WALLENSTEIN. GORDON. Sitten KAMARIPALVELIJA.
WALLENSTEIN.
Rauhassa onko kaupunki?
GORDON.
On kyllä.
WALLENSTEIN.
Pauhaava soitto kuuluu, linna on
kirkkaasti valaistu. Kell' ilonpito?
GORDON.
Pitoja kreivi Terzkylle nyt siellä
ja sotamarskille[149] ne pitävät.
WALLENSTEIN (itsekseen).
Ne voittoa nyt juhlii. -- Tämä suku
pöydässä vain voi näyttää iloaan.
(Soittaa kelloa. Kamaripalvelija astuu sisään.)
Pukuni riisu, tahdon mennä maata.
(Ottaa avaimet[150] itselleen.)
Vihollisilta turvassa siis ollaan
ja varmat ystävät meit' ympäröivät;
kaikesta erehdyn, jos kasvot nuo
(Gordonia katsellen.)
on naamiona teeskentelijän.
(Kamaripalvelija on riisunut häneltä viitan,
pyörökauluksen ja sotavyön.)
No! Mikä putoaa?
KAMARIPALVELIJA.
Kultaiset vitjat ovat katkenneet.
WALLENSTEIN.
Jo kauan kestivätkin. Anna tänne!
(Vitjoja katsellen.)
Se keisarin ol' _ensi_ suosiota.
Friaulin sodass'[151] antoi hän ne, oli
viel' arkkiherttuana, siitä asti
niit' tottumuksest' olen pitänytkin. --
Lie taikauskoa se. Niiden tuli
niin kauan olla suojakeinonani,
kuin niitä pidin luottain niiden voimaan,
ja liittää minuun häilyväinen onni,
jonk' ensi suosiota olivat --
No hyvä! Onneni siis uudistukoon,
kun tämä taika nyt on voimaton.
(Kamaripalvelija poistuu vaatteet mukanaan. Wallenstein nousee
seisomaan, astuu salin poikki ja jääpi vihdoin mietteissään
seisomaan Gordonin eteen.)
Kuink' entisaika mua lähenee!
Nään Burgaun hoviss' itseni mä jälleen;
siell' oli meillä hovipojantoimi.
Useinhan kiistelimme, tarkoitit
parasta, olithan myös mielelläsi
siveyssaarnaajana, mua toruit,
kun luottain rohkeoihin unelmiin
tähtäilin määrättömän korkealle,
ja kehuit mulle oivaa keskitietä. --
Oi, huonoks näyttäytyi viisautes,
se varhain teki sinust' elähtäneen
ja kurjaan soppeen antaisi sun kuolla,
tähteini jalous jos sit' ei estä.
GORDON.
Oi ruhtinas! Niin tyynnä rantaan kytkee
ruuhensa pienen köyhä kalastaja,
kun suuren merilaivan myrsky ruhjoo.
WALLENSTEIN.
Oletko, vanha mies, jo satamassa?
En minä. Elämäni aalloill' liitää
tuoreena, uljaana viel' edelleen
nuorekkaan murtumaton rohkeus,
ja toivo viel' on jumalattareni.
Nuor' on mun henkeni, ja itseäni
jos sinuun vertaan, voisin kerskaella
kiireisten vuotten voimatonna menneen
ylitse ruskeoiden hiusteni.
(Astuu pitkin askelin huoneen poikki ja jääpi seisomaan toiselle
puolelle, vastapäätä Gordonia.)
Ken vielä sanoo, että onni pettää?
Se uskollinen oli mulle, nosti
joukosta minut rakkaasti ja kantoi
jumalankäsillänsä voimakkailla
minua ylös elon astuimia.
Eloni tiet ei ole tavalliset,
ei kätenikään viivat.[152] Kuka voisi
selittää elämäni ihmismitoin?
Nyt näytän syvään suistuneelta, mutta
kohoan taaskin; vankka nousuvesi
piankin seuraa tätä pakovettä --
GORDON.
Muistanpa sentään vanhan sananlaskun:
ei päivää pidä kiittää ennen iltaa.
En toivoani tahtois perustaa
semmoiseen onneen, joka kauan kestää;
onnettomuudelle on toivo suotu.
Liihottaa pelko kohdall' onnellisen,
iäti kohtalon näät horjuu vaaka.
WALLENSTEIN (hymyillen).
No entinenpä Gordon haastaa jälleen. --
Muuttuuhan kaikki, mikä maallist' on,
veronsa[153] vaatii pahat jumalat;
pakanakansat vanhat sen jo tiesi,
senvuoksi itsellensä valitsivat
onnettomuuden vapaaehtoisen
kateista jumaluutta lepyttääkseen,
ja Tyfon[154] veriset sai ihmisuhrit.
(Hetkisen vaiettuaan, vakavasti ja hiljemmin.)
Minäkin hälle olen uhrannut --
Kaatuihan rakkain ystäväni, kaatui,
ja minun oli syy. Ei mulle enää
niin paljon iloa tuo mikään onni,
kuin tämä isku tuottanut on tuskaa. --
Kateus kohtalon on tyydytetty,
se hengen hengest' ottaa: rakkaaseen,
puhtaaseen päähän salama se sattui,
jonk' oli määrä murskaks lyödä minut.