut
matematiikan tehtävät?
— Niin, joka lauantai.
— Minä arvasin sen. Olen nyt pyytänyt kandidaatti Langea antamaan
sinulle kaksi yksityistuntia matematiikassa viikoittain. Koeta nyt
käyttää niitä hyvin. Tutkinto on jo kuukauden perästä.
— Koetan.
— Ja sovitaanko sitten, Sven, ettei tästedes harjoiteta
minkäänlaatuista puijausta?
— Sovitaan.
— Silloin ei sinun koskaan enää tarvitse kokea sellaista päivää kuin
eilinen. Sitä ei olisi hauska uudelleen kokea, eikö totta?
— Ei.
— Olen puhunut isäsi kanssa, poikaseni. Me uskomme molemmat, että
sinusta kyllä tulee hyvä mies! Hyvästi, Sven.
Rehtori nousi, tuli ovelle, jossa Sven seisoi ja silitti hänen päätään.
Sven Hankatuuli nyyhki. Rehtori odotti että hän lähtisi, mutta pojalla
oli jotain, jota hän koetti saada nyyhkytyksiltään sanotuksi. Vihdoin
hän kumarsi hyvin syvään, ojensi kätensä rehtorille ja sanoi:
— Pa-paljon kii-kiitoksia!
Kotona päivällispöydässä oli punaista häränpaistia ja kastiketta,
perunoita ja puolukkahilloa, vaikka oli torstai, joka tavallisesti oli
kalapäivä.
TAPPELU
— Minä en sano mitään, minä. Kysyn vain, mitenkä sait vihkoosi juuri
minun laskuni, jos et ole sitä kopioinut?
Simon Selmer kysyi näin ulkona koulunpihalla. Anton Bech seisoi
uhkaavana hänen edessään.
— Se asia ei kuulu sinulle, Simon.
— Ei kyllä. Voin arvata, että se on kai parasta.
— Minä kysyn sinulta, mitä tarkoitat sillä? Että se muka on "parasta"!
Sitä juuri kysyn sinulta, ymmärrätkö.
Simon Selmer katsoi omituisesti hymyillen poikajoukkoon. Koko luokka
seisoi taajana piirinä heidän ympärillään.
— Vastaan, että on varmaankin parasta, ettei asiaa tutkita sen enempää.
— Rehtori on sen tutkinut.
— Niin, huomaan sen.
— Miten huomaat?
— Rehtori on niin erilainen, näetkö.
— Mitenkä erilainen?
— Hm — jos ei olisi ollut kysymyksessä hänen lellipoikansa vaan joku
meistä, niin arvelen, että siitä olisi seurannut muuta.
— Mitä muuta?
— Kysyt kovin paljon minun mielestäni.
Anton Bech seisoi nyrkit housuntaskuissa aivan levollisena ympärilleen
vilkuilematta. Hän katsoi vain Simon Selmeriä suoraan naamaan ja
vastasi:
— Niin minä kysyn niin kauan, että vastaat. Sillä sinun on pakko
vastata.
— Pakko — oho!
— Niin, pakko. Mitä tarkoitat sillä, että siitä olisi tullut _muuta?_
— Tarkoitan mitä tarkoitan.
Anton Bech astui nyt aivan hänen nenänsä eteen.
— No, se voi olla samantekevää. Mutta kysyn sinulta, että luuletko sinä
minun tehneen vilppiä?
— Minä en luule mitään. Minä vain _tiedän_, että sinun vihkossasi oli
minun laskuni.
— Mutta minä sanon — ja rehtori sanoo, että se on sattuma.
— Ja siihen sanon minä, että se on merkillinen sattuma.
— Mitenkä merkillinen?
— Sangen merkillinen.
Koko poikajoukko nauroi ääneen. Anton Bech tempasi toisen nyrkin
taskustaan.
— Nyt sinä sanot ajatuksesi ihan suoraan.
— Kylläpä sinua kiinnostavat minun ajatukseni.
— Minä vain en salli, että sinä kuljeksit täällä kuiskuttelemassa minun
laskuistani. Ellet ole saanut riittävää selitystä rehtorilta, et saa
enempää minultakaan. Mutta tämän jutun tulee nyt päättyä tähän. Ja
jotta siitä tulisi loppu, on sinun nyt sanottava ajatuksesi suoraan
julki.
— Oho, haastatko sinä tappelua?
— Haastan. Otan koko luokan todistajaksi siitä, että tavataan Nagelin
rannassa iltapäivällä kello neljä, ellet selvästi tunnusta hyväksyväsi
täydellisesti rehtorin selitystä.
— Minä en pelkää tulla.
— _All right!_
Näin sanoen pyörähti Anton Bech ympäri ja meni poikaparven läpi ovea
kohti. Kello olikin juuri soinut.
— Tappelu, pojat!
— Ja oikein sääntöjen mukainen kaiken lisäksi, katsos!
— Siis kello neljä Nagelin rannassa.
— Mutta ainoastaan luokka, ei ketään muita.
— Tietysti.
Luokka nousi innokkaana joukkona portaita ylös.
— Minä ennustan, että Zelootti saa rökkiinsä. 73
— Oho, ei se ole niinkään varmaa.
— No hyvää sille ainakin selkäsauna tekisi, Simonille nimittäin. Mitä
sekaantumista hänellä enää on koko asiaan!
— Mutta aika merkillistä se sentään on.
— Luuletko sinä, jumaliste, että rehtori olisi pyytänyt anteeksi, jos
hän todella _olisi_ puijannut!
— E-e-en...
Svenningsen oli raivoissaan, kun pojat tulivat niin myöhään. Eikä hän
tunnin aikanakaan päässyt lauhtumaan poikien tarkkaamattomuuden vuoksi.
Kirjelappuja vilisi luokassa...
* * * * *
Jo kerran aikaisemmin, edellisenä talvena oli ollut "sääntöjen
mukainen" tappelu Anton Bechin ja Simon Selmerin välillä. Se oli
syntynyt Makkara-Nikun vuoksi. Simon Selmer oli saanut sillä kertaa
selkäänsä. Niin kävisi kai nytkin. Simon oli tosin paksu ja raskas sekä
jokseenkin vahva, mutta Anton Bech oli sittenkin luokan väkevin poika.
Kuitenkin oli Simon Selmer mestari kepposissa!
Makkara-Nikun juttu oli ollut seuraava:
Nikken Olsen eli Makkara-Niku oli Anton Bechin vihollinen. Kukaan
ei tiennyt minkä vuoksi, mutta niin vain _oli_. Anton Bech ei olisi
itsekään voinut vastata kysymykseen, mistä se johtui. Tosiasia vain
oli, että hänen aina piti taistella Makkara-Nikun kanssa kun he
tapasivat toisensa kaupungin pohjoisosassa. Tavallisesti kuitenkin
hän tai Niku oli silloin jonkun muun seurassa. Jos he olivat yksin,
heitettiin vain pari haukkumasanaa ohimennen, kuten:
— Odotas, mokoma! tai:
— Viimekertaista selkäsaunaako sinä vielä märehdit?
Jos sitä vastoin jommallakummalla oli seuraa mukanaan, oli asia selvä.
Toiset pojat asettuivat ympärille, ja tappelu oli valmis.
Kun Anton ja luokan pojat olivat kuljeksimassa kaupungin
pohjoisosassa, tapahtui joskus, että nähtiin kaukaa Makkara-Nikun
kiireesti piiloutuvan johonkin porttikäytävään tai katoavan jostain
kadunkulmasta. Niku sai näet säännöllisesti selkäänsä. Anton Bechillä
oli silloin tapana pahoitella toisille pojille, että tilaisuus
Makkara-Nikun pehmittämiseen oli mennyt hukkaan.
Mutta pohjimmaltaan hän oli siitä hyvillään. Ensinnäkin sen
vuoksi, että tappelussa oli sentään aina oma jännityksensä. Eihän
voinut tietää, minkä uuden tempun Makkara-Niku oli saattanut
oppia viime kerran jälkeen, tai mitä apua hän saattoi saada
kansakoulukumppaneiltaan. Toiseksi... no niin, Makkara-Nikuir kasvot
olivat niin kummallisen kalpeat joka kerta, kun oli pakko tapella,
ja hänen noustessaan ylös selkäsaunan jälkeen oli hänen silmissään
omituinen ikään kuin kysyvä kummastelu. Se toi Anton Bechin mieleen
erään runon metsästäjästä, joka oli haavoittanut pahoin kaurista ja
aikoi leikata sen kaulan poikki, mutta ei tahtonut saada sitä tehdyksi
eläimen silmien katseen vuoksi.
Joka tapauksessa Makkara-Niku oli ja pysyi vihollisena kenenkään
tietämättä syytä siihen. Se oli vain selviö poikien kesken sekä Antonin
luokalla että kansakoulussa. Se oli kaikkien sääntöjen mukainen
kyläviha, eikä sitä kannattanut sen enempää penkoa.
* * * * *
Tuli sitten jouluaatto ja rouva Bech kertoi päivällispöydässä, että
matami Olsen oli ollut keittiössä ja valittanut surkeasti puutetta ja
köyhyyttä, sillä mies oli tänä jouluna työtön. Rouva Bech oli antanut
hänelle Antonin arkihousut, jotka muuten olivat vielä ehjät ja hyvät.
Pahin puute oli ollut pojan, Nikkenin vaatteista. Hän saattoi tuskin
enää ryysyisten vaatteidensa takia näyttäytyä koulussa.
Kolmas joulupäivä oli vihdoin arki.
Luokan pojat kokoontuivat. Anton Bechillä oli yllään uudet vaatteensa
ja liivintaskussa 25 äyrin raha, jonka hän oli saanut Fredrik-enolta.
Tänään sillä ostettaisiin torttuja.
Mutta sitten tuli Otar Ingebrigtsen tuoden sen huolestuttavan sanoman,
että kansakoululaisten lumilinna Pitkänsillan luona oli suurempi kuin
luokan lumilinna Bechin rannassa.
Koko luokka lähti kaupungin pohjoisosaan. Ja kansakoululaisten linna
Pitkänsillan luona oli todellakin sikamaisen korkea. Se oli vuorattu
tuohilla ja jäädytetty niljakkaan liukkaaksi ja näytti tosiaan
mahdottomalta valloittaa. Kansakoulupoikia vilisi sen ympärillä.