WALLENSTEIN ja WRANGEL.
WALLENSTEIN (kiinnitettyään Wrangeliin tutkivan silmäyksen).
Siis Wrangel?
WRANGEL.
Kustaa Wrangel, everstinä
Södermanlandin sinirykmentissä.
WALLENSTEIN.
Eräspä Wrangel mulle paljon pahaa
Stralsundin luona tuotti, uljuudellaan
hän minut esti sitä valtaamasta.
WRANGEL.
Vain elementit estivät sen teiltä,
en, herra herttua, en suinkaan minä!
Puolusti vapauttaan Itämeri
myrskynsä voimalla, ei tullut _samaa_
palvella meren sekä mantereen.
WALLENSTEIN.
Riistitte minult' amiraalinhatun.[16]
WRANGEL.
Kruununpa[17] päähänne ma tulen tuomaan.
WALLENSTEIN (viittauksella kehottaen häntä istumaan, istuutuu).
Ja valtakirja? Täydet valtuudetko?
WRANGEL (arvelevasti).
Viel' esteenä on monet epäilyt --
WALLENSTEIN (luettuaan).
Kirjeellä täll' on kädet sekä jalat.
Päämiehenne[18] on viisas, herra Wrangel.
Kirjoittaa kansleri: hän täyttää muka
kuningasvainajanne mielijohteen,
kun auttaa mua saamaan Böömin kruunun.
WRANGEL.
Hän toden sanoo. Arvoss' aina piti
armonne viisautta suuri vainaa,[19]
päällikkölahjojanne, usein sanoi:
viisaimmin hallita ken voi, sen pitäis
hallitsijana olla, kuninkaana.
WALLENSTEIN.
Hän voi niin sanoa.[20]
(Tuttavallisesti tarttuen hänen käteensä.)
Eversti Wrangel, suoraan puhun -- olen
myös aina pohjalt' ollut ruotsalainen --
sen Nürnbergissä näitte, Schlesiassa!
Olitte usein vallassani, mutta
ain' annoin teidän takatietä päästä.
Sitäpä Wienissä ei anteeks suoda,
ja se mun ajaa tähän tekoon -- Koska
etumme yhtyvät, niin olkoon meillä
myös luottamusta toisiamme kohtaan!
WRANGEL.
On kyllä tuleva myös luottamus,
kun molemmill' on ensin vakuutensa.
WALLENSTEIN.
Ei kansler' uskovan näy mua vielä.
Ei ole peli aivan edukseni --
sen myönnän -- Koska olen pelannut --
se miel' on hänen arvoisuudellaan --
mä keisarini kanssa tuollatavoin,
niin miks en vihollisen kanssa, sillä
_tää_ rikos pienemp' ois, kuin on _tuo toinen_.
Niin eikö myöskin teistä, herra Wrangel?
WRANGEL.
Mull' on vain ohjeeni, ei omaa mieltä.
WALLENSTEIN.
Ajanut keisar' on mun äärimmäisiin.
En kunniallisesti häntä enää
palvella saata. Vuoksi oman turvan
mun ottaa täytyy, hätävarjeluksi,
tää askel tuima, vastoin tuntoani.
WRANGEL.
Sen uskon. Moist' ei tee se, kell' ei pakko.
(Hetkisen vaiettuaan.)
Armonne mikä saattoi tekemään
herraanne keisaria kohtaan näin,
sen toiset tuomitkoot ja selittäkööt.
Puolustaa ruotsalainen puhtain tunnoin
ja kelpo miekoin hyvää asiaansa.
Asiain yhtymys ja tilaisuus
nyt meitä suosii, sodassahan kelpaa
jokainen etu, ja me empimättä
otamme vastaan, mitä tarjoll' on;
ja jos on kaiken laita aivan niin --
WALLENSTEIN.
Mit' epäillään siis? Minun tahtoani?
Vai voimiani? Olen kanslerille,
jos miestä kuusitoistatuhatt' antaa,
kahdeksantoistatuhantisen joukon
luvannut siihen liittää --
WRANGEL.
Tunnetaanhan
armonne suureks sotaruhtinaaksi,
toiseksi Attilaksi, Pyrrhokseksi.[21]
Viel' yhä kummastellen kerrotaan,
kuink' ennen, vastoin ihmisarveluita,
te armeijan kuin tyhjäst' ihan loitte.
Kuitenkin --
WALLENSTEIN.
Kuitenkin?
WRANGEL.
Lie helpompaa --
se miel' on hänen arvoisuudellansa --
kuuskymmentuhantinen joukko koota
kuin yksi tuhat heistä saada --
(Keskeyttää.)
WALLENSTEIN.
Mitä?
Sanokaa suoraan!
WRANGEL.
-- valanrikkojiksi.
WALLENSTEIN.
Niin luuleeko hän? -- Hänpä arvostelee
näin protestanttina ja ruotsalaisna.
Lutherilaiset, tehän taistelette
puolesta raamattunne, aatteen vuoksi.
_Sydäminenne_ käytte, minne teitä
lippunne vie. -- Ken _teistä_ eroo,
kahdesta herrast'[22] eroo samall' aikaa.
Kaikesta tuost' ei puhettakaan meillä --
WRANGEL.
Oi Luoja! Eikö ole tässä maassa
kotia, isänmaata, kirkkoakaan?
WALLENSTEIN.
Sanonpa, kuink' on laita -- Isänmaa
kyll' itävaltalaisen' _on_, hän sitä
rakastaa, syystäkin. Vaan _tämä_ joukko,
nimeltään jok' on keisarillinen
ja Böömiss' asustaa, on isänmaaton;
vierasten maitten on se hylkylaumaa,
mennyttä kansanosaa, joll' on vain
yhteinen aurinko, ei mitään muuta.
Ja tämä Böömi, josta kamppailemme,
ei luota herraansa, jonk' antoi sille
aseiden onni eikä oma vaali.
Se nurkuin sietää uskon sortovaltaa,
mi pelkäämään sen sai, ei rauhoittumaan.
Tääll' yhä kostonhehkuin muistetaan
ne ilkiteot, joit' on nähdä saatu.
Ja unhottaisko poika, että isää
koirilla ajatettiin messuun? Kansa,
tämmöistä kokenut, on pelättävä,
se kostakoonpa taikka sietäköön
semmoisen kohtelun.
WRANGEL.
Vaan mitä sanoo
täst' aatelisto sekä upseerit?
Petosta moista, herra ruhtinas,
ja luopumust' ei tunne aikakirjat.
WALLENSTEIN.
He täysin ovat minuun liittyneet.
Täss' omin silmin saatte varmuuden.
(Hän antaa Wrangelille valankaavan. Wrangel lukee sen
ja luettuaan laskee sen ääneti pöydälle.)
Kuink' on se? Ymmärrättekös?
WRANGEL.
Ken voi,
se ymmärtäköön! Pois nyt naamioni!
Sopia kaikesta on mulla valtuus.
Vain neljän päivämarssin päässä vuottaa
viistoistatuhantisen joukon kanssa
nyt Reinin-kreivi,[23] teihin liittyäkseen.
Kun sovimme, niin hälle käskyn laitan.
WALLENSTEIN.
Ja mikä kanslerin on vaatimus?
WRANGEL (arvelevasti).
Kakstoista ruotsalaista rykmenttiä
saan myöntää oman pääni uhall'. Entäs
jos pettäisitte --
WALLENSTEIN (kavahtaen seisomaan).
Herra ruotsalainen?
WRANGEL (rauhallisena jatkaen).
Senvuoksi vaatia mun täytyy, että
armonne eroaa nyt keisarista
peruuttamattomasti, julkisesti;
ei muutoin Ruotsin joukot teihin liity.
WALLENSTEIN.
Siis lyhyesti, mitä vaaditaan?
WRANGEL.
Aseettomiksi keisarmieliset
espanjalaiset rykmenttinne! Praagi
vallatkaa, se ja rajalinna Eger
on teidän jätettävä meille.
WALLENSTEIN.
Liikaa
vaaditte! Jos vain Eger! Mutta Praagi?
Ei sovi. Saatte kaikki takeet, mitä
järjellisesti multa pyytää voitte.
Vaan Praagin -- Böömin -- suojella voin itse.
WRANGEL.
Epäilemättä. Emmekä me katso
vain suojeluksen puolta. Mutta emme
väkeä, rahaa tahdo hukkaan käyttää.
WALLENSTEIN.
Se kohtuullist' on.
WRANGEL.
Praagi meille jää,
kunnekka korvattu on vahinkomme.
WALLENSTEIN.
Niin vähänkö siis luotatte te meihin?
WRANGEL (nousee seisomaan).
Mies Ruotsin varoa saa saksalaista.
Kutsuttiin meidät Itämeren takaa;
tuhosta pelastimme valtakunnan --
me verellämme uskonvapauden
ja evankeliumin puhtaan opin
vahvistaa saimme -- Muisteta ei enää
nyt hyväätyötämme, vain rasitus,
vieraita meitä kohtaa karsas katse,
mielellään meidät, pivon rahaa suoden,
kotoisiin metsiimme ne lähettäis.
Juudaksenpalkast' emme jättäneet
me kuningasta taistotantereelle!
Niin monen ruotsalaisen jalo veri
hopean, kullan vuoks ei virrannut!
Ja laihoin laakerein me emme tahdo
purjeita nostaa kotimatkaa varten,
vaan jäädä _kansalaisiks_ maahan, jonka
valloitti kuninkaamme kaatuen.
WALLENSTEIN.
Yhteinen vihollinen yhdess' ensin
lyökäämme, saatte kauniin rajamaan.[24]
WRANGEL.
Yhteisen vihollisen sorruttua
ken solmiva on uuden ystävyyden?
Tiedämme kyllä -- vaikka Ruotsin mies
ei huomata saa sitä -- ett' on teillä
salaiset tuumat saksilaisen kanssa.
Ken takaa, ettei _meistä_ tule uhrit
päätösten, joit' ei suoda meidän tietää?
WALLENSTEIN.
Valinnut kansleri on mieleisensä,
jäykempää miest' ei lähettää ois voinut.
(Nousten seisomaan.)
Paremmin ehdoin tulkaa, Kustaa Wrangel!
Praagista sanaakaan ei.
WRANGEL.
Siihen loppuu
mun valtuuteni.
WALLENSTEIN.
Siiskö jätettävä
pääkaupunkini teille! Ennen palaan --
luo keisarini.
WRANGEL.
Jos on enää aikaa.
WALLENSTEIN.
Minusta riippuu nyt ja joka hetki.
WRANGEL.
Kai joku päivä sitten, nyt ei enää. --
Sesinan kiinni tultua ei enää.
(Kun Wallenstein jää hämmästyksestä sanattomaksi.)
Uskomme, ett' on teillä suorat aikeet;
se meist' on varma -- _eilisestä_ asti --
Ja koska tämä lehti takaa _joukot_,
ei mikään enää estä luottamusta.
Meit' erota ei Praagi. Kanslerimme
vain vanhan puolen[25] tahtoo; armollenne
hän jättää Ratschinin ja pienen puolen.[26]
Mut Eger täytyy meille ensiks antaa,
ei muutoin puhettakaan liitostamme.
WALLENSTEIN.
Tuleeko minun luottaa _teihin_, mutta
ei teidän minuun? Ehdotusta mietin.
WRANGEL.
Mut älkää liian kauan, sitä pyydän.
Neuvotteluit' on ollut toista vuotta;
jos nytkään niist' ei mitään seuraa, pitää
ne kansler' ainaiseksi katkenneina.
WALLENSTEIN.
Te kovin ahdistatte. Moinen askel
on punnittava.
WRANGEL.
On, ja ennenkuin
sit' aikoo lainkaan, herra ruhtinas!
Ripeä teko vain sen voittoon vie.
(Poistuu.)