Sali ja sen takana kauas taustalle etääntyvä käytävä.
WALLENSTEIN istuu pöydän ääressä. RUOTSALAINEN KAPTEENI
seisoo hänen edessään. Pian saapuu KREIVITÄR TERZKY.
WALLENSTEIN.
Mun terveiseni viekää herrallenne![141]
Iloitsen hänen onnestaan, ja jos en
niin suurta iloa teist' osoittane,
kuin tämä voitonviesti[142] ansaitsisi,
niin olkaa varma: tahto mull' on hyvä,
sill' onnemme nyt yhteiseks on tullut.
Hyvästi! Kiitos vaivastanne! Aukee
huomenna teille linnoituksen portit.
(Ruotsalainen kapteeni poistuu. Wallenstein istuu syviin ajatuksiin
vaipuneena, jäykästi katsellen eteensä, pää käden varassa.
Kreivitär Terzky astuu huoneeseen ja Wallensteinin huomaamatta
seisoo jonkun aikaa hänen edessään. Vihdoin Wallenstein liikahtaa,
näkee kreivittären ja paikalla herää todellisuuteen.)
Tuletko Theklan luota? Kuinka voi hän?
KREIVITÄR.
Hän tyynempi on keskustelun jälkeen,
niin sisko sanoo -- Vuoteess' on nyt Thekla.
WALLENSTEIN.
Tuskansa lauhtuu. Hän käy itkemään.
KREIVITÄR.
Et, veljenikään, ole ennelläsi.
Sun iloisemmaks uskoin tulevan
voitosta. Ole luja! Tue meitä,
olethan valomme ja aurinkomme!
WALLENSTEIN.
Rauhoitu! Minua ei mikään vaivaa --
Vaan miss' on miehes?
KREIVITÄR.
Pidoiss' Illon kanssa.
WALLENSTEIN (nousee seisomaan ja astuu muutamia askelia salin poikki).
On synkkä yö jo -- Mene huoneeseesi!
KREIVITÄR.
Oi, älä käske; suo mun luonas olla!
WALLENSTEIN (on astunut ikkunan ääreen).
On taivaall' ahkerata liikuntoa,
tuulessa tornin viiri lepattaa,
kiiruhtaa pilvet, horjuu sirppi kuun,
yöss' epävarma valo väräjää. --
Ei tähtiryhmää näy! Tuon heikon loisteen,
tuon ainoan, luo alas Kassiopeia,
ja tuoll' on Jupiter -- Vaan nyt sen peittää
synkällä mustuudellaan ukonpilvet!
(Vaipuu syviin mietteisiin ja katsoo jäykästi ulos.)
KREIVITÄR (joka häntä surullisena silmäilee, tarttuu hänen käteensä).
Mit' aattelet?
WALLENSTEIN.
Ois hyvä mulle nähdä
se tähti, elämäni tähti, usein
sain kumman voiman sitä katsoissani.
(Äänettömyyttä.)
KREIVITÄR.
Saat taaskin tähtes nähdä.
WALLENSTEIN (on taas käynyt hyvin hajamieliseksi, herää siitä
ja käännähtää kreivittäreen päin).
Hänetkö[143] nähdä? -- Oi, en koskaan!
KREIVITÄR.
Kuinka?
WALLENSTEIN.
On poissa hän -- on multaa!
KREIVITÄR.
Kuka siis?
WALLENSTEIN.
Hän onnen sai. Hält' elonmatka päättyi.
Hän vaill' on vastaisuutta, kohtalotar
ei hälle kehrää enää juoniaan --
elonsa valoss' on ja tasallansa,
ei himmeätä kohtaa siihen jäänyt,
ei hänen luokseen pyri turmanhetki.
Hän jätti toivon, pelon, hän on vapaa
vallasta pettävien planeettain --
Oi, häll' on hyvä! Vaan ken tietää, mitä
tuo meille lähin hetki mustahuntu!
KREIVITÄR.
Max Piccolominista puhut. Kuinka
hän kuoli? Luotas lähti sanantuoja,
kun tulin nyt.
(Wallenstein käden vihjauksella käskee häntä vaikenemaan.)
Oi, älä taakses katso!
Kirkkaampiin päiviin eespäin katsokaamme!
Iloitse voitost', unhota sen hinta!
Ei tänään vasta viety ystävääsi;
jättäissään sinut hän jo kuoli sulta.
WALLENSTEIN.
Tään iskun kyllä kestän, sillä mitä
ei kestäis ihminen! Hän korkeimmasta
kuin halvimmasta oppii vieraantumaan,
saa voiton hänestä näät hetkein valta.
Vaan mitä häness' olen kadottanut,
sen tunnen. Elämäni kukka kuihtui,
on kylmä, väritön nyt elontanner
mun edessäni. _Hän_ näät rinnallani
nuoruutenani seisoi, unelmaksi
todellisuuden teki mulle, kutoin
selvyyteen esineiden tavalliseen
kultaiset aamuruskon utuverhot --
Ja hänen rakkauden liekissään
yleni -- sen ma tunsin ihmetellen --
matalat elon arkiesineet. --
Tästedes vaikka mitä saavutankin,
niin kauneus on poissa, se ei palaa,
ylempi näät kuin minkäänlainen onni
on ystävä, jok' yhdess' samaa tuntein
onnemme luo ja osaaottain lisää.
KREIVITÄR.
Äl' epäile sä omaa voimaas! Onhan
sun sydämesi siksi rikas, että
se itse itsensä voi elähdyttää.
Rakastat, kiität hänen hyveitänsä,
jotk' itse istutit ja kehitit.
WALLENSTEIN (käyden ovella).
Ken meitä häiritsee näin myöhään yöllä? --
Tuo linnanvanhin tänne avaimia.
Nyt poistu, sisko; on jo sydänyö.
KREIVITÄR.
Mun tänään vaikea on sinut jättää;
ahdistaa mua pelko.
WALLENSTEIN.
Pelko! Miksi?
KREIVITÄR.
Sä että äkin lähdet tänä yönä,
ettemme aamull' enää löydä sua.
WALLENSTEIN.
Kuvitteluita!
KREIVITÄR.
Oi, jo kauan ovat
vaivanneet mua kolkot aavistukset,
ja vaikka torjunkin ne valveillani,
niin poveeni ne synkiss' uniss' syöksyy. --
Näin sun ja ensimäisen puolisosi[144]
toiss'yönä loistopuvuss' atrioivan --?
WALLENSTEIN.
Suotuisaenteinen on unes; alkoi
mun onneni näät siitä aviosta.
KREIVITÄR.
Ja tänään unta näin mä, että etsin
sinua huoneestas -- Kun astuin sisään,
niin silloin huone muuttui Gitschinin
karteusiluostariksi, jonka sinä
perustit, jonne tahdot hautasikin.
WALLENSTEIN.
Näin haaveilla on muutenkin sun tapas.
KREIVITÄR.
Ja etkö usko varoituksen äänen
unissa ennustaen puhuvan?
WALLENSTEIN.
On semmoisia ääniä -- On varmaan!
Vaan varoituksiksi en sanois _niitä_,
jotk' ilmoittavat vain mit' _ei voi välttää_.
Aurinko kuvastuuhan ilmakehään
nousunsa eellä; suurten kohtaloiden
edellä samoin käyvät niiden aaveet,
ja tässä päivässä jo kulkee huomen.
Mietteihin omituisiin tulen, milloin
kuolosta luen Henrik neljännen.[145]
Tuo kuningas jo tunsi veitsen aaveen
rinnassaan, ennenkuin sen murhamies,
Ravaillac, käteens' otti. Eikä hälle
Louvressa[146] rauhaa suonut tämä aave,
se ulos ajoi; hautajaisilt' tuntui
hänestä puolisonsa kruunajaiset,[147]
aavistain kuuli hän ne askeleet,
Pariisin kaduilla jotk' etsi häntä --
KREIVITÄR.
Sisäinen aavistukses eikö haasta?
WALLENSTEIN.
Ei mitään. Rauhoitu!
KREIVITÄR (synkkiin mietteihin vaipuneena).
Ja kerran taas,
kun jäljestäsi riensin, juoksit sinä
niin pitkää käytävää ja loputonta
salien sarjaa -- ovet paukkui, ryski --
Hengästyin seurasin, mut' enpä voinut
saavuttaa sua -- Silloin minuun tarttui
äkisti kylmä käsi takaapäin,
se _sinä_ olit, mua suutelit,
ja punapeite painui ylitsemme --
WALLENSTEIN.
Huoneeni seinäin punaverho vain.
KREIVITÄR (häntä katsellen).
Jos niiksi tulisi -- Jos minä sinut,
eloa uhkuin joka tässä seisot --
(Vaipuu itkien Wallensteinin rintaa vasten.)
WALLENSTEIN.
Tuon henkipattojulistuksen vuoksi
sa olet tuskissas. Ei kirjaimet
haavoita eikä käsiä hän löydä.
KREIVITÄR.
Vaan käsiä jos löytyis surmaksesi,
teen silloin, mitä olen päättänyt --
mukana mull' on mistä lohdun saan.[148]
(Poistuu.)