WALLENSTEIN (itsekseen puhellen).
Siis vois en enää tehdä, niinkuin tahdon?
En, milloin tahdon, palata? Mun täytyis
siis _tehdä_ työ, kun sit' oon _ajatellut_,
kun houkutust' oon kuullut -- sydäntäni
täll' unelmalla ruokkinut, sen täyttöön,
niin epävarmaan, varat säästänyt
ja pitänyt vain tieni avoimina? --
Jumala suuri tietää, täyttä totta
ei ollut se, ei vakaa päätös koskaan.
Vain aatoksissa miellytti se mua;
mahdollisuus ja kyky viehättivät.
Oliko väärin, että ihastuin
mä kuninkuuden tyhjään haavekuvaan?
Vapaaksi eikö mulla jäänyt tahto,
vieressä enkö nähnyt hyvää tietä,
jok' auki mulle jätti paluumatkan?
Ja mihin äkkiä nään joutuneeni?
Takana tiet' ei ole, rakentuu
omista teoistani muuri, joka
takaisin kääntymästä minut estää!
(Jääpi syviin mietteisiin vaipuneena seisomaan.)
Rikolliselta näytän, enkä voi,
yritän vaikka kuinka, syystä päästä;
eloni kaksinaisuus mua syyttää,
minulta teon puhdasaikeisenkin
myrkyttää pahennellen epäluulo.
Jos pettur' oisin, jona pitävät,
hyvyyden varjon oisin säilyttänyt,
vaippaani kietoutunut, varonut
tuomasta mielipahaa ilmi. Mutta
mä syyttömänä, puhdastahtoisena
heittäydyin mielijohteen, kiihkon valtaan --
Senvuoksi puhuinkin ma rohkeasti,
kun tarkoittanutkaan en täyttä totta.
Mik' ilman harkintaa on tapahtunut,
sen harkiten ne mua vastaan solmii,
ja mitä vihastus tai uljuus mulla
sanotti sydämeni kyllyydestä,
sen taiten kutoen he yhdistävät,
tekevät syytteen pelottavan, joka
mun vaientaa. Niin on nyt oma verkko
tuhoisna kietonut mun, ja sen voipi
vain väkivallanteko rikki raastaa.
(Taas seisahtuen.)
Kuink' oli toista, milloin vapaa halu
uljaaseen tekoon veti, jota vaatii
minulta hätä nyt ja oma turva.
On vakaa täytymyksen silmäys.
Pimeään arpauurnaan kohtalon
ei kammomatta kajoo ihmiskäsi.
Poveeni piillen tekoni viel' oli
mun omani; mut varman sydänsopen,
maaperäns' äidillisen, suojasta
elämän outoon maahan kun se syöstään,
sen haltuuns' ottaa vallat oikukkaat,
joit' ihmistaito taltuttaa ei saata.
(Astuu kiivain askelin huoneen poikki ja jääpi
sitten taas mietteisiin vaipuneena seisomaan.)
Ja mihin ryhdyt? Tunnustitko suoraan
sen itsellesi? Tahdot järkyttää
rauhaista, varmaa hallitsevaa valtaa,
niin, tuota valtaa, joll' on tottumuksen
ja vanhan omistuksen pyhä pohja
ja jok' on kansain nöyrään lapsenuskoon
tuhansin sitkein juurin kiinnittynyt.
Ei siinä voima sodi voimaa vastaan --
_semmoista_ taistoa en pelkää. Tohdin
jokaisen vastustajan kimppuun käydä,
silmäini eessä jok' on nähtävänä,
jonk' uljuus omaa uljuuttani kiihtää.
Näkymätöntä vihollista pelkään,
jok' uhkaa mua rinnass' ihmisten,
vain arkuudellaan mua pelottain --
Mi nousee elävänä, voimakkaana,
ei ole vaarallisen pelottavaa.
Semmoista on vain mik' on tavallista,
mik' ikieilist' on, mik' ain' on ollut
ja aina palajaa ja mill' on arvo
huomenna, syystä ett' on ollut tänään!
Tavallisuuden laps on ihminen,
imettäjäkseen sanoo tottumusta.
Voi sitä, ken tuot' arvoesinettä,
es'isäin perintöä, koskettaa!
_Vuosilla_ on niin pyhittävä voima;
vanhuuttaan harmaa on jo jumalaista.
Jos omistat, on sulla oikeus,
pyhänä pitävä on omaas joukko
ja sitä suojeleva.
(Huoneeseen astuvalle hovipojalle.)
Ruotsalainen
eversti? Hänkö siell' on? No, hän tulkoon!
(Hovipoika menee. Wallenstein on miettiväisenä
kiinnittänyt katseensa oveen.)
Tuo viel' on puhdas! Viel' ei ole tullut
kynnyksen yli rikos -- Kaita raja
elämäntietä kahta erottaa!