WALLENSTEIN. TERZKY ja ILLO palaavat.
ILLO.
Hyvinkö asiat?
TERZKY.
Ja oletteko
te yhtä mieltä?
ILLO.
Tämä ruotsalainen
niin tyytyväisnä läks. Siis liitto tuli.
WALLENSTEIN.
Ei vielä tullut, ei, ja -- oikeastaan
mieluummin jätänkin sen tekemättä.
TERZKY.
No mitä?
WALLENSTEIN.
Munko pitäis ruotsalaisten,
ylpeiden, armoill' elää? Sit' en sietäis.
ILLO.
Tuletko avunpyyntöön karkurina?
Enemmän heille tuot, kuin heiltä saat.
WALLENSTEIN.
Mitenkäs kävi herttua Bourbonille,[27]
viholliselle joka palkkautui
ja haavoja löi omaan isänmaahan?
Kirous palkkans' oli, luonnottoman
rikoksen kosti inho ihmisten.
ILLO.
Samoinko _sinun_ laitas?
WALLENSTEIN.
Ihmisellä
uskollisuus on veriheimolaisna,
jonk' kostajaks hän tuntee syntyneensä.
Tekevät rauhan lahkokuntain viha,
ja puolueiden raivo, kateus;
ja mikä vimmoin riehuu turmaksensa,
käy sopuun voidaksensa ahdistaa
_yhteistä_ ihmiskunnan vihollista,
petoa, joka surmatakseen hyökkää
ihmistä suojelevaan tarhaan -- sillä
ei riitä turvaks oma äly yksin.
Vain otsaan luonto suonut ihmiselle
on silmäin valon, selkää suojatonta
uskollisuus on harras suojeleva.
TERZKY.
Pahempaa älä mieti itsestäsi
kuin vihollinen, joka tekoon tarjoo
iloisna kättään! Niin ei ollut herkkä
tään keisarhuoneen perustaja Kaarle,[28]
jok' avosyliin sulki Bourbonin;
vain hyöty maailmaa näät hallitsee.