language: Finnish
SVEN HANKATUULI
Kirj.
Bernt Lie
Suomentanut
Eino Voionmaa
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1922.
SVEN HANKATUULI
Luokan keskipaikoilla istui Sven Hankatuuli. Kun arvostelukirjan
numerojen keskiarvo laskettiin kuukausittain ja järjestysnumero
määrättiin sen mukaan, siirtyi Sven ehkä yhtä paikkaa ylemmäs tai
alemmas — mutta pysyi keskimailla.
Hän oli tullut koulun kolmannelle luokalle, eikä hänessä ollut muuta
erikoista kuin että hän puhui toista murretta kuin muut tämän kaupungin
asukkaat; hän tuli näet eräästä etelänpuolen kaupungista, jonka
puheenparressa oli sorahtava r. Hänellä oli myös tapana istuessaan ja
kuunnellessaan panna päänsä kallelleen ja katsoa puhujaa vain oikealla
silmällään, vasemmalla hän tähtäsi omaa nenäänsä.
— Ainako sinä luovit näin hankatuulta, Sven-herra? kysyi opettaja
Svenningsen kerran häntä matkien. Ja siitä hetkestä oli hänen nimensä
Sven Hankatuuli.
Muuten hän oli aivan tavallinen poika luokan keskipaikoilta. Häneen ei
kiinnitetty enempää huomiota kuin ylimalkaan keskipenkkien poikiin. He
olivat tasaisia keskiväylän kulkijoita alapuolellaan viitosen pojat ja
ultimus, yläpuolellaan priimuksen arvosta kilpailevat loisto-oppilaat.
Oikeastaan vain opettajat eivät voineet sietää Sven Hankatuulta.
Pojassa oli jotain epäselvää, ja unelias laiskuri hän ainakin oli.
Hänen lahjakkuutensa oireet viittasivat paljon yli luokan keskitason;
jos ei ollut kysymys varsinaisesta läksystä, vaan käsityskyvystä, näkyi
kyllä, että se toimi nopeasti ja hyvin. Mutta läksyt hän osasi vain
puolittain — ja niukuin naukuin senkin.
— Niin, sinä otat asiat noin kipparin kannalta, Sven-poika, sanoi
Svenningsen. — Se voi ehkä olla hyvä perämieskoulussa, mutta täällä se
ei kävele, ystäväni!
Ja niin sai Sven Hankatuuli todistukseensa tavanomaisen kuutosen, johon
antamishetkellä liittyi useimmiten harmillisena lisähuomautuksena:
— Oikeastaan sinun pitäisi saada pelkkä viitonen, sillä sinun hommasi
täällä ei kelpaa mihinkään!
Eniten harmitti opettajia, että Sven Hankatuuli ei koskaan tahtonut
myöntää osaamattomuuttaan.
Ellei muuta keinoa ollut, esitti hän loppumattoman määrän puolusteluja,
jotka hän marssitti esiin kuin sotapäällikkö rykmenttinsä, toisen
toisensa jälkeen viimeiseen reserviin saakka. Milloin hän oli
vahingossa tullut merkinneeksi läksyn väärin, milloin oli juuri se
lehti pudonnut hänen kirjastaan, milloin hänellä oli vanhempi painos,
jossa sanottiin toisella tavalla, milloin hänen sisarensa oli unohtanut
heidän yhteisen kirjansa omaan kouluunsa jne.
— Menisit pitkälle, poikaseni, jos käyttäisit päätäsi yhtä paljon
läksyjen lukuun kuin puolustelujen keksimiseen, sanoi yliopettaja Bugge.
Muuten hän koetti monin tavoin saada aikaan vaikutelman, että hän
_oikeastaan_ osasi erinomaisesti oli vain kiusallinen sattuma, että
hän oli unohtanut juuri tämän! Niin, ei missään tapauksessa sopinut
ajatella, ettei hän olisi lukenut, vaikka ainoa, selvä ja alituinen
totuus oli, ettei hän kotona kurkistanutkaan kirjaan! Enimmäkseen hän
suoriutui arvaamalla, ja siinä hän oli kerrassaan mestari.
Jos Sven Hankatuuli tunnin aikana huomasi kuulustelun vaaran uhkaavan
— opettaja saattoi kuulustella nimiluettelon mukaan tai kysellä
niiltä, jotka pitemmän aikaa olivat saaneet olla rauhassa — hän ryhtyi
salaiseen mutta innokkaaseen toimintaan. Hän kasasi pulpetilleen
kirjoja rakentaen niistä suojamuurin katederista tulevia katseita
vastaan; sen takana hän kurkisti läksykirjaan pitäen koko ajan silmällä
katederia ja laski millä kohtaa edellinen kuulusteltava todennäköisesti
sai lopettaa. Jos sattui niin onnettomasti, että opettaja alkoi kävellä
edestakaisin lattialla tai pulpettirivien välissä, jolloin suojamuuri
kävi hyödyttömäksi, hän sujautti sopivalla hetkellä kirjan liivinsä
alle ja nousi hetken kuluttua:
— Saanko mennä hiukan pihalle?
No, sitä pyyntöä oli paha kieltää, mutta jos se kuitenkin tapahtui,
istui Sven Hankatuuli hetken levottomana ja uudisti pyyntönsä vakaalla,
uskottavalla äänellä.
Siten sai ainakin viisi tai seitsemän minuuttia rauhallisesti lukea
ulkona...
Tällä tavoin hänen onnistui tietenkin vain harvoin päästä pitkällekään
läksyssä, ja kun häntä sitten kuulusteltiin, saattoi varastettu tieto
äkkiä loppua. Varovaisesti hän lausui silloin sanan tai kaksi aloittaen
lausetta, joka tuntui todennäköisimmältä. Samalla hän onki hyväksyvää
nyökkäystä tai avustavaa sanaa katederilta todetakseen, oliko suunta
oikea ja saattoiko sen varassa edetä kauemmaksi.
Se luonnisti usein. Oli paljon sellaista, minkä herkkä korva saattoi
uumoilla todennäköiseksi, jos vain sai alun. Jo tapa, jolla kysymys
tehtiin, osoitti usein kuin paju kaivonpaikan katsojalle, oliko
jokin teonsana taivutukseltaan säännöllinen vai säännötön, tai oliko
annettava kieltävä tai myöntävä vastaus. Mutta saattoihan niinkin
sattua, että kaikki meni päin seiniä. Hän oli hetkeksi saanut opettajan
nyökkäämään ja hyväntahtoisesti avustamaan alkua — aivan niin —
oikein, Sven — preesens parti — partisipi niin. Sellaisesta suorastaan
pähkähullusti arvatusta sanasta aukeni äkkiä tietämättömyyden kuilu
Sven Hankatuulen alla, ja silloin suuttumus puhkesi häntä vastaan
tavallista suurempana ja kiivaampana.
— Sinähän yrität täällä päästä eteenpäin arvailemalla, poika! Kyllä
minä sinut opetan! Jos sinä, senkin vietävä, luulet voivasi vetää
_minua_ nenästä, niin petyt pahasti!
Ja niin tuli selkäsauna ja nelonen ja muistutus arvostelukirjaan
ja jos jotakin tuolle ennenkuulumattomalle lurjukselle, joka
luuli, että läksystä suoriutuu _arvaamalla!_ Ja kuitenkin luimi
asianomainen paikalleen tämän vastoinkäymisen jälkeen kasvoillaan
omituinen salaperäinen ilme, joka todisti, että tämä ennenkuulumaton
luonnottomuus luonnisti kuitenkin joskus — eikä niinkään harvoin!
Mutta ylimalkaan eivät opettajat pitäneet suurta lukua Sven
Hankatuulesta; kun hän oli kuutosensa saanut, eivät he hänestä sen
enempää piitanneet. Eikä Sven Hankatuulikaan puolestaan pitänyt
suurta lukua opettajista, niin pian kuin "vuoro" oli ohi, eikä hänen
tarvinnut pulpetissaan pelätä mitään. Lopun tuntia hän istui hiljakseen
antamatta aihetta kuiskutteluun ja muuhun "opetuksen häiritsemiseen",
kuten muistutuksiin merkittiin. Enimmäkseen hän istui piirustaen ja
kirjoittaen jotain paperilapuille. Joskus saattoi kuulua äreä huomautus:
— Istutko sinä tarkkaamatta poika! Pane pois ne kojeesi!
Ja Sven Hankatuuli pani lappunsa pois. Kerran pysähtyi yliopettaja
Bugge hänen taakseen ja kurkisti hänen selkänsä yli.
— Mitä sinä puuhailet, poika? Näytähän tänne mitä sinä kirjoitat?
Sven Hankatuuli hypähti ylös kuin käärmeen puremana, mutta yliopettajan
vaatiessa lappua hän salamannopeasti pisti sen suuhunsa ja pureskeli
palloksi.
Kun Sven toisen kerran oli järjestäjänä ja antoi saksan lukukirjansa
opettaja Svenningsenille, veti tämä äkkiä esiin erään paperin kirjan
välistä.
— Kas, mitäs täältä löytyy? Julkaisematon runo, herra Svenin sepittämä,
nähdäkseni!
Sven Hankatuuli sävähti tulipunaiseksi ja nousi. Mutta Svenningsen piti
paperia korkealla, asetti sen eteensä katederille ja sanoi:
— Kuunnellaanpa millainen se on, hyvät herrat!
— Ei, ei, huusi Sven, joka oli hypähtänyt melkein katederille saakka,
ja ojensi kättään paperia kohti.
— Antakaa se tänne!
— Antakaa se tänne! Mikä äänensävy! Mene paikallesi! — Ja opettaja
lausui juhlallisella äänellä:
VOITON HETKI
Jo nurkua kuuluvi miehien,
he tyrtynehet ovat vaivaan;
Kolumbus vain kulkevi eellehen
ja tarkkaa ääriä taivaan.
Ja huolestuneena hän huoahtaa:
"Vain hautako täällä se aukee?
Meren äärettömyys eikö äärtä saa?
Eikö missään jo nouse rantamaa,
ja vaahdoksko aatteeni raukee?"
Selän takana huuto: "Kolumbus, hei!
Tää on määrätön, mieletön matka!
Jos pyörrä et pois, sinut surma vei,
me sua seurata enää ei!
Älä hullua hommaa jatka!"
Melu, huuto ja kirkuna suurentuu.
Pian laivall' on vuotava verta
tai on masto päällikön hirsipuu!
Mut kuurona korva ja mykkänä suu
Kolumbus vain tarkkaa merta.
Ja silloin hän äkkiä hymyää.
Kädenviittaus vimman vaimentaa,
väsy, uhma ja uhka unhoon jää:
näköpiirissä viiruna matkan pää,
_uus maailma_ haimentaa!
— Kas vain, kokonainen eepos! sanoi Svenningsen. Kaikki pojat katsoivat
Sven Hankatuuleen, useimmat pilkallisesti tirskuen. Tämä istui pää
käsivarsien välissä, ihan pulpettiin puristuneena.
— Suurenmoinen runo! sanoi opettaja.
— Oli siinä parissa kohtaa sentään mittavirheitä, myhähti ensimmäisestä
penkistä Simon Selmer, luokan priimus.
— Tämä pitää huolellisesti säilyttää, sanoi Svenningsen korskealla
tavallaan taittaen paperin kokoon. Hän pisti sen povitaskuunsa.
Silloin Sven Hankatuuli nousi ja syöksähti esiin.
— Antakaa minulle se! Se on minun!
— Se oli sinun! Nyt se on minun, herra runoilija!
— Minä tahdon sen takaisin, huusi Sven Hankatuuli itku kurkussa.
Opettaja Svenningsen katsoi hämmästyneenä ja ankarana Sveniä; hän ei
ollut koskaan nähnyt tätä hiljaista poikaa kiihtyneenä.
— _Tahdot?_ Kuinka uskallat. Sinun tahtosi on ja pysyy toistaiseksi
minun taskussani, Sven-herra. Jos sinä istut tunnilla tällaisissa
asiaankuulumattomissa puuhissa — minähän näen, että runo on kirjoitettu
koulun musteella — niin se otetaan sinulta pois, yksinkertaisesti
takavarikoidaan.
Silloin tapahtui jotain kuulumatonta. Sven Hankatuuli seisoi
ensimmäisten pulpettien tasalla, Simon Selmerin ja Anton Bechin
välissä. Kun opettaja viimeisiä sanoja sanoessaan nyökkäsi lempeästi
ja taputti povitaskuansa, löi Sven Hankatuuli nyrkkinsä Anton Bechin
pulpettiin, niin että paukahti, ja huusi itkua väräjävällä äänellä:
— Se on hävytöntä!
Opettaja hypähti alas katederilta.
— Mitä sinä sanoit? Mitä sinä sanoit, poika? Hän tarttui Sveniä
korvasta.
— Hävytöntä, hävytöntä! kirkui Sven Hankatuuli aivan suunniltaan.
Silloin mätkähti korvapuusti, ja toinen ja kolmas, ja joka kerralla
huusi opettaja:
— Mitä sinä sanoit? Mitä sinä sanoit?
Ja Sven Hankatuuli toisti yhä kimakammin:
— Hävytöntä, hävytöntä!
Korvapuusteja mätkyi ja mätkyi, opettaja oli tulipunainen vihasta ja
Sven Hankatuuli huusi. Koko luokka istui kuin kivettyneenä. Vihdoin
lopetti opettaja, työnsi oppilaan luotaan ja katsoi häneen kiihtyneenä:
— Nyt kai olet saanut tarpeeksesi, senkin lurjus!
Sven Hankatuuli seisoi kalmankalpeana, töhryisenä, silmät tympeinä
tuijottaen, ja huusi — kuin hätähuudon:
— Hävytöntä!
Opettaja Svenningsen syöksähti uudelleen poikaa kohti. Silloin nousi
paikaltaan Anton Bech, joka oli luokan väkevin poika, pitkä ja roteva.
Hän astui aivan tyynenä opettajan eteen ja lausui:
— Se _oli_ hävytöntä! 16
Svenningsen astahti askelen taapäin ja mykistyi. Anton Bech katsoi
häntä tyynesti silmiin. Hänen takanaan nyyhki Sven Hankatuuli. Muuten
luokassa vallitsi haudanhiljaisuus.
Opettaja kääntyi ja käveli hetken edestakaisin lattialla. Sanaakaan
sanomatta palasi hän sitten katederille ja alkoi kuulustella Simon
Selmeriltä kielioppia. Anton Bech istuutui ja Sven Hankatuuli meni
paikalleen.
Tunti kului kuolonhiljaisuudessa, kuului vain läksyn kuulustelun
tasainen, hillitty meno. Kellon soitua lähti opettaja Svenningsen
puhumatta mitään, unohtipa antaa läksynkin seuraavaksi kerraksi.
Välitunnilla pysytteli Sven Hankatuuli erillään toisista. Hän oli
punainen ja kummallinen.
Hän oleskeli tavallisestikin itseksensä. Vaikka hän oli ollut koulussa
lähes kaksi vuotta, näytti siltä kuin kukaan ei olisi vielä häntä
tuntenut. Koulun ulkopuolella hän ei juuri koskaan ollut yhdessä
luokkatoveriensa kanssa.
Hän pysytteli enimmäkseen kotona suuressa, vanhassa talossa, jossa he
asuivat. Joku väitti, että hän leikki tyttöjen kanssa — hänellä oli
pari sisarta; oli myös tavalla tai toisella saatu tietää, että hänellä
oli kotona monenmoisia omia kojeitaan, joiden kimpussa hän puuhaili.
Mutta kukaan ei oikeastaan hänestä välittänyt tai ollut utelias
tietämään, mitä hän itseksensä askarteli! Eikä paljon puuttunut,
ettei hän joskus ollut vähän ollakseen ja tietävinään kaikenlaista
koulutietojen yläpuolella olevaa. Hän ei kerännyt postimerkkejä, sillä
hän piti itseään liian hyvänä ja kypsyneenä semmoiseen.
Niinpä oleili hän nytkin yksikseen koulunaidan luona, ja toiset pojat
seisoivat rykelmänä voimistelusalin oven edustalla jutellen hänestä ja
vilkuillen tuon tuostakin häneen.
— Ajatelkaa, että hän uskalsi, sanoivat useimmat.
— Vai runoja se hullu kirjoittaakin!
— Mutta pojat, sentään Svenningsenille ihan vasten naamaa!
— Säädytöntä! Vain mahtailua koko runo, vaikka se hänen mielestään muka
oli niin sanomattoman suurenmoinen, selitti Simon Selmer.
— Oli se ainakin parempi, kuin mitä olen nähnyt sinun kirjoittavan,
vastasi Anton Bech, joka jo hetken oli katsellut aidan luona
seisoskelevaa Sven Hankatuulta.
— Mitä sinullakin oli siihen sekaantumista, Anton? Miehekästä mukamas!
letkautti Simon Selmer.
— Jaa, sen voin kyllä sanoa, miksi minä sekaannuin. Se johtui
siitä, että _sinä_ olit sekaantunut siihen ensin — liehittelemällä
Svenningseniä. Se oli ilkeää ja halpamaista, sillä Svenningsenin
ainainen iva on niin inhottavaa, ettei meidän koskaan pitäisi sietää
sitä.
— Sekaannuinko minä...?
— Etkö muka sanonut jotain mittavirheistä? Mukamas!
Anton Bech pisti kädet housuntaskuihin ja käveli aidan luo. Hänen
tullessaan nurkkaukseen kääntyi Sven Hankatuuli puoliksi syrjin ja
raaputteli aitaa.
— Olisit vain antanut hänen lyödä, hän sanoi aitaan nojaten, — nyt saat
siitä sinäkin — ja minun vuokseni. Mitä järkeä semmoisessa on?
— Järkeäkö? Luuletko, että sallin Svenningsenin häväistä luokan
kunniaa! Onko hänen lupa sekaantua lappuihin, joita hän löytää kirjan
välistä ja jotka eivät hänelle kuulu!
— Niin, mutta...
— Näetkös, se oli helkkarin uljasta. Olit sentään uskalias poika,
Hankatuuli!
— Noo —.
— Nyt on kyllä rehtorin vuoro, sillä Svenningsen tietenkin valittaa
heti.
— Nii-in.
— Mutta minä puolestani sanon rehtorille suoraan, että Svenningsen on
katala. Tehköön rehtori sitten mitä tahtoo.
— Luuletko, että siinä käy — huonostikin?
— No, sitä ei voi tietää. Viime vuonna erotettiin koulusta Anders Holm.
Hän oli sanonut "mokomakin" yliopettaja Buggelle.
— Erotettiin koulusta!
— Niin, ilman muuta. Mutta olihan se toista. Eihän ukko Bugge ole
mikään roisto kuten Svenningsen.
Kello soi ja välitunti päättyi.
Luokassa syntyi hiljaisuus tavallista nopeammin. Oli rehtorin historian
tunti.
Kesti kauan ennen kuin rehtori tuli. Kaikki ymmärsivät, että
Svenningsen oli kantelemassa.
Vihdoin hän saapui ja pojat sävähtivät. Rehtori Holst oli tumma, aina
sangen vakava mies. Hän astui katederiin, sai ilmoituksen läksystä Sven
Hankatuulelta, joka oli järjestäjä, ja asettui tapansa mukaan seisomaan
jalat hiukan hajallaan ja kädet selän takana Lakin liepeiden alla.
Heilutellen itseään hiukan edestakaisin hän katseli levollisesti
tutkien luokkaa. Korkean, kaarevan otsan alta näkyivät tummat, syvällä
olevat silmät. Kului pari minuuttia.
— No, Sven! sanoi hän äkkiä. Puna pelmahti Sven Hankatuulen poskille,
ja hän nousi levottoman jännittyneenä.
— Mistä tapahtumasta lasketaan alkavan sen jakson maailmanhistoriassa,
jota sanomme "uudeksi ajaksi"?
— Tuo — tuota — Amerikan löytämisestä.
— Minä vuonna?
— 1492.
— Kuka löysi?
— Kristoffer — Kolumbus! vastasi Sven Hankatuuli.
"Kristoffer" ääntyi reippaasti — Sven iloitsi kuulustelusta —, mutta
sitten hän äkkiä punastui ja sai vain kuiskaamalla sanotuksi "Kolumbus".
Luokasta kuului hillittyä tirskunaa — hyvin hillittyä, sillä rehtorin
ilme ei näyttänyt sallivan vähintäkään leikkisyyttä. Ankarana hän
seisoi korokkeella itseään hiljaa heilutellen. Mutta tämänpäiväinen
läksy käsitteli pohjois- ja etelävaltioiden sotaa 1864, joten alkaminen
Kolumbuksesta ja juuri Sven Hankatuulesta toi ankarasta ilmeestä
huolimatta keventävän tunnun. Se osoitti, ettei rehtori ollut ottanut
Svenningsenin kantelua kamalan juhlallisesti.
— Mitä kansaa?
— Espanjalainen.
— Joutavia!
— Ei — genovalainen.
— Mutta espanjalaiset?
— Varustivat hänet.
— Kerro lyhyesti Amerikan historian pääkohdat sen löytämisestä vuoteen
1860.
Sven Hankatuulen silmät loistivat, sillä nyt hän oli omalla alallaan.
Historia ja maantieto olivat ne aineet, joista Sven Hankatuuli todella
tiesi jotain. Eipä silti, että hän näissäkään aineissa olisi lukenut
läksyjänsä paremmin kuin muissa, mutta jollakin käsittämättömällä
tavalla oli hänelle tällä alalla kertynyt varma tietomäärä, jota hän
ei koskaan menettänyt, joka hänellä oli aina selvillä ja koska tahansa
käytettävissä.
Hänen tarvitsi vain sulkea silmänsä ja antaa katseensa kääntyä
sisäänpäin. Hän näki selvästi edessään koko maapallon kartan, meret,
maat, kaupungit, joet ja vuoret, ihmisrodut, neliöpeninkulmat,
asukasluvut, viennin ja tuonnin, ilmanalan ja kaiken muun. Ja
historia — kartan kaikissa maissa liukui eläviä kuvasarjoja hänen
ohitseen. Hän näki ilmielävästi, miten valtakuntien rajat laajenivat
ja supistuivat aikojen vaihtelussa. Hän kuuli roomalaisten legioonain
kumean, täsmällisen töminän Välimerenmaissa; näki Hannibalin norsujen
vaivalloisesti kulkevan Alppien yli, pölypilvien nousevan idästä
samoavien hunnien ja germaanien ympärillä; synkkinä tonttuina seisoivat
keskiajan linnat metsissä ja vuorilla kautta Saksan ja Ranskan; hän
kuuli kirkonkellojen kaukaisen kajahtelun, munkkien laulun hillityt
sävelet luostarin porttien takaa ja torvientörähdykset, keihäiden
katkeamiset ja iskut kilpiin ritari turnauksissa. Pohjolasta tuli
laivoja Pohjanmerta pitkin vaahto korkeissa lohikäärmekeuloissa
kuohuen, laivoilla keltatukkaisia viikinkejä sinimekkoineen ja
hopeavöineen merelle pälyten, etelän seikkailuja ja rikkauksia etsien.
Sitten tuonnempana lankesi uusi loisto maailman ylle, sameat sumut
hälvenivät, ja kaukaisessa valossa nousi uusi maailma merestä. Kotona
Euroopassa kuului Lutherin selkeä sana Wormsissa keisarille ja
paaville vasten kasvoja, pohjoisesta tuli "lumikuningas" Kustaa Aadolf
ruotsalaisten ja suomalaisten kanssa selventämään sameutunutta Saksaa...
Sitten muuttuivat kuvat moninaisemmiksi ja kirjavammiksi, vilahtelivat
idässä ja lännessä, pohjoisessa ja etelässä, oli kuin kaikki
maat olisivat kilvan tehneet historian kirjavaksi ja sekavaksi.
Espanjassa hallitsi Filip II äänettömänä ja synkkänä pappeineen ja
munkkeineen, piti kidutuskuulusteluja kellareissa ja käryäviä auto
da feita kaduilla ja toreilla; mutta Vilhelm Oranialainen ja ahkerat
alankomaalaiset tekivät hänelle tenän, taistelivat, näkivät nälkää,
kärsivät ja kestivät, puhkaisivat patonsa, jotta meri tulvi yli
heidän kukkatarhojensa ja hedelmällisten niittyjensä pyyhkäisten pois
Alban ja hänen mustat espanjalaisensa —. Englannissa istui kuningatar
Elisabet punatukkaisena pitsikaulus harteillaan ja teloitutti Maria
Stuartin, mutta rakennutti myös mahtavan laivaston lähettäen ylväät
englantilaiset ympäri maailmaa etsimään uusia maita ja uusia teitä;
sitten tulivat Jaakko I ja Kaarle I ja synkkä Cromwell... Mutta
sitten oli kuin muut olisivat olleet pitkän aikaa vaiti ja katselleet
Ranskaa! Siellä istui Ludvig XIV valtaistuimellaan Versailles'issa
kiharaperuukki päässä ja korkeakorkoiset tohvelit jalassa. Hänen
ympärillään oli komeutta, loistoa ja valtaa, jota muut vain nöyrästi
kumarsivat ja tottelivat. Koko Ranska oli kuin kirkkaasti valaistu
juhlasali, jossa silkkisukkaiset hoviherrat terävä miekka vyöllä
ja korkeaperuukkiset naiset kalanluilla pönkitetyissä hameissaan
liikkuivat sirona sikermänä kuninkaan ympärillä. Eikä maailmassa
muuta katsomista ollutkaan. Kuninkaat ja keisarit unohtivat itsensä
niin, ettei heidän omissa maissaan syntynyt juuri mitään historiaa.
Kunnes he äkkiä heräsivät ankaraan pamaukseen ja ääneen, joka saksan
kielellä kajahti koko Euroopassa. Preussin Fredrik Suuri oli laukaissut
pyssynsä ja komentanut jättiläissotilaansa yhtaikaa Itävaltaa, Venäjää
ja Ranskaa vastaan. Kuninkaat ja keisarit kaikissa maissa saivat
ruveta katsomaan kotinurkkiaan ja miettimään muutakin kuin Ranskan
hovitansseja. Ja he havaitsivat, että sata vuotta oli kulunut ja että
he olivat suorastaan ajastaan jäljessä. Pian he myös näkivät, että koko
Versailles’in komeus, joka niin oli heidät lumonnut, oli sadan vuoden
kuluessa Ludvig XIV:n ja Ludvig XV:n mukana mädäntynyt. Vallankumous
tuli vyöryen Pariisin syrjäkaduilta verisenä hyökyaaltona, joka kasvoi
ja pyyhkäisi nurin koko maskeraadin. Peruukit putosivat ja niiden
jälkeen päät hoviherroilta ja -naisilta, ja vihdoin kuninkaalta ja
kuningattarelta, Ludvig XVI:lta ja Marie Antoinettelta.
Se oli verta tihkuvaa aikaa. Roskaväki ulvoi, Danton, Marat,
Robespierre hihkuivat ylinnä ja giljotiini teki työtään kitisten
taukoamatta ja leikaten päitä irti kauloista kuin leipäveitsi aamulla,
kun äiti leikkaa viipaleen kullekin.
Taaskaan ei maailmassa ollut muuta kuin Ranska. Kuninkaat ja keisarit
kokoontuivat kauhistuneina ja lähtivät pysäyttämään giljotiinia,
ajamaan roskaväkeä hajalle ja vaientamaan Dantonia, Marata ja
Robespierreä. Mutta silloin soitettiin sotakelloja Ranskassa. Tuhannet
ja taas tuhannet riensivät riveihin, paljasjalkaisina ja ryysyisinä,
tadikot ja viikatteet aseina ja edelleen vallankumousmiehet, jotka
huusivat sytyttäviä sanoja, — kaikki vyöryi rajaa kohti kuin kulo
ja sihisevä liekki, ja kuninkaat ja keisarit vetäytyivät takaisin
kauhistuneina... Mutta tulenlieska kääntyi rajalta kotia kohti, levisi
Pariisiin, yli koko maan, yltyi ja kasvoi hurjaksi helvetinmenoksi.
Päitä putoili, ja verta suihkusi ilmaan, roskaväen räyhinää,
kauhistuksen kohinaa...
Seis! kajahti ääni yli melun ja räyhinän — ja samassa syntyi
hiljaisuus. Roskaväki hajaantui, tulenlieska sammui ja sen savu hajosi
tuuleen. Ranskassa nousi selkeä päivä, ja ylinnä vallankumouksen
luhistuneiden raunioiden päällä seisoi pieni mies päässään kolmikolkka
hattu, käsivarret ristissä rinnalla, silmät syvinä ja uhkaavina.
Ja suuren Napoleonin takana järjestyivät kaikki, jotka olivat
polttaneet ja räyhänneet, tiheiksi, lujiksi sotilasriveiksi trikolorin
ja kultaisen keisarikotkan alle — ja viiteentoista vuoteen ei ollut
siunaaman rauhaa kellään kuninkaalla ja keisarilla maailmassa. Heitä
ruoskittiin ja ajettiin maanpakoon, tykkejä kasattiin Espanjasta
Venäjälle saakka ja Ranskan keisari kulki voitosta voittoon maailman
vapistessa hänen edessään...
Oli vain yksi maa, joka säilyi kukistumattomana, purjehti ja risteili
hänen valtansa ulkopuolella pitäen varansa kaikki nämä vuodet.
Tämä maa ei koskaan antautunut, ei päästänyt häntä silmistään eikä
poistanut laivojaan hänen tieltään. Se oli Englanti. Ja kesken hänen
voitonhuumaustaan ja kauhun kasaantumista toisten päiden ylle iski
englantilainen kyntensä pieneen kolmikolkkahattuiseen mieheen, nosti
hänet yli maiden ja merien ja sijoitti hänet kaukaiselle saarelle
keskelle valtamerta.
Ja sitten oli historia taas pitkän aikaa hiljaista ja ikävää. Ja siitä
syystä Sven Hankatuuli vihasi englantilaista yhtä paljon kuin rakasti
ja säälitteli yksinäisellä merensaarella olijaa.
Lyhyt esitys Amerikan historiasta! Sillä tavoin tapasi rehtori Holst
luoda pikasilmäyksen kokonaisiin maihin ja aikakausiin ja tarkalla
silmällään hän oli jo keksinyt, että tämä oli Sven Hankatuulen oikea
ala. Niin tummana ja lähentymättömänä kuin rehtori seisoikin ylhäällä
katederilla huojutellen itseään, niin että valo välähteli korkealla
norsunluunvalkoisella otsalla, tunsi Sven Hankatuuli yhtäkaikki
turvallisuuden tunnetta hänen edessään. Tämänlaatuinen kysymys juuri
nyt pani aavistamaan, että sittenkin saattoi toivoa toisenlaatuista
oikeutta ja kohtuutta kuin opettaja Svenningsenin tulipunaiset
korvapuustit!
Ja lyhyt esitys sujui erinomaisen hyvin. Rehtori lausui tavallisen
sanansa "joutavia" vain pari kertaa, ja Sven Hankatuuli sai
arvostelukirjaansa rehtorin harvinaisen ja hienon kympin.
Tunti jatkui verkalleen ja asianmukaisesti tasaisessa kuulustelussa
Amerikan kansalaissodasta, ja vain silloin tällöin kuului rehtorin
lyhyt keskeytys:
— Joutavia! tai: — Vai semmoinenko sinä olet?
Vihdoin soi kello, ja annettiin läksy seuraavaksi kerraksi.
— Sven ja Anton Bech, te jäätte tänne. Muut saavat mennä.
Nyt se siis tuli! Sven Hankatuulen vatsaa kouristi rinnan alta. Luokka
tyhjeni. Rehtori seisoi katederilta, yhä vain itseään huojutellen.
— Astukaa tähän eteen, te molemmat.
Anton Bech ja Sven Hankatuuli asettuivat katederin eteen. Anton katsoi
uhmaavan synkeänä katederin seinää, Sven Hankatuuli tuskallisen
odottavana rehtorin vakavia kasvoja.
— Opettaja Svenningsen valittaa minulle sinusta, Sven. Hän on löytänyt
tämän runon sinun kirjasi välistä — rehtori otti paperin taskustaan.
— Sen sijaan että hän olisi rangaissut sinua semmoisten sivutoimien
harjoittamisesta tunnilla, hän mieltyy sinun runoosi, lukee sen ääneen
tovereillesi ja haluaa pitää sen muistonaan. Siitä pitäisi sinun
sekä herra Svenningsenin oppilaana että runontekijänä olla hänelle
hyvin kiitollinen. Mutta kaikkea muuta, sinä kimmastut julmasti herra
Svenningseniin. Siitä olet saanut ansaitun rangaistuksen, ystäväni. Ja
tässä saat runosi takaisin. Herra Svenningsen ei sittenkään halua sitä
säilyttää. Ole hyvä!
Rehtori ojensi paperin, ja Sven Hankatuuli otti sen tulipunaisena
kasvoiltaan. Rehtori seisoi hetken ääneti huojutellen itseään ja
katsoen yhä Sven Hankatuulta. Hänen suupielissään näkyi hieno
hyväntahtoisen hymyn väre.
Vihdoin hän kääntyi Anton Bechin puoleen.
— No, Anton, onko sinulla mitään sanottavaa?
Anton Bech katsahti ylös kysyvästi.
— Sain kuulla, että olet esiintynyt omatekoisena korkeimman oikeuden
tuomarina luokalla. Mutta ehkäpä olet armollisimman tyytyväinen
äskeisiin huomautuksiini Svenille? No, sittenhän minulla ainakin on
parempi onni kuin hra Svenningsenillä, joka sai passiinsa merkin
sinulta. Minä saan siis vain sanoa kiitoksia!100 13
Rehtori ojensi kätensä. Anton Bech loi silmänsä alas ja seisoi
liikkumatta.
— Anna kätesi tänne, poika! sanoi rehtori äkkiä muuttuneella äänellä,
melkein sydämellisesti ja leikkisästi.
Nolostuneena Anton ojensi kätensä. Rehtori kosketti sitä keveästi:
— No, nyt voitte mennä, molemmat.
Sven Hankatuuli ja Anton Bech saapastivat yhdessä ulos. He kulkivat
portaita alas rinnakkain. Niiden puolivälissä pysähtyi Anton:
— Minusta se runo oli helkkarin hyvä!
He astuivat alemmas ja tulivat ovelle. Koulunpihalla kävi tavanomainen
melu, huuto ja kirkuna. Taas pysähtyi Anton Bech:
— Kuule, Hankatuuli, hän sanoi, — ei sanota sanaakaan muille siitä,
mitä rehtori sanoi.
— Ei tietysti, vastasi Hankatuuli.
— Niin, näetkös, sanoi Anton, — ne naudat eivät kuitenkaan ymmärtäisi,
että rehtori oikeastaan oli sikamaisen hyvä meitä kohtaan.
— Eivät, sanoi Sven. Hän seisoi mietteissään ja sanoi sitten: — Sillä
hän oli hävyttömän hyvä, eikö ollutkin? Minähän sain vielä runonikin
takaisin!
— Niin, ei meitä ainakaan potkittu pois koulusta, nauroi Anton, ja niin
he lähtivät koulunpihalle.
Sen päivän ja seuraavan Sven Hankatuuli kulki mietteissään. Hänellä oli
perusteellista mietittävää.
Kolmantena päivänä oli taas rehtorin historian tunti, ja koko tunnin
istui Sven Hankatuuli pää vinossa katsoen oikealla silmällään
herkeämättä rehtoriin ja vasemmalla omaa nenänvarttaan. Rehtori Holst
seisoi tavallisessa asennossaan, mutta Sven oli selvästi huomaavinaan
hänessä jotain erikoista sinä päivänä.
Tunnin päätyttyä Sven Hankatuuli oli järjestäjänä yksin luokassa, avasi
ikkunat, pesi taulun, varasi liitua matematiikan tuntia varten, kasteli
sienen ja etsi esille raskaan puuharpin. Tehtyään kaiken valmiiksi hän
seisoi hetken ja katseli katederia. Sitten hän nyökkäsi itsekseen ikään
kuin olisi tullut varmaan päätökseen:
Rehtori _oli_ pohjaltaan hieno mies!
Mutta siitä alkaen oli Sven Hankatuulen mielestä koulussa jokin
muuttunut. Se ei ollut suurta eikä erikoisen merkillistä. Joka
tapauksessa hän oli ennen istunut koulussa henkilönä, jolla ei ollut
muuta tekemistä sen kanssa kuin pujahdella läpi kuusi tuntia ja sitten
rientää kotiin päivälliselle. Mutta nyt hän oli saanut siteen, tai
oikeammin kaksi sidettä, itsensä ja koulun välille.
Toinen oli rehtori Holst.
Joka ainoan historian tunnin Sven Hankatuuli tirkisteli tuota mustaa
miestä, joka hänen mielestään oli äkkiä muuttunut koko koulun ja
opettajavihollisleirin komentajasta ja mestarista ihmiseksi, joka aina
ja ystävällisesti tahtoi ymmärtää, puhua ja tuomita kuin tavallinen
ihminen — ulkopuolella koulun.
Mitä enemmän hän näin istui, tarkasti ja teki havaintoja, sitä enemmän
hyvää ja rauhoittavaa hän keksi rehtorin kasvoista, äänestä ja
olennosta. Korkea, selkeä otsa sysimustan, taaksepäin harjatun tukan
alla näytti hänestä niin viisaalta ja puhtaalta. Vakavissa silmissä
hän tuon tuostakin äkkäsi hymyn ja ystävällisyyden merkkejä. Ääni
ja hiljainen, säännöllinen heilunta edestakaisin olivat tyyntä ja
arvokasta. Milloinkaan ei rehtori tulistunut, koskaan hän ei lyönyt tai
haukkunut. "Joutavia!" tai "Oletko sinä semmoinen?" vaikutti kymmenen
kertaa enemmän kuin Svenningsenin iva ja sukkeluudet tai yliopettaja
Buggen pitkät rangaistussaarnat. Ja lisäksi eräs sangen suuri asia:
rehtorin edessä olivat kaikki samanarvoisia. Ensi penkin pojat eivät
saaneet sen suurempaa suosiota ja ylimääräistä ystävyyttä kuin
viimeisenkään. "Joutavia!" kajahti yhtä ankarana Simon Selmerille kuin
pienelle Sören Manddraberille, luokan suurimmalle pöllöpäälle, joka
aina istui viimeisenä.
Ennen rehtori oli Sven Hankatuulen mielestä muistuttanut Alban
herttuan synkkää kuvaa kotona olevassa Daaen ja Drolsumin kuvitetussa
maailmanhistoriassa. Katsellessaan nyt rehtoria, varsinkin tämän
tyynesti ja järkähtämättömän selvästi selittäessä heille historian
suuria ajanjaksoja, haihtui Alba, ja rehtori alkoi yhä enemmän
muistuttaa, varsinkin otsan ja silmien kohdalta, suurta Napoleonia.
Pohjimmalta Sven Hankatuulen sielussa uinui epämääräinen, kaamea
aavistus, että ukkospilven hänen vaivaisen päänsä päällä täytyi kerran
revetä. Ajatellessaan kouluelämäänsä hän havaitsi alusta alkaen
laiminlyöntejä kaikkialla. Mitään hän ei osannut kunnolla, kaikesta
hän oli päässyt läpi vain keinottelemalla ja arvaamalla. Näin hän oli
mennä nilkuttanut kuukaudesta kuukauteen, vuodesta toiseen. Mutta
todellisuudessa hän kieppui kuilun partaalla. Kerran täytyy tilinteon
hetken tulla. Ja se on oleva kaamea.
Näitä ajatuksia hän koetti alati työntää luotansa. Ne saattoivat
äkkiä tulla mieleen sekä koulussa että sen ulkopuolella — niin kuin
puistatus. Mutta se oli liian hirvittävää, liian pelottavaa! Sitä ei
millään voinut enää auttaa.
Nyt, kun hän niin sanoakseni oli "keksinyt" rehtori Holstin, sai hän
tästä jonkinlaisen hätäankkurin. Häntä lohdutti toive, että kun ukkonen
kerran puhkeaa ja koulu panee hänet tekemään tiliä, kun isä noudetaan
ja hänelle ilmoitetaan kaikki, ei rehtori Holst kenties kuitenkaan
häntä kokonaan hylkää. Pilkkaa ja piiskaa kyllä tulee ryöppynä, mutta
ehkei — ihan tapeta! Ei eroteta koulusta, ei hylätä, lähetetä merille,
tai ylimalkaan käsitellä niin kuin semmoista, joka _ei koskaan_ voi
parantua.
Samalla kun Sven oli löytänyt tämän lohdutuksen, tuli ajatus
tuosta kauheasta tilinteon päivästä hänessä eloisammaksi, useammin
toistuvaksi. Ainakin joka historian tunnilla se oli hänen mielessään
ilmielävänä, niin että hän saattoi istua ja hikoilla pulpetissa
kuvitellessaan, miten hänen saattoi käydä. Niin hän istui katsellen
rehtoria sivulta ja tuntien, että tämä sittenkin saattaisi tulla
avuksi...
Hän alkoi vakavasti lukea historian läksyjä, ja rehtori Holst oli
tyytyväinen Sven Hankatuuleen — lainkaan aavistamatta, mitä ajatuksia
tuon nuoren miehen päässä liikkui, ja tietämättä, että tuo pää
kallellaan istuva poika todellisuudessa jumaloi häntä ja tuskallisissa
ajatuksissaan turvasi häneen.
Toinen Sven Hankatuulta kouluun kiinnittävä side oli Anton Bech.
Tuosta runojutun päivästä alkaen oli Anton Bechin ja Sven Hankatuulen
välillä syntynyt ystävyys. Aluksi varsin harvasanainen ja huomaamaton,
sittemmin yhä lämpimämpi ja ilmeisempi.
PETOS
9.4. Sven on "unohtanut" laskea tämänpäiväiset matematiikan tehtävät.
Lange.
16.4. Tänäänkään ei Sven ole tuonut matematiikan kotitehtäviä.
Lange.
23.4. Svenin mat. suoritukset osoittavat tänään suurta epäjärjestystä
ja laiminlyöntiä.
L.
30.4. Sven jää tänään 2-3 jälki-istuntoon laskemaan uudelleen mat.
tehtävänsä.
L.
Sven Hankatuulen arvostelukirjan leveä reunus oli viime kuussa tällä
tavoin kirjailtu. Hänen oli täytynyt näyttää se kotona, ja joka kerta
siellä oli ollut yhtä kurjempaa. Viimeksi oli tarkkaavaisuudessakin 4!
Hän istui nyt tyhjässä luokassa. Kello löi puoli kolme alhaalla
käytävässä. Se kaikui masentavan kumeasti autiossa, haudanhiljaisessa
koulurakennuksessa, jossa Sven Hankatuuli oli ainoa elävä olento.
Hän istui taas.
Hän laski ja laski. Kandidaatti Lange oli käynyt hänen kanssaan läpi
kaikki kolme esimerkkiä kohta kohdalta selittäen tarkalleen kaikki,
sekä potenssit että juuret. Svenistä oli kyllä tuntunut, että hän ne
muistaisikin. Mutta...
Äkkiä kuului askelia tyhjästä käytävästä, ja rehtori Holst tuli sisään.
Hän tuli rakennuksen toisella sivustalla olevasta rehtorinasunnosta
yllään kotinuttu, jossa Sven ei vielä ennen ollut häntä nähnyt. Se oli
tahrainen ja kulunut. Muutoin esiintyi rehtori aina koulussa erikoisen
huolellisesti ja siististi pukeutuneena.
Rehtori oli nähtävästi syönyt päivällistä ja kaivoi hampaitaan.
— No, Sven, alkavatko laskusi olla valmiit?
— Eivät.
— Etkö sinä ole päässyt tämän pitemmälle? Puolivälissä ensimmäistä
laskua! Ethän vain istu ja torku täällä?
— En. sanoi Sven Hankatuuli ja kumartui paperiensa yli. — Olen laskenut
koko ajan.
— Etkä ole päässyt sen pitemmälle!
— E-en.
— Etkö sinä sitten ymmärrä tehtävää?
— En! vastasi Sven Hankatuuli ja katsahti avuttomana rehtoriin.
— No, ala seuraava sitten!
— Minä en ymmärrä sitäkään! sanoi Sven ja hänen silmänsä olivat surkean
näköiset.
— No, käy sitten käsiksi kolmanteen, poika!
Sven Hankatuuli ei voinut vastata.
— Ehkäpä et ymmärrä sitäkään?
— E-en, änkytti Sven Hankatuuli.
Rehtori käveli hiukan edestakaisin.
— Mutta tämähän on paha juttu, mutisi hän itsekseen. Hän seisoi hetken
ja katsoi Sven Hankatuulta.
— Niin, koeta kuitenkin hetki vielä!
Sitten rehtori lähti.
Sven Hankatuuli niisti nenänsä. Hän tuijotti papereihinsa ja niiden
lukemattomiin numeroihin, kaikkiin pitkiin ja mahdottomiin laskuihin,
jotka hän oli saanut kokoon ja jotka kaikki olivat päin seiniä. Kun
hän oli saanut tuloksen, oli se aivan toisennäköinen kuin se, minkä
kandidaatti Lange oli laskenut taululle.
Hän katseli ympärilleen. Permannolla ammottivat kaikki tyhjät pulpetit,
seinät olivat niin ihmeen kylmät ja alastomat, ja katederiseinällä
riippui luokantaulu koukussaan. Se oli huonosti pyyhitty ja siinä näkyi
vielä viivoja ja jälkiä kandidaatti Langen laskuista.
Mutta se _oli_ pyyhitty.
Apua ei ollut löydettävissä mistään, minne hän katsoikin. Ei luokasta
eikä ulkopuolelta.
Ulkopuolella — siellä olivat kotona isä ja äiti, joille taas oli
"näytettävä". Nyt he kaikki söivät mukavasti päivällistä. Vaikka —
kovin nautinnollistahan se ei nyt mahtanut olla, koska he ymmärsivät,
että hän oli taas istumassa!
Niin, nämä kirjalliset kokeet ne jotain olivat. Niissä ei auttanut
arvaaminen eikä puolustelu. Niistä tulisi vielä kerran hänen
koulunkäyntinsä tilinteko, ja ensi sijassa juuri matematiikassa. Saksan
ja latinan kirjoituksista voi aina sentään jollakin keinolla suoriutua.
Niissähän voi käyttää sanakirjaa ja kielioppia, ja olihan niissä
ainakin inhimillisiä _sanoja!_
Mutta matematiikka oli aivan uppo-outoa. Se riippui ilmassa itsekseen
vailla yhteyttä mihinkään muuhun maailmassa.
(a+b)² = a²+2ab+b² (a-b)² = a²-2ab+b²
Jos ajattelee, mitä on a ja b ja a² ja b² — niin eihän se ole mitään.
Vain jotain olematonta, jolla ei ole mitään vastinetta!
Alussa se oli ollut niin tavattoman helppoa, suorastaan lapsellista,
mutta vähitellen se oli kasvanut ikään kuin salakähmäisesti. Hän ei
ollut huomannut sitä, ei ollut lukenut läksyjä, ei kuunnellut tunneilla
— ja nyt se seisoi hänen edessään kivikovana, luoksepääsemättömänä
vihollisena, hänelle aivan tuntemattomana maailmana.
Niinpä niin. Siinä oli kaikessa hiljaisuudessa vähitellen suuri
vihollisvoima kasvanut hänelle ylivoimaiseksi: matematiikasta se kerran
puhkeaa!
Ehkäpä piankin! Ehkä juuri nyt tästä jälki-istunnosta, joka on
ilmoitettava kotona. Nyt he alkoivat ehkä pelätä ja nuuskia, miten
ylimalkaan oli koko koulunkäynnin laita...
Hän havahtui. Rehtori Holst tuli taas sisään.
— Kas tässä, Sven, vie tämä kirje kotiin isällesi. Kuuletko kellon
tänne?
— Kuulen.
— No, sen lyödessä kolme voit lähteä.
Sven Hankatuuli istui jälleen yksin. Mutta hän oli saanut kamalan
seuralaisen tuosta edessään olevasta sileästä, valkoisesta kirjeestä,
jonka kuoressa oli isän osoite ja joka oli kirjoitettu rehtorin
hienolla, säännöllisellä käsialalla.
Sven Hankatuuli istui yhtä kalpeana kuin kirjekuoren valkoinen paperi.
Se _oli_ siis tullut: tilinteon hetki.
Tuossa kirjeessä oli tietenkin esitetty isälle kaikki selkeästi ja
säälittömästi — että hän kulki täällä koulussa päivästä päivään ikään
kuin hänellä ei olisi ollut mitään tekemistä koko koulun kanssa,
että hän koetti päästä vain arvailemalla ja keinottelemalla toisten
poikien lukiessa ja ahkeroidessa ja että isän joka kuukausi suorittamat
koulumaksut olivat vain rahojen heittämistä kaivoon. Eikä syy ollut
lahjojen puutteessa, kuten Sören Manddraber-raukalla, vaan pelkässä
laiskuudessa. Kurjaa, surkeaa...
Hän istui pää käsien varassa, ja hänen vatsassaan tuntui ilkeältä. Ehkä
siinä sanottiin vielä että hän kirjoitteli runoja tunnilla sen sijaan,
että seuraisi ja kuuntelisi opetusta!
Isä saisi tietää tämän kaiken. Hän tulisi kouluun ja puhuisi rehtorin
kanssa ja saisi tietää vielä enemmän! Sven Hankatuuli näki edessään
isänsä kasvot syvästi surullisina.
— Mihin me ryhdymme sinun suhteesi, Sven? sanoisi isä. Ja sitten
hän puhuisi äidin kanssa, arvatenkin illalla kun he olivat menneet
makuulle. Ja seuraavana päivänä tulisi päätös.
— Meidän täytyy ottaa sinut pois koulusta, Sven. Täytyy yrittää toista
tietä!
Ja Sven Hankatuulen mielessä vilahteli mahdollisuuksia: merille,
tai ehkä konepajaan, tai puusepänoppiin, tai myymälään oppimaan
kauppiaaksi...
Mitä sisälsi rehtorin kirje?
Hän katseli sitä valoa vasten, mutta kuori ei läpäissyt. Hän
pani kirjeen pulpetille ja koetti kuorta silittämällä — vielä
mahdottomampaa! Hän kurkisteli kuoren avoimista ylänurkista. Reiät
olivat liian pienet. Sisällä oli kirje sisäänpäin taitettuna.
Kenties liima ei ollut tarttunut — jos hän saisi kirjeen auki
liimareunaa pitkin, voisi hän sulkea sen uudelleen.
Hän koetti varovasti kynäveitsellä avata kuorta siltä kohtaa. Mutta
liima oli lujasti ja hyvin kuivunut, kuori vain repeäisi...
Se _oli_ jo hiukan revennyt!
Pahalta näytti. Kuoren nurkkaus oli koholla; sitä paitsi kynäveitsi oli
likainen, paperi oli tahriintunut. Ja lisäksi repeämä, eikä niinkään
pieni! Sen isä epäilemättä heti huomaisi!
Yks — kaks — kolme, siinä meni koko kuori! Kuumeisesti hän otti kirjeen
ulos, avasi sen —
"Jotta Sven voisi seurata mukana matematiikassa, jossa hän on
paljon jäljessä, pitäisi hänen välttämättä saada muutama tunti
yksityisopetusta koulun ulkopuolella."
Niin siinä luki rehtori Holstin pienellä käsialalla. Ensi hetkessä Sven
Hankatuuli huoahti helpotuksesta. Sen pahempaa se siis ei ollut — tällä
kertaa!
Mutta sitten hän jähmettyi: hänhän oli murtanut rehtorin kirjeen,
joka piti viedä isälle! Ei kannattanut panna sitä takaisin rikottuun
kuoreen. Hän ajatteli mennä paperikauppaan ja ostaa uuden kuoren. Mutta
päällekirjoitus —?
Kylmä hiki otsalla Sven Hankatuuli meni uunin luo. Tuhkan alla oli
vielä hehkua. Hän pisti sileän, kankean paperin siihen, kieritteli sitä
— vihdoin se syttyi ja paloi hetken kirkkaasti leimuten. Sitten oli
rehtorin kirje tuhkana.
Samassa löi kello käytävässä kolme kertaa. Sven Hankatuuli kokosi
kirjansa ja lähti ulos.
Hitaasti hän kulki kotiin päin ajatellen ja aprikoiden. Olihan tämäkin
eräs tapa — päästä asiasta eroon polttamalla asiakirjat!
Nyt hänen pitäisi siis näyttää muistutukset. Toissa päivänä hän oli
saanut nelosen norjan suullisessa, mikä oli häpeä. Eilen oli merkitty
kaksi arvosanaa latinankirjoituksessa: koti- ja koulukirjoituksessa. Ne
olivat 5 ja 4.
Kaikki tämä muistutuksen ja jälki-istunnon lisäksi —!
Mutta arvostelukirjan katoaminen oli miltei pahinta, mitä koulussa
saattoi ilmoittaa! _Arvostelukirja!_ — Sehän oli kaikista kirjoista
pyhin.
Sven Hankatuuli teki laskelmiaan. Nyt oli kuukauden viimeinen päivä.
Jos hän saisi uuden arvostelukirjan, se alkaisi toukokuun ensimmäisenä.
Siihen ei tietenkään merkittäisi edellistä kuukautta. Se olisi
suorastaan poispyyhitty kuin sitä ei olisi olemassakaan. Seuraukset
arvostelukirjan hukkaamisesta merkitsisivät vähän verrattuna siihen
suunnattomaan etuun, minkä siitä pääseminen tuottaisi juuri nyt.
Päästä koko tästä raskaasta huolesta — päästä näyttämästä isälle...!
Vain pistämällä tuo ohut, inhottava vihkonen uuniin.
Sven Hankatuuli saapui kotiin ja astui portaita ylös. Talossa oli
hiljaista. Keittiöstä kuului astiainpesun kalinaa. — Päivällinenhän oli
jo aikoja ohi.
Eteisessä tuli Johanna-sisko vastaan — hän oli nuorempi kuin Sven
Hankatuuli — ja loi häneen murhaavan halveksivan silmäyksen.
— Sinä olet taas saanut istua! Etkö häpeä!
— Ei se sinulle kuulu. Joko on syöty?
— Aikoja sitten.
— Missä isä on?
— Nukkuu päivällisunta.
— Entä äiti?
— Äiti tietysti myös! Maltahan, kyllä saat isältä.
— Ruokaa minä tahdon!
— Sinä, jälki-istuja! Isä sanoi, ettei sinulle anneta ruokaa!
Sven Hankatuuli katsoi terävästi, epäillen sisartansa. Valehteliko hän,
vai?
— Hiljaa — hss!
Vanhempi sisar Andrea tuli salista.
— Ettekö tiedä, että isä ja äiti nukkuvat. Ja sinä, Sven!
— Jaa, minä! Mikä asia se nyt on. Koko luokka sai istumista, kun
päätimme olla laskematta Langen esimerkkejä — kerrassaan mahdottomia
tehtäviä! Ei suinkaan _minun_ sopinut ruveta laskemaan, kun kaikki muut
olivat yksimielisiä! Heh!
— Hirveän sopimatonta — koko luokka! sanoi Andrea ankarasti, mutta
ilmeisesti keventyneenä.
— Kuule Drea, onko isä kovin vihainen?
— Hän luuli kai, että olit yksin istumassa.
— Onko totta, etten saa ruokaa?
— Eikö mitä, olen pannut syrjään sinua varten. Tule.
Sven Hankatuuli ja Drea menivät yhdessä keittiöön. Siellä murisi
palvelijatar Jaana:
— Mokomakin pojannulikka, jota tässä vielä pitää erikseen passata.
— Hyssh! äänsi Drea ja avasi paistinuunin, jossa kannelliset astiat
olivat.
— Se on kai vain kalaa? kysyi Sven Hankatuuli ja katsoi mustaan uuniin.
Hän olisi voinut syödä sekä vadit että kannet, niin nälkäinen hän oli.
Drea-sisko ei vastannut, vaan otti astiat ja meni niiden kanssa
ruokasaliin. Sven perässä. Pöytä oli katettu häntä varten — sivumennen
sanoen aika somasti. Sitten Drea otti kannen suuremmasta vadista.
— Lihapullia! — Pojan himoruokaa.
Seuraavana aamuna kulki Sven Hankatuuli kouluun kirjat kainalossa,
mutta niistä puuttui yksi: arvostelukirja. Vaikka se oli ohuin
kaikista, tuntui sinä aamuna kuin kirjapino ei olisi painanut mitään!
Hän oli valvonut viime yönä kokonaisen tunnin ja miettinyt. Oli
keksittävä jotain erikoista. Jotain, josta yksinkertaisesti ei voisi
puhua.
Ja lopulta hän oli keksinyt sen.
Mutta kulkiessaan pitkin katua hän kihosi kylmää hikeä, ja ääni värisi
hänen puoliääneen mutistessaan, mitä oli päättänyt sanoa.
Onneksi matematiikkaa oli vasta ylihuomenna, joten Lange ei päässyt
tekemään mitään kysymyksiä.
Tärkeintä oli saada luokan esimies, Svenningsen, käsiinsä jo ennakolta
ja kahden kesken, jottei syntyisi kuulusteluja muiden puolelta eikä
asian toistamista moneen kertaan.
Koulun käytävässähän tutki suurta lukujärjestystä ja huomasi, että
Svenningsenillä oli ensimmäinen tunti kolmannella luokalla.
Poikia saapui joukoittain ja yksitellen. Sven Hankatuuli oli asettunut
vahtiin alaluokille johtavan käytävän nurkkaukseen. Isoja ja pieniä
poikia kulki hänen ohitseen, toiset nousivat edelleen portaita ylös,
toiset kääntyivät alaluokkien käytävään, toiset taas vastapäiseen
käytävään, ja kukin katosi ovensa taa. Sven Hankatuulen mieleen muistui
viime kesä, jolloin he olivat maalla — samalla tavoin tuli karja
iltaisin kotiin, vietiin navettaan, jossa kukin lehmä löysi itse oman
pilttuunsa.
Joku kysyi, miksi hän seisoi siinä. Hän vastasi milloin mitäkin.
Luokkahuoneet täyttyivät, melu ovien takana suureni, joka luokalla oli
melu erilaatuista.
Sven Hankatuuli alkoi väsyä odottamiseen, ja ajatellessaan, mitä hänen
oli ilmoitettava Svenningsenille, hän punastui ja kalpeni vuorotellen,
mutta rohkaisi taas mielensä.
Vihdoin soi kello, ja Svenningsen tuli opettajainhuoneesta. Hän
kulki yhdessä yliopettaja Sömmen kanssa. Käytävien kulmauksessa he
pysähtyivät vielä jutellen. Sitä kesti hetken. Sven Hankatuuli seisoi
vieressä ja tunsi kamalaa jännitystä.
Viimein herrat erkanivat naurahtaen, ja Svenningsen kääntyi kolmatta
luokkaa kohti.
— Anteeksi, herra Svenningsen...
— No, herra Sven, mitä nyt näin aamupuhteella?
— Minä tahtoisin vain — vain ilmoittaa, että minulta vahin — vahingossa
— hukkui arvostelukirja.
— Hukkui arvostelukirja? Mitä lörpötystä se on. Hae, kunnes löydät!
— Niin-n, kyllähän sen löytäisikin — mutta...
— Missä sinä sen hukkasit? Täällä vai kotona?
— Se oli kyllä kotona, mutta...
— Niinpä etsi sitten kotoa! sanoi Svenningsen ja aikoi lähteä.
— Ei — se ei mitenkään käy laatuun...
— Minne sinä sitten olet sen hukannut?
— Sitä on niin nolo kertoa...
— Mitä sinä lörpötät! Minne hukkasit arvostelukirjan?
— Se — tuli semmoinen vahinko, että se putosi anteeksi — makin alle.
— Ma...
Sven Hankatuuli seisoi katse maahan luotuna, Svenningsen alkoi nauraa:
— No, sitten olet oikeassa — sitä tuskin kannattaa ruveta hakemaan.
Saat ostaa uuden.
— Niin, saisinko mennä kirjakauppaan nyt heti?
— Miksi heti? Odota välituntia.
— On vain — niin kiusallista, jos täytyy kertoa se luokalla.
— No, mene sitten!
Sven Hankatuuli juoksi. Ja kadulla tuntui kuin maailma olisi ollut
valoisampi, ilma kevyempää, hurraa! Se oli onnistunut.
Puhdas, uusi arvostelukirja kädessään riensi hän takaisin. Painostava
maailma oli hänen takanaan ja hiljaisessa mielessään hän päätti uuden
arvostelukirjan mukana aloittaa uuden elämän koulussa. Eihän siihen
tarvittu kummia: rupesi vain lukemaan.
Eräällä välitunnilla pysäytti rehtori Holst hänet:
— No, Sven, mitä isäsi sanoi minun kirjeeni johdosta?
Sven Hankatuuli punastui.
— Minä rupean ottamaan yksityistunteja matematiikassa.
— Hyvä. Näytä nyt, että opit sen perusteellisesti.
Aamuinen päivänpaisteinen mieliala meni äkkiä pilveen. Rehtori taputti
häntä olkapäälle mennessään. Entäpä, jos hän olisi tiennyt, että kirje
oli poltettu ja ettei isä ollut sitä saanut.
Ja hän saisi sen tietää!