puheeksi.
Mahdotonta!
Oli siis vain yritettävä lujasti ja päntättävä matematiikkaa, jotta he
luulisivat hänen saavan yksityisopetusta.
Tai menisikö hän isän luo ja sanoisi, että rehtori oli sanonut —?
Ei, se ei ollut viisasta. Isän päähän voisi pälkähtää mennä puhumaan
asiasta rehtorin kanssa, ja silloin asia tietenkin tulisi ilmi.
Ei, täytyi vain painaa päälle ja ahertaa!
Sven Hankatuulen mieli kirkastui taas hiukan. Tunsipa hän suolastaan
jonkinlaiseksi kohtalon sallimukseksi, että hänen tällä tavoin oli
pakko opiskella matematiikkaa. Sellaista päivänpaistetta kuin aamulla
ei siitä kuitenkaan tullut. Hän tunsi rehtorin käden olkapäällään koko
päivän. Rehtori oli taputtanut häntä niin ystävällisesti.
Ja hän oli juuri valehdellut!
* * * * *
— Sinä osaat kun vain tahdot, Sven.
Näin kaikui äkkiä joka taholta, sekä koulussa opettajien suusta että
kotona päivällisellä hänen kertoessaan kympeistä, joita hän oli saanut
historiassa ja maantiedossa, vieläpä saksassa, latinassa ja uskonnossa.
Tämä oli sitä uutta elämää uuden arvostelukirjan mukana.
— Sinä otat siis yksityistunteja? kysyi kandidaatti Lange kädessään
Sven Hankatuulen kotilaskut, neljä yhtälöä, joiden kunkin kohdalla oli
sinisellä värikynällä tehty oikein-merkki ja viimeisen alla kymmenen.
— Otan, vastasi Sven Hankatuuli katse maahan luotuna.
— Keneltä?
— Kan — kandidaatti Wintheriltä.
— Sepä hyvä. Niin, anna hänen edelleenkin käydä läpi kotitehtävät
kanssasi.
— Kyllä.
Uudesta arvostelukirjasta ei ollut mitään haittaa uudelle elämälle.
Vanhan arvostelukirjan hävittyä oli kaikki siitä johtuva paha mennyt
ohi. Hän oli valehdellut vain yhden kerran ja sillä hyvä. Sitä paitsi
vain Svenningsenille!
Mutta "yksityisopetus" matematiikassa oli aivan toista, paljon pahempi
juttu. Hän ei koskaan päässyt siitä irti. Siitä lähtien kun hän oli
polttanut rehtorin kirjeen, hän tunsi olevansa kahlittu pahaan, joka
vain kasvoi. Yksi paha toi mukanaan toisen, valhe ja alituinen pelko
uuden valheen, suuremman ja moninkertaisen tuskan! Hän juuttui siihen
yhä lujemmin, joutui yhä syvemmälle umpikujaan.
Matematiikan lukeminen itsekseen ei hyödyttänyt. Jokaisella yrityksellä
se kävi yhä mahdottomammaksi ymmärtää. Ja yhtä kaikki täytyi hänen
edistyä ja osata Langelle yhä paremmin ja paremmin. Hänhän sai
yksityisopetusta!
Joka päivä saattoivat isä ja rehtori tavata toisensa ja johtua puhumaan
kirjeestä. Se tosin oli jo ikään kuin kaukaisempi vaara. Pahempi oli
kandidaatti Wintherin juttu. Jos Lange sattuisi juttelemaan Wintherin
kanssa! Kysyisi vain vaikkapa kuinka hän edistyy. Se saattaisi helposti
tapahtua. Eräänä päivänä hän oli nähnyt Langen ja Wintherin yhdessä
kadulla. Puolikuoliaaksi säikähtäneenä hän oli livahtanut lähimpään
porttikäytävään, jotteivät he olisi nähneet häntä. Silloinhan puhe
olisi tietenkin heti johtunut hänen yksityisopetukseensa. Sen jälkeen
hän tunsi vapisuttavaa pelkoa joka kadunkulmassa...
Ja kaikki johtui siitä, että hän oli polttanut kirjeen. Niin mainiosti
hän olisi voinut jättää sen tekemättä!
Mutta sen oli aiheuttanut silloinen säikähdys. Hänhän ei tiennyt, mitä
kirje sisälsi!
Kaikkein pahinta oli, että kotitehtävien _täytyi_ olla oikein joka
kerta. Kandidaatti Wintherinhän oli määrä käydä ne läpi! Koululaskujen
ja läksyjen suhteen ei tarvinnut olla niin huolissaan.
Matematiikan kotitehtävät annettiin opettajalle perjantain viimeisellä
tunnilla. Kandidaatti Langen vakiintuneena tapana oli jättää kaikki
vihkot katederin kaappiin ja ottaa ne esille vasta seuraavana päivänä,
lauantaina kello 12, jolloin hänellä oli vapaatunti. Tällä tunnilla hän
korjasi laskut opettajainhuoneessa. Sillä tavoin hän pääsi kantamasta
paksua vihkopinkkaa kotiinsa joka perjantai.
Sven Hankatuuli tuli kouluun joka lauantai kahtakymmentä vailla
kahdeksan. Hänellä oli mukanaan pieni pullo kotimustetta. Katederin
kaappi ei ollut koskaan lukossa. Hän otti sieltä Anton Bechin vihon ja
kopioi Antonin suorittamat laskut tulisella kiireellä omaan vihkoonsa.
Kahdeksaan mennessä hän oli valmis, ja molemmat vihkot olivat taas
Langen kasassa.
Näin hän siis suoriutui kotitehtävistä. Mutta se oli hermostuttavaa
työtä. Jokainen lauantaiaamu kului pelossa, että joku tulisi.
Häntä hävetti kertoa tätä Anton Bechille. Mutta eräänä lauantaiaamuna
tuli Anton kouluun niin aikaisin, että hän näki oman vihkonsa Sven
Hankatuulen edessä.
— Minä luulin, että Winther selitti sinulle kaikki.
— Kyllä, mutta en koskaan kumminkaan ymmärrä kokonaan.
— No, minun vihkoani saat kyllä kernaasti käyttää!
Oikeastaan hän olisi tahtonut kertoa kaiken Antonille. Hänellä oli
sitä paitsi aavistus, että Anton voisi auttaa häntä pääsemään tästä
ummehtuneesta tilanteesta. Jo pelkkä kertominen olisi tuntunut
helpotukselta.
Mutta hän ei saanut kerrotuksi. Anton Bechin olemuksessa oli jotain
niin suoraa ja vilpitöntä, että hävetti kertoa hänelle kirjeen
polttamisesta, valheista ja muusta surkeudesta.
Niinpä hän kantoi salaisuutensa yksin. Erikoisen kiusallista oli, että
isäkin kotona oli tavallaan sekoitettu hänen asioihinsa, hänenhän
oli pitänyt saada rehtorin kirje. Joka ilta isän ja äidin palatessa
kävelyltään ennen illallista tunsi Sven levottomuutta ja vilkuili isän
kasvoja nähdäkseen, oliko hän ehkä tavannut rehtorin ja oliko kirje
tullut puheeksi.
Joka aamu ja joka tunnilla koulussa ahdisti häntä ainainen tuska.
Jos rehtori tuli luokkaan kesken tunnin, hätkähti Sven Hankatuuli ja
tunsi kylmiä väreitä tai kuumaa poltetta. — Jos se nyt koskee häntä —
kirjettä, kandidaatti Wintheriä, Anton Bechin vihkoa...
Toisaalta hän ahersi ahkerasti läksyjen kimpussa. Enimmän kannusti
häntä tunne, että hänen kaikin mokomin täytyi saada opettajat
suosiollisiksi itselleen — sen päivän varalta, jolloin myrsky puhkeaisi.
— Minusta Sven tuntuu laihtuvan ja käyvän kalpeammaksi, äiti, sanoi isä
kerran päivällispöydässä.
— Hän ahertaa nykyään niin paljon läksyjensä parissa, sanoi äiti. —
Varsinkin matematiikka ottaa kovalle, vai mitä, Sven.
— Kyllä, vastasi Sven. — Varsinkin matematiikka.
— No, no, poikaseni, sanoi isä, — aherra sinä vain, kunnes pääset
perille. Sitten se käy helposti.
Isä nyökkäsi hänelle. He olivat yleensä niin herttaisia ja hyviä viime
aikoina, ja niin iloisia hänen vuokseen.
Sven Hankatuulen silmiä kirvelsi äkkiä. Näiden viikkojen hätä ja koko
surkeus tulvahti hänen mieleensä. Oi, jos hän voisi saada sanotuksi
isälle kaiken, kaiken sekä kirjeestä että muusta!
— Mutta poika kulta! Älä itke, älähän toki!
— E-en!
* * * * *
Tällä tavoin oli kulunut neljä viikkoa. Kun Anton Bech ja Sven
Hankatuuli kulkivat yhdessä koulusta kotiin, mikä oli tullut tavaksi
viime aikoina, sanoi Anton:
— Jos sinun huomenna tarvitsisi kirjoittaa laskut minun vihostani,
niin huomaa että siinä ovat vain itse kysymykset. Ratkaisut ovat
irtonaisella lehdellä, jonka panin vihkon sisään. Olen vapaa
laulutunnilta huomenna kello 10, ja silloin kirjoitan ne vihkoon.
Minulla ei ollut aikaa eilen. Varmuuden vuoksi tahdoin kuitenkin panna
paperin sinne, jotta jos Lange sattuisi vilkaisemaan vihkoon, hän
näkisi, että olen laskenut. Mutta muista sitten katsoa, ettet hukkaa
sitä lappua!
— Kyllä, tietysti.
Seuraavana aamuna istui Sven Hankatuuli yksin luokassa ja kopioi
Antonin paperia. Se kävi pian, sillä oli vain kaksi laskua.
Tultuaan valmiiksi hän pani vihkonsa kiinni ja sijoitti sen paikoilleen
Langen kasaan kaapissa. Kun hänen sitten piti pistää irtain lehti
takaisin Antonin vihkoon, tuli hän kaataneeksi mustesäiliönsä, ja vielä
niin onnettomasti että muste osui juuri paperille ja tahrasi sen aivan
mahdottomaksi lukea. Se oli lisäksi kirjoitettu lyijykynällä...
Hän seisoi hetken neuvottomana. Hän oli tärvellyt Anton Bechin paperin,
jota tämä juuri oli varoittanut hukkaamasta.
Ei ollut muuta neuvoa kuin kirjoittaa uusi lappu ja panna se Antonin
vihkoon tärveltyneen sijalle. Hän sai käsiinsä irtaimen paperin ja
lyijykynän ja kaivoi kaapista laskuvihkoansa.
Alkaessaan kopioida hän huomasi, että hänen käteensä olikin sattunut
Simon Selmerin laskuvihko. No, sehän oli tietysti samantekevää. Ja oli
kiire, hänellä ei ollut aikaa ruveta enää penkomaan kasaa.
Hän kirjoitti tulisella kiireellä, ja ennen kello kahdeksaa hän oli
valmis, uusi paperi oli Antonin vihkon välissä ja sekä Antonin että
Simon Selmerin vihkot paikoillaan kaapissa.
Kello kymmeneltä oli laulutunti. Sven Hankatuuli näki Anton Bechin
ottavan laskuvihkonsa kaapista. Kello yhdeltätoista he olivat taas
yksissä norjan tunnilla. Sven Hankatuuli oli hiukan jännittynyt. Mutta
Anton Bech ei sanonut mitään. Nähtävästi hän ei ollut edes huomannut,
ettei konsepti ollut hänen omansa.
* * * * *
Oli keskiviikko, kello yhdeksän. Yhdeksästä kymmeneen oli matematiikkaa
ja kandidaatti Lange saapui luokkaan.
Tunnin alussa annettiin kotilaskut takaisin. Sven Hankatuuli tunsi aina
helpotusta, kun se oli ohi.
Kandidaatti Lange oli tänään tavattoman vakava. Pojat pitivät hänestä.
Hän oli pulska, nuori, ystävällinen ja suorasukainen. Mutta tänään hän
oli, kuten sanottu, harvinaisen yksitotinen.
Hän seisoi hetken paksu pinkka laskuvihkoja edessään katederilla.
— Kuka oli täällä järjestäjänä viime viikolla? kysyi hän äkkiä.
Sören Manddraber nousi ylös peräpenkiltä.
— Minä olin.
— Tule tänne, Sören.
Sören tuli vapisten. Oli totuttu siihen, että Sören Manddraberin
asioissa oli aina jotain nurin.
— Kuule, Sören, onko joku käynyt kopeloimassa laskuvihkoja kaapissa
viime lauantaina?
Tämä herätti huomiota. Useimmilla pojilla oli jotain tunnollaan
laskuvihkojen vuoksi, jotka olivat lauantaisin niin mukavasti
lukitsemattomassa kaapissa.
Luokan keskeltä kuului ähkäys, johon kukaan ei kiinnittänyt huomiota.
Sven Hankatuuli oli sävähtänyt tulipunaiseksi ja painoi äkisti päänsä
alas.
— Vastaa nyt, Sören!
— E-ei, mikäli minä tiedän, änkytti Sören Manddraber.
— Sinä ymmärrät, Sören, minun kysyvän sen vuoksi, että tahdon tietää.
Kysyn myös sen vuoksi, että sinä järjestäjänä olet vastuunalainen.
Näin sanoessaan kandidaatti Lange katsoi tarkasti ja kauan Anton
Bechiin.
Sören Manddraber seisoi katse maahan luotuna vastaamatta. Sitten hän
hitaasti käänsi päätään ja katsoi — hänkin — Anton Bechiä salavihkaa.
Äkkiä nousi Anton Bech ripeästi seisomaan. Tapansa mukaan hän nytkäytti
päätään, puoliksi uhmaten:
— Minä olin kaapilla, herra kandidaatti, lauantaina kello kymmeneltä.
Kandidaatti Lange puraisi huultaan.
— Minä arvelin sitä, Anton Bech, sanoi hän. — Voit mennä paikallesi,
Sören.
Sören Manddraber tallusteli luokan perälle, kukaan ei enää katsonut
häntä. Kaikki tuijottivat Anton Bechiä.
— Mitä sinulla oli siellä tekemistä?
— Minä en perjantaina joutanut kirjoittamaan vihkoon muuta kuin
tehtävät. Ratkaisut olin pannut väliin irtonaisena konseptina.
Kirjoitin ne vihkoon laulutunnilla, josta olin vapaa kipeän kurkkuni
takia.
Kandidaatti Lange seisoi ja katsoi pitkän tovin Anton Bechiä melkein
synkeästi. Sitten hän sanoi:
— Koska yleensä olet ollut niin ahkera ja tunnollinen, Anton Bech,
voisin antaa sinulle anteeksi sen, että olet kerran hairahtunut
yrittämään petosta. Mutta olen pitänyt sinua siksi rehellisenä, etten
olisi luullut sinun yrittävän pelastautua siitä valehtelemalla.
— Siinä ei ole petosta! sanoi Anton Bech ja nytkäytti pulpettiansa.
Kandidaatti Lange katsoi häneen halveksuvasti ja samalla miltei
surumielisenä. Hän otti esiin kaksi laskuvihkoa.
— Tässä minulla on kuitenkin kaksi laskusuoritusta. Toinen on Simon
Selmerin, toinen Anton Bechin. Simon Selmer on merkinnyt toisen
tehtävän vihkoonsa väärin. Piti olla 5x, mutta hänellä on 3x. Lasku on
oikein suoritettu, mutta tulos on väärä, koska esimerkissä on 5x eikä
3x. Saman tehtävän olet sinä, Anton Bech, merkinnyt _oikein_. Mutta
sinun laskusuorituksesi ja tuloksesi on aivan sama kuin Simon Selmerin.
Vaikka tehtävään olet merkinnyt aivan oikein _5x_, olet koko laskun
ajan käyttänyt 3x:ää. Miten se on ymmärrettävissä?
Anton Bech ei vastannut. Pojat istuivat hänen takanaan niin hiljaa,
että olisi voinut kuulla nuppineulan putoavan. He näkivät Anton Bechin
niskan punastuvan.
Kandidaatti Lange jatkoi:
— Sanot itse, että olet kirjoittanut laskun vihkoon lauantaina
täällä sen jälkeen, kun vihkot oli jätetty minulle perjantaina. Olet
puijannut. Olet kopioinut laskun Simon Selmerin vihkosta. Siitä et
pääse valehtelemalla. Parempi olisi ollut, jos et olisi sitä yrittänyt.
Ole hyvä, tässä on vihkosi. Olen antanut sinulle petoksen tähden neljä.
Mitä muuta tehdään, siitä puhun rehtorin kanssa. Ellet olisi yrittänyt
vielä valhetta lisäksi, olisin antanut sinun päästä asiasta nelosella.
Kandidaatti Lange ojensi vihkon katederin yli. Anton Bech ei ottanut
sitä vastaan.
— Minä en huoli teidän nelosestanne. En ole pettänyt. Minä — minun on
epähuomiossa täytynyt käyttää laskussa 3x:ää.
— Lörpöttelyä, poika! sanoi Lange ja heitti vihkon hänen pulpetilleen,
— istu.
— Minä en valehtele! huusi Anton Bech. Hänen laskuvihkonsa putosi
lattialle.
Kandidaatti Lange otti vihkopinkan ja astui levollisesti alas
katederilta. Hän pysähtyi Anton Bechin eteen ja sanoi vakavasti:
— En pitkään aikaan ollut uskoa silmiäni. Mieleni oli apea, Anton Bech,
nähdessäni sinun luntanneen Simon Selmerin vihkosta, mutta paljon,
paljon apeampi olen siitä, että sinä nyt valehtelet. Istu, poikaseni!
Sen jälkeen kulki Lange pitkin luokkaa jakelemassa vihkoja pojille.
Kullekin hän osoitti virheet ja selitti ne. Hän ei enää katsahtanut
Anton Bechiin, joka hetken kuluttua otti vihkonsa lattialta ja istahti
tarkastamaan laskuansa.
Kandidaatti Langen ääni kuului kaikkialta rauhallisena hänen
kulkiessaan selittämässä. Mutta pojat olivat kuin lumoissa, ja tuon
tuostakin Lange sai huomauttaa:
— Mutta seuraa toki mukana, poika!
Luokan keskikohdalla sanoi Lange:
— No niin, Sven-poika, sinun koti- ja koululaskujesi välillä on
toistaiseksi vielä suuri ero. Nämä ovat jälleen oikein. Niin — no, no,
ei sinun silti tarvitse näyttää noin — noin nolostuneelta! Olenhan itse
sanonut, että pyytäisit kandidaatti Wintheriä käymään läpi kotilaskusi.
Tarkoitan vain, että sinun pitää koettaa muistaa paremmin, kun lasket
täällä koulussa. Laskuthan ovat täällä enimmäkseen samanlaisia.
Sven Hankatuuli ei katsahtanut ylös. Hän otti vastaan vihkonsa
vapisevin käsin. Hänen ohimoitansa kuumotti.
— Ei, poika, ei se niin vaarallista ole! Kyllä se siitä asettuu,
näetkös! Sinun pitää olla vain ahkera ja tarkkaavainen myös herra
Wintherin luona. Voit muuten kertoa herra Wintherille sellaiset
terveiset minulta, että erikoisen tärkeätä olisi kerrata sinun kanssasi
ihan ensimmäiset alkeet. Niissä sinä olet kovin horjuva. No tilaisuuden
sattuessa voin itsekin sanoa sen Wintherille! — Niin, olen siis
tälläkin kertaa antanut sinulle kymmenen. Edellytän näet, että olet
itsekin todella työskennellyt.
Kandidaatti Lange jatkoi kulkuaan.
Sven Hankatuuli istui paikallaan. Hänen kasvonsa olivat nyt kalpeat,
sangen kalpeat. Hän tuijotti ensimmäiseen penkkiin, jossa Anton Bech
istui kumartaneena vihkonsa yli.
Saatuaan vihkot jaetuksi kandidaatti Lange alkoi kuulustella.
Ensimmäinen oli Simon Selmer.
Kaikki huomasivat, että Simon Selmerin äänessä ja koko olemuksessa
oli omituinen riemun sävy. Seistessään taulun luona hän välillä
vilkaisi Anton Bechiin ivallisen näköisenä. Tämä istui yhä eteenpäin
kumartuneena. Laskuvihkonsa hän oli pannut kiinni.
Luokan keskellä istui Sven Hankatuuli ja tuijotti herkeämättä Anton
Bechin selkään. Tunti kului kaameassa kuolonhiljaisuudessa.
Vielä kellon soituakin menivät pojat ulos aivan äänettömästi. Anton
Bech kulki heidän keskellään, mutta he ikään kuin tekivät tilaa
hänelle. Pihamaalla kävi samoin. Hän koetti olla kuin mitään ei olisi
tapahtunut, jaaritteli ja nauroi. Mutta toiset vetäytyivät pois.
Heidän tarkoituksensa ei kuitenkaan ollut millään tavoin osoittaa
hänelle halveksumista tai muuta sellaista. Ei — koko asia oli vain
niin kerrassaan käsittämätön, niin outo uskoa. He olivat siitä ymmällä
eivätkä keksineet sanoja. Ja Anton Bech jäi yksin.
Sitä enemmän kertyi poikia Simon Selmerin ympärille, joka pysytteli
pihan toisessa päässä. Hän puheli hyvin vilkkaasti. Pojat seisoivat
hänen ympärillään ja kuuntelivat.
Luokalla oli jo vanhastaan kaksi puoluetta, Anton Bechin ja Simon
Selmerin. Kummallakin oli oma ryhmänsä, vaikka oli tietysti monta
sellaistakin, jotka eivät kuuluneet kumpaankaan.
Antonin ryhmä oli pienempi. Hän oli näet pohjaltaan koppava, tai
ainakin hyvin vaikeasti saatavissa mukaan lunttaukseen ja sensemmoiseen.
Vaikka Simon Selmeristä, lukuhevosesta, "Zelootista", ei pidetty
läheskään niin paljon kuin Antonista, oli hänen "puolueensa" kuitenkin
suurempi. Hän auttoi paljon sekä lunttilapuilla että neuvoilla
ainekirjoituksessa ja muissa kokeissa, mutta otti niistä aina maksun.
Sören Manddraber, jonka isä oli siirtomaatavarain kauppias, esimerkiksi
piti Selmeriä luumuissa. Otar Ingebrigtsen varasti omenia isänsä
puutarhasta ja toi kouluun. Latinankirjoituksesta hän maksoi Simon
Selmerille kaksi suurta omenaa, jne. Kerrottiinpa semmoistakin, että
Vilhelm Gabrielsen oli kerran antanut Simon Selmerille kymmenen äyriä
kotilaskujen suorittamisesta.
Lisäksi olivat Anton Bech ja Simon Selmer vuoroittain ensimmäisiä
luokalla. Useimmiten se asema oli Simonilla. Näin vallitsi heidän
välillään vihollisuutta monin tavoin.
Niinpä Simon Selmer seisoi nyt joukkonsa keskellä puhellen laajasti
siitä, että Anton Bech oli luntannut hänen vihkostaan.
Anton Bech silmäili ympärilleen koulupihalla. Kaukana voimistelusalin
luona hän äkkäsi vihdoin Sven Hankatuulen, joka niinikään seisoi
ypöyksinään. Hän meni tämän luokse.
— Kuule, Sven!
— No?
— Älä näytä niin pelästyneeltä! Tottahan sinä tiedät, etten minä ole
luntannut Zelootin vihkosta.
— Ei, _sitähän_ ei kukaan usko.
— Oh, _uskoo_ kyllä. Mutta nyt aion puhua rehtorin kanssa. Niin,
sitähän minun piti kysyä sinulta: käytitkö sinä minun konseptiani
lauantaina?
— En.
— No, se on hyvä tietää.
Seuraava tunti oli yliopettaja Sömmen norjantunti. Sitten oli
yliopettaja Buggen latinan tunti. Sekä Sömme että Bugge olivat
kummallisen juhlallisia. Kumpikaan ei tehnyt kysymyksiä Anton Bechille,
mutta he katsahtivat häneen usein.
Tämä levitti koko luokkaan kiusallista juhlallisuutta. Oli kuin
olisi ollut kytemässä jotain, joka vain tarvitsi rehtorin saapumista
puhjetakseen ja tullakseen johonkin loppuratkaisuun.
Kolmas tunti oli Svenningsenin saksan tunti.
Hän istahti katederille ja katsoi heti halveksivasti Anton Bechiin.
Sitten hän tarkasteli päiväkirjaa.
— Kandidaatti Lange on kuulemma antanut sinulle neljä petoksesta
tänään, Anton Bech. Sitä ei ole tähän merkitty.
— Eikä merkitäkään, vastasi Anton Bech levollisesti.
— Vai niin?
— Sillä minä en ole tehnyt petosta.
— Minä huomautan, että olet rohkea, rakas Anton Bech. Väität siis, että
kandidaatti Lange olisi valehdellut?
— Väitän, että on tapahtunut jokin erehdys.
— Ah, niinkö? Pieni erehdys! Sinun oma puijauksesi on siis vain
"erehdys", mukamas. No niin, rakkaalla lapsella on monta nimeä!
Semmoisia erehdyksiä arvostellaan täällä henkilöön katsomatta nelosella.
Opettaja Svenningsen alkoi kuulustella Simon Selmeriltä käännöstä. Hän
oli erikoisen suopea Simon Selmerille.
Kesken hiljaisuutta koputettiin ovelle äkkiä lyhyesti ja rehtori
tuli sisään. Hän oli miettiväisen ja vielä vakavamman näköinen kuin
tavallisesti. Svenningsen teki hänelle tilaa kateederilla, jolle hän
astui hitaasti. Kuiskattuaan ensin pari sanaa Svenningsenille, joka
vastasi innokkaasti ja niin ikään kuiskaten, he vilkaisivat kumpikin
Anton Bechiin.
— Anton Bech! sanoi rehtori ääneen.
Anton nousi.
— Kandidaatti Lange on toivonut, että minä ilmoittaisin toveriesi
kuullen sinulle hänen päätöksensä, joka on myös minun. Olet tehnyt
petoksen. Laulutuntia, jonka olit vapaana viime lauantaina, olet
röyhkeästi käyttänyt hyväksesi ottaaksesi katederin kaapista erään
toverisi laskuvihkon. Säästääksesi itseltäsi vaivaa olet kopioinut
hänen laskunsa. Tästä puijauksesta olet saanut hyvin ansaitsemasi
nelosen, kuten jokainen muukin poika olisi saanut samasta rikoksesta.
Vaikka sinä sen jälkeen koetit päästä rangaistuksesta jaarittelemalla
kaikenlaista konseptista ja sensemmoisesta, olemme kuitenkin sopineet
kandidaatti Langen kanssa siitä, ettei sinulle siitä anneta eri
rangaistusta. Kaikkiin sinun opettajiisi samoin kuin minuun on tämän
tapauksen kuuleminen tehnyt kiusallisen vaikutuksen. Olet poika,
jota me kaikki olemme pitäneet suuressa arvossa ja suosiossa. Luulen
huomanneeni, että myös tovereillasi on sinusta sama käsitys. Olemme
sen vuoksi ymmärtäneet, että sinun on ehkä ollut vaikeampaa kuin monen
muun tunnustaa sellaista rikkomusta kuin halpamielinen puijaus on.
Yrittäessäsi silloin valehdella erehdyt luulossasi, että valhe auttaisi
sinua paremmin kuin suora avoin tunnustus. Olemme päättäneet antaa
anteeksi tämän hairahduksen ja toivomme, että ymmärrät antaa tälle
arvoa.
Anton Bech kävi sisäistä kamppailua rehtorin tyynen puheen aikana. Sen
päätyttyä hän nielaisi itkunsa ja sanoi:
— Mutta minä _en ole_ tehnyt petosta.
Rehtorin tutkiva silmä katsoi häntä:
— Etkö ole tunnustanut ottaneesi vihkon tästä kaapista lauantaina ja
kirjoittaneesi laskut siihen laulutunnin aikana?
— Olen, mutta...
— Joutavia! sanoi rehtori, kumarsi lyhyesti Svenningsenille ja lähti.
Anton Bech melkein retkahti istumaan penkillensä.
Svenningsen seisoi selkä luokkaan päin ja katsoi ulos ikkunasta. Pari
kertaa hän kääntyi Antonia kohti, joka itki. Pojat istuivat hiljaa.
Vihdoin sanoi Svenningsen:
— Jos et voi hillitä itseäsi, Anton Bech, niin mene ulos siksi aikaa.
Anton Bech nousi ja lähti.
Kesti vielä hetken, ennen kuin Svenningsen alkoi jatkaa opetusta.
Anton Bech ei tullut takaisin sillä tunnilla. Seuraavaltakin hän oli
poissa. Hän oli mennyt kotiin.
* * * * *
Sven Hankatuuli oli menossa kotiin. Näytti kuin eivät hänen koipensa
olisi oikein kannattaneet. Hänen polvensa lupsahtelivat.
Päivällispöydässä hän vastasi saaneensa kympin matematiikan
kotilaskuissa. Ruoka oli tarttua hänen kurkkuunsa. Hän nieleksi ja
nieleksi.
Päivällisen jälkeen hän meni huoneeseensa. Siellä hän heittäytyi
vatsalleen vuoteelle painaen kasvonsa syvälle tyynyyn. Häntä itketti,
mutta hän ei saanut itketyksi. Rinnan alla tuntui ahdistusta — outoa,
onttoa tuskaa.
Näin hän makasi liikkumattomana toista tuntia. Vihdoin hän nousi
hitaasti. Hän katsoi ympärilleen huoneessa istuen vuoteensa laidalla
jalat riipuksissa. Taas kului pitkä, pitkä aika.
Sitten hän nousi, astui hitaasti portaita alas ja otti lakkinsa
käytävästä. Hän seisahtui konttorin ovelle ja kuunteli. Isä oli siellä.
Hän tarttui ovenripaan — pysähtyi, ei aukaissutkaan ovea, vaan meni
ulos kadulle.
Hitaasti hän kulki katuja pitkin. Ajopelit kolisivat ja ratisivat,
ihmiset kulkivat hänen ohitseen. Hänestä tuntui kuin hän olisi kulkenut
kosteassa jääpuvussa.
Hän meni suoraan koulun ovelle. Hän seisahtui sen edessä ja kuivasi
otsaansa nenäliinalla. Se tuli aivan märäksi kylmästä hiestä.
Tarttuessaan raskaan oven ripaan hän pysähtyi taas ja alkoi epäröidä,
mutta sitten hän riuhtaisi oven auki. Hän kulki autioiden käytävien
läpi kunnes tuli rehtorinhuoneen ovelle. Hän koputti heikosti.
Ei kukaan vastannut.
Sitten hän koputti lujasti. Ei kukaan vastannut vieläkään.
Rehtorinhuoneen vieressä oli rehtorin yksityisasunnon ovi. Hän tarttui
ovikellon kahvaan. Mutta nyt hän epäröi sangen kauan.